Concordia-teologian periaatteet

Apologetiikkaa voi pitää teologian osa-alueena, ja näin ajatellen apologetiikkaan keskittyvä sivusto rajaa muun teologian ulkopuolelleen (samoin kuin esim. salamantereita ei käsitellä matelijoihin keskittyvällä sivustolla). On kuitenkin käytännössä osoittautunut, että täysin ilman laajempia teologisia perspektiivejä ei tulla toimeen, ja teologia-sanue voi esiintyä jopa artikkelin otsikossakin, joten "parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä" -periaatteella on tämäkin, tavallaan meta-apologeettinen sivu saanut syntynsä.

Yleistaustaa ja tulkinnan avaimia

Tämä ei ole siinä mielessä konsensus-sivu, että sitä olisi tarkoitus sisäisesti jotenkin tasapainottaa muilla teologisilla näkemyksillä. Niitä varten voi halun ja tarpeen mukaan perustaa omia rinnakkaissivujaan (esim. "TULIP-teologian periaatteet", "tomistisen teologian periaatteet", "helluntaiteologian periaatteet" tms.). Nimetyn teologian periaatteita käsittelevien sivujen ideana ei ole ko. periaatteiden apologinen perustelu vaan niiden yleisymmärteinen esittely, periaatteessa tämän sivuston muista artikkeleista tehtävien viittausten vaatimassa laajuudessa. Tällaisten tarpeiden ilmetessä myös esittelyä voi olla tarpeen vastaavasti laajentaa tai muuten kehittää. Toisaalta periaatteiden käsittelyn tavoitteena olisi myös, kun kerran toimeen on tartuttu, antaa mahdollisuuksien mukaan edes jotakuinkin tasapainoinen kuva ko. teologisen ajattelun kokonaisuudesta.

Kristikunnan opillinen jakautuminen keskenään loogisesti osittain yhteensopimattomiin näkemyksiin tunnustautuviin fraktioihin on tunnettu tosiasia, jonka peittely-yrityksistä ei olisi mitään apologeettista hyötyä. Parempi on avoimen keskusteluavaruuden idean mukaisesti tuoda kuhunkin liittyvät tunnusomaiset perususkomukset avoimesti esille, niin että niistä kiinnostunut lukijakunta voi (Berean juutalaisten tavoin) itse tutkia Kirjoituksista, miten asia on.

Jotta asiat tulisivat mahdollisimman selviksi, itsesensuuria ei ole tarkoitus harjoittaa. Tämä ei toisaalta ole oikea paikka varsinaisen (muita tunnustuksia oman tunnustuksen näkökulmasta arvioivan ja arvottavan) poleemisen teologiankaan harjoittamiselle, joten linjaukset on tässä kontekstissa määrä ymmärtää "minä-viesteinä" ("näin ajattelemme") eikä normatiivisena julistuksena ("näin on ajateltava"). Myös silloin, kun käytetty sanamuoto saattaa mahdollisesti synnyttää vaikutelman normatiivisesta linjauksesta, se on tarkoitus tulkita tässä sanotun mukaisesti eli että siinä tosin on normi, mutta se on vain Concordia-teologian ulkorajan merkkinä, ei teologisena taisteluhaasteena toisinajattelijoille. Nämä rajaukset siis määrittävät sen, kuka on Concordia-teologiaan nähden "sisäpuolinen", kuka "ulkopuolinen", ei sen enempää eikä vähempää. Omia reaktioita tarkkailemalla itse kukin voi mielessään selvittää, kummalle puolelle rajaa tällä hetkellä sijoittuu. Jos haluaa esitellä jotain "vaihtoehtoteologiaa", se -- kuten sanottu -- kuuluu omaan artikkeliinsa.

"Concordia-teologia": Mitä se on?

Concordia-nimitys viittaa Luterilaisten tunnustuskirjojen kokoelmaan, joka latinaksi tunnetaan Liber concordiae (Yksimielisyyden kirja) -nimisenä. Tämä linjaus on sikäli merkittävä, että myös aidon, alkuperäisen luterilaisen teologian rajauksista vallitsee tietynlaista erimielisyyttä, jonka tarkempi käsittely ei kuitenkaan kuulu tälle sivulle.

Concordia-teologia on siis sellaista "periluterilaista" teologiaa,

  • jonka edustajat mielessään ja omassatunnossaan allekirjoittavat Luterilaisten tunnustuskirjojen opin "ilman sarvia ja hampaita" eli sitä muuksi muuttamaan pyrkimättä pitävät sitä Lutherin opetuksen ja viime kädessä Pyhän Raamatun sisällön oikeana ymmärryksenä ja esityksenä
  • ja johon tunnustautuvien tavoitteena on tästä elämästä erittyään periä sama osa kuin näiden kirjojen tekstien laatijatkin ovat saaneet periä, jos ovat tunnustuksessaan pysyneet. Mihin heidän opilliset vastustajansa ovat päätyneet tai päätymässä, riippuu tapauksesta ja jää omakohtaisen mielenkiintomme ulkopuolelle. Tämä oppi on tarjona kaikille, siitä poikkeaminen tapahtuu omalla vastuulla.

Mainittakoon selvyyden vuoksi vielä, että Concordia-teologia-termi ei tarkoita tässä mitään "leikkaa-liimaa-teologiaa", siis sellaista, jossa on jokin "kaikenkattava" valmis tekstiaineisto, niin että kaikki sallitut operaatiot ovat periaatteessa pelkkää tämän tekstin resitointia, muuta suoraa siteeraamista tai enintään sen jonkin osan referointia. Itse asiassa on juuri päinvastoin: Jos on ymmärtänyt asian, osaa sen myös sanoa omin sanoin ja soveltaa uusiinkin tilanteisiin. Vastaavasti on mahdollista hokea sanoja ymmärtämättä asiaa tai sen tahallaan tai tahattomasti väärin ymmärtäen.

Toisaalta tarkoitus ei ole rajata niinkään, että Concordia-teologian edustajat olisivat aina täysin samaa mieltä kaikesta. Yksimielisyys on jo Apostolien tekojenkin mukaan seurakunnan sisäisten vääntöjen lopputulos, ei mikään kaiken aikaa itsestäänselvästi vallitseva olotila, vielä vähemmän jonkinlaisen ajatuspoliisin tai inkvisition ulkopuolelta "prässäämä" "lumetodellisuus".

Augsburgin tunnustuksen puolustus:

Kirkko -- -- on ensisijassa uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä.

On myös olemassa teologisten mielipiteiden alue eli sellaisia kysymyksiä, joihin Raamattu ei anna niin selvää vastausta, etteikö erilaisille näkemyksille jäisi mitään sijaa. Pääkysymykset katsotaan kuitenkin Raamatulla lopullisesti ratkaistun, niin että tästä ratkaisusta poikkeaminen on itse Raamatusta poikkeamista.

Sisältöperiaate: sola scriptura

Alkuhuomautus: Miksi näin?

Jossain määrin teologisesti valveutunut lukija voi olla näkevinään artikkelin jäsennyksessä ison virheen, kun raamattuperiaate on nimetty sisältöperiaatteeksi. Sitähän sanotaan yleensä muotoperiaatteeksi ja uskonvanhurskaus-oppia vastaavasti sisältöperiaatteeksi. Simo Kiviranta (nimi sanoo jotain niille, joille sanoo) kuitenkin opetti nimitysten olleen alun perin toisin päin, ja tätä alkuperäistä järjestystä seurataan tässä artikkelissa. Ideana siis on, että luterilaisen opin koko sisältö on peräisin Raamatusta, ja myös sen osien keskinäiset suhteet ovat sellaiset kuin ovat syystä, että Raamattu sitä edellyttää.

"Yksin Raamattu": Mitä se on?

Luther:

Pyhä Raamattu ainoastaan on kaiken totuuden lähde ja alkuperä. Raamattu on se kirja, jonka Jumala, Pyhä Henki, on antanut Jumalan seurakunnalle, jotta se voisi oppia tietämään, mikä se on, mitä sen pitää tehdä, mitä sen tulee kärsiä ja mitä siitä tulee. Se on Jumalan Sana, jota on ehdoitta seurattava ja toteltava, kaikkien tulee olla sille alamaisia. Kirkossa ei saa julistaa tai kuulla mitään muuta oppia kuin puhdasta Sanaa, Pyhää Raamattua.

Tästä nähdään, että Lutherin mukaan Raamattu sisältää yhtenäisen oppikokonaisuuden, että siis raamatullisuus tai epäraamatullisuus ovat käsityskantojen objektiivisia ominaisuuksia eivätkä pelkkiä mielipidekysymyksiä. Tältä pohjalta hän sitten rajaa kirkon: oikeassa kirkossa kuuluu Raamatun aito ääni, ja yksin se.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kiistojen ilmetessä ne on ratkaistava "paras raamattuperustelu voittakoon" -periaatteella. Se tarkoittaa myös sitä, että tällä periaatteella jo ratkaistut kiistat, jotka on luotettavasti dokumentoitu, rajaavat käytettävissä olevia vaihtoehtoja. Siksi esim. vanhan kirkon kolme uskontunnustusta ovat sellaisinaan osa luterilaista oppikokonaisuutta. Jumala ei muutu; Raamattu ei muutu; totuus ei muutu; puhdas oppi ei muutu.

Raamattuargumentoinnin kriteereistä

Koska raamattuperusteluja käytetään tunnetusti jokseenkin kaikkien mahdollisten ja mahdottomien teologisten kantojen puolustamiseen, yksin Raamattu -periaate edellyttää toimiakseen konkreettista ja johdonmukaista erilaisten raamattuargumenttien arviointikriteeristöä. Muutenhan oltaisiin kehäpäättelytilanteessa. ("Kantamme perustuu parhaisiin raamattuperusteluihin." -- "Mistä tiedätte, että juuri ne ovat parhaita?" -- "Emme kai perustaisi kantaamme niihin, ellemme pitäisi juuri niitä kaikkein parhaina!"/"Emme kai pitäisi kantamme vastaisia perusteluja sen mukaisia perusteluja parempina!")

Klassinen luterilainen (eli Concordia-teologinen) raamattuargumentaatioarviointi lähtee siitä perususkomuksesta, että Raamattu selittää itse itsensä ja että tämä Raamatun itseselitys tulee esiin seuraavanlaisia kriteereitä käytettäessä (C.F.W.Walther: Oikea näkyvä kirkko -- tämä teos sisältää myös kriteerien tarkemman esittelyn):

  1. Evankelisluterilainen kirkko antaa alkutekstin yksin ratkaista.
  2. Evankelisluterilainen kirkko pitää kiinni kielenkäytöstä selittäessään sanoja ja lauseita.
  3. Evankelisluterilainen kirkko tunnustaa oikeaksi merkitykseksi vain kirjaimellisen merkityksen
  4. Evankelisluterilainen kirkko pitää kiinni siitä, että kullakin raamatunkohdalla on vain yksi ainoa kirjaimellinen merkitys.
  5. Evankelisluterilainen kirkko ottaa Raamattua selittäessään huomioon tekstiyhteyden ja tarkoituksen.
  6. Evankelisluterilainen kirkko tunnustaa, että kirjaimellinen merkitys voi olla joko epävarsinainen tai varsinainen. Evankelisluterilainen kirkko ei kuitenkaan poikkea sanan tai lauseen varsinaisesta merkityksestä, ellei Raamattu itse pakota sitä tekemään. Tämä tapahtuu silloin, kun itse tekstiin sisältyvät asiat tai jokin rinnakkaiskohta tai uskonmukaisuus siihen pakottavat.
  7. Evankelisluterilainen kirkko selittää hämärät kohdat selvien kohtien mukaan.
  8. Evankelisluterilainen kirkko ottaa uskonkohdat niiden sijaintipaikoista ja arvioi näiden mukaan sellaisia lausumia, jotka viittaavat niihin vain ohimennen.
  9. Evankelisluterilainen kirkko hylkää suoralta kädeltä jokaisen selityksen, joka ei ole uskonmukainen. (Room. 12:6)

Tämä tarkoittaa mm. sitä, että pelkkä selittäjän valmiiksi nauttima hyvä maine tai hänen oletettu "hyvä tarkoituksensa" ei riitä selityksen hyväksymiseksi "yhdeksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi". Aivan erityisen sietämätöntä tämän mukaan on sellainen nykyään yleinen menettely, jossa ensin koetetaan esittää, että Raamattua voitaisiin jossain kohtaa tulkita joko niin tai näin, ja sitten esitetään jokin raamatunulkoinen kriteeri, jolla näiden väitettyjen vaihtoehtojen välillä halutaan suorittaa valinta. Jos Raamattua oikein lähestytään ja sitä opitaan oikein ymmärtämään, se valitsee itse oman tulkintansa, kuten lukko avaimensa -- vain lukkoon sopiva avain voi olla oikea, kun taas väkivallan tai tiirikan käyttö lukon avaamiseksi on tyypillisesti rikollista toimintaa.

Erityistä huomiota voi olla syytä kiinnittää ajatukseen "uskonkohtien sijaintipaikoista" (lat. sedes doctrinae): tämä tarkoittaa sitä, että raamattuperusteluksi ei riitä siteerata sellaisia yksittäisiä raamatunkohtia, jotka tuntuvat (jos niin tahdotaan tulkita) sopivan yhteen perusteltavan asian kanssa, vaan että itse perusteltavan asian on oltava jossain raamatunpaikassa selvästi sanottuna. -- Tämähän on itse asiassa sama idea, jota solut toteuttavat muuntaessaan DNA-jaksojen geneettistä informaatiota proteiinirakenteiksi: ei riitä, että kunkin tarvittavan aminohapon koodi on jossain kohdassa genomia, vaan tämän tietyn proteiinin koko aminohappojärjestyksen on oltava koodattuna vähintään yhdessä DNA:n kohdassa. (Kumpaankin tapaukseen liittyy tietysti myös esiprosessointia, jossa tarvittava informaatio eristetään ympäristöstään.)

Muotoperiaate: sola fide

Käsitetaustan selvittelyä: Mitä "muoto" tässä tarkoittaa?

Kun kerran Raamattu sisältää kaiken, mitä kirkossa saa opettaa, mihin sitten mitään toista periaatetta enää ylipäänsä tarvitaan? Miksi Concordia-teologiassa on sisältöperiaatteen lisäksi myös muotoperiaate?

Termistön taustana on "hylomorfistinen" ajatus, jonka mukaan kaikki on tehty jostakin aineesta (kr. hyle) muokkaamalla se johonkin muotoon (kr. morfe). Kysymys on siis siitä, miten Raamatun sisältö on opetuksessa oikein järjestettävä eli miten Raamatun sisältämä asiakokonaisuus jäsennetään ja sovelletaan oikein, siis Raamatun kokonaisuudelle ja sen kaikille osille parhaiten oikeutta tehden.

"Usko yksin": Mitä se on?

Concordia-teologian mukaan Raamattu sisältää informaation, velvoitteen ja voiman jäsentää sisältönsä uskonvanhurskauden opin ympärille: koko raamatullinen teologia on jäsennettävissä

  • itse uskonvanhurskauden opiksi sekä
  • sen edellytyksiksi (lat. antecedens) ja
  • sen seurauksiksi (lat. consequens).

(Ks. tarkemmin: Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka.) Näin Raamattu selitetään Raamatun itsensä eikä ihmisviisauden mukaisesti.

Luterilaisen teologian tarkka esittäminen ei ole tässä yhteydessä mahdollinenkaan tavoite. On kuitenkin syytä todeta edes muutama keskeinen seikka:

  1. Ihminen on alkulankeemuksen jälkeisessä nykytilassaan luonnostaan hengellisesti kuollut: sokea Jumalan totuudelle ja vihamielinen sitä vastaan.
  2. Ihminen ei itse voi tätä tilaansa muuttaa tai edes sitä tunnistaa tai toivoa siihen muutosta.
  3. Vain Jumala voi muuttaa ihmisen hengellisen tilan kuolleesta eläväksi.
  4. Jumala muuttaa ihmisen hengellisen tilan kuolleesta eläväksi yksin oman hyvän tahtonsa tähden; ihminen ei siinä myötävaikuta.
  5. Raamattu jakautuu oman todistuksensa mukaan kahteen erilliseen osaan: lakiin ja evankeliumiin.
  6. Laki näyttää ihmisen syntisyyden ja saa hänet kauhistumaan tulevaa tuomiopäivää.
  7. Tämä kauhistaminen on kuitenkin vain Jumalan "vasemman käden työtä", joka valmistaa ihmistä ymmärtämään evankeliumin ja pitäytymään siihen.
  8. Jumala käyttää uskon ja sillä omistettavan henkilökohtaisen pelastuksen lahjoittavassa "oikean käden" eli varsinaisessa työssään itse asettamiaan armonvälineitä, joita ovat Raamattu (varsinaisimmin sen sisältämä evankeliumi Kristuksesta) kaikissa muodoissaan (luettuna ja kuultuna) sekä sakramentit (kaste ja ehtoollinen); myös rippikäytäntöön liittyvä avaintenvalta kuuluu olennaisena osana armonvälineteologiaan.
  9. Jumala tekee ihmisestä hengellisesti elävän lahjoittamalla hänelle pyhän kristillisen uskon (subjektiivinen vanhurskautus).
  10. On vain yksi oikea usko, ja se on Raamatun mukainen.
  11. Autuuden perii se, jolla kuollessaan tai Herran näkyvästi palatessa on tämä ainoa oikea usko.
  12. Epäuskoiset joutuvat helvettiin, joka on tietoisessa tilassa kärsittävä loputon rangaistus.
  13. Ihmisen joutuessa helvettiin toteutuu Jumalan oikeudenmukaisuus -- synnin palkka on kuolema, ja näin paha saa palkkansa.
  14. Ihmisen pelastuessa taivaaseen toteutuu sekä Jumalan oikeudenmukaisuus -- sillä Kristus on jo kaiken maksanut -- että armollinen pelastustahto, joka kohdistuu kaikkiin ihmisiin: Kristus on koko maailman syntien sovitus, joten Jumala on jo antanut kaikki synnit anteeksi (objektiivinen vanhurskautus).
  15. Helvettiin "pääsee" vain jättäytymällä epäuskossa Jumalan anteeksiantamusta todistavan evankeliumin vastustajaksi. -- Näin käy, kun oman luonnollisen tilan kadotuksenalaisuus kielletään, jolloin myös välttämättä etsitään apua vääriin ongelmiin ja vääristä lähteistä.
  16. Kun Jumala vaikuttaa "epäsuorasti" eli armonvälineiden kautta, ("ymmärtävässä iässä oleva") ihminen voi vastustaa hänen vaikutustaan niin, että hänen hyvä tahtonsa ei toteudu tämän ihmisen suhteen. Armonväline pysyy kuitenkin tehoisana, vika on yksinomaan ihmisen vastustuksessa.
  17. On myös mahdollista luopua uskon lahjasta jälkikäteen -- ihminen voi siis omin avuin vaihtaa elämänsä kuolemaan, vaikkei pystykään vaihtamaan kuolemaansa elämään.
  18. On mahdollista, että oikeaa uskoa ulkoisesti tunnustava ei sitä sydämessään uskokaan, jolloin hän on kadotukseen vievällä tiellä.
  19. On mahdollista, että oikean uskon vastaisia käsityksiä ulospäin edustava kuitenkin sisimmässään elää hengellisesti oikeasta uskosta eli Kristuksen evankeliumista (on siis "autuaasti epäjohdonmukainen"), jolloin hän vääriin käsityksiin tunnustautumisestaan huolimatta on taivaaseen johtavalla tiellä.
  20. Kaikki (tietoinen) oikean uskon ja sitä edustavan opin ja opetuksen vierominen on kuitenkin hengellisesti kuolemanvaarallista.
  21. Myös ne, joilla on oikea usko ja siis hengellinen elämä, ovat maallisen elämänsä loppuun asti itsessään syntisiä: heissä on samaan aikaan kaksi luontoa -- sekä uusi, hengellinen että vanha, lihallinen. Kumpikin luonto toimii luonteenomaisella tavallaan ja taistelee siksi toistaan vastaan.
  22. Usko koituu pelastukseksi yksin Kristuksen tähden, ilman mitään ihmisen tekoja tai hänessä tapahtuvia koettavia muutoksia.
  23. Oikea usko kuitenkin aina myös vaikuttaa ihmisen elämään ja toimintaan, ja Jumala palkitseekin itse uskovassa vaikuttamansa hyvät teot.
  24. Jos oikeassa uskossa ollut ja siinä hyviä töitä tehnyt ihminen kuitenkin luopuu ja jää siihen tilaan, hänen entiset tekonsa eivät häntä pelasta tai muutenkaan auta.
  25. Autuas perillepääsy eli oikeassa uskossa säilyminen siihen asti, että usko muuttuu näkemiseksi, on sekin Jumalan lahja.
  26. Vain valitut saavuttavat autuuden, omin voimin ei voi säilyä oikeassa uskossa. Siksi pelastus on alusta loppuun pelkkä armollisen Jumalan hyvä työ itsessään täysin kelvotonta syntistä ihmistä kohtaan.
  27. Jumalan armon kasvattamana ihminen voi päästä pettämättömään luottamukseen omasta valinnastaan ja autuudestaan jo ennen iankaikkisuuteen astumistaan; tämä perustuu aivan samaan evankeliumiin, jonka kaikki tosin kuulevat, mutta vain usko omistaa.
  28. Myös heikko usko koituu pelastukseksi aivan yhtä varmasti kuin vahvakin usko, kunhan kyse vain on oikeasta uskosta: usko ei pelasta itsensä vaan kohteensa (puolestamme ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen) tähden.

Lopuksi

Tämä lyhyt ja "kirveellä veistetty" esitys on siis pelkkä pintaraapaisu Concordia-teologiaan, ja esiin otetut seikat on osin valittu havaitun viittaustarpeen täyttämiseksi. (Concordia-teologiassa olisi kyllä sisältöä kokonaisen Wiki-sivustonkin täyttämiseksi, mutta "älkää peljätkö": se ei ole tämä sivusto.)