Hollantilainen Herman Dooyeweerd (1894 - 1977) oli yksi viime vuosisadan omaperäisimmistä filosofeista. Dooyeweerd on teoksissaan De Wijsbegeerte der Wetsidee (1935–1936) ja sen englanninkielisessä laitoksessa A New Critique of Theoretical Thought I - IV (1954–56) pyrkinyt osoittamaan, että tieteellinen ajattelu kaikkein täsmällisimmissäkin muodoissaan edellyttää aina ideaa maailmankaikkeuden alkuperästä, sen kokonaismerkityksestä ja sen perimmäisestä yhteydestä. Näitä kokonaisvaltaisia ideoita ei ole mahdollista saavuttaa tieteellisen tutkimuksen avulla, vaan ne ovat tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä.

Dooyeweerdin filosofinen tutkimus lähtee liikkeelle länsimaisen ajattelun perusteiden kritiikistä. Hän päättelee länsimaisen filosofian olevan epäkriittinen olettaessaan ajattelun perustan olevan ennakkoluulottomassa järjessä. Länsimainen filosofia on sokea omille uskonnollisille sitoumuksilleen. Sen on ollut vaikea suhtautua itsekriittisesti omaan perusvakaumukseensa, jonka mukaan järki pystyy toimimaan itseriittoisesti ilman Jumalan ilmoituksen apua. Tämä perusvakaumus on johtanut länsimaista ajattelua tietynlaiseen suuruudenhulluuteen, jossa se ei ole valmis tiedostamaan ajattelunsa tosiasiallisia rajoituksia.

Yksi Dooyeweerdin filosofisen tutkimustyön pääkohteista oli tieteellisen ajattelun transsendentaalinen kritiikki. Siinä Dooyeweerd pyrkii hahmottamaan niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömiä, jotta tieteellinen tutkimus ja tieteellinen ajattelu yleensä olisivat mahdollisia. Transsendentaalinen kritiikki eroaa transsendenttisesta kritiikistä. Viimemainittu on kritiikkiä, joka lähtee kritisoitavan ajattelusysteemin ulkopuolelta ja kritisoi sitä joidenkin sille vieraiden ennakko-oletusten pohjalta. Transsendentaalinen kritiikki sen sijaan pyrkii vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin: Mikä tekee tieteen mahdolliseksi? Kuinka usko (uskonnollinen lähtökohta) ohjaa tiedettä ja filosofiaa? Kuinka usko voi myös johtaa tieteellistä ajattelua harhaan? Dooyeweerdin transsendentaalinen kritiikki ”kohdistaa huomionsa itse tieteen ilmiöihin, seuraten tieteellisen ajattelun kulkua sisältä käsin päästäkseen käsiksi sen lähtökohtaan: kaiken tieteellisen tutkimustyön salattuun uskonnolliseen lähtökohtaan”¹

Transsendentaalinen kritiikki pyrkii paljastamaan eri ajattelusysteemien välillä olevan perimmäisen vastakkainasettelun. Dooyeweerd piti ”inhimillisen tiedonhankinnan perustavana sääntönä sitä, että totuus saavutetaan vain erilaisten mielipiteiden välisen avoimen konfliktin kautta”². Kun kunkin ajattelusysteemin perimmäinen lähtökohta paljastetaan transsendentaalisen kritiikin kautta, tulee helpommaksi käydä avointa kriittistä keskustelua eri lähtökohtaoletusten pohjalta muodostettujen tieteellisten ja filosofisten järjestelmien kyvystä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille.

Dooyeweerdin mukaan tieteellisen ajattelun varsinainen lähtökohta ei ole ihmisen järki vaan ihmisen syvä minuus. Minuudessaan ihminen ottaa aina kantaa Jumalan ilmoitukseen, jonka jokainen ihminen kohtaa luomakunnassa ja omassatunnossaan. Ihminen joko omaksuu ilmoituksen kautta välittyvän tiedon Jumalasta tai torjuu sen. Jumalan tuntemisella on ratkaiseva merkitys kaiken luomakuntaa koskevan tiedon tulkinnassa, koska todellisuuden oikea merkitys avautuu vain sen alkuperän tuntemisen kautta. Samalla Dooyeweerd puolustaa realistista näkemystä, jonka mukaan ihminen on kosketuksissa todellisuuteen välittömän kokemuksen kautta.

Dooyeweerd halusi osoittaa, että jokainen filosofia, jopa filosofia, joka on kirjoitettu ”järjen kritiikin” muotoon, on sidottu omiin perusoletuksiinsa. Jos filosofia ei tee kriittisesti selkoa näistä perusoletuksistaan ja luulee toimivansa täysin neutraalilla pohjalla, se erehtyy epäkriittisellä tavalla liioittelemaan omia mahdollisuuksiaan. Dooyeweerd haastaa ”järjen filosofian” niin kutsutun neutraalisuuden tuomalla esille sen sisäisiä ristiriitaisuuksia ja paljastamalla sen uskonnolliset perusolettamukset. Dooyeweerdille uskonto ei ole erillinen elämänalue, vaan koko elämä on pohjimmiltaan uskonnollista. Uskonto on Jumalan tai jonkin itseriittoisena perustana pidetyn asian palvelemista ja se ilmenee kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla, myös ajattelussa ja tieteessä. Marcel Gauchet³ sanoo saman asian toisin sanoin: ”Olemme luopuneet uskonnosta vain löytämällä sille korvikkeita kaikilla tasoilla.” Uskonto on ihmisen minuuden tai sydämen asia, joka ohjaa kaikkea ihmisen toimintaa.

Dooyeweerd määrittelee filosofian teoreettiseksi ajatteluksi, joka pyrkii antamaan kokonaisvaltaisen selityksen kosmokselle. Filosofian varsinainen tehtävä on teoreettinen tutkimus erityistieteiden ja niiden tutkimusalojen yleisestä systemaattisesta yhteydestä. Termi ’filosofinen’ tarkoittaa siten kaikkikäsittävää teoreettista ymmärrystä todellisuudesta. Koska filosofia on luonteeltaan kokonaisvaltaista, sitä ei voida jakaa erillisiin osiin. Voidaan ainoastaan puhua filosofisen tutkimuksen eri suunnista. Dooyeweerdin mielestä filosofisen tutkimuksen kolme pääsuuntaa ovat ontologia, epistemologia ja filosofinen antropologia. Filosofinen antropologia saa Dooyeweerdin ajattelussa niin korostetun aseman, että hänen mielestään filosofian peruskysymys voidaan esittää muodossa: ”Mikä on ihmisen asema kosmoksessa?”

Volume I: The Necessary Presuppositions of Philosophy[muokkaa]

Kirjansa ensimmäisessä osassa Dooyeweerd käsittelee teoreettisen käsitteenmuodostuksen välttämättömiä ehtoja. Teoreettisella hän tarkoittaa filosofista ja yleensä tieteellistä lähestymistapaa. Dooyeweerdin mukaan tieteellinen käsitteenmuodostus perimmältään nojautuu välittömään kokemukseen tutkimuksen kohteesta. Tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa on kolme vaihetta: (1) Tutkimuskohde otetaan abstraktion avulla erilleen muun todellisuuden yhteydestä. Tästä seuraa, että tutkimustulokset eivät ole ongelmattomasti sovellettavissa koko todellisuuteen, vaan niiden sovellus edellyttää alkuperäisen abstraktion asettamien rajojen huomioimista. (2) Koska käsitteet ovat loogisia konstruktioita, joiden avulla pyritään tekemään selkoa todellisuuden rakenteesta, on johdonmukaisesti voitava oikeuttaa väite, että käsitteet vastaavat todellisuutta. (3) Erityistieteellisen tutkimuksen rajoitetun näkökulman pohjalta saavutetut tutkimustulokset on onnistuttava sijoittamaan oikeaan paikkaansa todellisuudessa. Tämä edellyttää kokonaisnäkemystä, jonka tutkija voi saavuttaa vain suhteessa oman välittömän kokemuksensa kokonaisvaltaisiin perususkomuksiin. Niinpä käsitteenmuodostus on riippuvaista tutkijan itsekriittisestä pohdinnasta ja itsetuntemuksesta.

Dooyeweerdin argumentin mukaan tieteellisiä käsitteitä ei pystytä muodostamaan itsekriittisellä ja älyllisesti perustellulla tavalla ilman sellaista tiedollista kiintopistettä, joka yhdistää käsitteellisessä abstraktiossa erilleen otetut tekijät.

Tieteellisen ajattelun edellytyksiä tarkasteleva kriittinen analyysini osoittaa, että tieteellinen käsitteenmuodostus voidaan toteuttaa aidolla ja asiaankuuluvalla tavalla ainoastaan, kun ajattelu ottaa lähtökohdakseen todellisen uskonnollisen yhteyden niiden tekijöiden välillä, jotka on tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteessa otettu abstraktion avulla erilleen toisistaan.
– Dooyeweerd⁴

Oikea käsitys yhteydestä loogisen käsitteen ja sen kohteen välillä on edellytys asiaankuuluvalle käsitteenmuodostukselle.

Käsitteiden suhde todellisuuteen ei ole ongelmaton. Tutkijan on osoitettava, että käsitteet tekevät oikeutta todellisuudelle. Koska yksityiskohdat saavat merkityksensä vasta osana kokonaisuutta, käsitteiden selventäminen edellyttää sitä, että tehdään selkoa myös niistä laaja-alaisista oletuksista, jotka ovat täsmällisten käsitteiden taustalla. Muodostaessaan käsitettä tutkimuskohteestaan tutkija joutuu suhteuttamaan kyseisen kohteen muuhun todellisuuteen, koska se saa merkityksensä osittain siitä paikasta, mikä sillä on kokonaisuudessa. Jokaista tosiasiaa käsitteellistäessämme joudumme tekemään oletuksen koko todellisuuden perimmäisestä luonteesta, järjestyksestä ja yhtenäisyydestä. Näitä käsitteenmuodostuksen perustana olevia oletuksia ei voida koskaan muodostaa pelkästään tieteellisen tiedon varassa, koska tieteellinen tieto ei ole sitä varten riittävän kattava.

Käsitteiden selvyys ja tarkkuus on erityisen tärkeää tutkimusaloilla, joilla on useita rinnakkaisia koulukuntia, jotka käyttävät samoja sanoja eri merkityksissä tai eri sanoja toisiaan lähellä olevissa merkityksissä. Koulukuntaerojen taustalla on erilaisia perusoletuksia maailmankaikkeuden ja tiedon luonteesta. Käyttäytymistieteissä ongelmia syntyy lisäksi siitä, että tutkimuskäsitteistö nojaa arkikieleen, jossa sanojen merkitykset vaihtelevat. Tutkijan on osoitettava, miten oma käsitteiden käyttö liittyy arkikäyttöön ja mikä on omien määritelmien yhteys muiden tutkijoiden määritelmiin. Melkein kaikki tieteessä käytetyt käsitteet ovat monimielisiä ja monikäsitteisiä, koska eri teoreettiset koulukunnat käyttävät käsitteitä erilaisissa teoreettisissa viitekehyksissä, joissa ne saavat eri merkityksiä. Erilaisten teoreettisten viitekehysten taustalla on erilaisia perususkomuksia todellisuuden luonteesta, järjestyksestä ja sen yhteyden perustasta.

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteen analyysi osoittaa, että tieteellisten käsitteiden muodostaminen ja soveltaminen todellisuuteen edellyttää kokonaisnäkemystä. Koska tutkija on rajallinen olento, jolla ei ole kaikkitietävän olennon välitöntä tietoa kosmoksesta kokonaisuutena, hän joutuu perustamaan kokonaisnäkemyksensä intuitiiviseen vakaumukseen siitä, mikä on todellisuuden alkuperä, kokonaistarkoitus ja perimmäinen järjestys. Dooyeweerd on kiinnittänyt huomiota tähän puoleen tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteellisista ehdoista.

Dooyeweerdin koko filosofisen ajattelun käännekohtaa merkitsi sen tiedostaminen, että tieteellisellä ajattelulla on aina uskonnollinen lähtökohta. Tämä löytö oli hänelle pitkäaikaisen älyllisen työskentelyn seurausta, koska hän oli aluksi uuskantilaisen filosofian ja myöhemmin husserlilaisen fenomenologian kannattaja. Niinpä Dooyeweerd korostaa sitä, että hänen kritiikkinsä naturalistisia lähtökohtia vastaan on seurausta itsekriittisestä pohdinnasta, jossa hän itse asteittain havaitsi omien aikaisempien käsitystensä älyllisen perustan riittämättömäksi. Dooyeweerd päätyi näkemykseen, että tieteellisen käsitteenmuodostuksen perustana on aina käsitys todellisuuden perimmäisestä yhteydestä ja sen alkuperästä.

Dooyeweerd korostaa sitä, että tieteellisen keskustelun itsekriittisyyden yksi perusedellytys on, että erilaisten maailmankatsomusten ja uskonnollisten näkemysten edustajat voivat avoimesti tehdä tutkimustaan omista lähtökohdistaan. Tieteellisen keskustelun avoimuudesta ei kuitenkaan seuraa relativistista johtopäätöstä, jonka mukaan kaikki näkemykset olisivat yhtä hyviä. Päinvastoin, juuri keskustelun avoimuus tekee mahdolliseksi vertailla erilaisia näkemyksiä niiden johdonmukaisuuden ja selitysvoiman osalta.

Dooyeweerdin filosofinen työ johti hänet vakaumukseen, ettei mikä tahansa uskonnollinen tai maailmankatsomuksellinen lähtökohta pysty kriittisesti tekemään oikeutta tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteelle. Dooyeweerd perustelee yksityiskohtaisesti väitettään, että itsekriittinen tieteellinen tutkimus tarvitsee perustakseen Jeesuksen Kristuksen välityksellä tulleen Jumalan ilmoituksen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta:

Ajatteluni suurta käännekohtaa merkitsi ajattelun uskonnollisen juuren löytäminen. – – Tulin ymmärtämään sen keskeisen merkityksen, mikä on ”sydämellä”, jota Raamattu toistuvasti nimittää inhimillisen olemassaolon uskonnolliseksi juureksi. Tämän keskeisen kristillisen näkökulman pohjalta ymmärsin, että filosofinen ajattelu tarvitsee perusteellista vallankumousta. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin koko ajallisen kosmoksen – – suhteuttaminen luomakunnan uskonnolliseen juureen. – – Kristillisestä näkökulmasta on mahdotonta hyväksyä filosofisen ajattelun asennetta, jossa filosofisen ajattelun julistetaan olevan itseriittoinen ja riippumaton Jeesuksessa Kristuksessa tulleesta Jumalan ilmoituksesta.
– Dooyeweerd⁵

Dooyeweerdin oma filosofinen ajattelu rakentuu sen vakaumuksen varaan, että todellisuuden perimmäinen alkuperä, yhteys ja kokonaistarkoitus ovat löydettävissä Jeesuksessa Kristuksessa. ”Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki” (Room. 11:36). Kristus on vastaus kolmeen perimmäiseen kysymykseen todellisuuden alkuperästä, yhteyden perustasta ja kokonaistarkoituksesta: ”Hänestä [alkuperä], hänen kauttaan [yhteyden perusta] ja häneen [kokonaistarkoitus] on kaikki.” Todisteet sen puolesta, että Kristus on todellisuuden alkuperä ja perimmäinen yhteys, ilmenevät Dooyeweerdin mukaan kolmella tasolla: (a) Sanailmoituksen välittämä todistus Kristuksesta todellisuuden alkuperänä ja yhteyden perustana on itse itsensä todistava: se sisältää itse vakuuden omasta totuudestaan. Koska on olemassa tiedolliset perusteet uskoa, että meillä on käytettävissämme kaikkitietävän olennon itseilmoitus, tämä ilmoitus tarjoaa tiedollisesti oikeutetun lähtökohdan tieteelliselle tutkimukselle. (b) Filosofisen analyysin kautta on mahdollista osoittaa, että muut lähtökohdat johtavat sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Suuri osa Dooyeweerdin elämäntyöstä keskittyy tämän analyysin kehittämiseen. (c) Tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteen analyysi osoittaa, että käsitteenmuodostuksen tiedollinen kiintopiste on tieteellisen ajattelun alueen ulkopuolella. Dooyeweerdin mukaan tieteellinen käsitteenmuodostus onnistuu tekemään todellisuuden rakenteelle oikeutta ainoastaan, jos se tukeutuu Kristukseen ja näin välttää myyttiset konstruktiot.

Dooyeweerdin filosofisen analyysin yksi painopistealueista on sen tutkiminen, mitä tieteellisen käsitteenmuodostuksen kannalta merkitsee, että tutkimuksen lähtökohdaksi otetaan Kristuksen välityksellä tullut Jumalan ilmoitus. Dooyeweerdin filosofinen tuotanto on laaja ja yksityiskohtainen perustelu väitteelle, jonka mukaan kristillisen ilmoituksen lähtökohdasta on mahdollista tehdä oikeutta todellisuuden moninaisuudelle ilman sisäisiä ristiriitaisuuksia. Dooyeweerdin tieteellinen uskontunnustus kiteytyy hänen pääteoksensa A New Critique of Theoretical Thought (1953) esipuheen viimeisissä lauseissa: ”Niiden, jotka ovat kiinnostuneet tieteellisen ajattelun kristillisestä perustasta, ei tulisi ajatella henkilökohtaista menestystä. – – Ihmisten horjuvia ja vaihtelevia mielipiteitä ei voi edes verrata siihen sisäiseen onnellisuuteen ja rauhaan, joka liittyy tieteelliseen tutkimustyöhön, kun se perustuu Kristukseen, joka on Tie, Totuus ja Elämä.”⁶ Vallitsevien muotifilosofioiden seuraaminen on suuri houkutus tutkijalle, joka pyrkii luomaan menestyksekästä uraa. Jos tutkija kuitenkin pystyy vastustamaan tätä houkutusta ja seuraamaan todistusaineistoa sinne, mihin se itse asiassa johtaa, hän voi kokea itsekriittisen tutkimuksen tarjoamaa sisäistä tyydytystä.

Käsitteenmuodostuksen ehtoja[muokkaa]

Saadaksemme käsityksen niistä perususkomuksista ja oletuksista, joita tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää, meidän on siis kiinnitettävä huomiota tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteeseen. Käsitteet ovat abstraktioita, joiden avulla ajatuksellisesti kiteytämme tietyn oliojoukon yhteiset piirteet, jotka erottavat sen muista. Millä tavalla tieteellisen käsitteenmuodostuksen pohjana oleva abstraktio tapahtuu? Onko tieteellisellä käsitteenmuodostuksella joitakin yleispäteviä ehtoja, jotka tutkijan on aina täytettävä, jos hän haluaa muodostaa käsitteensä kriittisesti perustellulla tavalla?

Käsitteenmuodostuksen yleispätevistä ehdoista saadaan tietoa analysoimalla kysymyksiä, joihin jokainen tutkija joutuu vastaamaan, kun hän pyrkii muodostamaan käsitteitä teoreettisesti perustellulla tavalla. Nämä kysymykset koskevat sekä tutkimuksen kohteen luonnetta että tutkimuskohteen suhdetta muuhun todellisuuteen. Jos esimerkiksi muodostamme käsitettä atomista, joudumme ottamaan kantaa siihen, miten atomin fysikaaliset ominaisuudet suhteutuvat sen matemaattisiin ominaisuuksiin. Lisäksi joudumme ottamaan kantaa siihen, miten atomin fysikaaliset ja matemaattiset ominaisuudet suhteutuvat havaintoihimme. Tällöin joudumme ottamaan kantaa fysikaalisen ja matemaattisen aspektin keskinäiseen suhteeseen ja suhteuttamaan nämä molemmat havaintoihin. Koska käsite on luonteeltaan looginen, joudumme lisäksi ottamaan kantaa siihen, miten looginen aspekti suhteutuu matemaattiseen, fysikaaliseen ja havaintoaspektiin. Koska atomin fysikaalinen ja matemaattinen aspekti ovat yhteydessä toistensa kanssa, meillä täytyy olla jokin oletus aspektien välisestä yhteydestä.

Kuten edellä todettiin, Dooyeweerdin mukaan tieteellisiä käsitteitä muodostettaessa joudutaan ottamaan kantaa kolmeen perusongelmaan ja vastaamaan kolmeen perustavaan kysymykseen: (1) Miten on mahdollista poimia tutkimuskohde erilleen muusta todellisuudesta tutkimuksen kohteeksi? Toisin sanoen: Miten käsitteellinen abstraktio on mahdollista? (2) Mistä lähtökohdasta on mahdollista luoda yhteys käsitteellis-loogisen ajattelun ja tutkimuskohteena olevan todellisuuden osan välille? Toisin sanoen, miten on mahdollista luoda sellainen käsite, joka tavoittaa joitakin piirteitä todellisuudesta? (3) Millä tavalla ajattelu pystyy siirtymään todellisuutta jaottelevasta abstraktiosta kohti todellisuuden yhtenäisyyden ymmärtämistä? Miten on mahdollista ajattelussa saada teoreettinen kokonaisnäkemys todellisuudesta sekä käsitys todellisuuden perimmäisestä yhtenäisyydestä? Koska ihminen on omassa toiminnassaan osallinen kaikista osa-alueista, hän voi etsiä niitä yhdistävää tekijää oman itsetajuntansa, oman minuutensa pohjalta. Niinpä nousee kysymykseksi: Miten tutkija voi tuntea itsensä? Miten tutkijan itsereflektio on mahdollista?

Tieteellisen tutkimuksen tutkimuskohteena on aina jokin rajattu todellisuuden osa-alue. Dooyeweerdin mukaan tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa on kyse siitä, että yksi todellisuuden aspekti erotetaan ajallisesta yhteydestään muiden aspektien kanssa ja asetetaan tutkijan tietoisuuden sisällä vastakkaissuhteeseen loogisen aspektin kanssa. Dooyeweerd erottaa kaikkiaan viisitoista eri aspektia (suluissa ydinmerkitys):

numeerinen (lukumäärä)
geometrinen (laajuus)
kinemaattinen (liike)
fysikaalinen (energia)
biologinen (orgaaninen elämä)
psyykkinen (tunne)
looginen (analyyttinen erottelu)
kulttuuri-historiallinen (hallinta)
kielellinen (symbolinen esittäminen)
sosiaalinen (vuorovaikutus)
taloudellinen (ekonomia)
esteettinen (kauneus, harmonia)
juridinen (retribuutio)
moraalinen (lähimmäisenrakkaus)
usko (perustava varmuus)

Käsite sisältää oletuksen tiettyä oliojoukkoa luonnehtivien piirteiden keskinäisestä suhteesta. Koska nämä piirteet tavallisesti sijoittuvat useille eri todellisuuden aspekteille, käsitteeseen sisältyy lausumaton oletus todellisuuden eri aspektien keskinäisestä suhteesta ja niiden välisen yhteyden perustasta. Jos esimerkiksi muodostamme käsitteen ihmisestä, joudumme suhteuttamaan ihmisen fysikaalisen, biologisen, psyykkisen, loogisen, kielellisen, taloudellisen, sosiaalisen, moraalisen, esteettisen ja uskonnollisen puolen toisiinsa ja muodostamaan käsityksen eri aspektien välisestä suhteesta.

Käsitteistöä voidaan verrata verkkoon, koska käsitteet saavat merkityksensä paljolti sen mukaan, mikä paikka niillä on käsitejärjestelmässä.

Jos emme ole selvillä verkon silmukoiden sijainnista eli tutkimuksen keskeisten käsitteiden merkityksistä, emme tiedä mitä saimme saaliiksi eli mistä tutkimus puhuu.
– Kakkuri-Knuuttila⁷

Käsitteellisen abstraktion mahdollisuus[muokkaa]

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen ensimmäinen ongelma koskee tieteellisen abstraktion mahdollisuutta ja luonnetta. Miten on mahdollista poimia tutkimuskohde erilleen muusta todellisuudesta tutkimuksen kohteeksi tekemättä vääryyttä todellisuuden yhtenäisyydelle? Dooyeweerdin oletuksen mukaan tieteellisen ajattelun ja välittömän kokemuksen välillä ei ole jyrkkää rajaa, vaan tieteellinen ajattelu nojaa välittömään kokemukseen. Todellisuuden rakenne on annettuna tavallisessa kokemuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kokemuksen perustasolla ihminen on kosketuksissa järjestyneeseen todellisuuteen. Tieteellinen tutkimus poimii todellisuudesta jonkin osan tutkimuksen kohteeksi. Niinpä perustava kysymys kuuluu: Mitä erotamme kokemustodellisuuden rakenteesta tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa? Ja kuinka tämä erottaminen on mahdollista?

Tässä argumenttinsa ensimmäisessä vaiheessa Dooyeweerdin tarkoituksena on osoittaa, että tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole ongelmatonta ja tulkitsematonta tietoa, joka pätisi todellisuuteen kokonaisvaltaisesti. Koska tieteellisessä ajattelussa yksi osa todellisuudesta otetaan abstraktion kautta erilleen muusta todellisuudesta, tällaisen abstraktion pohjalta saavutetut tutkimustulokset kertovat tarkalleen ottaen vain yhdestä todellisuuden aspektista. Tutkimustuloksia tulkittaessa on yksityiskohtaiset löydöt oikealla tavalla suhteutettava kokonaisuuteen. Tällainen suhteuttaminen edellyttää kokonaisnäkemystä, joka on maailmankatsomuksellisesti sitoutunut. Erilaisista maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista lähtökohdista yksityiskohtaiset löydöt saavat erilaisen tulkinnan.

Esimerkiksi tietyt biologiset tosiasiat kuten muuntelu ja luonnonvalinta saavat erilaisen merkityksen osana erilaisia kokonaisvaltaisia näkemyksiä todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Naturalistisessa viitekehyksessä ei ole mahdollista sallia hyppäyksenomaisia epäjatkuvuuksia luonnon eri osien välillä, koska kaikki on pystyttävä selittämään asteittaisten luonnollisten prosessien pohjalta. Naturalistisessa viitekehyksessä biologisen muuntelun ja luonnonvalinnan avulla on pystyttävä selittämään koko elämän moninaisuus. Teistisessä viitekehyksessä sen sijaan voidaan sallia laadullisesti erilaisia todellisuuden aspekteja, joiden välillä ei ole mitään biologiseen muunteluun ja luonnonvalintaan perustuvaa jatkuvuutta. Niinpä esimerkiksi tajunnan ja järjellisyyden syntyä ei tarvitse selittää asteittaisten luonnollisten prosessien pohjalta. Vaikka naturalismi ja teismi ovatkin tulkinnoissaan monelta osin lähellä toisiaan alkuperäisen abstraktion vaiheessa (siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki ihmiset elävät samassa maailmassa), ne erkanevat kauas toisistaan, kun tutkimustuloksia aletaan sijoittaa todellisuuteen kokonaisuutena.

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen ensimmäisessä vaiheessa siis jokin todellisuuden osa otetaan abstraktion avulla täsmällisen tutkimuksen kohteeksi. Mitä sitten abstraktiolla tarkoitetaan? Verbi ”abstrahoida” tarkoittaa kirjaimellisesti ’ottaa erilleen’, ’irrottaa laajemmasta taustasta’. Tämä on käytännössä sama asia kuin huomion kohdistaminen. Jos yritämme esimerkiksi löytää kirjan, jolla on sininen kansi, kiinnitämme kirjahyllyssä huomiomme kaikkiin sinikantisiin kirjoihin. Voidaksemme tehdä tämän, meidän täytyy ensin mielessämme erottaa (abstrahoida) sininen väri kaikista muista väreistä ja sitten erottaa kirjahyllyssä olevien kirjojen väri niiden muista ominaisuuksista.⁸

Tämä abstraktion taso on niin tavallinen, että yleensä emme kiinnitä siihen mitään huomiota. Teemme tavallisessa elämässä koko ajan toimintoja, jotka edellyttävät tällaista alempaa abstraktion tasoa: vältämme pahanhajuisia esineitä, arvioimme jonkin esineen olevan liian iso tiettyyn laatikkoon, vältämme tiettyä toimintatapaa, koska se ei ole reilu. Nämä toimintatavat edellyttävät, että ensin erotamme (abstrahoimme) hajun, koon tai reiluuden muista ominaisuuksista. Tällä alemmalla abstraktion tasolla emme kuitenkaan vielä erota näitä ominaisuuksia itse esineistä, joilla nämä ominaisuudet ovat. Emme ota näitä ominaisuuksia erilleen kyseisten esineiden muista ominaisuuksista. Tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa abstraktion taso on kuitenkin yleensä korkeampi, koska silloin otamme ominaisuudet erilleen niistä esineistä ja asioista, joihin ne liittyvät ja kiinnitämme huomiomme itse ominaisuuksiin.⁸

Koska tällainen korkean abstraktion taso on niin tärkeä osa tieteellistä käsitteenmuodostusta, on hyvä saada selvä käsitys erosta abstraktion alhaisen ja korkean tason välillä. Ajattele tilannetta, jossa joku on juuri ostanut uuden auton ja esittelee sitä ystävilleen. Yksi ystävistä sanoo pitävänsä auton väristä, toisen mielestä auto on kaunis, muut taas kysyvät sen hintaa ja painoa. Kukin näistä huomioista osoittaa, että ystävät ovat ottaneet yhden auton ominaisuuden erilleen alhaisen abstraktion avulla: auton värin, kauneuden, hinnan ja painon. Mutta mitään näistä ominaisuuksista ei käsitellä irrallaan autosta. Ne käsitetään auton ominaisuuksiksi.

Jos sen sijaan huomio kohdistetaan esimerkiksi painoon irrallaan autosta, paino käsitetään korkean abstraktion tasolla. Samalla tavalla voitaisiin korkean abstraktion avulla ottaa erilleen muita ominaisuuksia kuten kiihtyvyys, massa, tiheys ja tilavuus. Tällä tavalla korkean abstraktion taso voi tarjota kokonaan oman käsitteistönsä. Se antaa teoretisoinnille uuden ulottuvuuden, koska sen avulla hypoteesit voivat olla arvauksia hyvin abstrakteista ominaisuuksista, funktioista ja suhteista sen lisäksi, että hypoteesit voivat koskea niitä asioita ja esineitä, joilla on kyseiset ominaisuudet. Niinpä korkeasti abstraktien käsitteiden avulla on mahdollista selittää sekä muita abstraktioita että esineitä, olioita ja asioita, jotka koemme niiden ominaisuuksien jatkuvuudessa. Niinpä abstrahoimalla ominaisuuksia teemme mahdolliseksi esittää kysymyksiä näiden ominaisuuksien keskinäisistä suhteista, pystymme etsimään malleja ominaisuuksien välisille yhteyksille. Teorioiden kannalta yksi tärkeimmistä suhteista, joita tällä tavalla etsimme, ovat lainalaisuudet. Yllä mainittujen ominaisuuksien osalta tällaisia lainalaisuuksia ovat esimerkiksi:

$voima={massa}\cdot {kiihtyvyys}$

tai

$tiheys={\frac {massa}{tilavuus}}$

Ilman korkeaa abstraktion tasoa emme voisi esittää monia tärkeitä tieteellisiä kysymyksiä ja vastauksia. Korkea abstraktion taso on edellytys sille, että pystymme esittämään teoreettisia kysymyksiä, keksimään hypoteettisia vastauksia näihin teoreettisiin kysymyksiin ja arvioimaan hypoteesien pätevyyttä argumenttien ja tosiasioiden valossa.⁹

Tieteellisessä abstraktiossa emme ainoastaan ota erilleen ominaisuuksia, suhteita ja malleja vaan myös ominaisuuksien, suhteiden ja mallien abstrakteja lajeja. Otetaan esimerkiksi ominaisuudet, joita olemme juuri käsitelleet: paino, massa, voima ja tiheys. Nämä ominaisuudet ja niitä säätelevät lait ovat kaikki luonteeltaan fysikaalisia. Kun luokittelemme ominaisuuden kuuluvaksi esimerkiksi fysikaaliseen, biologiseen tai psykologiseen lajiin, etenemme abstraktion seuraavalle tasolle, jossa teemme abstraktion abstraktiosta. Tämä abstraktion taso helpottaa edelleen teorian luomista, koska se määrittelee tietyn tutkimusalan ja erottaa sen muista. Tällaisen abstraktion kautta on erotettu toisistaan useita eri tutkimusaloja: aritmetiikka, geometria, kinematiikka, fysiikka, biologia, psykologia, logiikka, historia, kielitiede, sosiologia, taloustiede, estetiikka, juridiikka, etiikka ja uskontotiede.⁹

Dooyeweerdin esittämä ensimmäinen kysymys koski siis tieteellisen abstraktion luonnetta ja mahdollisuutta: Miten on mahdollista poimia tutkimuskohde erilleen muusta todellisuudesta tutkimuksen kohteeksi? Ensimmäiseen kysymykseen Dooyeweerd vastaa seuraavalla tavalla: Tieteellisen abstraktion tekee mahdolliseksi ihmisen kyky ottaa etäisyyttä ajallisen todellisuuden ilmiöihin. Etäisyyden ottamisen seurauksena tieteellinen käsitteenmuodostus erottaa luomakunnan yhden osa-alueen erilleen sen todellisesta yhteydestä muun luomakunnan kanssa. Tällainen erilleen ottaminen on tietyssä mielessä keinotekoista, koska tutkimuksen kohteena oleva todellisuuden osa on läheisessä yhteydessä muun todellisuuden kanssa. Abstraktion keinotekoisuudesta seuraa, ettei abstrakteilla käsitteillä ilmaistuja tieteellisiä tutkimustuloksia voida ongelmattomasti soveltaa todellisuuteen, ilman että tehdään selkoa niiden paikasta kokonaisuudessa. Erilleen ottaminen on kuitenkin välttämätöntä, jos haluamme muodostaa kyseisestä todellisuuden osasta täsmällisen käsitteen. Abstraktion keinotekoisen luonteen takia syntyy vastakkainasettelu yhtäältä loogisen aspektin ja tutkimuksen kohteena olevan aspektin välille ja toisaalta tutkimuksen kohteena olevan aspektin ja koko muun todellisuuden välille. Tämä vastakkainasettelu on seurausta huomion kohdentamisesta pyrittäessä abstraktion avulla saamaan täsmällinen käsitteellinen ote tutkimuskohteesta. Siksi se ei tee oikeutta todellisuuden yhtenäisyydelle, ja tämä on otettava huomioon tutkimustulosten tulkinnassa.

Tälle erottamiselle tai abstraktiolle on olemassa erilaisia tasoja. Kaikkein pisimmälle viedystä abstraktiosta on kyse silloin, kun tieteellinen ajattelu erottaa kokemustodellisuudesta tiettyä osa-aluetta hallitsevat lainalaisuudet tai normit. Tällaisia lainalaisuuksia ovat fysikaaliset, biologiset ja psyykkiset lainalaisuudet sekä loogiset, kielelliset, sosiaaliset ja moraaliset normit. Toinen, alhaisempi abstraktion taso on erottaa jostakin tavallisen kokemuksen oliosta, tapahtumasta tai instituutiosta sen yksittäisrakenne. Tällaisia yksittäisrakenteita ovat kaikkien konkreettisten esineiden ja olioiden lajityypilliset rakennepiirteet sekä esimerkiksi perheen, valtion, koulun ja yrityksen normatiiviset rakenteet, jotka erottavat ne toisistaan ja antavat perustan niiden jatkuvuudelle.

Kaikkein pisimmälle viedystä abstraktiosta on siis kyse esimerkiksi silloin, kun biologi havainnoi mikrobeja mikroskoopin avulla ja pyrkii saamaan selville niiden elämää hallitsevia biologisia lainalaisuuksia. Biologi saattaa kiinnittää huomiota mikrobin kokoon ja muotoon, väriin, fysikaaliseen massaan jne. Biologille voi myös olla tärkeää mikrobien määrä tietyllä alueella. Mutta kaikki nämä ominaisuudet ymmärretään sen merkityksen kannalta, mikä niillä on biologisesta näkökulmasta. Biologinen näkökulma hallitsee biologin ajattelua. Vaikka mikrobien koko, massa, väri ja lukumäärä eivät ole itsessään biologisia ominaisuuksia, ne ovat kaikki tärkeitä sikäli kuin ne lisäävät ymmärrystä mikrobien biologisista prosesseista. Biologinen näkökulma hallitsee sekä biologin esittämiä tutkimuskysymyksiä että niitä hypoteettisia selityksiä, joita hän kehittää vastauksena näihin kysymyksiin.¹⁰ Niinpä biologisen käsitteenmuodostuksen kannalta perustava kysymys koskee mahdollisuutta ottaa biologinen aspekti abstraktion kautta erilleen todellisuuden muista aspekteista.

Sama periaate pätee muihinkin tieteenaloihin. Ajatellaan asiaa taloustieteilijän kannalta. Taloustieteilijä saattaa tutkia samaa mikrobijoukkoa kuin yllä mainittu biologi. Taloustieteilijä ei kuitenkaan ole kiinnostunut etsimään biologisia selitysmalleja kyseisille mikrobeille, vaan hän esittää niistä taloustieteellisen teorian. Hän käyttää selityksessään kysynnän ja tarjonnan lain ja vähenevän tuoton lain kaltaisia periaatteita. Mikrobit ovat kiinnostavia taloustieteilijän näkökulmasta, sikäli kuin niillä on taloudellista merkitystä.¹⁰

Miten sitten tällainen abstraktio on mahdollista? Tavallisessa kokemuksessa analyyttinen ajattelu on sidoksissa havaintoihin. Ajattelu erittelee kokemuksessa ilmeneviä esineitä ja olioita niiden aistein havaittavien ominaisuuksien perusteella. Olemme esimerkiksi tietoisia pihallamme olevien pensaiden väristä, koosta ja lukumäärästä. Tieteellisessä ajattelussa analyyttinen ajattelu syventyy ja avautuu. Syventyessään analyysi saavuttaa lopulta niin korkean abstraktion tason, ettei se enää ole sidoksissa välittömiin havaintoaistimuksiin, vaan tarkastelee konkreettisia kohteita jonkin aspektin kuten biologisen, fysikaalisen ja matemaattisten aspektien pohjalta. Tällainen abstraktion syveneminen tapahtuu siten, että tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa otetaan abstraktion kautta etäisyyttä välittömiin havaintoihin. Tällainen etäisyyden ottaminen on mahdollista, koska ihminen ei ole kokonaisuudessaan ajalliseen todellisuuteen sulautunut olento, vaan hän pystyy minuutensa keskuksessa ottamaan etäisyyttä aikaan ja sen ilmiöihin.

Kristillisen luomisnäkemyksen valossa on ymmärrettävää, että tällaisen abstraktin lähestymistavan pohjalta on mahdollista luoda hyvin tarkka analyyttinen kuvaus luonnollisen todellisuuden niistä aspekteista, jotka toimivat syyn ja seurauksen lakien pohjalta. Näitä todellisuuden aspekteja voidaan kutsua yhteisellä nimellä esiloogisiksi aspekteiksi ja niitä ovat lukumäärän, tilan, liikkeen, energian, elämän, havaintojen ja tunteen alueet. Se, että näiden alueiden looginen analyysi on yleensä mahdollista, kertoo siitä, että niillä on luomisen perusteella järjestynyt rakenne, joka voidaan ilmaista loogisen systematiikan avulla. Se, että luonnontieteellinen käsitteenmuodostus pystyy ilmaisemaan luonnon järjestyksen elegantilla ja systemaattisella tavalla, kertoo siitä, että fysikaaliset ja biologiset ilmiöt on luomisessa järjestetty tavalla, joka tekee mahdolliseksi pitkälle viedyn teoreettisen systematiikan niiden kuvauksessa. Todellisuus voi olla loogisen analyysin kohteena ja looginen analyysi voi paljastaa todellisuuden osa-alueiden rakenteen, koska itse todellisuus on rakennettu loogiselle analyysille läpinäkyväksi.¹¹

Ihmistieteissä looginen analyysi erottaa toisistaan myös loogisen alueen varaan rakentuvat ihmiselämän alueet (historiallisen, kielellisen, sosiaalisen, taloudellisen, esteettisen, juridisen, moraalisen ja uskon alueen). Näiden alueiden analyysi ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa samanlaista analyyttisyyden astetta kuin esiloogisten alueiden analyysi, koska Jumalan kuvaksi luodun ihmisen yhtenä ominaisluonteena on itseohjautuvuus. Tämä määrää eron ns. ihmistieteiden ja luonnontieteiden välillä.¹²

Näin siis tieteellisen käsitteenmuodostuksen lähtökohtana on abstraktio, joka mahdollistaa tutkimuskohteen tarkan rajaamisen ja tutkimusongelmien täsmentämisen. Abstraktion hintana on kuitenkin se, että todellisuuden yhteys hajotetaan, jolloin ongelmaksi nousee tämän yhteyden teoreettinen määritteleminen. Lisäksi tieteellisen ajattelun täsmällisyyden hintana on, että kukin sen tutkimustuloksista tarjoaa tietoa vain hyvin tarkasti rajatusta todellisuuden osasta ja tutkimustulosten tulkinta edellyttää laaja-alaisia oletuksia tutkimuskohteen paikasta todellisuudessa kokonaisuutena.

Voiko looginen käsite antaa tietoa maailmasta?[muokkaa]

Edellä määriteltiin ensimmäinen tieteellistä käsitteenmuodostusta kohtaava ongelma: Miten käsitteellinen abstraktio on mahdollista? Tieteellisen käsitteenmuodostuksen kohde erotetaan erilleen muusta todellisuudesta: looginen analyysi kohoaa tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa korkealle abstraktion tasolle ja erottaa tutkimuksen kohteena olevan todellisuuden aspektin muista aspekteista. Tämä on mahdollista, koska ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä ajalliseen todellisuuteen ja sen ilmiöihin. Tieteellinen ajattelu ei kuitenkaan voi pysähtyä tähän aspektien toisistaan erottamiseen, vaan sen tulee pystyä loogisessa käsitteessä yhdistämään looginen aspekti tutkimuksen kohteeseen. Tieteellinen tieto on käsitteellistä ja looginen käsite tutkimuskohteesta hyödyttää todellisuuden ymmärtämisessä ainoastaan, jos looginen käsite välittää tietoa kohteestaan. Käsitteen on tarkoitus tavoittaa olennaisia piirteitä käsitteenmuodostuksen kohteena olevasta todellisuuden osasta. Jos käsite jää puhtaaksi loogiseksi konstruktioksi ilman yhteyttä muuhun todellisuuteen, se ei anna tietoa todellisuudesta eikä auta todellisuuden hahmottamisessa.¹³

Tästä seuraa toinen perustava ongelma tieteellisen käsitteenmuodostuksen ehdoista: Mistä lähtökohdasta voimme uudelleen yhdistää loogisen aspektin muiden aspektien kanssa, kun ne on tieteellisen ajattelun rakenteen mukaisesti asetettu toisilleen vastakkaisiksi abstraktiossa? Mikä tekee mahdolliseksi saada tieteellistä tietoa todellisuuden rakenteista, kun tieteellinen tieto edellyttää sitä, että loogiset käsitteet ovat yhdistettävissä todellisuuteen?

Tieteelliseen käsitteenmuodostukseen kuuluva yhdistämisen prosessi, jossa looginen käsite yhdistetään tutkimuksen kohteeseen, edellyttää lähtökohtaa, jota Dooyeweerd kutsuu Arkhimedeen pisteeksi, ajattelun perimmäiseksi lähtökohdaksi, johon perusteluissa viime kädessä vedotaan. Ajattelun perimmäisen lähtökohdan pitäisi olla sellainen, että se tarjoaa tiedollisen oikeutuksen oletukselle, että loogiset käsitteemme onnistuvat tavoittamaan tietoa maailman rakenteesta. Tieteellisiä käsitteitä ei voida muodostaa kriittisesti perustellulla tavalla, ilman että tehdään selkoa ajattelun perimmäisistä lähtökohdista. Vain kriittisesti tietoisena omasta lähtökohdastaan tieteellinen ajattelu voi tiedollisesti oikeutetulla tavalla kuvata todellisuuden eri osa-alueet oikeasta näkökulmasta, oikeassa suhteessa toisiinsa.

Arkhimedeen piste on käsite, jonka avulla pyritään ilmaisemaan, että teemme tieteellistä tutkimusta aina rajallisina ihmisinä, jotka tarkastelevat todellisuutta tietystä näkökulmasta. Tieteellisen tutkimuksen kannalta olennainen kysymys koskee sitä, millä tavalla tutkija sijoittuu todellisuuteen, minkälaisesta lähtökohdasta hän sitä lähestyy. Voimme konkretisoida tätä esimerkillä kolmesta ihmisestä, jotka kaikki tarkastelevat Claude Monetin maalausta Lumpeet. Henkilö A tarkastelee taulua kahden senttimetrin etäisyydeltä. Henkilö B tarkastelee taulua kahden metrin etäisyydeltä ja henkilö C tarkastelee taulua 50 metrin etäisyydeltä. Henkilö A ilmoittaa näkevänsä pelkästään erilaisia väriläiskiä. Henkilö B kertoo näkevänsä lumpeita. Henkilö C puolestaan sanoo näkevänsä pilviä. Se, miten henkilöt sijoittuvat suhteessa tauluun, ratkaisee sen, miten todenmukaisen kuvan he siitä pystyvät saamaan.

Tämän esimerkin avulla voimme konkretisoida perimmäisen kiintopisteen, Arkhimedeen pisteen, merkitystä tieteelliselle tutkimukselle. Se, miten tutkija ihmisenä sijoittuu todellisuuteen, määrää sen, minkälaisen näkymän hän siihen saa. Kahden senttimetrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen voi tehdä havaintoja taulun yksityiskohdista, mutta hän ei pysty suhteuttamaan havaintojaan oikealla tavalla kokonaisuuteen, koska yksityiskohdat hallitsevat liikaa hänen tarkastelukulmaansa. 50 metrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen näkee taulun niin kaukaa, että hänen käsityksensä siitä jää epämääräiseksi ja paljolti mielikuvituksen varaan. Kahden metrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen pystyy suhteuttamaan yksityiskohdat mielekkäällä tavalla kokonaisuuteen.

Arkhimedeen pisteestään lähtien tutkija luo oman tutkimuksensa viitekehyksenä olevan kokonaisnäkemyksen. Tutkijan on suhteutettava yksityiskohtaiset löytönsä ja havaintonsa kokonaisuuteen, koska irrallisina yksityiskohdat jäävät merkityksettömiksi. Hän ei voi rakentaa kokonaisnäkemystään yksityiskohtaisen tieteellisen tiedon varaan, koska hän ei ole kaikkitietävä olento – hän on sidottu omaan rajalliseen näkökulmaansa. Niinpä tieteen Arkhimedeen pisteellä tarkoitetaan tutkijan eksistentiaalista lähtökohtaa eli sitä lähtökohtaa, joka hänellä on ajattelevana, kokevana ja tuntevana ihmisenä maailmassa. Jokainen tutkija on jollakin tavalla eksistentiaalisesti sijoittunut ihmisenä eikä hän voi paeta perustavaa inhimillistä kokemistapaansa myöskään tutkijana: se kuka hän on ihmisenä, ohjaa hänen tapaansa tarkastella todellisuutta.

Arkhimedeen pistettä voidaan verrata näkötorniin, josta ihminen luo käsityksen maailmasta kokonaisuutena ja osa-alueiden keskinäisistä suhteista tämän kokonaisuuden sisällä. Miten on mahdollista perustella loogisen systematiikan käyttö todellisuuden kuvaamisessa? Arkhimedeen pisteellä ymmärretään lähtökohtaa, josta voidaan ymmärtää todellisuuden laadullisesti erilaisten tekijöiden välinen yhteys. Tieteellinen ajattelu joutuu tarkastelemaan todellisuutta jostakin perimmäisestä lähtökohdasta, jota ei enää voida perustella millään muulla. Ajattelu joutuu palaamaan tähän perimmäiseen lähtökohtaan aina uudestaan pyrkiessään suhteuttamaan todellisuuden eri osatekijät keskinäiseen yhteyteensä.¹⁴

Dooyeweerdin mukaan tieteellisen tutkimuksen Arkhimedeen piste ei voi olla sen enempää itse tieteellisessä ajattelussa kuin sen kohteessa, koska ongelmana on näiden kahden yhdistäminen. Positivismi pyrkii löytämään tieteellisen ajattelun tiedollisen kiintopisteen havainnoista, joiden se katsoo ongelmattomasti tarjoavan tietoa todellisuudesta. Mutta tällöin se joutuu epäkriittisesti olettamaan, että myös käsitteellisessä muodossa ilmaistut havaintolauseet heijastavat tällä tavalla ongelmattomasti todellisuuden rakennetta. Näin olettaessaan se kokonaan sivuuttaa varsinaisen ongelman: Miten voimme tietää käsitteidemme kuvaavan todellisuutta oikein? Positivismi perustuu ”annetun myyttiin”, joka johtaa tutkijan epäkriittisesti pitämään omia havaintoväitteitään tulkitsemattomina tosiasioina, vaikka ne aina todellisuudessa sisältävät tulkintaa ja vaativat oikeutusta.

Konstruktivismi puolestaan pitää ajattelun kiintopisteenä itse ajattelijan tulkintoja. Tällöin se joutuu myöntämään, että suhde tulkintojen ja todellisuuden välillä jää ratkaisemattomaksi. Kaikki ihmiset elävät omien tulkintojensa maailmassa ja todellinen maailma jää kaikille tuntemattomaksi. Ihminen jää vangiksi tulkinnan suljettuun kehään.

Kristillinen lähtökohta pyrkii välttämään näihin lähtökohtiin sisältyvät ongelmat pitämällä ajattelun kiintopisteenä Kristusta, joka on luonut sekä tutkimuksen kohteena olevan todellisuuden, että tutkijan kaikkine älyllisine kykyineen. Koska Kristus on todellisuuden keskus, hänessä myös käsitteellinen ajattelu ja sen kohteena oleva todellisuus perimmältään löytävät yhteytensä ja kokonaistarkoituksensa.

Jokaisen tieteellisen lähestymistavan ratkaiseva kysymys koskee Arkhimedeen pisteen valintaa. Tämä koskettaa koko tutkimuksen ydintä. Tämän perustavan ongelman herättäminen alistaa jokaisen mahdollisen tieteellisen lähtökohdan perustavalle kritiikille. Ei ole mitään itsestään selvää syytä olettaa, että käsitteemme onnistuvat välittämään tietoa maailmasta. Voidaksemme perustella sen, että käsitteemme sanovat jotakin maailmasta, tarvitsemme näkemyksen loogisen ajattelun ja muun todellisuuden välisestä suhteesta. Mitä syytä meillä on olettaa, että ihmisen looginen ajattelu on rakennettu niin, että se tarjoaa meille tietoa maailmasta?

Moderni filosofia on yleensä myöntänyt Arkhimedeen pisteen tarpeellisuuden teoreettisen käsitteenmuodostuksen lähtökohdaksi ainakin siinä mielessä, että tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää tutkijan kriittistä itsereflektiota. Tutkijan on tehtävä selkoa omista perustavista lähtökohdistaan ja kriittisesti arvioitava niitä. Arkhimedeen pisteen etsintä näkyy selvästi esimerkiksi Descartesin systemaattisen epäilyn metodissa.

Nykyfilosofian piirissä on kuitenkin myös monia ajattelijoita, jotka kokonaan kieltävät Arkhimedeen pisteen tarpeellisuuden tai mahdollisuuden. Esimerkiksi Raimo Tuomela kieltää tällaisen mahdollisuuden:

Ihmisen ajatteluun – enempää filosofiseen, tieteelliseen kuin arkipäiväiseenkään – ei liity mitään vankkumatonta ”Arkhimedeen kiintopistettä”, jonka avulla hän voisi ajattelu- ja tietomaailmaansa liikutella – ikävä kyllä. On nimittäin hyvin ymmärrettävää, että filosofit ovat tällaisia transsendentaalisia kiintopisteitä ja kivijalkoja järjestelmiinsä halunneet rakentaa. Intellektuaalisesti ne antaisivat hyvän perustan, jos olisivat mahdollisia. Emotionaalisesti ne taas luullakseni antavat tukea ja turvaa sekä vapauttavat pelosta ja ahdistuksesta samaan tapaan kuin magia ja uskonto, jotka myös perustuvat transsendentaaliperiaatteisiin tai ainakin periaatteisiin, joilla on samanlainen rooli.
– Tuomela¹⁵

Tuomela kieltää, että tieteellisellä ajattelulla voisi olla ehdottoman varmaa lähtökohtaa. Tuomela perustaa tämän kieltonsa tiettyyn näkemykseen tieteellisen ajattelun luonteesta. Tämä näkemys tieteellisen ajattelun luonteesta oletettavasti perustuu johonkin tiedolliseen kiintopisteeseen. Katsoessaan tietävänsä, ettei tieteellinen ajattelu tarvitse varmaa lähtökohtaa, Tuomela joutuu lausumattomasti tukeutumaan johonkin lähtökohtaan, jonka varaan hän oletetun tietonsa rakentaa. Kieltäessään sen, että tieteelliset väitteet tarvitsevat lähtökohtaa, jonka varaan ne tietonsa rakentavat, Tuomela joutuu lausumattomasti olettamaan tällaisen lähtökohdan.

Arkhimedeen piste on perimmäinen lähtökohta, jota ei enää perustella, ja johon viime kädessä tukeudutaan. Jokainen perustelu vetoaa lopulta johonkin, jota ei voida perustella. Jos tieteentekijä yleensä haluaa muodostaa käsitteitään perustellusti, hän joutuu perustelemaan käsitteitään jostakin lähtien, ja lopulta ajattelija päätyy lähtökohtaoletuksiin, joita hän ei enää voi perustella, jos hän ei halua ajautua loputtoman perustelun kehään. Ainoastaan kaikkitietävä Jumala ei tarvitse Arkhimedeen pistettä, koska Jumala tietää kaiken välittömän intuition pohjalta. Ihmisellä ei ole tällaista kaikkitietävän olennon välitöntä tietoa koko olevaisesta.

Tuomela puolustaa plastista näkemystä, jota hän kuvaa seuraavalla tavalla:

Transsendentaaliajattelun tilalle ehdotan plastista näkemystä, jonka mukaan ihmisen ajatusjärjestelmä muistuttaa purtta, jonka kaikki perustavatkin lankut ja laudat vaihdetaan uusiksi kesken purjehduksen. Toisin sanoen, ei-transsendentaalisen, antropologisen näkemyksemme mukaan ajatusjärjestelmän kyllä voidaan ajatella tavallaan perustuvan joillekin yleisille periaatteille, mutta nämä ovat muutettavissa olevia, ei-transsendentaalisia faktuaalisia periaatteita.
– Tuomela¹⁵

Tuomelan käyttämä kielikuva on tieteenfilosofiassa yleisesti käytetty. Se ei kuitenkaan osoita, ettei Arkhimedeen pistettä tarvita. Se antaa vain tietynlaisen tulkinnan Arkhimedeen pisteelle. Tämän tulkinnan perustelu edellyttää tiedollista kiintopistettä, joka ankkuroi sen todellisuuteen.

Koska Tuomelan näkemyksen mukaan tieteellinen ajattelu ei tarvitse itsensä ulkopuolisia tukipisteitä, hänen oletuksensa mukaan tieteellisen ajattelun Arkhimedeen piste on siinä itsessään. Dooyeweerd kutsuu tätä näkemystä oletukseksi tieteellisen ajattelun itseriittoisuudesta. Itseriittoisuuden oletus sisältää uskon, että ihminen voi perustellusti muodostaa käsitteitä todellisuudesta tukeutumatta Jumalan ilmoituksen tarjoamaan kokonaisnäkemykseen. Itseriittoisuuden oletus on sikäli ongelmallinen, että itsekriittisen tutkijan pitäisi nimenomaan pystyä oikeuttamaan oletuksensa, että hänen käsitteensä tavoittavat todellisuuden. Tätä oikeuttamista hän ei voi tehdä pelkästään omien älyllisten kykyjensä varassa, koska ongelmana on osoittaa, että älylliset kyvyt tavoittavat todellisuuden. Dooyeweerdin mielestä oletus ajattelun itseriittoisuudesta kohtaa paroni von Münchhausenin ongelman: ihminen yrittää nostaa itsensä ylös suosta vetämällä itseään tukasta. Ihminen voi tietysti luoda käsitteitä ja teorioita ja muuttaa niitä ilman sellaista tukipistettä, joka antaisi tiedollisen oikeutuksen näille käsitteille ja teorioille. Ongelmaksi muodostuu tietää, mikä tiedollinen merkitys tällaisille ajattelun luomuksille tulisi antaa. Jos niillä ei ole perustaa todellisuudessa ja siten tiedollista oikeutusta, millä perusteella niitä kutsutaan tiedoksi?

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen toista perusongelmaa ”Miten looginen käsite onnistuu tavoittamaan jotakin käsitteenmuodostuksen kohteena olevasta todellisuuden osasta?” voidaan selventää käyttämällä hyväksi Popperin erottelua kolmesta maailmasta. Maailma 1 on ulkopuolellamme oleva maailma, joka sisältää fyysisiä ja biologisia esineitä ja olioita. Maailma 2 koostuu ihmisen ja eläinten mentaalisista sisällöistä. Maailma 3 koostuu ihmishengen tuotteista, erityisesti teorioista ja ideoista. Nämä kolme maailmaa vaikuttavat toisiinsa ja maailmojen 1 ja 2 yhdistäminen tapahtuu maailman 3 kautta. Käsitteet ja teoriat ovat ihmisen vapaita luomuksia, mutta ne kohdistuvat maailman 1 objekteihin.

Kahden erillisen tekijän perusteltu yhdistäminen on mahdollista ainoastaan jonkin sellaisen varassa, jolla on yhteys molempiin yhdistettäviin tekijöihin. Mikä voi olla tällainen lähtökohta, yhdistävä tekijä tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa? Kristillisen näkemyksen mukaan tämä perimmäinen yhdistävä tekijä on Kristus, jonka kautta kaikki on luotu ja joka pitää kaikkea koossa. Nekään, jotka pyrkivät tutkimuksessa täysin uskonnollisesti neutraaliin lähestymistapaan, eivät onnistu välttämään laaja-alaisten oletusten tekemistä, vaikka he pyrkisivät piilottamaan omat uskonnolliset valintansa neutraaleilta kuulostavien sanojen taakse.

Kun ihminen muodostaa tieteellisiä käsitteitä, hän toimii kokonaisvaltaisena ihmisenä välittömän kokemuksensa varassa. Niinpä hänen toimintaansa ohjaavat kokonaisvaltaiset intuitiot todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Nämä intuitiot eivät ole neutraaleja havaintoja, vaan ne muokkautuvat osittain sen pohjalta, mitä ihminen pitää tietonsa perimmäisenä kiintopisteenä. Miten ihminen sitten suorittaa tieteellisen käsitteenmuodostuksen pohjana olevan teoreettisen synteesin, käsitteellisen yhdistämisen?

Teoreettinen synteesi eli todellisuuden joidenkin tekijöiden tavoittaminen tieteellisessä käsitteessä tapahtuu ihmisen tietoisuuden sisällä. Käsitteitä muodostaessaan tutkija pyrkii saamaan käsitteellisesti otteen jostakin todellisuuden osa-alueesta. Voidakseen muodostaa tutkimuskohteestaan käsitteen hänen täytyy muodostaa näkemys sen suhteesta muuhun todellisuuteen. Tällaisen kokonaisnäkemyksen tutkija voi saavuttaa vain intuitiivisesti, koska tutkija ei ole kaikkitietävä olento. Hänen täytyy siis suhteuttaa tutkimuskohde omiin intuitiivisiin käsityksiinsä todellisuudesta kokonaisuutena. Nämä intuitiot voivat olla enemmän tai vähemmän oikeaan osuvia.

Ihminen toimii koko ajan kaikilla todellisuuden osa-alueilla: fysikaalisella, biologisella, psyykkisellä, loogisella, kielellisellä, sosiaalisella, moraalisella, taloudellisella ja uskon alueella. Toiminnassaan ihminen koko ajan yhdistää nämä osa-alueet toisiinsa. Kun ihminen suhteuttaa osa-alueet omaan peruskokemukseensa, hän luo käsityksen osa-alueiden keskinäisestä yhteydestä perustautuen intuitiiviseen käsitykseensä todellisuuden perimmäisestä yhteydestä ja alkuperästä. Intuitio merkitsee ensinnäkin tietoisuutta ajallisen todellisuuden jatkuvuudesta. Toisaalta intuitio merkitsee itsetietoisuutta, koska kaikki osa-alueet koetaan osana minuuden toiminnan piiriä ja minuuden maailmankokonaisuutta.

Dooyeweerdin mukaan Arkhimedeen pisteen täytyy olla jotakin sellaista, mistä ihminen on kokemuksellisesti osallinen minuudessaan, koska ajattelua toteuttamassa on aina ajattelija. Jos ihminen ei voisi olla kokemuksellisesti kosketuksissa Arkhimedeen pisteeseen, hänen olisi mahdotonta ohjautua käsitteenmuodostuksessaan sen pohjalta, koska se jäisi hänen tietoisuudelleen vieraaksi. Ihmisen on mahdotonta käsitteenmuodostuksessa ohjautua jonkin sellaisen pohjalta, josta hänellä ei ole mitään intuitiivista käsitystä. Kristillisen näkemyksen mukaan Kristus voi toimia tieteellisen käsitteenmuodostuksen perustana, koska Kristus on koko todellisuuden yhtenäisyyden perusta, josta tutkija voi olla minuudessaan osallinen.

Jokainen tieteentekijä on eksistentiaalisesti jossakin tilanteessa. Hän katsoo todellisuutta joidenkin perustavien intuitioiden pohjalta ja pyrkii ymmärtämään todellisuutta niiden valossa. Tutkija rakentaa tiedolliset käsityksensä kokonaisvaltaisten intuitioiden varaan ja nojaa niihin tulkitessaan kokemuksessaan ilmenevää maailmaa. Jokaisen tieteentekijän perustava ongelma on pystyä määrittelemään oman ajattelunsa tukipisteet suhteessa todellisuuteen, ilman että määrittely tapahtuu täysin hänen subjektiivisen näkökulmansa ehdoilla.

Dooyeweerdin mielestä ihminen voi ymmärtää osa-alueiden välisen yhteyden vain intuition kautta. Intuitio puolestaan on sidottu analyyttiseen ajatteluun: ”Meidän täytyy hylätä jokainen yritys erottaa intuitio analyyttisesta aspektista ja asettaa se vastakohdaksi analyyttiselle ajattelulle salaperäisenä metafyysisenä kykynä.”¹⁶ Intuitio on se analyyttisen ajattelun pohjakerros, jonka kautta analyyttinen ajattelu on yhteydessä muihin osa-alueisiin.

Dooyeweerdin mukaan on olemassa kaksi intuition muotoa: välittömän kokemuksen intuitio, josta kaikki ihmiset ovat riippuvaisia tavallisessa elämässään, ja teoreettinen intuitio, jonka varassa tieteellinen käsitteenmuodostus tulee mahdolliseksi. Välittömän kokemuksen intuition kautta koemme yhteyden muuhun todellisuuteen. Teoreettinen intuitio puolestaan auttaa meitä analysoimaan osa-alueet ja muodostamaan tieteellisiä käsitteitä. Molempien intuitiivisten kokonaisnäkemysten totuus riippuu siitä, onko ihminen aidosti kosketuksissa todellisuuden yhtenäisyyden perustaan vai rakentuuko intuitio jonkin mytologisen kuvitelman varaan. Tämän arvioiminen on itsetuntemuksen asia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että teoreettinen käsitteenmuodostus on tietoisuuden sisällä tapahtuva teko, jossa analyyttinen ajattelu ja analyysin kohteena oleva todellisuuden aspekti yhdistetään. Minuus toteuttaa tämän yhdistämisen intuition avulla. Intuitio on analyysin pohjakerros, jonka avulla ihminen suhteuttaa kaikki todellisuuden aspektit itseensä. Tämä suhteuttaminen edellyttää tukeutumista joko Jumalan ilmoitukseen tai johonkin omaan uskonnolliseen vakaumukseen todellisuudesta kokonaisuutena. Intuitiivisella tasolla ihminen pyrkii tulemaan tietoiseksi todellisuuden eri osa-alueiden välisestä yhteydestä, koska hän jollakin minuutensa tasolla pystyy ottamaan etäisyyttä aikaan. Tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää sekä todellisuuden aspektien välistä ajallista yhteyttä että sitä, että käsitteitä muodostava ihminen pystyy saamaan kosketuksen todellisuuden kokonaistarkoitukseen, johon kaikki keskittyy ja jossa kaikki löytää yhteytensä. Niinpä kaikki tieto lopulta edellyttää itsetuntemusta.

Naturalistisen oletuksen mukaan tieteellinen ajattelu on itseriittoista siinä mielessä, ettei se tarvitse mitään itsensä ulkopuolista tukipistettä. Tieteisuskoisessa ajattelussa oletetaan, että ajattelun tukipiste on matemaattis-loogisessa ajattelussa, joka voidaan todentaa havaintojen välityksellä. Humanistiseen persoonallisuuden ihanteeseen nojautuva ajattelu olettaa, että tieteellisen käsitteenmuodostuksen tukipiste on ihmisen arvotajunnassa ja siihen perustuvassa ajattelussa. Näiden irrationalistiset vastineet etsivät ajattelun tukipistettä tajunnan virrasta, eksistentiaalisesta kokemuksesta tai konstruktivistisista tulkinnoista. Teistinen realismi puolestaan etsii ajattelun Arkhimedeen pistettä ihmisen ulkopuolelta, Jumalasta, mikä edellyttää sitä, että Jumala ilmoittaa itsensä. Kristillinen ajattelu tarkentaa tätä siten, että ajattelun Arkhimedeen piste on Kristus, joka on ihmiseksi tullut Jumala. Tullessaan ihmiseksi Jumala on samalla tullut inhimillisten havaintojen kohteeksi. Koska Kristuksen elämää koskevat silminnäkijätodistukset on tallennettu kirjalliseen muotoon evankeliumeissa, Kristus voidaan tuntea näiden todistusten pohjalta. Silminnäkijätodistukset välittävät Kristuksen itseilmoituksen, joka on rakennettu niin hienosyisten sisäisten todisteiden varaan, että se on itse itsensä todistava. Tämän itseilmoituksen pohjalta ihminen voi olla Kristuksesta osallinen minuudessaan. Tämä tekee mahdolliseksi sen, että hän voi muodostaa tieteelliset käsitteensä tukeutuen Kristuksen itseilmoitukseen. Kristus on yhdistävä tekijä ajattelun ja sen kohteen välillä, koska hän on molempien alkuperä ja koska hän pitää kaikkea koossa.

Jos ihminen ei ota ajattelunsa lähtökohdaksi Jumalan ilmoitusta, hän joutuu tekemään itseriittoiseksi lähtökohdakseen jonkin osan luomakunnasta. Tällöin tämä lähtökohdaksi valittu tekijä absolutisoidaan: se tehdään ehdottomaksi siinä mielessä, että sitä ei enää perustella millään muulla eikä sen ajatella perimmältään riippuvan mistään muusta.

Naturalistinen lähestymistapa pyrkii löytämään Arkhimedeen pisteen ajallisen todellisuuden osa-alueiden sisäpuolelta. Tämä voidaan sanoa toisinkin: naturalistinen lähestymistapa pyrkii löytämään Arkhimedeen pisteen itse tieteellisen ajattelun sisältä. Tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa looginen osa-alue yhdistetään tutkittavan osa-alueen kanssa. Tällaista yhdistämistä Dooyeweerd kutsuu käsitteelliseksi synteesiksi. On siis olemassa yhtä monta muotoa käsitteellistä synteesiä kuin on olemassa osa-alueitakin. Kun Arkhimedeen pistettä etsitään teoreettisen alueen sisältä, jokin näistä osasynteeseistä tehdään absoluuttiseksi ja kaikki muut teoreettisen synteesin muodot nähdään sille alistettuina. Tällainen absolutisointi on aina luonteeltaan myyttistä, koska se projisoi kohteeseensa jotakin sellaista, mitä sillä ei todellisuudessa ole, nimittäin ehdottoman aseman todellisuuden perustana. Tällainen todellisuuden osa-alueiden mytologisointi on merkinnyt erilaisten -ismien kuten materialismin, logisismin, biologismin, historismin jne. syntymistä.

Ne jotka puolustavat dogmia teoreettisen ajattelun itseriittoisuudesta, joutuvat etsimään omaa lähtökohtaansa itse teoreettisesta järjestä. Mutta teoreettinen järki joutuu etenemään synteettisellä tavalla johtuen rakenteeseensa kuuluvasta vastakkainasettelusta. On kuitenkin olemassa yhtä monta muotoa mahdollisia teoreettisia synteesejä kuin ajallisessa kokemuksessamme on ei-loogisia osa-alueita.
On olemassa käsitteellistä synteesiä, joka on luonteeltaan matemaattista, fysikaalista, biologista, psykologista, historiallista jne. Mistä näistä mahdollisista teoreettisista näkökulmista voi teoreettinen näkemys kokemustodellisuudesta etsiä lähtökohtaansa? Riippumatta siitä, miten valinta tehdään, se väistämättä merkitsee erityisen synteettisesti käsitetyn osa-alueen absolutisoimista.

– Dooyeweerd¹⁷

Ongelmana on, että jokainen näistä -ismeistä on yhtä hyvin tai yhtä huonosti perusteltavissa. Millään niistä ei periaatteessa ole etusijaa ennen toista. Käytännössä -ismin syntyminen merkitsee sitä, että tehdään ehdottomaksi lähtökohdaksi eli jumalallistetaan se osa-alue, jolla yhteiseksi nimittäjäksi valittu tekijä on ja kaikki muut osa-alueet nähdään tämän absolutisoidun alueen osina. Dooyeweerd osoittaa, että yritys palauttaa muiden osa-alueiden lakeja absolutisoidun osa-alueen lakeihin johtaa tieteellisen ajattelun sisäisiin ristiriitoihin. Tätä Dooyeweerd pitää osoituksena siitä, että naturalistiselle lähestymistavalle ominainen pelkistävä ajattelu ei pysty tekemään oikeutta todellisuudelle: osa-alueita ei voida palauttaa toisiinsa.

Osa-alueen absolutisointi ja -ismien synty osoittaa Dooyeweerdin mukaan, ettei ole selvästi tajuttu tieteellisen käsitteenmuodostuksen luonnetta. Esimerkiksi fysiikan tutkimuksessa erotetaan todellisuuden fysikaalinen aspekti tutkimuksen kohteeksi. Niinpä ei ole perusteltua väittää, että koko todellisuus on fysikaalista sillä perusteella, että fysikaalinen tutkimus saa selville vain fysikaalisia tosiasioita. Sama pätee biologian, psykologian ja logiikan tutkimukseen. Tieteellisen ajattelun sisäiseen rakenteeseen kuuluu, että tutkimuksen kohteena oleva aspekti asetetaan loogisen analyysin kohteeksi, jolloin tullaan tietoiseksi laadullisesta erosta aspektien välillä ja vastakkainasettelusta loogisen aspektin ja käsitteellistämisen kohteena olevan todellisuuden osan välillä. Tieteellinen käsitteenmuodostus on sisäiseltä rakenteeltaan suhde loogisen osa-alueen ja analysoitavan osa-alueen välillä. Koska tieteellinen ajattelu on sisäiseltä rakenteeltaan suhde, minkäänlaisen absoluutin olemassaolo koko tieteellisen ajattelun alueella ei ole mahdollista. Jotta tieteellisessä käsitteessä voitaisiin yhdistää looginen aspekti ja tutkimuksen kohteena oleva aspekti, tarvitaan lähtökohta, tiedollinen kiintopiste, näiden molempien aspektien ulkopuolelta. Muuten yhdistäminen ei ole mahdollista tiedollisesti perustellulla tavalla.

Voimme ottaa esimerkiksi sen, miten eri lähtökohdista käsitteellistetään Downin oireyhtymää sairastava lapsi. Biologisesta näkökulmasta Downin oireyhtymää sairastava lapsi voidaan pelkistetysti kuvata organismiksi, jolla on kaikissa soluissaan yksi ylimääräinen kromosomi. Ylimääräisestä kromosomista seuraa erilaisia kehitysviiveitä sekä alttiutta joillekin sairauksille. Jos tämä biologinen näkökulma absolutisoidaan, voidaan tällaiset lapset nähdä olentoina, joiden biologinen rakenne on niin epätarkoituksenmukainen, että heidän syntymänsä voidaan perustellusti estää sikiöseulontojen ja näiden pohjalta tehtävien aborttien avulla. Tämä olisi biologisen aspektin absolutisoimista, biologian tekemistä koko lapsen ymmärtämisen perustaksi. Ihminen voi saada ymmärrystä tällaisen tulkinnan yksisilmäisyydestä pohtimalla itseään ja omia biologisia ominaisuuksiaan tällaisen absolutisoivan näkökulman valossa. Olisimmeko valmiit siihen, että meidät eliminoidaan siinä vaiheessa, kun meissä ilmenee biologisia vajavuuksia ja sairauksia? Olisiko yhteiskuntaamme luotava asiantuntijaelin, joka arvioi eri biologisten vajavuuksien vaikutusta elämän laatuun, ja ratkaisee siltä pohjalta, kenen elämän laatu on laskenut niin alhaiselle tasolle, että hänet on (tuskattomasti ja hänen tietämättään) eliminoitava hänen oman etunsa nimissä? Tavoittaako tällainen biologisoiva näkökulma sen, mikä on olennaista ihmisyydessä?

Dooyeweerd kuvaa kristillistä lähestymistapaa seuraavaan tapaan. Arkhimedes sanoi pystyvänsä vääntämään maan paikoiltaan, jos hänelle annettaisiin kiintopiste maan ulkopuolelta. Samalla tavalla tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää ajallisen todellisuuden osa-alueiden ulkopuolella olevaa Arkhimedeen pistettä. Tieteellisen käsitteenmuodostuksen edellytyksenä on kokonaisnäkemys todellisuudesta, ja vain ajallisen todellisuuden aspektien ulkopuolisesta Arkhimedeen pisteestä on mahdollista luoda tällainen kokonaisnäkemys. Mikään erityistieteellinen ajattelu ei voi toimia ilman kokonaisnäkemystä.

Mitä sitten tarkoittaa, että Kristus on tieteellisen ajattelun Arkhimedeen piste? Tämä tarkoittaa tieteellistä lähestymistapaa, jossa vastaukset tieteellisen tutkimuksen kolmeen transsendentaaliseen perusongelmaan muodostetaan Kristuksen Raamatussa olevan itseilmoituksen pohjalta. Ilmoitus paljastaa todellisuuden perimmäisen alkuperän sekä ihmisen syntiinlankeemuksen ja lunastuksen todellisuuden. Tosiasiat tulkitaan tämän evidenssin valossa, niin että Kristuksesta lähtien avautuu näkemys luomakunnan rakenteisiin.

Olemme osoittaneet, että filosofinen näkemys ajallisen todellisuuden rakenteeseen (ja siksi myös totuuden rakenteeseen) on ehdottoman riippuvainen tutkijan Arkhimedeen pisteestä. Saadaksemme totuudenmukaisen näkemyksen ajallisen todellisuuden rakenteeseen meidän on välttämättä luovuttava pelkästään ajalliseen todellisuuteen rajoittuvasta näkökulmasta, jossa kokonaan hylätään Jumalan todellisuus. Filosofi ei kuitenkaan pysty luopumaan tämänpuoleiseen rajoittuvasta naturalistisesta näkökulmasta, jollei Kristuksessa meille ilmoitettu Jumalan totuus saa hänen sydäntään valtaansa. Kristuksessa kokemuksen rakenne avautuu ja vapautuu naturalistisen filosofian ennakkoluuloista. Kristillinen filosofinen ajattelu ei voi tehdä kompromissia tämän totuuden osalta.
– Dooyeweerd¹⁸

Ihminen on sidottu kaikessa toiminnassaan aikaan. Ihminen on kuitenkin tietoinen ajasta, mikä kertoo siitä, että hän ei ole kokonaan suljettu ajalliseen todellisuuteen.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.
– Saarn. 3:11

Ihmisellä on sisäinen taipumus etsiä kosmoksen ja oman olemassaolonsa alkuperää. Tämä suuntautuminen kohti ajallisen todellisuuden alkuperää kertoo omalta osaltaan ihmisen minuuden kyvystä ottaa etäisyyttä aikaan. Ilman objektiivista Jumalan ilmoitusta tämä taipumus johtaa ihmisen kuitenkin uskonnollisten myyttien valtaan. Kristus on tutkijan Arkhimedeen pisteenä siinä määrin kuin tutkija on eksistentiaalisesti yhteydessä Kristuksen itseilmoituksen tarjoamaan tiedolliseen todistusaineistoon ja tarkastelee todellisuutta tämän tiedollisen perustan näkökulmasta.

Mitä merkitsee käsitteenmuodostuksen menetelmälle, että sen perimmäinen lähtökohta ei ole persoonaton maailmankaikkeuden osa vaan elävä Persoona, joka todistaa itse itsensä Totuudeksi? Se merkitsee ensinnäkin sitä, että käsitteenmuodostuksen lähtökohtana on tämän elävän persoonan itseilmoitukseen sisältyvä tiedollinen evidenssi. Kristillinen käsitteenmuodostuksen menetelmä rakentuu evidenssille, Kristuksen omalle itseilmoitukselle, joka välittyy evankeliumien silminnäkijätodistajien välityksellä. Sikäli kuin tieteellinen tutkimus perustautuu Kristukseen, se tukeutuu ilmoitettuun totuuteen. Useimmissa tapauksissa sana ”Totuus” Raamatussa merkitsee lujuutta, varmuutta ja luotettavuutta. Tieteentekijän tutkimustyö voi rakentua totuudenmukaiselle perustalle, kun hän sydämessään tukeutuu totuuteen, ”kun hänen sydämensä ottaa vastaan Jumalan ilmoituksen”, joka on annettu Jumalan Sanassa.

Jumala on kaiken totuuden alkuperä ja lähde. Kristus on täydellinen ilmoitus Jumalasta ja Totuuden täydellinen merkitys. Irrallaan Totuuden tuonpuoleisesta täyteydestä totuuden ajallisilla ulottuvuuksilla ei ole mitään merkitystä tai pätevyyttä. Ainoastaan totuuden tuonpuoleinen, uskonnollinen ulottuvuus, joka koskettaa sydäntä, antaa kaikille ajallisille totuuksille niiden pysyvyyden ja varmuuden. Seisoessamme totuudessa subjektiivinen ymmärryksemme suuntautuu oikealla tavalla ajalliseen maailmaan. En ollenkaan kiellä, että synti yhä uudelleen himmentää kristityn ymmärrystä. Enkä kiellä sitä, että monet ei-kristillisistä lähtökohdista tutkimustaan tekevät tutkijat ovat paljastaneet suhteellisen tosia asiaintiloja ajallisen todellisuuden sisällä. Mutta todella kristillisen filosofian ei tulisi koskaan epäillä sitä, että kaikki suhteellinen totuus ajallisen todellisuuden sisällä on ainoastaan tosi Totuuden täyteydessä, jonka Jumala on ilmaissut Kristuksessa. Suhteellisen tekeminen ehdottomaksi muuttaa totuuden valheeksi.¹⁹

Kristuksella on keskeinen asema tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa, koska hänellä on keskeinen asema todellisuudessa. Kristus on sekä kosmologian että tietoteorian keskus. Siksi hän on perimmäinen viitekehys, johon jokainen tieteellinen käsite on suhteutettava. Kristillisestä lähtökohdasta on mahdotonta pitää neutraalina metodia, joka ei millään tavalla ota huomioon Kristusta. Koska Kristuksen kautta todellisuus kokonaisuutena tulee ymmärrettäväksi, metodi, joka ei ota perustakseen Kristusta, tekee perustavan kosmologisen virheen. Se ymmärtää väärin maailmankaikkeuden kokonaisuuden, mikä puolestaan vääristää tosiasioille annettua teoreettista tulkintaa.

Kaikki erilaiset -ismit kuten materialismi, fysikalismi, matematismi, biologismi, ja logisismi perustuvat kosmologiseen harhaan, jonka mukaan todellisuuden yhtenäisyyden perusta olisi löydettävissä jostakin ajallisen todellisuuden aspektista. Kukin näistä -ismeistä päätyy pelkistämään todellisuutta tavalla, joka ei tee oikeutta sen moninaisuudelle. Kun ihminen saa näkemyksen Kristuksen ontologiseen keskeisyyteen, hän samalla saa perustan luopua ontologisesti pelkistävästä ajattelusta.

Tullessaan ihmiseksi Kristus ilmoitti Jumalan olemuksen tavalla, joka on ihmisen kokemuksen tavoitettavissa. Tällainen ilmoitus ei välittyisi luotettavasti, jos empiirisen kokemuksen rakenteessa olisi tietoteoreettinen kuilu havaitsijan ja havainnon kohteen välillä. Kristuksen seuraajien tieto Kristuksesta perustui siihen, mitä he olivat kuulleet ja nähneet. Kosmoksen alkuperä, perimmäinen tarkoitus ja olemassaolon keskus on ilmoittanut itsensä ihmisen empiirisen kokemuksen rakenteessa ja tämä ilmoitus on meille välitetty silminnäkijöiden kertomana evankeliumeissa. Näin ajattelun Arkhimedeen pisteeksi, sen lähtökohdaksi tulee Totuus, joka on Persoona, ja joka itse todistaa itsensä totuuden koko voimalla. Siksi kristillinen ajattelu ei ole sidottu tulkinnan suljettuun kehään.

Tieteellinen käsitteenmuodostus on olennaisella tavalla riippuvainen itsetuntemuksesta, koska vain olemuksensa keskuksessa ihminen voi kokea yhteyden kaikkien eri osa-alueiden välillä, joissa hän toimii. Näkemys todellisuudesta kokonaisuutena on aina suhteessa näkemykseen tämän kokonaisuuden alkuperästä. Muodostaessaan kokonaiskäsitystään ihminen joutuu samalla ottamaan kantaa omaan alkuperäänsä ja muodostamaan käsityksen itsestään suhteessa tähän alkuperään. Tästä muodostuu Dooyeweerdin mukaan kolmas perustava ongelma tieteelliselle käsitteenmuodostukselle: kysymys kriittisen itsereflektion mahdollisuudesta.

Kriittinen itsereflektio[muokkaa]

Dooyeweerdin mukaan tieteellisen käsitteenmuodostuksen kolmas perustava ongelma koskee tutkijan kriittistä itsereflektiota. Tieteelliset käsitteet eivät muodostu itsestään, vaan niitä muodostaa aina ihminen. Tieteellisiä käsitteitä muodostaessaan tutkija ei toimi irrallaan siitä, kuka hän on ihmisenä ja miten hän kokee maailman. Koska erityistieteellisen tutkimuksen huomion keskipiste on tutkimuskohteessa ja sen teknisessä hallinnassa, tutkijan oma tiedostava pohdinta voi jäädä toissijaiseksi. Niin kauan kuin tieteellinen käsitteenmuodostus on kokonaan suuntautunut siihen kapeaan todellisuuden osaan, joka on sen tutkimuskohteena, se kiinnittää huomionsa tutkimuskohteensa lukuisiin yksityiskohtiin eikä pysty tulemaan tietoiseksi perustavista lähtökohdistaan. Vasta kun tutkija alkaa pohtia itseään ja omaa osuuttaan tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa, hän saavuttaa käsityksen siitä perimmäisestä lähtökohdasta, josta hän tieteellisiä käsitteitä muodostaa. Hän tulee tietoiseksi niistä perususkomuksista, joiden pohjalta hän käsitteellistää todellisuutta. ”Kriittisen itsereflektion tie on sen tähden ainoa, joka voi johtaa teoreettisen ajattelun todellisen lähtökohdan löytämiseen.”²⁰

Ihmisen minuus toimii kaikilla todellisuuden osa-alueilla: ihminen ajattelee loogisesti, käyttää kieltä, on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kokee moraalisia ja esteettisiä tunteita ja tekee taloudellisia laskelmia. Minuus ei kuitenkaan ole pelkkä toimija vaan radikaali ykseys, jota ei voida pelkistää mihinkään toiminnan muotoon ja joka ei löydä identiteettiään niiden kautta. Jos minuus nähdään vain tekojensa koordinaatiopisteenä, kadotetaan näkyvistä minuuden ykseys.

Koska minuudella on tämä keskeinen asema kaikessa ihmisen toiminnassa, myös tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa, itsetuntemus on tieteellisen ajattelun perustava edellytys. Niinpä Dooyeweerdin mukaan tieteellisen käsitteenmuodostuksen kolmas perusongelma on: ”Miten kriittinen itsetutkistelu, teoreettisen ajattelun keskittyminen minuuteen, on mahdollista, ja mikä on sen todellinen luonne?”²¹

Ensimmäiseen osaan kysymyksestä Dooyeweerd vastaa, että tieteellisen ajattelun keskittyminen minuuteen tulee mahdolliseksi siten, että minuus keskittyy pohtimaan kysymystä omasta alkuperästään. Ihminen luo käsityksen itsestään sen pohjalta, miten hän käsittää alkuperänsä. Onko ihminen pelkästään korkealle kehittynyt eläin? Voidaanko ihmiseksi kehittymisen prosessi selittää pelkän sattuman ja luonnonvalinnan pohjalta? Onko ihmisen alkuperä perimmältään sokea sattumanvarainen prosessi, jolla ei ole tarkoitusta, suunnitelmaa eikä päämäärää? Vai onko ihminen Jumalan kuvaksi luotu olento? Ihmisen itsetuntemus riippuu siitä, että hän tulee tietoiseksi omasta alkuperästään.

Tämä kertoo osaltaan siitä, miksi kysymys ihmisen ja koko maailmankaikkeuden alkuperästä on keskeinen tieteellisen ajattelun kannalta. Käsitys alkuperästä määrittää ihmisen itseymmärrystä ja hänen tieteellisen käsitteenmuodostuksensa lähtökohtaa.

Toiseen osaan kysymyksestä Dooyeweerd vastaa, että itsetuntemus ja tieto alkuperästä saavutetaan ihmisen minuuden syvyystasolla. Tämä tieto ei kuitenkaan kosketa pelkästään minuuden syvyystasoa, vaan se vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Itsetuntemuksella on merkitystä myös tieteelliselle käsitteenmuodostukselle, koska sen valossa teoreettisesti toisistaan erotetut todellisuuden aspektit suhteutetaan minuuteen ja minuuden välityksellä toisiinsa.

Ne vakaumukset, joiden pohjalta ihminen tuntee itsensä ja määrittelee itsensä, ohjaavat hänen tapaansa tarkastella todellisuutta. Kriittisessä itsereflektiossa tutkijan on tarkoitus tulla tietoiseksi syvimmistä motiiveistaan. Jos tutkija ei ole tietoinen elämäänsä ohjaavasta perusmotiivista, se pääsee huomaamatta vaikuttamaan hänen tieteelliseen näkemykseensä. Siksi kriittinen itsereflektio on keskeinen edellytys tieteellisen tutkimuksen itsekriittisyydelle.

Jotta tieteentekijä voisi tulkita tutkimuskohdettaan totuudenmukaisesti, hänellä täytyy olla itsekriittinen käsitys itsestään ihmisenä ja tutkijana. Totuudellisuus sisältää myös sen, että hän tuntee itsensä rehellisesti. Ihmisen syntiinlankeemuksesta johtuva luontainen itsepetostaipumus tekee kuitenkin ihmiselle mahdottomaksi tuntea itsensä rehellisesti pelkästään itsensä varassa. Itsetuntemus edellyttää luotettavaa peiliä, josta ihminen voi nähdä itsensä totuudenmukaisessa valossa. Jos ihminen pyrkii saamaan itsekriittisen käsityksen itsestään omaehtoisesti pelkästään itsensä varassa, hän kiertää omien illuusioidensa ja oman toiveajattelunsa kehää. Pyrkiessään tuntemaan itsensä ihminen helposti joutuu syvemmälle itsepetokseen, koska hänen on vaikeaa tai mahdotonta omaehtoisesti kohdata totuutta omasta pahuudestaan.

Ihminen ei pysty saavuttamaan aitoa itsetuntemusta omassa varassaan, ilman Jumalan ilmoitusta. Vielä suurempi ongelma on se, että ihminen ei itsensä varassa pysty edes tunnistamaan omaa epäonnistumistaan itsensä ymmärtämisessä, vaan hän pitää omia harhaisia käsityksiään aitona itsetuntemuksena. Tietoisuus omasta epäonnistumisesta tässä suhteessa edellyttäisi sitä, että ihminen olisi jo asetettu totuuteen. Niinpä ihminen syntiinlankeemuksen tähden luonnostaan pitää aitona itsetuntemuksena sitä vääristynyttä käsitystä, jonka hän luo itsestään. Hänen ainoa mahdollisuutensa nähdä itsensä oikeassa valossa on tulla tuntemaan itsensä Jumalan ilmoituksen valossa. Syntiinlangenneessa tilassaan ihminen ei kuitenkaan pysty omista lähtökohdistaan ymmärtämään ilmoituksen merkitystä.²²

Ihminen voi löytää totuuden vain, jos hänelle paljastetaan totuus hänestä itsestään ulkoapäin. Näin hänen itsepetostaipumukseensa tulee niin merkittävä särö, että hän joutuu kohtaamaan itsensä sellaisena kuin hän on. Bonhoeffer korostaa sitä, että ilmoitus on olennaisesti elävä Persoona, Kristus. Ihminen voi perimmältään tuntea itsensä vain elävässä persoonallisessa suhteessa Kristukseen. Itsetuntemus edellyttää Kristuksen tuntemista.²³

Tutkijan ei siten ole mahdollista saavuttaa neutraalia lähtökohtaa. Hänellä on vain kaksi vaihtoehtoa: olla joko Kristuksessa tai Aadamissa, olla joko Kristuksen pelastama syntinen, joka pystyy ajoittain aavistamaan jotakin oman itsepetoksensa syvyydestä, tai olla kokonaan oman itsepetoksensa ehdoilla ajatteleva ihminen. Usko Kristukseen ei ole pelkkä ajattelutapa tai lähtökohtaoletus. Liitettynä ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen ihminen asetetaan kokonaan uuteen ontologiseen asemaan: hänestä tulee armahdettu syntinen, jolle avautuu Jumalan todellisuus. Jumalan todellisuuden valossa ihminen voi myös oppia tuntemaan itseään.²⁴

Ihminen ei toimi tieteellisessä työssään irrallaan ihmisyydestään, perusvakaumuksistaan, arvostuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Ne ovat pohjana näkökulmalle, josta hän mieltää todellisuuden yhtenäisyyden. Niiden avulla hän paikallistaa käsitteellistettävän ilmiön suhteessa muuhun todellisuuteen. Ihmisen minuus on perusluonteeltaan huokoinen ja hengittävä, niin että ihminen on aina kosketuksissa johonkin hengelliseen voimaan, josta hän saa syvimmän innoituksensa. Tätä ihmisen minuutta ohjaavaa näkemystä, henkistä voimaa ja innoitusta voidaan kutsua tutkijan maailmankatsomukselliseksi, metafyysiseksi tai uskonnolliseksi perusmotiiviksi, koska se ohjaa ihmisen minuuden syvyystasoa ja sitä kautta koko hänen elämäänsä.

Käsite ”perusmotiivi” on merkitykseltään moniulotteinen. Siihen sisältyy ensinnäkin ajatus tiedollisesta vakaumuksesta tai perususkomuksesta. Ajattelunsa aikaisemmissa vaiheissa Dooyeweerd käyttikin siitä ilmaisuja ”perusteema” tai ”skeema”. Sen lisäksi perusmotiivin käsitteeseen sisältyy ajatus ajattelua ja toimintaa ohjaavasta voimasta ja motivaatiosta. Niinpä siitä on käytetty myös ilmaisuja ”keskeinen ohjaava voima” tai ”dynamiikka”. Perusmotiivin käsitteellä Dooyeweerd tarkoittaa siten perustavaa tiedollista viitekehystä, joka on ottanut ihmisen valtaansa, niin että se ohjaa ja motivoi hänen ajatteluaan ja toimintaansa. Perusmotiivi on luonteeltaan yhteisöllinen ja hengellinen voima, joka antaa yhteisön elämälle perimmäisen tarkoituksen ja ohjaa kulttuurin kehitystä. Se luo yhteisön ja hallitsee jäseniään. Siksi se on samalla tulkinta-avain pyrittäessä ymmärtämään erilaisia kulttuurisia ilmenemismuotoja.²⁵

Perusmotiivi vaikuttaa tieteelliseen käsitteenmuodostukseen tieteellisen ajattelun ehtoja koskevan ”transsendentaalisen perusidean” kautta. ’Transsendentaalinen’ tarkoittaa niitä rakenteellisia ehtoja, jotka tekevät inhimillisen kokemuksen, erityisesti inhimillisen tiedon ja tieteellisen ajattelun mahdolliseksi. Transsendentaalinen perusidea on se perustava idea, jonka varassa tieteellinen käsitteenmuodostus toteutetaan. Tieteelliset käsitteet edellyttävät vastausta tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteeseen sisältyviin kolmeen perusongelmaan. Siten transsendentaalinen perusidea sisältää käsityksen kosmoksen alkuperästä, kokonaistarkoituksesta ja sen osa-alueiden yhteyden perustasta.

Länsimaisen kulttuurin kolme keskeistä uskonnollista perusmotiivia ovat olleet kreikkalainen, kristillinen ja humanistinen perusmotiivi. Ne ovat länsimaisen kulttuurin historiassa monin tavoin kietoutuneet toisiinsa, mutta niiden ymmärtämiseksi on hyvä tarkastella niiden perustavia ajatuksia kutakin erikseen.

Kreikkalainen aines – muoto perusmotiivi[muokkaa]

Kreikkalaista filosofiaa innoittava motiivi syntyi konfliktista kahden kreikkalaisen uskonnon välillä. Filosofisessa keskustelussa nämä uskonnot menettivät mytologisen asunsa, mutta pysyivät perustavalta henkiseltä olemukseltaan muuttumattomina. Vanhemmassa elämän uskonnossa jumaloitiin lakkaamatta virtaavaa muodotonta elämän virtaa, elämän kokonaisuutta tai kaaosta, ainesta, josta kaikki olevainen muodostuu. Nuoremmassa olympolaisten jumalien uskonnossa jumaloitiin kuolematonta rationaalista muodon periaatetta, jonka pohjalta kaoottinen aines saa muotonsa ja järjestyy kosmokseksi. Joidenkin kreikkalaisten mielestä jumalallinen muoto on luonteeltaan looginen, toisten mielestä se on matemaattinen. Näistä syntyi filosofisessa keskustelussa muoto-aines motiivi. Filosofian perustavaksi ongelmaksi tuli sovittaa toisiinsa nämä kaksi uskonnollisen absoluuttisuuden saanutta todellisuuden aspektia.

Ihmiseen sovitettuna muoto-aines motiivi merkitsi sitä, että ihmisen käsitettiin koostuvan muodon ja aineksen yhdistelmästä. Ihmisruumis koostuu aineksesta, joka tuottaa tunteet ja intohimot. Ihmismieli on sen sijaan ilmentymää muodosta, koska ihminen pystyy päättelemään loogisesti ja/tai matemaattisesti. Tämän näkemyksen mukaan kaikki, mikä on hyvää, kaunista ja totta on luonteeltaan olennaisesti järjellistä, ja se tullaan tuntemaan järjellisen ajattelun harjoittamisen avulla. Sen sijaan kaikki, mikä on pahaa ja järjestymätöntä, on ruumiin irrationaalisten tunteiden ja intohimojen vaikutusta. Ihmiselämä on siksi jatkuvaa kamppailua ihmisen järjellisen olemuksen ja tunneolemuksen välillä, ruumiin ja mielen välillä.

Kristillinen perusmotiivi[muokkaa]

Kristinuskon perusmotiivi on kolmiosainen:

Koko todellisuus on Jumalan luomusta.
Ihminen on langennut syntiin.
Jeesus Kristus on lunastanut ihmisen synnin vallasta.

Kristuksen välityksellä tulleen ilmoituksen mukaan ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento. Kosmos tulee ymmärrettäväksi Kristuksen varassa, joka on kosmoksen kokonaistarkoitus:

Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa.
– Kol. 1:15–17

Toinen osa kristillistä perusmotiivia on usko siihen, että ihmiskunnan historiassa on tapahtunut henkinen katastrofi, syntiinlankeemus, jonka seurauksena ihmisessä vaikuttaa itsepetostaipumus. ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee.” (Jer. 17:9) Olemme jo edellä tarkastelleet sitä, miten kristillinen syntiinlankeemusoppi on vaikuttanut tieteellisen menetelmän kehitykseen. Kun tiedostetaan, että synti vaurioittaa ihmisen älyllisiä kykyjä, on mielekästä kehittää tieteen menetelmää sellaiseksi, että kaikki tietoväitteet ja teoriat pystytään asettamaan perusteellisen kriittisen arvion kohteeksi. Erityisesti on syytä suhtautua kyseenalaistavaksi tieteellistä tutkimusta ohjaaviin perusoletuksiin, koska niitä ohjaavat tutkijoiden uskonnolliset motiivit, jotka ovat heijastusta heidän suhteestaan Jumalaan.

Kolmas osa kristillistä perusmotiivia on usko siihen, että todellisuus palautuu ennalleen Jeesuksen Kristuksen lunastustyön osallisuudessa. Itsekriittisyyden edellytyksenä on, että ihminen tulee tietoiseksi omasta itsepetostaipumuksestaan. Tämä on mahdollista sen anteeksiantamuksen varassa, jota ihmiselle tarjotaan Kristuksen Golgatalla antaman veriuhrin pohjalta. Tässä valossa ihminen tulee tietoiseksi omista vääristyneistä motiiveistaan ja voi samalla saada niihin etäisyyttä päästessään osalliseksi anteeksiantamuksesta.

Kristuksen tuoma ilmoitus johtaa yhtäältä uskoon, että maailmankaikkeus on ymmärrettävä, ja samanaikaisesti perinpohjaiseen kriittisyyteen ihmisen tietoväitteitä kohtaan. Ihmisen tietoväitteisiin kohdistuva epäilys ei kuitenkaan johda paikalleen pysähtyneeseen apaattisuuteen, koska Kristuksen lunastustyön valossa synnin aiheuttamia vaurioita voidaan myös tiedon alueella tehokkaasti pyrkiä rajoittamaan ja korjaamaan.

Thomas F. Torrance²⁶ argumentoi, että varhainen kristillinen teologia loi tiedollisen pohjan länsimaiselle tieteelle pohtiessaan inkarnaation ja luomisen välistä suhdetta ajan ja paikan rakenteiden sisällä. Kun Jumalan sana tuli ihmiseksi, syntyi käsite sellaisesta yksittäisestä historiallisesta tapahtumasta, joka ei ainoastaan ole ymmärrettävä vaan joka tekee kaiken muun ymmärrettäväksi. Ajatus ainutlaatuisesta tapahtumasta, joka on kaiken ymmärrettävyyden perusta, on vastenmielinen monille ihmisille. Tämän näemme jo siinä, miten ihmiset suhtautuvat alkuräjähdysteoriaan, jonka mukaan yksi ainutlaatuinen tapahtuma on alkuna koko maailmankaikkeuden synnylle ja kehitykselle. Monien mielestä tällainen riippuvuus yksittäisestä historiallisesta tapahtumasta kaiken ymmärrettävyyden perustana on mahdoton hyväksyä. Heidän mielestään kaiken tulee olla suhteellista ja siksi samanarvoista, niin että maailma jatkuu samanlaisena nyt kuin se on aina ollut menneisyydessä ja tulee aina olemaan tulevaisuudessa. Sekä rationalistit että empiristit tuntevat siksi vastenmielisyyttä sitä ajatusta kohtaan, että ainutlaatuiset tapahtumat voisivat olla järjellisesti ymmärrettäviä. Siksi tieteentekijät ovat luoneet teorioita, joissa he pyrkivät palauttamaan käsityksen jonkinlaisesta pysyvästä järjestelmästä, jonka osaksi alkuräjähdys voitaisiin tulkita.

Kristinuskon perustana on ajatus ainutlaatuisesta tapahtumasta kaiken ymmärrettävyyden perustana. Maailman luominen oli tällainen tapahtuma ja Jumalan tulo ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa oli tällainen tapahtuma.

Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) pyrki kyseenalaistamaan tämän kristillisen perustan. Hän teki eron tieteessä käsiteltävien järjen välttämättömien totuuksien ja kristinuskossa käsiteltävien yksittäisten historiallisten totuuksien välillä. Tällä tavalla Jeesuksen Kristuksen pelastavat teot sijoitettiin tieteellisen tiedon ulkopuolelle. Tämä erottelu ajattomien välttämättömien totuuksien ja ajallisten satunnaisten totuuksien välillä on kahden vuosisadan ajan vaikuttanut ja ohjannut kulttuurissamme vallitsevaa uskoa tavalla, joka on vakavasti vahingoittanut länsimaista ymmärrystämme historiallisesta Jeesuksesta Kristuksesta kuten yleensäkin käsitystämme historiasta. Se on johtanut ihmiset ajattelemaan, että tieteellisesti hyväksyttävä totuus Jeesuksesta ei ole löydettävissä hänen persoonastaan tai siitä, mitä hän teki, vaan oletettavasti itsestään selvissä ja ajattomissa totuuksissa, jotka voimme ymmärtää, jos tulkinnan kautta idealisoimme historiallisen Jeesuksen ja näin pääsemme irti kaikesta ainutlaatuisesta siinä, mitä hän teki ja sanoi ja oli. Ongelmana nykyajan tieteisuskoiselle ihmiselle on, että hän ei pääse eroon satunnaisten tosiasioiden keskeisyydestä edes pakenemalla luonnontieteen maailmaan, koska alkuräjähdysteoria asettaa satunnaisen tosiasian luonnontieteen ytimeen. Niinpä puhtaan tieteen ytimessä kohtaamme ainutlaatuisen tapahtuman kieltämättömän tosiasian, äärettömästi laajenevan maailmankaikkeuden ainutlaatuisuuden, mikä merkitsee sitä, että kaikki tieteelliset totuudet tämän laajenevan universumin sisällä ovat riippuvaisia tästä perustavasta tosiasiasta. Suurta osaa modernia historiankirjoitusta ohjaava usko kyseenalaistuu näin täysin sillä perustalla, jonka varaan sen ajateltiin rakentuvan.

Ajatus alkuräjähdysteoriasta ja laajenevasta universumista herättää monissa tutkijoissa voimakasta vastustusta. Heidän perususkomustensa kanssa ei sovi yhteen ajatus universumista, joka on ainutlaatuinen. Tämän konfliktin voimakkuus kertoo siitä, ettei kyse ole ristiriidasta muodollisten päättelytapojen tai tieteellisten konstruktioiden välillä, vaan ristiriidasta perustavasti toisilleen vastakkaisten uskomusten välillä, joista meidän on valittava toinen. Kun maallistunut tiede voittaa tämän katkeran vastustuksensa ainutlaatuista tapahtumaa kohtaan, tieteen ja kristillisen maailmankäsityksen suhde tulee perustalle, jossa niiden väliset yhteydet pääsevät kehittymään paremmin.

Kaiken järjestyksen perusta universumissa on Jumalan hyvä ja luova tahto. Tämän tahdon olemme oppineet tuntemaan sen kautta, että Jeesus Kristus tuli ihmiseksi. Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulo on ainutlaatuinen tapahtuma, joka kuitenkin samalla muuttaa todellisuutta ratkaisevalla tavalla. Kristillinen usko tunnistaa kaiken järjellisyyden ja järjestyksen alkuperän olevan rakastavassa Jumalassa, joka on vapaaehtoisesti tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ajan ja paikan maailmaan. Se mitä Jeesus teki maan päällä, ei ollut luonnonlakien ja luonnon järjestyksen rikkomista vaan luonnon palauttamista alkuperäiseen järjestykseensä. Niinpä on väärin ajatella, että Jumalan pelastusteot Jeesuksessa Kristuksessa olisivat jollakin tavalla poikkeamia luomakunnan järjestyksestä tai jonkinlaisia luonnonlakien rikkomuksia. Kristuksen tulo ihmiseksi, hänen kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa sekä hänen parantamisihmeensä ovat tekoja, jotka tuovat järjestystä epäjärjestykseen – koska hän on kaiken järjestyksen ja järkevyyden perimmäinen alkuperä. Kristus ei tullut rikkomaan luomakunnan järjestystä, vaan palauttamaan sitä ja korjaamaan synnin maailmassa aiheuttamaa tuhoa ja epäjärjestystä. Näin Kristuksen tulo ihmiseksi antaa meille käsityksen siitä, minkälainen luonnon alkuperäisen järjestyksen oli tarkoitus olla Jumalan luomissuunnitelman mukaan. Jumalan lunastava rakkaus palauttaa järjellisyyttä ja järjestystä luodun olemassaolomme epäjärjestykseen. Kun Kristus parantaa sairaita, hän palauttaa alkuperäisen järjestyksen, jossa ei ollut sairautta. Kun hän tyynnyttää myrskyn, hän palauttaa alkuperäisen järjestyksen, jossa luonnonvoimat eivät uhanneet ihmistä. Kun hän kärsii synnin tähden, hän palauttaa alkuperäisen järjestyksen, jossa rakkaus hallitsi koko todellisuutta. Kun hän nousee kuoleman voittajana, hän palauttaa alkuperäisen järjestyksen, jossa ei ollut kuolemaa.

Tutkijan itsetuntemus ja itsekriittisyys edellyttää sitä, että hän on tietoinen omista ennakkoluuloistaan, itsekkäästä eduntavoittelustaan ja suuruudenhulluista kuvitelmistaan, jotka vääristävät hänen näkökulmansa todellisuuteen. Ennen kaikkea tutkijan on tärkeää tulla tietoiseksi omasta taipumuksestaan luoda itselleen epäjumalia eli käsittää jokin osa luomakunnasta koko luomakunnan itseriittoiseksi perustaksi. Epäjumalanpalvelus ilmenee taipumuksessa antaa ehdoton asema jollekin todellisuuden osalle ja selittää koko muu todellisuus absolutisoidun osa-alueen ehdoilla. Tällainen absolutisointi vääristää näkemyksen todellisuuteen. Ihminen ei voi välttää epäjumalanpalvelusta, jollei hän ole kokonaan antautunut Kristukselle.

Pohdi mitä maksaa ottaa tämä radikaalisesti raamatullinen kristillisyys vakavasti. Kysy itseltäsi, mille puolelle sinun tulee asettua tässä aikamme kiivaassa hengellisessä taistelussa. Kompromissin tekeminen ei ole vaihtoehto. Ei ole mahdollista valita keskitietä. Joko elämässämme vaikuttaa radikaalilla tavalla kristinuskon perusmotiivi tai me palvelemme epäjumalia. Jos vastakkainasettelu tuntuu sinusta liian radikaalilta, kysy itseltäsi, eikö vähemmän radikaali kristillisyys ole kuin suola, joka on menettänyt makunsa. Ilmaisen vastakkainasettelun radikaalisti, jotta voisimme jälleen kokea Jumalan Sanan koko kaksiteräisen terävyyden ja voiman. Sinun tulee kokea vastakkainasettelu hengellisenä myrskynä, joka lyö salaman elämääsi ja kirkastaa painostavan sään. Jos et koe sitä hengellisenä voimana, joka vaatii koko sydämesi antautumista, silloin se ei kanna hedelmää elämässäsi. Silloin jäät syrjään suuresta taistelusta, jonka vastakkainasettelu aina synnyttää. Et voi itse käydä tätä taistelua. Jumalan Sanan hengellinen voima käy tätä taistelua meissä ja vie meitä mukanaan huolimatta meidän ”lihastamme ja verestämme”.
– Dooyeweerd²⁷

Ihminen tarvitsee samanaikaisesti tietoa sekä itsestään, erityisesti omasta pahuudestaan, ennakkoluuloistaan ja itsekeskeisyydestään, että rohkeutta tämän pahuuden kohtaamiseen. Itsetuntemuksen edellytykseksi ei riitä, että ihminen saa totuudenmukaisen tiedon itsestään. Ihminen tarvitsee myös voimaa ja rohkeutta kohdata tämä totuus. Muussa tapauksessa ihminen torjuu totuuden ja vääristää sen omien mieltymystensä mukaisesti. Ihminen voi kohdata totuuden itsestään Kristuksen armon varassa, koska Kristus lupaa ihmiselle anteeksiantamuksen ristillä suorittamansa sovitustyön perusteella. Kristuksen ristinkuolemalla toteuttaman sovitustyön perusteella pelastettu ihminen voi olla osallinen Kristuksesta minuudessaan, joka on ihmisen syvyystaso. Tämä osallisuus ei perustu uskotteluun tai toiveajatteluun. Minuus ohjaa kaikkea tieteellistä käsitteenmuodostusta. Vaikka ihminen olisi osallinen Kristuksesta, hän on samalla koko ajan oman pahuutensa vaikutuksen alainen. Pahuus vie ihmisen itsepetokseen ja siksi ihminen voi tuntea itsensä vain jatkuvasti tukeutumalla Jumalan Sanaan.

Ajatus siitä, että ihminen voisi käsittää todellisuuden irrallaan Kristuksesta, perustuu epäkriittiseen käsitykseen ihmisen järjen mahdollisuuksista. Rajallisena olentona ihminen tarvitsee Arkhimedeen pisteen itsensä ulkopuolelta.

Dooyeweerdin käsityksen mukaan uskonnolliset perusmotiivit ohjaavat filosofisen ajattelun kulkua kaiken tieteellisen ajattelun perustana olevan kolmiosaisen idean välityksellä. Tieteellinen ajattelu joutuu rakenteensa puolesta vastaamaan kolmeen perustavaan ongelmaan kaikessa erityistieteellisessä käsitteenmuodostuksessa: (1) Mikä on maailmankaikkeuden alkuperä? (2) Mikä on todellisuuden kokonaistarkoitus? (3) Mikä on todellisuuden perimmäinen järjestys ja sen yhtenäisyyden perusta?

Dooyeweerd tiivistää tieteellistä ajattelua ohjaavan perusidean kristillisen perusmotiivin hallitsemassa ajattelussa seuraavankaltaiseen muotoon²⁸:

Kristillinen idea kaiken alkuperästä perustuu Jumalaan kaiken Luojana.
Maailmankaikkeudella on kokonaistarkoitus, joka keskittyy Kristukseen. Kaikki on luotu Kristusta varten.
Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä perustuu siihen, että todellisuuden osa-alueet ovat itsenäisiä mutta harmonisessa suhteessa toisiinsa.
Laki ja subjekti ovat korrelaatiosuhteessa toistensa kanssa.

Idea alkuperästä[muokkaa]

Ensimmäinen tieteellistä käsitteenmuodostusta ohjaava perususkomus on idea maailmankaikkeuden alkuperästä. Kristillisen käsityksen mukaan Jumala on luonut maailmankaikkeuden itsensä ulkopuolelle, niin että Jumala ja kosmos ovat toisistaan erillisiä. Koko maailmankaikkeus on erillinen Jumalasta, mutta kokonaisuudessaan täysin riippuvainen Jumalasta. Mitkään maailmankaikkeuden osat eivät ole ikuisia tai itseriittoisia. Millään kosmoksen osalla ei ole sellaista asemaa, että kaikki muu riippuisi siitä. Tämä asema kuuluu vain Jumalalle.

Koska maailmankaikkeuden on luonut kaikkivaltias, kaikkitietävä ja äärettömän älykäs Luoja, on syytä olettaa maailmankaikkeuden olevan järjestynyt ja loogisesti jäsennettävissä. Siksi maailmankaikkeutta on mielekästä tutkia tieteellisesti. Koska maailmankaikkeus on Jumalasta erillinen, ei ole mitään estettä sen tutkimiselle kuten panteistisissa näkemyksissä saattaisi olla.

Idea maailmankaikkeuden alkuperästä antaa samalla käsityksen siitä, mistä tutkija etsii perustaa itsetuntemukselleen, koska maailmankaikkeuden alkuperä on samalla myös jokaisen yksittäisen ihmisen perimmäinen alkuperä.

Kristillinen ajattelu ohjautuu Raamatun ilmoituksesta saatavan alkuperän idean pohjalta. Sen mukaan Jumala on luonut sekä kosmoksen lait ja normit että kaikki esineet ja oliot, jotka ovat laeille ja normeille alistettuja. Jumalan luova tahto on sekä kosmoksen lakien ja normien että yksilöllisen subjektiivisuuden alkuperä.

Tämä merkitsee kahta asiaa. Ihminen ei luo itseään eikä ihminen määrää todellisuuden lakeja ja normeja. Ihmisyksilö ei ole itseriittoinen, koska yksilön alkuperä on Jumalan luovassa tahdossa. Ihminen voi tuntea itsensä vain oppimalla tuntemaan Jumalan. Itsetuntemuksen edellytys on Jumalan tunteminen. Koska subjektiivisuus ja yksilöllisyys perustuvat persoonallisen Jumalan luomistyöhön, yksilön ainutlaatuisuudella on ehdoton perusta Jumalan olemuksessa. Niinpä yksilöllisyyttä ja subjektiivisuutta ei voida pelkistää pelkäksi esimerkkitapaukseksi yleispätevistä lainalaisuuksista.

Toisaalta lainalaisuuksia ei voida pelkistää pelkiksi yksilön tai yhteisön konstruktioiksi tai sopimuksiksi. Koska maailman Luoja on kaikkitietävä ja kaikkivaltias olento, tulee ymmärrettäväksi, että maailmankaikkeudessa ilmenee järjestys, joka on ihmisen loogisen ja matemaattisen ajattelun avulla tavoitettavissa. Ihmisen subjektiivisuus ja subjektiivisuutta rajoittavat lait ja normit ovat yhtä lailla Jumalan luomusta. Kaikki luodut olennot ovat alistettuja luonnon lainalaisuuksille ja ihmiset ovat lisäksi alistettuja normeille. Lainalaisuudet ja normit muodostavat ehdottoman rajan Jumalan ja luomakunnan välillä.

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Toinen tieteellistä käsitteen- ja teorianmuodostusta ohjaava perususkomus on käsitys todellisuudesta kokonaisuutena. Tällainen kokonaisnäkemys tarvitaan, jotta tutkimuksen kohteena oleva todellisuuden osa-alue voidaan suhteuttaa muuhun todellisuuteen. Vaikka tutkimuskohde tieteellisessä abstraktiossa eristetään siitä kontekstista, jossa se ilmenee, sitä ei voida käsitteellistää tekemättä oletuksia siitä kokonaisuudesta, johon se liittyy. Tutkimuskohteen merkitys avautuu vain suhteuttamalla se kokonaisuuteen.

Koko olevaista koskevan kokonaiskäsityksen muodostaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta ihmiselle, koska ihminen ei ole kaikkitietävä olento. Niinpä kokonaiskäsitys ylittää aina sen, mikä voidaan tietää tieteellisen ajattelun kautta tai mikä on annettu empiirisessä kokemuksessa.

Kristillisen ajattelun mukaan ihminen voi saada luotettavan käsityksen maailmankaikkeuden kokonaismerkityksestä vain Jumalan sanallisen ilmoituksen pohjalta. Raamatun mukaan kosmoksen kokonaistarkoitus ja samalla sen yliajallinen yhteys on Kristus. Tämä tarkoittaa sitä, että maailmankaikkeus ei ole sattumanvarainen ja tarkoitukseton kokonaisuus, vaan sen tarkoitus ilmenee täyteydessään äärettömässä persoonassa, joka on täydellisen hyvä, kaikkitietävä ja joka on kärsinyt ihmisen synnin tähden ristillä. Häneen suhteutettuna koko ajallisen todellisuuden järjestys avautuu oikeasta näkökulmasta, koska hän on ajallisen maailman perusta ja täyteys. Näin ollen koko maailmankaikkeudella ja jokaisen ihmisen elämällä on objektiivinen tarkoitus. Myös tieteellinen käsitteenmuodostus onnistuu asettamaan tutkittavan kohteen oikeaan merkitysyhteyteen vain, kun kyseinen kohde suhteutetaan kosmoksen kokonaistarkoitukseen Kristuksessa.

Koska käsitteenmuodostuksen metodin pohjana oleva käsitys olemassaolon perimmäisestä tarkoituksesta ja yhteydestä muodostetaan suhteessa elävään Persoonaan, todellisuuden ei perimmiltään oleteta selittyvän sen yksinkertaisimpien osasten pohjalta kuten reduktionistinen ajattelu olettaa, vaan sen kokonaistarkoituksen pohjalta. Asioiden perimmäistä merkitystä ei etsitä purkamalla niitä osiinsa vaan suhteuttamalla niitä yhä laajenevaan merkityskokonaisuuteen. Kristillinen käsitteenmuodostuksen metodi on käsitteiden dynaamista suhteuttamista aina laajeneviin viitekehyksiin ja lopulta elävään Persoonaan, jonka tunteminen on edellytys sille, että kosmoksen yksityiskohdat ymmärretään oikeasta näkökulmasta. Kosmoksen persoonaton totaliteetti ei ole perimmäinen viitekehys, vaan sen takana on ääretön Persoona, sen Luoja ja Ylläpitäjä, johon kosmoksen kokonaismerkitys keskittyy. Täydellisen rakkautensa kautta Kristus ilmaisi kaikkien ihmiselämän osa-alueiden syvimmän tarkoituksen ja järjestyksen.

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää myös käsitystä siitä, mikä on todellisuuden osa-alueiden suhde toisiinsa. Tutkittaessa mitä tahansa yksittäistä tieteellistä ongelmaa on jollakin tavalla suhteutettava tutkimuskohde muuhun todellisuuteen. Kosmoksen osa-alueet toimivat ihmisen kokemuksessa yhteydessä toisiinsa. Myös tieteellinen tutkimus edellyttää käsitystä siitä, mihin niiden välinen yhteys perustuu. Kosmoksen osa-alueet (aritmeettinen, geometrinen, kinemaattinen, fysikaalinen, biologinen, psyykkinen, historiallinen, looginen, kielellinen, sosiaalinen, esteettinen, moraalinen, juridinen ja uskon eli perustavan varmuuden alue) ovat yhteydessä toistensa kanssa, vaikka ne toimivatkin omien lainalaisuuksiensa mukaisesti.

Tällainen ei-pelkistävä näkökulma on vastakkainen metafyysiselle reduktionismille, jossa jokin todellisuuden osa-alue pyritään ymmärtämään koko muun todellisuuden perustaksi ja muut osat palauttamaan siihen. Reduktiivisten selitysten kaksi päämuunnelmaa ovat eliminatiivinen reduktionismi ja kausaaliseen riippuvuussuhteeseen perustuva reduktionismi.

Eliminatiivisessa reduktionismissa tiettyjä ominaisuuksia tai lainalaisuuksia pidetään todellisuuden perimmäisenä luonteena. Kaikkia muita ominaisuuksia pidetään joko identtisinä näiden perustavien ominaisuuksien ja lakien kanssa tai niitä ei pidetä ollenkaan todellisina. Esimerkiksi eliminatiivisessa fysikalistisessa reduktionismissa ainoastaan fysikaalisia ominaisuuksia ja lainalaisuuksia pidetään todellisina ja kaikki muut ominaisuudet ja lainalaisuudet ovat joko identtisiä fysikaalisen kanssa tai ne eivät ole todellisia. Tämä merkitsee sitä, että todellisuutta kavennetaan radikaalisti, koska kaikki ulottuvuudet joko palautetaan fysiikkaan tai niitä ei pidetä todellisina.

Kausaalinen reduktionismi puolestaan väittää, että ne todellisuuden ominaisuudet tai lainalaisuudet, jotka ovat aidosti todellisia, aiheuttavat kausaalisesti kaikki muut ominaisuudet ja lainalaisuudet. Niinpä kausaalisen fysikaalisen reduktionismin mukaan kaikki muut ominaisuudet ja lainalaisuudet ovat riippuvaisia fysikaalisista. Myös kausaalinen reduktionismi on pelkistävää, vaikkakin paljon peitetymmällä tavalla. Tämä muunnelma sallii, että olioilla on monenlaisia ominaisuuksia. Mutta kaikki nämä ominaisuudet tulkitaan riippuvaiseksi tässä tapauksessa fysikaalisista ominaisuuksista, niin että kaikkien ei-fysikaalisten ominaisuuksien asema on paljon heikompi kuin fysikaalisten ominaisuuksien, jotka ovat kaikkien muiden perustana.

Dooyeweerdin näkemyksen mukaan kristillinen lähestymistapa hylkää sekä eliminatiivisen että kausaalisen reduktionismin. Tämä tarkoittaa sitä, että mikään todellisuuden aspekti ei ole tuottanut muita todellisuuden aspekteja. Kaikki ihmiselämän ulottuvuudet eivät ole kehittyneet fysikaalisesta tai biologisesta, vaan kaikki ihmiselämän ulottuvuudet ovat yhtä lailla luotuja.

Koko todellisuuden palautumaton moninaisuus, joka ajassa toimii täysin yhtenäisenä, saavuttaa lopullisen yhteytensä Kristuksessa. Tämän mukaisesti kristillisen näkemyksen pohjalta toteutetussa erityistieteellisessä tutkimuksessa pitäydytään ei-reduktionistiseen, ei-pelkistävään ajatteluun. Kunkin osa-alueen erikoisluonteelle voidaan tehdä oikeutta, kun niitä ei pyritä selittämään toistensa pohjalta. Filosofinen ja tieteellinen ajattelu voivat välttyä sisäisiltä ristiriitaisuuksilta, kun ne suhteuttavat kaikki Kristukseen, sen sijaan että ne etsisivät ajallisen todellisuuden yhteyttä absolutisoimalla jonkin todellisuuden aspektin ja pyrkimällä selittämään kaikki sen pohjalta.

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Neljänneksi tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää ideaa siitä, mikä on lain ja subjektin välinen suhde. Subjektilla tarkoitetaan tässä yhteydessä mitä tahansa toimijaa, ihmistä, eläintä, kasvia, esinettä jne. Lailla tarkoitetaan sekä luonnon lainalaisuuksia että normatiivisia periaatteita, jotka ohjaavat ihmisen henkistä ja kulttuurista toimintaa.

Kristillisen käsityksen mukaan kaikki on luotu tarkoituksenmukaisesti. Siksi lain ja yksilöllisyyden välillä vallitsee vastaavuussuhde. Lait ohjaavat ja rajoittavat yksilöllisyyttä, ja kaikki yksilöllinen on alistettu laille, joka ilmenee eri muodoissa eri osa-alueilla. Niinpä kristillinen ajattelu hylkää sekä sellaisen konstruktivismin, jossa yksilöllisyys ymmärretään irrationalistisesti ilman suhdetta kosmoksen lakeihin ja normeihin, että tieteisuskon ja tieteellisen determinismin eri muodot, joissa kielletään ihmisen yksilöllisyys ja vapaus selittämällä kaikki inhimilliset ilmiöt yleispätevien lakien pohjalta.

Humanistinen perusmotiivi[muokkaa]

Renessanssin aikana syntyi kolmas perusmotiivi länsimaiseen kulttuuriin. Renessanssi oli erityisesti kiinnostunut ihmisen ”uudelleen syntymästä” luonnollisessa merkityksessä. Oli koittanut ”uusi aikakausi”, joka vaatii ”uutta ihmistä”, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä eikä ole enää riippuvainen auktoriteeteista. Renessanssin syvin uskonnollinen perusta oli humanistinen usko ihmispersoonallisuuden vapauteen ja kykyyn saada tietoa todellisuuden perimmäisestä olemuksesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Ihmisen vapaus tarkoittaa vapautta kaikesta jumaluskoon perustuvasta kuuliaisuudesta. Ihmisen autonomia tarkoittaa sitä, että ihmispersoonallisuus on laki itselleen.

Humanistinen uskonto, jossa ihmispersoonallisuus asetetaan koko todellisuuden keskukseksi, synnytti uuden näkemyksen ”luonnosta”. Ylpeästi tietoisena omasta autonomiastaan ja vapaudestaan ihminen näki ”luonnon” äärettömien mahdollisuuksien kenttänä, jossa ihmispersoonallisuuden suvereenisuus täytyy ilmaista luonnon ilmiöiden täydellisen hallinnan kautta. Persoonallisuuden ihanteensa motivoimana humanismi omaksui uuden matemaattisen tieteen metodin ja korotti sen tieteen ihanteeksi, jonka päämääränä on luonnon täydellinen hallinta sen matemaattisesti ilmaistavien lakien tuntemisen kautta. Humanismi uskoi, että tiede tekisi ihmisen todella vapaaksi ja kohottaisi hänet uskonnollisten ennakkoluulojen yläpuolelle.

Tieteen ihanne joutui kuitenkin ristiriitaan persoonallisuuden ihanteen kanssa, koska matemaattisten lainalaisuuksien täysin hallitsema luonto ei jättänyt tilaa ihmisen vapaudelle. Tieteen ihanteena on humanismin mukaan täydellinen tiedollinen järjestelmä, jonka ulkopuolelle ei jää mitään. Persoonallisuuden ihanteena on humanistisen käsityksen mukaan ihmisen täydellinen vapaus. Tieteen kaikenkäsittävä järjestelmä tekee mahdottomaksi ihmisen vapauden ja päinvastoin. Humanistisen filosofian monimutkaiset järjestelmät ovat olleet yritystä sovittaa toisiinsa luonto ja vapaus, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa, jos niille annetaan ehdoton asema ja niistä tulee uskonnollistyyppisen palvonnan kohteita.²⁹

Humanistinen lähestymistapa etsii tieteen ja filosofian Arkhimedeen pistettä jostakin inhimillisen kokemuksen luonnollisesta aspektista. Se hylkää ajatuksen, että Jumalan ilmoitus voisi antaa tietoa todellisuuden alkuperästä ja sen perimmäisestä järjestyksestä. Humanismi pitää itsestään selvyytenä, ettei Jumalan ilmoitusta tarvita. Tämä vakaumus perustuu myyttiseen käsitykseen ihmisen järjen tai havaintojen kyvyistä, joita pidetään tieteellisen ajattelun Arkhimedeen pisteenä. Humanistinen vakaumus ei ole itsekriittinen oman lähtökohtansa suhteen, vaan antaa sille itsestään selvyyden aseman. Näin hämärtyy tietoisuus siitä, että tutkija on rajallinen olento, joka elää osana todellisuutta, jota hän ei ole itse luonut.³⁰

Koska humanismin perustavan usko ihmisen vapauteen ja hyvyyteen on voitu kyseenalaistaa useista erilaisista lähtökohdista, länsimaisessa kulttuurissa on saanut yhä enemmän sijaa antihumanistinen ajattelu. Monet modernin antihumanismin tunnetuimmista edustajista kuten Michel Foucault, Jacques Derrida ja Georges Bataille ovat saaneet vaikutteita Friedrich Nietzschen ajattelusta. Nietzsche ihannoi muinaista sankarikulttia ja sille keskeisiä arvoja kuten rohkeutta, suuruutta ja eliitin erinomaisuutta. Valmius kuoleman kohtaamiseen ja kyky pitää elämää alempiarvoisena kuin kunniaa ja mainetta on osa sankarietiikkaa, johon sisältyy kuoleman ja väkivallan viehätystä. Yksi Nietzschen inspiroiman vastakulttuurin hedelmistä oli fasismi.³¹

Idea alkuperästä[muokkaa]

Humanistinen ajattelu jakautuu rationalistiseen ja irrationalistiseen suuntaukseen. Rationalismi kiinnittää ensisijaisen huomion kosmoksen lainomaiseen järjestykseen ja antaa ihmisjärjelle keskeisen merkityksen kosmoksen lainomaisen järjestyksen määrittämisessä. Rationalistinen lähestymistapa jakautuu kahteen haaraan, joista yhtä motivoi ihanne kaikkikäsittävästä tieteellisestä järjestelmästä ja toista ihanne täysin vapaasta persoonasta.

Tieteen ihanteen hallitessa kosmoksen järjestyksen katsotaan olevan heijastusta ihmisen tavasta tieteellisesti käsitteellistää maailmaa osana erityistieteiden ajattelua (matemaattista, mekaanista, biologista, psykologista jne. ajattelua). Koska tieteellisellä ajattelulla on keskeinen osa kosmoksen järjestyksen määrittämisessä, luonnon järjestyksen ei tunnusteta olevan älykkään suunnitelman tulosta. Luonto vain näyttää suunnitellulta, kuten Dawkins toteaa: ”Elävien olentojen moninaisuus johtuu niiden rakenteesta, joka näyttää tarkkaan suunnitellulta.”³²

Persoonallisuuden ihanteen hallitessa järjestyneen kosmoksen alkuperäksi ymmärretään vapaan ihmisen itsetietoisuus. Ihmistietoisuuden tapa hahmottaa todellisuutta on edellytys sille, että kosmos koetaan järjestyneeksi. Ihmistietoisuuden tapa hahmottaa todellisuutta määrää muodollisesti luonnontieteelliset lait ja vapaan ihmisen oma ajattelu määrää moraaliset lait. (Kant)

Irrationalismissa ihmisen yksilöllisyys ja subjektiivisuus nostetaan ensisijaisiksi. Jokin puoli ihmisen subjektiivisuudesta korotetaan ehdottomaan asemaan ja samalla hylätään käsitys yleispätevästä laista. Tältä pohjalta voidaan esimerkiksi korostaa kaiken tulkinnanvaraisuutta. Tämä ilmenee erityisesti konstruktivismin eri muunnelmissa, joissa jokaisen ihmisen ajatellaan elävän omien tulkintojensa luomassa maailmassa ja näin koko todellisuuden alkuperäksi ymmärretään yksilön tai yhteisön konstruktiot.

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Idea kokonaistarkoituksesta sisältää samalla idean maailmankaikkeuden yhtenäisyyden perustasta. Myös kokonaistarkoitus ymmärretään eri tavalla rationalistisessa ja irrationalistisessa lähestymistavassa.

Rationalistinen lähestymistapa jakautuu tieteen ihanteen ja persoonallisuuden ihanteen hallitsemaan lähestymistapaan. Tieteen ihanteen hallitessa pyritään tieteelliset tosiasiat jonkin osa-alueen sisällä yhdistämään kokonaisjärjestelmäksi, jossa osoitetaan eri yksityiskohtien toiminnalliset riippuvuudet toisistaan. Tämä osa-alue ymmärretään kosmoksen kokonaistarkoitukseksi ja sille annetaan ehdoton asema niin, että muut osa-alueet nähdään sen osina. Tällöin koko muu todellisuus nähdään absolutisoidun osa-alueen ehdoilla. Esimerkiksi biologismin pohjalta voidaan ihmisen moraali tulkita puhtaasti biologiseksi ilmiöksi. Tai fysiikan lainalaisuuksien pohjalta voidaan pyrkiä selittämään koko maailmankaikkeus. Perimmältään tieteen ihanteen motivoimassa ajattelussa on pyrkimys rakentaa ”täydellinen yhtenäisteoria, joka selittäisi koko maailmankaikkeuden kerralla” siten, että se tekisi Jumalan tarpeettomaksi³³.

Persoonallisuuden ihanteen hallitessa kokonaistarkoitukseksi tehdään esimerkiksi vapaan ihmisen luoma arvojen järjestelmä, jonka ajatellaan käsittävän kaikki ihmiselämän alueet.

Irrationalismin mukaan kunkin yksilön tai yhteisön elämän tarkoitus perustuu kyseisen yksilön tai yhteisön käsityksille elämän tarkoituksesta. Kaiken perustana ovat luovat tulkinnat (konstruktiot) ja niihin perustuvat tavat hahmottaa maailmaa. Toinen mahdollisuus on, että ihmisen kokemus elämän kokonaistarkoituksesta perustuu hänen tunteidensa muodostamaan kokonaisuuteen.

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee tieteen ihanne, todellisuuden yhdistävänä tekijänä pidetään ajattelun jatkuvuutta absolutisoidulla alueella. Tämä johtaa moniin erilaisiin käsityksiin jatkuvuudesta kuten matematismiin, mekanismiin, fysikalismiin, biologismiin ja psykologismiin. Ajattelu on reduktionistista, pelkistävää, koska todellisuus pyritään käsitteellistämään absolutisoidun osa-alueen pohjalta.

Darwinismi on yksi esimerkki matemaattisen tieteen ihanteen sovelluksesta luonnon ilmiöiden selittämiseen siten, että todellisuuden yhdistävänä tekijänä pidetään ajattelun jatkuvuutta absolutisoidulla alueella. Darwinismissa oletetaan, että vähittäisten muutosten välityksellä etenevä mekanistinen prosessi pystyy selittämään sen, miten inhimillinen persoona on kehittynyt alkeellisista elämän muodoista. Dooyeweerdin sanoin ilmaistuna darwinismi on ”humanistisen tieteen ihanteen naturalistinen ja spekulatiivinen tuote”.³⁴ Tieteen ihanteen vaikutus kulttuurimme on niin valtava, että Dooyeweerd puhuu tässä yhteydessä ”evoluution hypnoosista”. Tämän hypnoosin voima näkyy siinä, että darwinistisella evoluutioteorialla on lähes kyselemätön asema, vaikka yksikään tosiasia ei suoranaisesti tue sen oletusta kokonaisvaltaisesta makroevolutiivisesta muutosprosessista.

Tieteellinen tutkimus ei tuottanut yhtään ainoaa tosiasiaa, joka olisi tukenut darwinistisen teorian perustavaa hypoteesia, nimittäin sitä, että todelliset eliölajit saavat täysin vaihtelevia muotoja ja kehittyvät mekaanisen ”sopeutumisen” jatkuvan prosessin kautta.
– Dooyeweerd³⁴

Huolimatta siitä, että tosiasiat eivät tue evoluutiota, evoluutioajattelu ohjaa kulttuurimme ajattelua, koska humanistisella tieteen ihanteella ja siihen liittyvällä oletuksella todellisuuden yhtenäisyyden perustasta on suuri vetovoima aikamme ihmiseen. Tämän ajattelutavan vaikutus on niin suuri, että usein myös kristillinen oppi pyritään sopeuttamaan evolutionistiseen dogmaan. ”Raamatun luomiskertomus pyritään monin tavoin sopeuttamaan Prokrusteen vuoteeseen.”³⁴

Jos taas rationalistista lähestymistapaa hallitsee persoonallisuuden ihanne, täysin vapaaksi käsitetyn ihmispersoonallisuuden jokin ominaisuus korotetaan koko todellisuuden yhdistäväksi tekijäksi. Toinen mahdollisuus on, että ihminen luo arvojen järjestelmän, jossa määritellään arvojen suhde toisiinsa.

Irrationalismissa ihmisen kokeman maailman yhtenäisyys perustuu siihen, että kukin yksilö tai yhteisö elää itse konstruoimassaan tai luomassaan maailmassa. Toinen mahdollisuus on se, että ihminen on osa irrationaalista elämän virtaa. Irrationalismia edustavat myös ateistisen eksistentialismin eri muodot.

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee pyrkimys rakentaa kaikkikäsittävä tieteellinen järjestelmä, teoreettinen ajattelu luo todellisuuteen yhteyden käyttämällä käsitettä luontoa hallitsevista lainalaisuuksista. Lainalaisuuden ymmärretään olevan se yleinen toimintapa, jonka mukaan teoreettisen järjen kautta luotu kosmos toimii. Kaikkien esineiden ja olioiden toiminta on lainalaisuuksien hallitsemaa. Yksilöllinen toiminta on yksittäistapaus ja esimerkki yleisestä lainmukaisesta toiminnasta.

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee ihanne vapaasta ihmispersoonasta, luonnon universaalinen laki on transsendentaalisen ajattelun muoto, jonka kautta aistivaikutelmat määräytyvät. Moraalilaki on ilmausta ihmisen riippumattomasta tahdosta. Niinpä (a) lakien ja normien välillä on ylittämätön kuilu (Kant), (b) luonnonlaki johdetaan moraalisesta normista (Fichte).

Irrationalismissa luonnon lainalaisuudet ymmärretään vain teknisiksi symboleiksi, jotka väärentävät todellisuutta. Niiden kautta pystytään kuitenkin hallitsemaan luontoa, mikä edistää ihmisen biologista sopeutumista (Nietszsche, Heidegger). Ihminen on luova yksilö, joka ei ole alistettu yleispätevälle lailla, Kukin yksilö voi itse luoda lakinsa sekä luonnon, kulttuurin että moraalin suhteen. Kukin yksilö konstruoi oman todellisuutensa.

Kooste[muokkaa]

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteen analyysi osoittaa, että tieteellinen käsitteenmuodostus nojaa aina olettamuksiin, jotka ylittävät tieteellisen tiedon rajat. Tieteellisiä käsitteitä ei ole mahdollista muodostaa tekemättä oletusta siitä, mihin todellisuuden eri osa-alueiden välinen yhteys perustuu. Tätä oletusta ihminen ei voi tehdä irrallaan itsetuntemuksesta, koska hänen ainoa välitön kosketuspintansa todellisuuden yhteyteen on hänen oma kokemuksensa todellisuuden yhteydestä. Itsetuntemus puolestaan edellyttää tietoa ihmisen alkuperästä. Koska tieto ihmisen alkuperästä on edellytys sille, että tieteelliset käsitteet voidaan muodostaa itsekriittisellä tavalla, tiede nojaa perimmältään johonkin evidenssiin, jota ei ole enää mahdollista perustella tieteellisesti, vaikkakin sitä voidaan tieteellisen tutkimuksen avulla epäsuorasti testata. Tieteen pohjana oleva usko voi olla perusteltu, jos se nojaa sellaiseen evidenssiin, joka antaa luotettavan tiedon ihmisen alkuperästä.

Lähteet[muokkaa]

Dooyeweerd, Herman: A New Critique of Theoretical Thought I. Philadelphia: Presbyterian and Reformed Publishing Co, 1953.
Dooyeweerd, Herman: A New Critique of Theoretical Thought II. Philadelphia: Presbyterian and Reformed Publishing Co, 1955.

Viitteet[muokkaa]

^ Klapwijk, Jacob: Dooyeweerd's Christian Philosophy: Antithesis and Critique. Reformed Journal, March 1980, s. 22.
^ Dooyeweerd 1953: ix
^ Gauchet, Marcel: The Disenchantment of the World, s. 6. Käänt. Oscar Burge. Princeton, NJ: Princeton University Press, 1997.
^ Dooyeweerd, Herman: Reformation and Scholasticism in Philosophy. Vol 1: The Greek Prelude, s. 28. Lewiston, NY: the Edwin Mellan Press, 2004.
^ Dooyeweerd 1953: v
^ Dooyeweerd 1953: ix
^ Kakkuri-Knuuttila, Marja-Leena: Argumentti ja kritiikki, s. 328. Helsinki: Gaudeamus, 1998.
^> ^8,0 ^8,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 64. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.
^> ^9,0 ^9,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 65. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.
^> ^10,0 ^10,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 69. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.
^ Dooyeweerd 1955: 470–471
^ Dooyeweerd 1955: 391
^ Dooyeweerd 1953: 44
^ Dooyeweerd 1953: 10
^> ^15,0 ^15,1 Tuomela, Raimo: Tiede, Toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet, s. 6. Helsinki: Gaudeamus, 1983.
^ Dooyeweerd 1955: 480
^ Dooyeweerd 1953: 45–46
^ Dooyeweerd 1955: 574
^ Dooyeweerd 1955: 572
^ Dooyeweerd 1953: 51
^ Dooyeweerd 1953: 52
^ Gregor, Brian: Formal Indication, Philosophy and Theology: Bonhoeffer's Critique of Heidegger. Faith and Philosophy, 2007, nro 24:2, s. 194–195.
^ Laato, Timo: Romarbrevets hermeneutik. En lärobok för teologer om vetenskaplig metod., s. 38-40. Göteborg: Församlingsförlaget, 2006.
^ Gregor, Brian: Formal Indication, Philosophy and Theology: Bonhoeffer's Critique of Heidegger. Faith and Philosophy, 2007, nro 24:2, s. 195–197.
^ Choi, Yong-Joon: Dialogue and Antithesis: A Philosophical Study on the Significance of Herman Dooyeweerd's Trancendental Critique, s. 38-46. Philadelphia: Hermit Kingdom Press, 2006.
^ Torrace, Thomas F.: "Ultimate and Penultimate Beliefs in Science", teoksessa van der Meer, Jitse M. (toim.): Facets of Faith and Science, s. 166-172. Vol I-IV. Lanham: University Press of America, 1996.
^ Dooyeweerd, Herman: Roots of Western Culture: Pagan, Secular and Christian Options, s. 109. Toronto: Wedge Publishing Foundation, 1979.
^ Dooyeweerd 1953: 506–508
^ Dooyeweerd 1953: 169–494
^ Dooyeweerd 1953: 501–505
^ Charles Taylor: A Secular Age, s. 373-374. Harvard University Press, 2007.
^ Richard Dawkins: Sokea kelloseppä, s. 9. suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 1989.
^ Hawking, Stephen: Ajan lyhyt historia: Alkuräjähdyksestä mustiin aukkoihin, s. 154. suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 1990.
^> ^34,0 ^34,1 ^34,2 Dooyeweerd, Herman: Christian Philosophy and the Meaning of History, s. 89. Lewiston: The Edwin Mellen Press, 1997.

[1] Klapwijk, Jacob: Dooyeweerd's Christian Philosophy: Antithesis and Critique. Reformed Journal, March 1980, s. 22.

[2] Dooyeweerd 1953: ix

[3] Gauchet, Marcel: The Disenchantment of the World, s. 6. Käänt. Oscar Burge. Princeton, NJ: Princeton University Press, 1997.

[4] Dooyeweerd, Herman: Reformation and Scholasticism in Philosophy. Vol 1: The Greek Prelude, s. 28. Lewiston, NY: the Edwin Mellan Press, 2004.

[5] Dooyeweerd 1953: v

[6] Dooyeweerd 1953: ix

[7] Kakkuri-Knuuttila, Marja-Leena: Argumentti ja kritiikki, s. 328. Helsinki: Gaudeamus, 1998.

[clouser-8] > ^8,0 ^8,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 64. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.

[clouser2-9] > ^9,0 ^9,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 65. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.

[clouser3-10] > ^10,0 ^10,1 Clouser, Roy: The Myth of Scientific Neutrality, s. 69. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press, 2005.

[11] Dooyeweerd 1955: 470–471

[12] Dooyeweerd 1955: 391

[13] Dooyeweerd 1953: 44

[14] Dooyeweerd 1953: 10

[tuomela-15] > ^15,0 ^15,1 Tuomela, Raimo: Tiede, Toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet, s. 6. Helsinki: Gaudeamus, 1983.

[16] Dooyeweerd 1955: 480

[17] Dooyeweerd 1953: 45–46

[18] Dooyeweerd 1955: 574

[19] Dooyeweerd 1955: 572

[20] Dooyeweerd 1953: 51

[21] Dooyeweerd 1953: 52

[22] Gregor, Brian: Formal Indication, Philosophy and Theology: Bonhoeffer's Critique of Heidegger. Faith and Philosophy, 2007, nro 24:2, s. 194–195.

[23] Laato, Timo: Romarbrevets hermeneutik. En lärobok för teologer om vetenskaplig metod., s. 38-40. Göteborg: Församlingsförlaget, 2006.

[24] Gregor, Brian: Formal Indication, Philosophy and Theology: Bonhoeffer's Critique of Heidegger. Faith and Philosophy, 2007, nro 24:2, s. 195–197.

[25] Choi, Yong-Joon: Dialogue and Antithesis: A Philosophical Study on the Significance of Herman Dooyeweerd's Trancendental Critique, s. 38-46. Philadelphia: Hermit Kingdom Press, 2006.

[26] Torrace, Thomas F.: "Ultimate and Penultimate Beliefs in Science", teoksessa van der Meer, Jitse M. (toim.): Facets of Faith and Science, s. 166-172. Vol I-IV. Lanham: University Press of America, 1996.

[27] Dooyeweerd, Herman: Roots of Western Culture: Pagan, Secular and Christian Options, s. 109. Toronto: Wedge Publishing Foundation, 1979.

[28] Dooyeweerd 1953: 506–508

[29] Dooyeweerd 1953: 169–494

[30] Dooyeweerd 1953: 501–505

[31] Charles Taylor: A Secular Age, s. 373-374. Harvard University Press, 2007.

[32] Richard Dawkins: Sokea kelloseppä, s. 9. suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 1989.

[33] Hawking, Stephen: Ajan lyhyt historia: Alkuräjähdyksestä mustiin aukkoihin, s. 154. suom. Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 1990.

[Dooyeweerd97-34] > ^34,0 ^34,1 ^34,2 Dooyeweerd, Herman: Christian Philosophy and the Meaning of History, s. 89. Lewiston: The Edwin Mellen Press, 1997.

Anonyymi

Haku

A New Critique of Theoretical Thought (kirja)

Nimiavaruudet

Lisää

Sivun toiminnot

Sisällys

Volume I: The Necessary Presuppositions of Philosophy[muokkaa]

Käsitteenmuodostuksen ehtoja[muokkaa]

Käsitteellisen abstraktion mahdollisuus[muokkaa]

Voiko looginen käsite antaa tietoa maailmasta?[muokkaa]

Kriittinen itsereflektio[muokkaa]

Kreikkalainen aines – muoto perusmotiivi[muokkaa]

Kristillinen perusmotiivi[muokkaa]

Idea alkuperästä[muokkaa]

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Humanistinen perusmotiivi[muokkaa]

Idea alkuperästä[muokkaa]

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Kooste[muokkaa]

Lähteet[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

Valikko

Valikko

Wiki-työkalut

Wiki-työkalut

Anonyymi

Haku

A New Critique of Theoretical Thought (kirja)

Volume I: The Necessary Presuppositions of Philosophy[muokkaa]

Käsitteenmuodostuksen ehtoja[muokkaa]

Käsitteellisen abstraktion mahdollisuus[muokkaa]

Voiko looginen käsite antaa tietoa maailmasta?[muokkaa]

Kriittinen itsereflektio[muokkaa]

Kreikkalainen aines – muoto perusmotiivi[muokkaa]

Kristillinen perusmotiivi[muokkaa]

Idea alkuperästä[muokkaa]

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Humanistinen perusmotiivi[muokkaa]

Idea alkuperästä[muokkaa]

Idea kokonaistarkoituksesta[muokkaa]

Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä[muokkaa]

Lain ja subjektin suhde[muokkaa]

Kooste[muokkaa]

Lähteet[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

Valikko

Wiki-työkalut

Sivutyökalut

Luokat