Daniel Nylund: Entä sitten? Epäilen silti (Ajankohtainen 3, VII luku)

Kehäpäättely

Tähän asti olen väittänyt, että uskottavan maailmankatsomuksen tulisi sisäisesti ristiriidattomalla ja koko todellisuuden kanssa yhteensopivalla tavalla vastata kysymykseen kaiken alkuperästä, tarkoituksesta ja päämäärästä. Sen tulisi olla sovellettavissa rakentavalla tavalla johdonmukaisesti elämään. Se pitäisi voida myös kokea oikeaksi ja ihmisen syvimmätkin tarpeet täyttäväksi.

Olen yrittänyt osoittaa myös, kuinka kristinusko ainoana maailmankatsomuksena pystyy täyttämään nämä laatuvaatimukset. Tämä oli tietenkin odotettavissa koska itse laatuvaatimukset on johdettu kristillisestä maailmankatsomuksesta, sellaisina kuin ne on Raamatussa ilmaistu. Jos siis ensin väitän, että esittämäni laatuvaatimukset ovat Raamatun mukaisia ja heti päälle todistan, että Raamattu on samojen laatuvaatimusten mukainen, päättelyn kehä on sulkeutunut. Kuljen ympyrää, jota kutsutaan kehäpäättelyksi.

Käsittääkseni kuka tahansa, joka yrittää perustella mitä tahansa maailmankatsomusta, syyllistyy samaan kehäpäättelyyn. Hän ottaa perusteet omalle maailmankatsomukselleen omasta maailmankatsomuksestaan.

Näyttää siltä, että ainoa tie ulos tästä kehästä johtaa pohjattomaan kaivoon. Eli kun maailmankatsomukselle on esitetty tietyt perusteet, täytyisi perusteillekin löytyä perusteet. Silloin täytyisi kysyä loputtomiin, millä perusteella juuri sillä perusteella jne.?? Jokainen peruste vaatii itselleen perusteet ad infinitum. Wittgenstein oli ilmeisesti oikeassa sanoessaan, että perustelujen perustelun pitäisi päättyä johonkin. Mutta mihin? Ovatko maailmankatsomuksen laatuvaatimukset ja perusteet lopultakin täysin mielivaltaisesti valittavissa?

Ihmisellä tuntuu kieltämättä olevan vapaus olla valinnoissaan mielivaltainen, yhtälailla kuin hän voi olla mieli puoli tai kokonaan mieltä vailla. Hänen vapautensa ei kuitenkaan määrää todellisuuden luonnetta, vaan todellisuuden luonne sanelee hänen valintojensa seuraukset.

Tottakai kenellä tahansa on vapaus väittää, että uskottavan maailmankatsomuksen tulee olla sisäisesti ristiriitainen (eli epäuskottava) ja todellisuudelle vieras teoria, joka ei saa vastata kysymyksiin minkään alkuperästä, tarkoituksesta tai päämäärästä, joka elämään sovellettuna johtaa kuolemaan ja joka uskottuna aiheuttaa tuskaa, ahdistusta ja mielenvikaisuutta. Jos todellisuus olisi mielivaltainen ja taipuisi meidän ajatustemme mukaisiksi, jokaisella olisi mielivaltainen vapaus sanella oma maailmankatsomuksensa. Mutta koska Jumalan luoma todellisuus on kaikille sama, niin meidän ajatuksemme voivat olla vain todellisuus kielteisiä tai sitä totuudenmukaisesti heijastavia. Totuutta ei keksitä, se vain joko tunnustetaan tai kielletään.

On täysin selvää, että ainoastaan totuutta voidaan käyttää silloin, kun totuutta perustellaan. Kaikki totuus on Jumalan totuutta. Jos Jumala on kaiken totuuden lähde, niin Hän luonnollisestikin on myös kaikkien totuudenmukaisten totuuskriteereiden lähde. Ei kristillistä maailmankatsomusta voida todistaa tai perustella oikeaksi millään sellaisella menetelmällä, joka ei itsessään saisi oikeutustaan ja pätevyyttään nimenomaan Jumalalta ja Hänen ilmoituksestaan.

Sama pätee myös kristillisen maailmankatsomuksen kieltämiseen. Kuka tahansa voi kieltää Jumalan, totta kai, mutta niin tehdessään ihminen joutuu käyttämään sellaisia ominaisuuksia, joita ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Kieltäjä toimii itsetietoisena persoonana, jolla on kyky tehdä rationaalisia päätelmiä, kyky tuntea, valita ja päättää kaikki ominaisuuksia, joita ei voi ymmärtää ilman Jumalaa. Lisäksi hän olettaa, että on olemassa ehdottomia objektiivisia totuuksia ja niiden vastakohtia - asiantila, joka on mahdoton ilman Jumalan olemassaoloa. Vain kristillinen maailmankatsomus pystyy selittämään, miksi todellisuus on sellainen kuin se on.

Kristillisen maailmankatsomuksen kieltäminen on kuin näkymättömän ilman kieltämistä: me joudumme käyttämään sitä voidaksemme kieltää sen olemassaolon, ja mitä kiivaammin me kiellämme, sen syvemmin me joudumme hengittämään sitä.

Jumalankieltäjä on kuin pieni lapsi, joka joutuu ensin kiipeämään isänsä syliin voidakseen läimäyttää häntä poskelle.

Kun Jumala kielletään, menee päämäärä, kun päämäärä on mennyt, menee tarkoitus, kun tarkoitus on mennyt, menee toivo, kun toivo on mennyt, menee elämä, ja kun elämä on mennyt, jää jäljelle enää kuolema. Näin toteutuu Jumalan sana: "Joka menee minusta harhaan, saa vahingon sielullensa; kaikki, jotka minua vihaavat, rakastavat kuolemaa.”¹

Vielä on vapaus kokeilla jotain totuudelle päinvastaista sekä älyllisesti että käytännöllisesti. Mitä johdonmukaisemmin sitä yritetään, sitä mahdottomampaa ja tuhoisampaa se on yksilölle ja koko yhteiskunnalle. Meillä on vielä näkemättä sen kehityksen lopullinen ja täydellinen umpikuja.

Raamattuko yksi kirja?

"Aina te kristityt käytätte Raamattua todistaessanne Raamattua. Jos yhdellä kirjalla perustellaan samaa kirjaa, niin tottakai lopputulos on selvä."

Minä auliisti myönnän syyllistyväni (kaikkien muiden lailla) kehäpäättelyyn perustellessani kristillistä maailmankatsomusta. Mutta kun sama syytös kohdistetaan Raamattuun kirjana, se ei enää päde. Raamattu ei nimittäin ole vain yksi kirja. Raamattu on ainutlaatuinen kuudenkymmenenkuuden kirjan kokoelma, joka on kirjoitettu 1.500 vuoden aikana kolmella eri mantereella (Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa) kolmella eri kielellä (hepreaksi, arameaksi ja kreikaksi). Kirjoittajina on ollut mm. kuninkaita, maanviljelijöitä, filosofeja, kalastajia, runoilijoita, valtiomiehiä, oppineita ja oppimattomia, mutta silti kokonaisuus muodostaa eheän, harmonisen ja ristiriidattoman sanoman.

Kristitty apologeetikko Josh McDowell haastaa kenet tahansa kokoamaan kymmenen kirjailijaa samalta aikakaudelta, saman ammattikunnan edustajia, saman koulukunnan jäseniä samalta paikkakunnalta kirjoittamaan samalla kielellä samasta ei-luonnontieteellisestä aineesta samanlaiselle lukijankunnalle kirja. Lopputulos olisi näinkin edullisissa olosuhteissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä mielipiteiden kakofonia, josta harjaantuneinkaan sensuuri ei saisi toimitettua harmonista, ristiriidatonta kirjakokoelmaa.²

Kun kristitty perustelee Raamattua Raamatulla, hän ei käytä yhtä kirjaa todistaakseen, että juuri se kirja on ainoa oikea. Hän vetoaa useamman todistajan kautta annettuun yhtäpitävään ilmoitukseen.

Järkevä usko

Usko Jumalaan ei ole tai sen ei ainakaan tulisi olla sokeaa, järjenvastaista mielen toimintaa.

Sinulla on oikeus kysyä: "Onko eilen tapaamani uusi ihminen luotettava? Onko hän vilpitön? Onko hän juuri sitä, mitä väittää olevansa? Pystyykö hän siihen, mihin väittää pystyvänsä...?" Samoin sinulla on luonnollinen oikeus kysyä: "Voinko luottaa Jeesukseen? Onko hän aito ja vilpitön? Onko hän juuri sitä, mitä väittää olevansa? Pystyykö Hän todella tekemään kaikkea sitä, mitä Hän väittää voivansa tehdä?".

Tutustut uuteen ihmiseen tarkkailemalla hänen tekojaan ja sanojaan sekä kuuntelemalla, mitä hänen ystävillään on kerrottavanaan, samoin sinulla on mahdollisuus tutustua Jeesukseen lukemalla Hänen maanpäällisestä elämästään, tutkimalla Hänen opetustaan ja kuuntelemalla sitä, mitä Hänen seuraajillaan on kerrottavana suhteesta Jeesukseen.

Et ole valmis hyvin tärkeissä asioissa turvautumaan sellaiseen henkilöön, jonka luotettavuudesta sinulla ei ole tarpeeksi selvää näyttöä.

Et ole myöskään valmis solmimaan suhdetta Jeesukseen, ennen kuin sinulla on hyvät syyt uskoa Hänen olemassaoloonsa ja siihen, että Hän todella on luottamuksesi arvoinen.

Niinkuin et voi olla 100-prosenttisen varma toisesta, ennen kuin olet antautunut suhteeseen hänen kanssaan, et myöskään voi päästä ehdottomaan varmuuteen Jeesuksen luotettavuudesta, ennen kuin olet antautunut suhteeseen Hänen kanssaan.

Kirkkoisä Augustinus sanoi, että usko on ymmärryksen askel. Haluaisin lisätä siihen, että usko voi kyllä viedä meidät joskus yli ymmärryksen ja terveen järjen, mutta ei sitä vastaan. Kenenkään ei pitäisi uskoa sellaiseen "jumalalliseen ilmoitukseen", jota voidaan täydellä syyllä epäillä joksikin muuksi.

Sen jälkeen kun henkilökohtainen rakkaussuhde Jumalaan on solmittu, usko ei enää perustu niille todennäköisyyksille, jotka aikaisemmin viitoittivat tietä. Se perustuu syvästi koettuun luottamukseen Jumalan sanaan, joka on myös kokemuksen kautta oikeaksi havaittu.

Kun nyt sanon: "Tiedän, että Jumala on olemassa ja että Hän seisoo sanojensa takana", niin minä tiukasti ottaen ylitän todistamisen mahdolliset rajat. Sellaista minä en voi lopullisesti todistaa. Voin ainoastaan olla siitä yhtenä todistajana. Sen jälkeen kun olen selittänyt sinulle kaiken uimisesta ja pinnalla pysymisestä, voin vain näyttää esimerkkiä ja sanoa: "Katso nyt, vesi todella kannattaa." Täyden varmuuden veden kannattavuudesta saat vasta sitten, kun olet seurannut todisteita, uskonut todistajia, seurannut heidän esimerkkiään ja antautunut itse veden varaan.

Jeesus kehotti lapsen kaltaiseen uskoon, mutta ei suinkaan tarkoittanut perusteetonta ja sokeaa uskoa, sillä lapsikin osaa erottaa oman isänsä gorillasta (vaikka minun jälkeläisilleni se kyllä voisi tuottaa pieniä vaikeuksia). Lapsen usko on kokemusperäistä, varauksetonta uskoa, jonka epäluotettava isä voi hyvin helposti särkeä.

Kun lapsi on uskossaan päässyt kasvamaan, hän ei enää horju jokaisen selittämättömyyden tai käsittämättömyyden edessä. Usko auttaa häntä odottamaan selitystä ja ymmärrystä. Tätä havainnollistaa Basil Mitchellin käyttämä vertaus vastarintataistelijasta: Sodan aikana vihollisvoimien miehittämässä maassa vastarintaliikkeen sissisotilas tapaa eräänä yönä muukalaisen, joka tekee häneen syvän vaikutuksen. He viettävät koko yön syvällisissä keskusteluissa. Muukalainen kertoo itse olevansa vastarintaliikkeessä - itse asiassa hän kertoo olevansa sen johtaja. Ennenkuin he aamun valjetessa eroavat, muukalainen kehottaa sotilasta säilyttämään luottamuksensa häneen johtajana joka tilanteessa. Vastarintaliikkeen rivimies on täysin vakuuttunut miehen vilpittömyydestä ja päättää luottaa häneen.

He eivät koskaan enää saa tilaisuutta tavata kahden kesken, mutta aina silloin tällöin muukalaisen nähdään auttavan vastarintaliikettä, ja sotilas sanoo ystävilleen: "Näettekö, hän todella on meidän puolellamme." Mutta toisinaan sama henkilö nähdään myös poliisin virkapuvussa tilanteissa, joissa hän näyttää auttavan miehitysvoimia. Silloin muut sissit esittävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä, mutta edelleen sotilas pysyy uskossaan ja sanoo: "Hän on silti meidän puolellamme."

Hän uskoo, että vaikeasti tulkittavista ja suorastaan epäilyttävistä tilanteista huolimatta muukalainen ei ole petturi. Usein hän pyytää tältä apua ja saa sitä. Se vahvistaa hänen luottamustaan ja kiitollisuuttaan. Joskus avunpyyntöihin ei kuitenkaan tule vastausta tai sitten vastaus on kielteinen. Silloin hän sanoo: 'Johtaja tietää, mikä on parasta.'

Se, kuinka kauan hän jaksaa säilyttää uskonsa muukalaisen luotettavuuteen, riippuu alkuperäisen vaikutelman vakuuttavuudesta ja myöhempien myönteisten todisteiden uskottavuudesta. Vaikka hänen uskonsa säilyy pimeinäkin hetkinä, se ei silti ole sokeaa.

Sokea usko mihin tahansa ei ole avoin epäilyksille ja kyseenalaiseksi asettamiselle, mutta terve usko ei pidä epäilystä vihollisista suurimpana.

Epäily, - uskon tappaja vai kasvattaja?³

”Näky oli surkea: Kiroileva isäntä piiskaa nälkiintynyttä hevoskaakkiaan, joka nääntyneensä yrittää kiskoa liian suurta tukkikuormaa paksussa umpihangessa. Se pysähtyy välillä huohottamaan, mutta pakottautuu taas liikkeelle päästäkseen hetkeksi piiskan ulottumattomille. Lopulta voimat loppuvat ja hevonen rojahtaa hervottomana hankeen. Silloin isännän hillitön kiukku purkautuu raivoon ja hän lyö henkihieverissä makaavaa uskollista eläintä kuin mies, joka yrittää piiskalla sammuttaa tulipaloa mutta hevosparka ei enää nouse."

Tämä esimerkki, joka toivottavasti on vain mielikuvituksen tuote, kuvaa hyvin monen kristityn (ja miksei muidenkin) suhdetta uskomiseen. "Usko sitä", "Usko tätä", "Lakkaa epäilemästä ja usko vain lujemmin". Uskoa rasitetaan yhä raskaammilla taakoilla samalla kun sille annetaan yhä heikompaa ravintoa, ankarampia vaatimuksia ja julmempia uhkauksia, kunnes se lopulta menehtyy aliravitsemukseen ja ylirasitukseen.

Uskoa piiskataan samalla tavalla kuin esimerkin hevosta, kunnes se nääntyy ja sen jälkeen sitä vielä piiskataan siksi, että se on nääntynyt.

Näin käy sellaisen ihmisen uskolle, joka näkee epäilyn uskon vastakohtana ja verivihollisena, joka pitää tosiuskovaisena vain sellaista, joka ei koskaan epäile. Hänen suuri virheensä on epäilyn ja epäuskon samaistaminen.

Epäily ei ole sama kuin epäusko. Epäily on uskon ja epäuskon välissä horjumista sillä tavalla, ettei ole kummankaan puolella kokonaan ja on kummankin puolella vain osittain.

Epäilyn ja epäuskon samaistaminen on aiheuttanut herkille ihmisille turhia, mutta kamalia syyllisyyden tunteita. Epäilyksestä on tehty anteeksiantamaton kuolemansynti.

Suhteessa Jumalaan epäusko on tietoinen ja tahallinen kääntyminen pois Hänestä, mielen sulkeutuminen Jumalalta ja tahdon kääntyminen tottelemattomuuteen. Uskosta luopuminen ei ole siirtymistä uskosta epäuskoon, vaan uskosta toiseen uskoon (ja sekin pitäisi perustella). Epäily taas on kahden vaiheilla hapuilemista, harhailemista uskon ja epäuskon, myöntämisen ja kieltämisen välillä.

Uusi Testamentti ei pidä epäilyä uskon parhaana ystävänä, ja se estää meitäkin ihannoimasta epäilyä. Emme siis saa suhtautua epäilyyn liian kevyesti, mutta emme myöskään liian ankarasti. On väärin ajatella, että vasta sellainen usko, joka ei koskaan epäile, olisi todellista. Tällainen käsitys on uskolle paljon tuhoisampi, kuin mikään epäilys voi koskaan olla.

Uskon ja epäilyn suhde on suunnilleen sama kuin rohkeuden ja pelon suhde. Pelko ei ole rohkeuden vastakohta, mutta raukkamaisuus on. Rohkeakin ihminen tuntee pelkoa. Hänen rohkeutensa näkyykin juuri siinä, ettei hän toimi pelkonsa mukaisesti vaan voittaa sen. Pelko tekee hänet vain viisaan varovaiseksi. Rohkea, joka ei tunne pelkoa, on hullunrohkea, jonka elämä yleensä päättyy ennenaikaisesti.

Meidän epäilymme tekee merkitykselliseksi se, mitä me epäilemme. Jos uskomme kohde on Loch-Nessin hirviö, Kalevalan sampo tai Veikko J. Pajusen viimeinen Amerikan-raportti, niin epäilyksen seuraukset eivät välttämättä ole kohtalokkaat. Jos sen sijaan uskomme kohde on Jumala ja Hänen ilmoituksensa, niin panokset ovat jo äärettömän arvokkaita. Epäily ei silloin enää ole yhdentekevä. Vakavasti uskova käsittelee epäilyksiään vakavasti. Kevyin perustein uskova suhtautuu myös epäilyksiinsä kevytmielisesti. Suhteemme epäilyksiin paljastaa suhteemme uskoon, ja uskomme kohde ratkaisee epäilyksemme vakavuuden ja arvon.

Epäily voi olla sekä tuhoavaa että rakentavaa. Jos se kääntyy totuutta vastaan, se voi tuhota uskon ja johtaa uskovan harhaan. Mutta epäily voi myös auttaa meitä havaitsemaan valheen ja erottamaan sen totuudesta.

Täydellistä epäilijää ei ole olemassa, sillä epäileminenkin edellyttää uskoa johonkin. Ilman uskoa johonkin ei voi epäillä mitään. Täydellinen epäilijä uskoo täydellisesti epäilyyn, ja niin hän ei siis olekaan täydellinen epäilijä.

Joka tapauksessa kaikilla ajattelevilla ja uskovilla ihmisillä on omat epäilynsä. Täysin vailla epäilyksiä on vain Jumala ja tietynlaiset hullut.

Epäily itsessään ei ole häpeä. Häpeällistä on se, että me häpeämme epäilyksiämme tai sitten ylpeilemme niillä.

Bertrand Russel uskoi Jumalaan vielä teini-ikäisenä. Tuossa vaiheessa häntä alkoivat vaivata kuitenkin siihen aikaan hävettävinä pidetyt epäilykset: "Kiinnostuin suuresti uskonasioista ja halusin tietää, voitaisiinko niitä hyvällä syyllä pitää tosina. Seuraavan neljän vuoden aikana käytin paljon aikaa näitä asioita salaa mietiskellessäni. En voinut keskustella ajatuksistani kenenkään kanssa peläten aiheuttavani toisille kärsimystä. Itse tunsin akuuttia tuskaa toisaalta siksi, että vähitellen olin menettämässä uskoni ja toisaalta siksi, että minun välttämättä piti vaieta siitä." Epäilyksien vaientaminen ja häpeäminen tappaa vain sen, jota näin yritetään suojella nimittäin uskon. Jos Bertrand Russelin aikaiset kristityt eivät olisi suhtautuneet epäilijään kuin pitaaliseen (heitäkin kristityt ovat yleensä hoitaneet eivätkä karttaneet), niin Russelin epäilykset olisivat ehkä haihtuneet, sen sijaan että ne nyt ovat levinneet yli koko läntisen maailman. Ihminen, joka on oppinut häpeämään omia epäilyksiään on kuin vanki, josta on tullut oman vankilansa vartija. Seuraavassa tarkastelemme erilaisia epäilyn muotoja.

Muistamattomuudesta johtuva epäily

Kun aikaisemmin mainitun vastarintaliikkeen sotilaan ja muukalaisen tapaamisesta on kulunut tarpeeksi pitkä aika, alkaa tapaamisen aikaansaama syvä luottamus heikentyä pelkästään siitä syystä, että muistikuva koko tapahtumasta on haihtunut. Samalla tavalla kuin pitkä ero rakastetusta voi saada aikaan sen, että epäily astuu näyttämölle, voi myös pitkä aikaväli läheiseen jumalakokemukseen saada meidät epäilemään sen todellisuutta ja aitoutta.

Kun unohdamme ne tilanteet, jolloin Jumala vastasi meidän hätäisiin rukouksiimme ja selvästi antoi meidän kokea läsnäolonsa, alkaa epäily vähitellen avata ovea itseriittoisuudelle, riippumattomuudelle ja kiittämättömyydelle. Jumalan teot haalistuvat omien erinomaisten aikaansaannostemme varjossa.

Tämänlaatuinen Jumalaan kohdistuva epäily ei ole vain älyllistä tai tunteellista, vaan se on hidas, kokonaisvaltainen sydämen kääntyminen pois Jumalasta. Epäilyä ei edes koeta tuskallisena, eikä siihen liity mitään kipua, siihen ei edes etsitä mitään vastausta tai ratkaisua. Se on vain luonnollinen välivaihe matkalla epäuskoon.

Oletko koskaan kuunnellut avioeron partaalla olevaa miestä, joka esittää inhottavia vihjailuja tai suoria syytöksiä vaimonsa maineen pilaamiseksi? Hän vain valmistelee itselleen tietä vaimon hylkäämiseen. Vaimon epäilyksenalaiseksi saattaminen on vain esivalmistelua "oikeutetulle" erolle. Hän ei haluakaan, että joku kumoaisi hänen epäilyksensä, ja jos joku pystyisikin osoittamaan jonkun epäilyksen vääräksi, hän keksisi toisen tilalle, koska hän tarvitsee niitä päästäkseen irti vaimostaan. Hän ei tahdo muistaa vaimostaan ja avioliitostaan mitään hyvää, koska se vain estäisi hänen lopullista "vapautumistaan".

Tämänkaltaisessa epäilyksessä ongelma ei ole alunperin uskotussa totuudessa, vaan uskojassa itsessään. Ongelma ei ole totuuden riittämättömyydessä, vaan siihen uskojan itseriittoisuudessa. Itse asiassa tällaisella epäilijällä ei ole mitään muuta totuutta vastaan kuin se, että totuus tuntuu liian hankalalta ja epämukavalta. Hän ei hylkää totuutta siksi, että se olisi epäluotettava vaan siksi, että se on hänelle epämiellyttävä.

Raamatussa kutsutaan uskon miehiksi ja naisiksi niitä, jotka muistavat ja muistelevat sitä, mitä Herra on tehnyt. Se saa aikaan kiitollisen ja uskollisen sydämen, joka ei ole jokaisen epäilyksen tuulen heiteltävissä ja jonka tahtominen pysyy samansuuntaisena uskomisen kanssa.

Väärästä jumalakuvasta johtuva epäily

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa olet saapunut vieraalle paikkakunnalle ja odotat sovittua vastaanottajaa ilmaantuvaksi? Vähitellen kaikki matkustajat ovat lähteneet kukin omaan suuntaansa. Alat jo ihmetellä, onko sattunut joku erehdys, kun kukaan ei olekaan sinua vastassa. Juuri kun olet soittamassa taksia, joku lähestyy sinua ujosti ja sanoo anteeksipyydellen: "Antakaa anteeksi. Olin kyllä ajoissa, mutta en tunnistanut teitä, koska odotin aivan toisenlaista ihmistä."

Puutteellisen tai virheellisen kuvauksen perusteella omaksuttu mielikuva olisi voinut johtaa siihen, että vastaanottaja olisi mennyt takaisin kotiinsa vakuuttuneena siitä, että vieras ei saapunutkaan. Eräässä mielessä hän olisi ollut oikeassa, sillä hänen mielikuvansa mukainen henkilö ei todella saapunutkaan. Häntä ei ollut olemassakaan.

Virheelliset ennakkomielteet saavat meidät kävelemään toistemme ohi ja estävät meitä rakentamasta totuudenmukaisia suhteita. Jos oletan miehen rehelliseksi, vaikka hän ei sitä olisikaan, mielikuvani tekee minut alttiiksi petokselle. Jos taas oletan, että hän on epärehellinen, vaikka hän onkin rehellinen, estää mielikuvani meitä luottamasta toisiimme ja luo turhia epäilyjä välillemme.

Näin voi tapahtua myös suhteessamme Jumalaan. Puutteellisen tai väärän kuvauksen perusteella omaksumme Jumalasta sellaisen käsityksen, joka estää meitä uskomasta ja luottamasta Häneen. Ajaudumme epäilemään Jumalaa, sen sijaan että meidän pitäisi epäillä väärää käsitystämme Jumalasta. Lopulta voimme epäillä koko Jumalan olemassaoloakin. Silloin teemme yhtä tyhmästi kuin vastaanottaja, joka kävelee pettyneenä kotiin vakuuttuneena siitä, ettei hänen odottamansa henkilö saapunutkaan.

Kun joskus kuuntelee, millaista Jumalaa jotkut ovat alkaneet epäillä, täytyy vain ihmetellä, että he jaksoivat uskoa niinkin kauan. Heidän kieron jumalakuvansa olisi pitänyt ajaa heidät epäilemään jo paljon aikaisemmin. Joidenkin ihmisten jumalakuva on niin vääristynyt, että heidän uskollisuutensa sille aiheuttaa vain ongelmia sekä heille itselleen että muille. Mitä uskollisempia he ovat, sitä vastenmielisempi heidän uskonsa on, koska se perustuu vaiheelle. Sellaiseen tilanteeseen epäilys on tervetullut silmien avaaja.

Toisten usko Jumalaan cm kuin kaksi numeroa liian pienet kengät tai kymmenen senttiä liian lyhyt vyö. Heitä ahdistavat epäilykset eivät johdu olennaisesti väärästä, vaan liian puutteellisesta ja yksipuolisesta jumalakuvasta. En tietenkään väitä, että olisi edes mahdollista saavuttaa tyhjentävä Jumalan tuntemus, mutta Hänen oma ilmoituksensa on riittävä aidon ja totuudenmukaisen käsityksen saamiseksi.

Joskus väärä jumalakuva aiheutuu väärästä opetuksesta. Siinä tapauksessa väärinkäsitykset voivat olla helpostikin hoidettavissa korjaavalla tai täydentävälle opetuksella. Usein kiero jumalakuva johtuu väärästä kasvatuksesta. Silloin ongelmien korjaaminen on jo syvällisempi ja pitkällisempi prosessi.

Jos taustalla on esimerkiksi uskonnollinen ja samalla yliankara ja armottoman tiukka äiti, voi tuskallisia epäilyksiä aiheuttaa se, ettei ole oppinut tuntemaan Jumalan ehdotonta laupeutta ja ansaitsematonta hyväksyntää. Yhtä yksipuolisen kuvan voi saada löperön ja selkärangattoman lapatossu-isän kautta, joka joskus puhuu Jumalan rakkaudesta, muttei koskaan opeta tai edusta Hänen pyhyyttään.

Meidän olisi syytä tarkkailla, mitkä epäilyksemme pohjautuvat unelmien tai pelottelun kautta omaksuttuun jumalakuvaan ja mitkä epäilykset kohdistuvat siihen kuvaan, jonka Jumala itsestään antaa Raamatun sanan ja Kristuksen elämän kautta. Ennen kuin meillä on oikeus epäillä jotain, meidän täytyy varmistua siitä, että meillä ensin on oikea käsitys asiasta. Tämä koskee tietenkin kaikkia mahdollisia uskon kohteita eikä vain Jumalaa.

Heikosta perustasta johtuva epäily

Epäilyksistä eristetty usko on heikko usko. Usko, joka ymmärtää mitä uskoo ja miksi uskoo, vain vahvistuu siitä, että se oppi vastaamaan epäilyksiin ja kumoamaan niitä, sen sijaan että se sulkisi niiltä silmänsä ja korvansa.

Uskoa, joka on vailla tiedollista ja ymmärryksellistä pohjaa, täytyy puolustaa vain eristämällä se mahdollisimman tarkkaan kaikista epäilyksistä: "Älä lue Tiedonantajaa, äläkä kuuntele taudinkantajaa. Ei saa katsella televisiota, eikä pidä olla tekemisissä uskottomien kanssa. Karta 'tämän maailman viisaita', vältä oppineita, ennen kaikkea varjele itsesi poliitikoilta, äläkä anna filosofian saastuttaa itseäsi jne."

Tällainen uskova ei koskaan saa kokea sitä riemua, joka syntyy verrattaessa totuutta valheeseen. Eikä hän saa sitä uskonvahvistusta, joka tulee kun muut vaihtoehdot on punnittu ja kevyiksi havaittu. Mitä pimeämpään vaihtoehtoon totuutta verrataan, sitä kirkkaammin se loistaa.

Usko saa ravintonsa ymmärryksestä ja tiedosta, joka puolestaan tulee ensisijaisesti Jumalan erityisestä ilmoituksesta (Raamatusta) ja toissijaisesti Hänen yleisestä ilmoituksestaan. Uskova, jolle ei anneta tai joka karttaa tätä ravintoa, on kuin se aikaisemmin mainittu aliravittu ja ylirasitettu hevonen. Hänen uskonsa käy niin kuin mustalaisen hevosen: juuri kun se oppi olemaan syömättä, se kuoli.

Vaikka kristinusko kutsuukin ihmisiä yksinkertaiseen uskoon, niin se ei merkitse sitä, että heitä kutsutaan yksinkertaisesti vain uskomaan. Jeesus piti täysin hukkaanmenneenä sellaista sananjulistusta, jota kuulija ei ymmärtänyt.⁴ Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että jokaisella pitäisi olla absoluuttinen, kognitiivinen komrehensio jokaisen uskomansa raamatunkohdan kaikista eksegeettisistä, hermeneuttisista ja epistymologisista probleemeista ja niiden eksplisiittisistä implikaatioista tai implisiittisistä komplikaatioista.

En väitä, että henkilö, joka ei ymmärrä uskoaan, olisi ilman uskoa. Mutta varoitan Jeesuksen sanoin, että "joka kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämensä kylvettiin."⁵ Ymmärryksen puute on monen vilpittömän uskovan akilleen kantapää, ja jos hänet on vielä petetty ylpeilemään ymmärtämättömyydestään, niin haavoittuminen on väistämätöntä.

Ei ole mitään ihmettelemistä siinä, että jotkut tällaiset kristityt kadottavat uskonsa. Enemmän täytyy ihmetellä, että he kestivät niinkin kauan niin vähin eväin. Viimeistään yliopistotason epäilyksillä on taipumus upottaa heidän pyhäkoulutasoinen uskonsa.

Aabrahamia on usein käytetty esimerkkinä sokean uskon esimerkillisestä harjoittajasta. Mutta kertomus Aabrahamista ja Iisakista on käsitetty väärin. Aabraham ei tosin ymmärtänyt, miksi Jumala pyysi häntä uhraamaan Iisakin. Hän ymmärsi kuitenkin tarpeeksi Jumalasta ja Hänen luonteestaan voidakseen luottaa Häneen ja totellakseen Häntä silloinkin, kun ymmärrys seuraavan askeleen merkityksestä puuttui. Hän ymmärsi tarpeeksi voidakseen luottaa Jumalaan, joka ymmärsi kaiken. Hänen uskonsa meni ymmärrystä pidemmälle, mutta hän antoi sen tapahtua nimenomaan siihenastisen ymmärryksensä pohjalta.

Toinen Raamatun kohta, jota pidetään sokean uskon klassisena perustana (ikäänkuin sokea usko ylipäänsä tarvitsisi mitään perustaa), on kertomus Tuomaasta, jota myös Epäilijäksi kutsuttiin. Kun Tuomas itsepäisesti kieltäytyi uskomasta Jeesuksen ylösnousemuksen todellisuuteen, Mestari ilmestyi hänelle ja pyysi häntä koskemaan haavojaan. Jälkeen päin Jeesus nuhteli Tuomasta sanoen: "Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."⁶

Tuomasta ei nuhdeltu siksi, että hän kieltäytyi uskomasta ilman tarpeeksi hyviä perusteita, vaan siksi ettei hän suostunut uskomaan, vaikka hänellä oli jo tarpeettoman hyvät perusteet. Hänen uskonpuutteensa ei ollut siinä, ettei hän pystynyt uskomaan ilman perusteita, vaan siinä ettei hän uskaltanut ottaa yksinkertaista ja vaatimatonta uskon askelta ylivoimaisen selvän todistusmateriaalin pohjalta. Kun Jeesus sitten tarjosi hänelle vielä käsinkosketeltavaa ja silminnähtävää empiiristä todistusaineistoa, Tuomas vihdon tajusi, kuinka häpeämättömän epäuskoinen hän oli ollut ja heittäytyi maahan tunnustaen Jeesukselle: "Minun Herrani ja minun Jumalani."

Se, joka ymmärtää, voi perustellusti uskoa silloinkin kun ei näe.

Usko on kokonaisvaltainen asia, jossa on mukana koko ihmisen olemus eikä vain hänen ymmärryksensä. Mutta juuri siksi, että se on kokonaisvaltainen asia, siihen kuuluu myös ihmisen ymmärrys.

Usko ei aina ymmärrä kaikkea, mutta se aina pyrkii ymmärtämään sen minkä voi. Se ei aina ole täysin vakuuttunut, mutta se pyrkii olemaan niin vakuuttunut kuin mahdollista. Se ei pysty aina olemaan varma kaikesta, mutta silloinkin se pyrkii varmistamaan sen minkä voi.

Usko ei tule ravituksi tyhjästä, vaan sen ruokana ovat tosiasiat. Se pyrkii juurtumaan totuuteen ja perustumaan todellisuuteen, ja juuri se erottaa uskon luuloista, mielikuvituksesta, haaveista ja pilvilinnoista.

Monet epäilykset viihtyvät hyvin sellaisen uskon seurassa, jolta puuttuu ymmärryksellinen sisältö. Jos emme tiedä miksi uskomme, niin meidän on epäilyksien hyökätessä vaikea tietää, miksi olisimme uskomatta.

Puolinaisesta antautumisesta johtuva epäily

Mies, joka on puolisydämisesti antautunut vaimolleen ja jonka avioliittokin on sellainen katotaan-nyt-mitä-tästä-tulee -suhde, elää jatkuvissa epäilyksissä ja vakituisessa epävarmuudessa suhteessa sekä vaimoonsa että itseensä.

Syy hänen puolinaiseen antautumiseensa on tavallisimmin pelko. Hän ei uskalla tehdä kertakaikkisia valintoja eikä kantaa myöskään niiden seurauksia.

Tällaisen henkilön epäilykset eivät johdu siitä, että hänen olisi erityisen vaikea uskoa tiettyyn asiaan, vaan siitä että hän ei pysty täysin uskomaan mihinkään, koska hän ei uskalla täysin antautua kenellekään eikä millekään.

Koska hän ei kunnolla antaudu avioliittoon, se alkaa hänestä tuntua epätodelliselta. Koska hän ei vihkiydy työhönsä, se alkaa hänestä tuntua merkityksettömältä. Koska hän ei luottaudu ystävilleen, he alkavat tuntua vierailta, ja koska hän ei johdonmukaisesti valitse Jeesuksen seuraamista, koko kristinusko alkaa tuntua epäilyttävän epätodelta. Vasta perusteellinen antautuminen, vihkiytyminen, luottaminen ja turvautuminen voi tuoda uutta todellisuuden tuntua hänen elämäänsä. Ensimmäiset askeleet ovat horjuvat, kuin kävelemään oppivan lapsen, mutta elämän ja todellisuuden maku on tullut takaisin. Orastava usko karkottaa epämääräisen, kaikki peittävän epäilyksen kuin nouseva aurinko, joka haihduttaa harmaan sumun. Ympäröivä maisema hahmottuu taas selvin ääriviivoin ja kirkkain värein.

Tunteenomaiset epäilykset

Eräällä ystävälläni on kouristava lentämisen pelko. Mitkään tilastotieteelliset todennäköisyyslaskelmat lentämisen turvallisuudesta eivät poista hänen kauhuaan lentokoneessa matkustamista kohtaan. Minkäänlaiset rationaaliset todisteet eivät voi pysäyttää tunteiden hyökyaaltoa, joka saa voimansa lentokoneiden moottoreiden nousevasta ulinasta.

Tunnemaailmassamme on joskus salaperäisiä tuntemattomia vihollisia, jotka voivat hyökätä aivan odottamattomalta suunnalta yllättävällä hetkellä ja pyyhkäistä pois kaiken sen, minkä olemme järjellämme ymmärtäneet ja tahdollamme päättäneet.

Ongelmana on heikosti hallittu ja kuriton, mutta voimakas tunnemaailma. Ymmärrys ja tahto saavat vain tilapäisen otteen tunteista, jotka yleensä hallitsevat vailla minkäänlaisia rajoituksia.

Hyvin hallittu tunne-elämä ei merkitse tapettuja ja syväjäädytettyjä tunteita. Tunne-elämän hallitseminen merkitsee sitä, että kaikkien sen virtausten ja liikkeiden alkuperä tunnetaan. Patoutumia ei pääse syntymään silloin, kun kaikki tunteet on opittu sanallisesti ilmaisemaan.

Vaikka epäileminen on pääasiallisesti ymmärryksen toimintaa, niin siitä voi tulla myös kaikkia muita tunteita voimakkaampi sisäinen tyranni, joka hallitsee kaikkia ymmärryksen ja tahdon toimintoja.

Klassinen esimerkki tällaisen tunteen murtamasta miehestä on profeetta Elia yhdeksänneltä vuosisadalta eKr. Elämänsä suurimman voiton jälkeen hän pakeni yhtä kiukkuista naista erämaahan, vaipui pensaan varjoon ja toivoi omaa kuolemaansa. Epäilyksen tunne tuli kuin odottamaton sisäinen tulivuorenpurkaus, joka levitti masennuksen synkkää tuhkaa koko sielun maisemaan.

Ruumiillinen väsymys, pitkäaikainen sairaus, yllättävä onnettomuus, jatkuva yksinäisyys, järkyttävä pettymys tai äkillinen rakkaan läheisen menetys voi tehdä tietä epäilyksen tunteelle kenen elämässä tahansa. Tällainen epäilys voi tuntua paljon raskaammalta kuin jonkun älyllisen ongelman aiheuttama epäilys.

Usko on se, joka pitää kiinni oikeaksi ymmärretystä totuudesta silloinkin, kun erilaiset tunnetilat ajavat meitä eri suuntiin. Uskon kautta säilytämme luottamuksemme Jumalan uskollisuuteen silloinkin, kun joku henkilökohtainen tragedia sekoittaa tunnemaailmamme.

Koska tämänkaltainen epäilys ei ole järkiperäistä, on useimmiten turhaa taistella sitä vastaan väittein ja selittelyin. Kun Elia epäilyksien vaivaamana toivoi kuolevansa, Jumalan resepti hänelle oli: "Nouse ja syö."⁷ Ennen kuin mistään muusta puhuttiin, Elia sai kaksi kunnon ateriaa ja kunnon unet. Vasta sen jälkeen Jumala hienovaraisesti puuttui Elian perusteettomiin tunneperäisiin epäilyihin.

Toisaalta on lohduttavaa nähdä, että jotkut epäilykset väistyivät terveellisen ravinnon ja elvyttävän levon avulla, mutta samalla on nöyryyttävää myöntää, että uskomme saattaa joskus olla niinkin arkipäiväisten tekijöiden uhattavissa.

Vanha ja viisas saarnaaja Martyn Lloyd-Jones sanoi: "Oletteko huomanneet, kuinka suuri osa onnettomuudestamme johtuu siitä, että kuuntelemme itseämme enemmän kuin puhumme itsellemme." Tunnemaailmamme on tärkeä, eikä sitä saa pakastaa, mutta se ei ole luotettava totuuden lähde. Koska totuus ei muovaudu tunteidemme mukaan, niin meidän on opetettava alistamaan tunteemme totuudelle.

Eräs mies valitti häitä seuraavana päivänä vaimolleen, että hänestä ei ollenkaan tuntunut siltä että hän olisi naimisissa. Tähän vaimo vastasi: "Nyt olisi korkea aika sopeuttaa tunteet tosiasioihin." Tunteidemme laatu määräytyy uskomme mukaan, ja se puolestaan saa sisältönsä ymmärryksemme kautta.

Jos emme opi ohjaamaan ja hallitsemaan tunteitamme, niin ne ohjaavat ja vetävät meitä nenästä jokaisen ohimenevän "fiiliksen" suuntaan, ja luonteemme heikkoudet ja vammat toimivat elämämme peräsimenä. Jos taas opimme tunnistamaan tunteemme ja ymmärtämään niiden alkuperän sekä ohjaamaan niiden suuntaa, on yksi epäilyksen lähde suljettu ja sinetöity lopullisesti.

Pelon aiheuttama epäily

Vielä on syytä käsitellä yhtä yleisintä tunnepohjaista epäilyksen muotoa.

Oletko koskaan kuullut ystäväsi etukäteen vakuuttavan itselleen ja muille, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä tietystä kokeesta. Oletko koskaan kuullut rakastuneen ihmisen sanovan vielä etäisestä rakastetustaan: "Hän ei varmaan yhtään välitä minusta. Hänen täytyy pitää minua ihan kahelina." Molemmat yrittävät valmistaa itseään pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, jotta todellisuus ei millään voisi olla heidän pelkojaan pahempi. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuukin, se on aina parempaa kuin mitä pelkäsimme.

Usko on kuin käsi, joka tarttuu kiinni valittuun kohteeseen ja pitäytyy siinä. Mutta kuvittele, miltä tuntuisi tarttua lujasti kiinni johonkin kämmenellä, jonka keskellä on vielä osittain tulehtunut haava. Valitsemasi kohde olisi vielä edessäsi ja käsivoimasi olisivat yhtä vahvat kuin aina ennenkin, mutta tarttuminen ja kiinni pitäminen saisivat aikaan niin voimakasta kipua, ettet pystyisi käyttämään koko voimaasi, tai sitten et uskaltaisi käyttää kipeää kättäsi ollenkaan.

Tämä on yksi tunneperäisen epäilyksen muoto. Ihminen tietää tarvitsevansa totuutta, hän ymmärtää sen todeksi ja tajuaa, kuinka paljon se merkitsisi hänen elämässään. Mutta ongelma on vain siinä, että itse uskominen aiheuttaa painetta menneisyydessä syntyneeseen kipeään haavaan, ja se estää häntä edes kokeilemasta. Hän on joskus luottavaisella ja ehkä osittain sokealla uskolla "tarttunut" johonkin ja saanut siitä syvän haavan kämmeneensä. Nyt hän epäröi tarttua mihinkään. Pelon ja kivun aiheuttama epäilys saa hänet vetäytymään pois.

Puhutteleva esimerkki tällaisesta epäilyksestä on Luukkaan kertomuksessa Jeesuksen ilmestymisestä ylösnousemuksen jälkeen opetuslapsille. Vaikka Jeesus puhutteli heitä ja pyysi heitä koskettamaan itseään, niin "he eivät vieläkään uskoneet ilon tähden".⁸ Siinä vaiheessa he olivat jo itse käyneet tarkistamassa tyhjän haudan ja kuulleet monen silminnäkijän kertomuksen. Itse asiassa he olivat jo täysin vakuuttuneet Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Miksi he sitten uudestaan epäilivät, kun Hän nyt seisoi ilmielävänä heidän edessään? He näkivät edessään sen, mitä toivoivat eniten elämässään - ja siinä olikin ongelman ydin. He halusivat nähdä Hänet niin kiihkeästi, että siihen uskominen ja sen jälkeen pettyminen olisi ollut liian julmaa. He epäilivät, koska pelkäsivät pettymystä. Epäilijä ei putoaisi korkealta eikä satuttaisi itseään niin pahasti. Epäily oli heidän kiputurvallisuusvakuutuksensa pettymyksen sattuessa.

Kaikilla opetuslapsilla oli kämmenissään vielä pahasti kirvelevät haavat, jotka nyt estivät heitä käyttämästä käsiään. He olivat kerran uskossa tarttuneet Jeesukseen ja jättäneet kaiken seuratakseen Häntä. Heillä oli voimakas usko ja suuret toiveet, kunnes naulat, jotka lävistivät heidän Mestarinsa, haavoittivat myös heitä itseään. Kaikki tuntui päättyvän ristille, ja joka puolella näkyi vain raunioituneita unelmia. Yötä päivää he olivat kerranneet tapahtumia mielessään, ja kaikki ajatusradat päättyivät samaan veriseen umpikujaan, Golgatan häpeälliseen tappioon.

Ehkä he olivat jo keräämässä voimiaan pystyäkseen palaamaan takaisin entiseen arkeen. Ehkä haavat olivat juuri alkaneet umpeutua kun Jeesus ilmestyi heidän keskuuteensa. Siinä Hän seisoi, kaikkien heidän toiveidensa summa. Mutta pelkästä siitä ilosta mitä tämä merkitsi, he eivät uskaltaneet uskoa. Se oli yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta.

He olivat uskoneet ja pettyneet. Nyt heillä oli vielä suurempi syy uskoa, mutta vanhan pettymyksen aiheuttama kipu lamaannutti heidät epäilyksiinsä.

Monella meillä on vastaavanlaisia haavoja, jotka estävät meitä kunnolla uskomasta enää mihinkään. Haava saattaa olla muilta salattu, eikä sen aiheuttama kipu ehkä enää ole jokapäiväinen. Se tuntuu vasta silloin, kun seisomme uskon haasteen edessä ja ymmärrämme, että siihen pitäisi tarttua. Tunnemmepa jännittynyttä iloa tai hiljaista melankoliaa lopputulos on sama: epäilys saa meidät vetäytymään pois. Voimme kyllä myöntää, että hyvä uutinen varmasti hyödyttää muita, mutta "se on liian hyvä ollakseen totta minulle" . Tämä saattaa kuulostaa jopa nöyrältä, mutta se on vain sumuverhoa, joka peittää haavoittuneen sydämen.

Tämänkaltaisesta epäilyksestä vahingoittuu eniten epäilijä itse. Hän ei uskalla uskoa siihen, mihin tahtoisi uskoa, ja siksi hän menettää sen, mihin hänen pitäisi uskoa. Epäilys, jonka piti suojella häntä kivulta, tuleekin ainoaksi esteeksi hänen parantumiselleen.

Jos teemme kokemuksesta ja varsinkin kielteisestä kokemuksesta elämämme suunnanantajan, niin emme ehkä koskaan enää törmää karille, mutta emme myöskään koskaan enää saavuta rantaa. Uuden törmäyksen pelossa emme enää tule lähellekään satamaa.

Mies, joka on ollut kelvottoman lääkärin hoidossa, epäröi turvautua hyväänkin lääkäriin. Kielteisen kokemuksen jälkeen hänellä on syytä olla hyvin tarkkaavainen ja varmistua, ettei enää turvaudu puoskariin. Mutta olisi täysin naurettavaa ja potilaalle kohtalokasta, jos hän pettymyksensä jälkeen kieltäytyisi kokonaan etsimästä lääkäreiltä apua. Niinikään väärennetyn 500 markan setelin saanut on siitä oppinut olemaan huolellisempi, mutta seteleiden käytön lopettaminen kokonaan olisi aika köyhä valinta. Juuri näin voi tehdä haavoitettu usko.

Eniten elämässäsi saatat kaivata suhdetta rakastavaan taivaalliseen Isään. Kuitenkaan et käytännössä uskalla turvautua Häneen, koska sinulla on haavoja, jotka oma isäsi on sinuun iskenyt. Niin kauan kun kieltäydyt antamasta omalle isällesi anteeksi kaiken sen, mitä hän oli ja mitä hän ei ollut, tämä sielusi vamma tulee aiheuttamaan tunneperäisiä epäilyjä taivaallista Isää kohtaan. Sen tien päässä vihaat molempia katkeran olemuksesi pohjasta asti.

Jos lapsuutesi kirvelevästä pettymyksestä huolimatta uskallat tarttua Jumalan isälliseen rakkauteen, saat myös voimaa antaa anteeksi haavoittajillesi.

Useimmilla meistä on tällaisia haavoja. Jotkut ovat vammautuneet jo varhaislapsuudessa, toiset ehkä vasta kariutuneessa avioliitossa. Kun meitä tällaisina kutsutaan uskomaan, luottamaan ja turvautumaan, voimme helposti suojella itseämme uudelta kivulta sinnikkäällä epäilemisellä.

Miksi Jumalaa innokkaasti etsinyt saattaa yhtäkkiä heittäytyä tyrmäävän kyyniseksi ja vältteleväksi juuri kun hän on löytämässä vastauksen kysymyksiinsä? Mikä saa naisen, joka kiihkeästi haluaa naimisiin, heittäytymään yllättävän hankalaksi ja epäuskoiseksi heti sen jälkeen, kun häntä on kosittu? Syynä on se, että kiihkeä halu uskoa ja kammottava uskomisen pelko kohtaavat ja ryhtyvät taisteluun.

Ei ole häpeä tai heikkouden osoitus myöntää olevansa haavoittunut, mutta on tyhmää kieltäytyä hoidosta, joka voisi parantaa.

"Valossa vaeltaminen" on raamatullinen termi avoimuudelle ja vilpittömyydelle suhteessamme Jumalaan ja lähimmäisiin. Se on "valohoitoa" , joka parantaa haavat. Jumalan rajattoman armon ja anteeksiannon alla meillä on varaa paljastaa arimmatkin haavamme ja inhottavimmat mätäpaiseemme. Parantuminen tapahtuu harvoin hetkessä. Mutta avoin suhde Jumalaan ja Hänen lapsiinsa rakentaa uskoa, toivoa ja rakkautta.

Itsesääliin vetäytyminen vain lisää epäuskoa, toivottomuutta ja vihaa. Lopulta ongelmista on tullut meidän jumalamme ja Jumalasta on tullut meidän ongelmamme. Siinä pisteessä asiat eivät enää voisi olla enemmän päälaellaan.

Avoimessa suhteessa, jossa saa keskustella aroistakin asioista, on mahdollista tunnistaa tällainen salainen sielun vamma ja ymmärtää sen alkuperä. Tunnistamaton haava aiheuttaa paljon enemmän haittaa, ja nimetön epäily on kuin haamu, joka kummittelee joka paikassa mutta jota ei löydy mistään.

Kun opetuslapset kieltäytyivät uskomasta silmiensä todistusta, ei Jeesus moittinut heitä. Hän ei myöskään tehnyt mitään yliluonnollisia, räiskyviä ihmeitä lisätäkseen heidän uskoaan. Hän yksinkertaisesti ja luonnollisesti istuutui syömään. Tämä arkipäiväinen ja koruton ele sai heidät uskomaan, sillä he ymmärsivät, että aaveet eivät syö aamiaiseksi paistettua kalaa.

Huumorintajuinen ystävä ei olisi pahitteeksi. Masentunut mieli vain ärtyy kehotuksesta: "Piristy nyt vähän." Mutta hyvä pila oikealla hetkellä voi irrottaa ajatukset lukkiutuneesta kehästä. Kun vanhempi poikamme (7 v.) ei saanut nuorempaa (5 v.) lopettamaan itkuaan, hän istahti tahallaan kuralätäkköön tämän nähden ja hetkessä oli itku vaihtunut huvittuneeksi nauruksi.

Usko on luonnollinen ja yksinkertainen asia, vaikka sen kohde olisikin yliluonnollinen Jumala. Siksi tarvitsemme välillä jonkun, joka luonnollisella tavalla saa meidät irrottamaan keskittymisemme kämmenen kipeään kohtaan ja yksinkertaisesti ojentamaan kätemme lääkärille, joka voi sen parantaa.

Kun vihdoin näemme Jumalan sellaisena kuin Hän on, emme enää mieti voimmeko me uskoa Häneen, vaan kysymme, voiko Hän uskoa meihin. Tämä ihmeellinen sydämen asenteen täyskäännös on Pyhän Hengen antama uskon lahja ja parannuksen teon armo.

Epäilys on tienhaara

Olen tässä lehdessä yrittänyt antaa vastauksia joihinkin yleisimpiin kristinuskoa kohtaan suunnattuihin epäilyksiin ja samalla olen yrittänyt herättää epäilyjä joitakin yleisimpiä vaihtoehtoja kohtaan. En silti usko, että tällainen kirja voi millään tavalla korvata sitä apua, jonka epäilijä (kristitty tai ei) voi saada henkilökohtaisen suhteen kautta sellaisiin ihmisiin, joiden usko on koeteltu ja koetuksissa sekä karaistunut että puhdistunut. Kirjallisesti esitetyt, teoreettiset vastaukset ovat vain kuunvaloa epäilyksen pimeyteen verrattuna siihen valoon, joka loistaa aidosti uskossa vaeltavan kristityn arkielämästä.

Epäilys ei ole niin kuin arvoitus, johon löytyy vain yksi vastaus. Avun epäilevälle tulisi olla yhtä monipuolista kuin epäilyksen syykin voi olla. Epäilyksen ulkonainen muoto voi olla teoreettinen, mutta sen perimmäinen syy voi olla mikä tahansa edellä mainituista. Enkä varmasti ole maininnut kaikkia syitä. Esim. moraaliset syyt⁹ jäivät melko lailla käsittelemättä. Sellainen syy oli miehellä, joka epäili Raamattua, koska ei ymmärtänyt mistä Kain sai vaimonsa. Vasta pitkällisen keskustelun jälkeen hän myönsi, että perusongelma ei ollutkaan Kainin vaimossa vaan aivan toisen miehen vaimossa.

Epäilyksissä tarvitsemme sekä ymmärrystä antavia vastauksia että rohkaisevaa rakkautta. Ei vain vastauksia eikä vain rakkautta.

Jos minun vaimollani on ongelmia, hän ei suinkaan toivo, että lakkaisin ajattelemasta selvästi vain siksi, että rakastan häntä syvästi. Rakkauteni pitäisi kirkastaa myös aivoni sillä tavalla, että etsisin ratkaisuja hänen ongelmiinsa. Useimmat epäilykset eivät suinkaan johdu liiasta ajattelemisesta (niinkuin jotkut ajattelemattomasti epäilevät), vaan väärästä ajattelusta tai ajattelemattomuudesta.

Jos sinä epäilet Jumalaa, niin ensimmäisen kysymyksesi pitäisi olla: "miksi?". Aseta tämä kysymys itsellesi mieluiten yhdessä sellaisen henkilön kanssa, joka rakastaa sinua.

Onko epäilyksesi takana todellinen tarve löytää vastaus, vai onko sen takana tarve välttää vastaus?

Ylpeä tarvitsee epäilyjä, koska hänen itsetärkeytensä vaatii niitä. Jeesus sanoi ylpeille: "Kuinka te voitte uskoa, te jotka otatte vastaan kunniaa toinen toisiltanne.”¹⁰ Uskominen on taipumista ja nöyrtymistä. Tahdoton nöyristelijä tarvitsee epäilyjä voidakseen taipua jokaisen edessä ja välttyäkseen kipeiltä valinnoilta. Katkeralla ihmisellä on tarve epäillä Jumalan rakkautta, koska vasta silloin hän voi puolustaa omaa rakkaudettomuuttaan. Hänellä on tarve asettaa kyseenalaiseksi Jumalan anteeksiantamus, koska vain sen kautta hän voi pitää kiinni omasta anteeksiantamattomuudestaan jne.

Saatat epäillä Raamatun luotettavuutta. Se on sallittua, mutta kysy silti itseltäsi miksi teet niin. Epäiletkö, vaikka tahtoisit uskoa, vai epäiletkö, koska et tahdo uskoa? Ensimmäisessä tapauksessa vastaukset helpottaisivat sinua, jälkimmäisessä tapauksessa ne olisivat vain kiusallisia.

Sanon sen vielä, ettei asia jää epäselväksi: kaikki epäilykset eivät johdu synnistä. Sellainen väite voi johtua vain huonosta ihmistuntemuksesta ja vielä kehnommasta Raamatun tuntemuksesta.

Toinen äärimmäisyys on väittää, ettei epäilys koskaan ole syntiä. Molemmat väitteet ovat omalla tavallaan julmia. On julmaa pitää ihmistä vastuussa sellaisesta, jonka muut ovat aiheuttaneet. Mutta on yhtä julmaa kieltää ihmiseltä vastuu kokonaan, sillä silloin ryöstämme häneltä osan hänen ihmisyyttään. Sinä et voi olla vastuussa siitä, mitä muut ihmiset ovat sinulle tehneet (esim. väärän opetuksen tai käytöksen kautta), mutta sinä olet vastuussa siitä mitä sinä teet sillä, mitä muut ovat sinulle tehneet.

Jumalan ja ihmisten anteeksianto saa arvokkaan merkityksen vasta kun vastuu ja syyllisyys on tiedostettu.

Kun olet saanut vastauksia epäilyihisi, mutta silti valitset pysyä epäilijänä, et enää olekaan vain epäilijä, vaan epäilyksesi on muuttunut epäuskoksi. Sinä ehkä kutsut itseäsi epäilijäksi (tai hienommin agnostikoksi) vielä pitkään, mutta epäilijälle tyypillinen avoimuus vastauksille on hävinnyt. Olet ehkä avoin täysin uusille vaihtoehdoille, mutta epäilysi kohde on sydämessäsi loppuun käsitelty, ja mieli siihen suuntaan on suljettu. Tässä vaiheessa uskot mitä muuta tahansa paitsi Raamattua.

Hämäyksen vuoksi voit vielä asettaa kristityille kysymyksiä, mutta et löytääksesi vastauksia vaan saadaksesi uusia verukkeita paeta niitä.

Viimeinen pysäkki ennen täydellistä epäuskoa on yleensä tyytymättömyyden ja nurinan asema. Epäily on muuttunut tyytymättömäksi syyttelyksi Jumalaa kohtaan. Kaikki Hänen hyvät ominaisuutensa kielletään, vaikka Hänen olemassaolonsa vielä tunnustettaisiinkin.

Jumalan armo ja anteeksianto yltää kuitenkin päätepysäkille asti, ja moni Jumalan kieltäjä on kaikesta huolimatta vastaanottanut ilmaisen paluulipun.

Mutta ei kai Jumala välitä tavallisista ihmisistä?

Jos Jumala on olemassa ja Hän todella on luonut koko tämän käsittämättömän suuren maailmankaikkeuden, niin eikö ole kohtuutonta ajatella, että Häntä tosiaan kiinnostaisi mitättömän pienen tähden ympärillä kiertelevän planeetan jokainen ihmisyksilö? Olkoonkin, että Hän tietenkin Jumalana on meistä tietoinen - mutta kyllä kai Hänellä sentään on tärkeämpää tekemistä kuin välittää tavallisen suomalaisen työttömän duunarin elämästä. Emmekö me sentään ole aika pieniä kaloja tässä valtavassa meressä?

Tällainen ajattelu siirtää inhimillisiä vajavaisuuksia Jumalan olemukseen. Ajattelemme, että Jumala on kiinnostunut galakseista mutta ei planeetoista. Jos Häntä yhtään kiinnostaa ihminen, niin luultavasti vain sellaiset tärkeät henkilöt, kuten Leonid Brezhnev ja Assi Koivisto, mutta ei tavallinen Anttilan kassaneiti tai hänen tyttärensä ja tämän vasta abortoitu pikkulapsi.

Tällainen ajattelu heijastaa vain omia arvostuksiamme eikä Jumalan. Hänen suuruutensa näkyy siinäkin, että Hän välittää niin pienistä asioista. Jeesus ilmaisi erityistä huolenpitoa syrjittyjä ja "mitättömiä" ihmisiä kohtaan ja hän pyysi seuraajiaan tekemään samoin.¹¹

Jos sinulla olisi syytä uskoa, ettei Hän välitä juuri sinusta, olisi sinulla ehkä varaa itse olla välittämättä Hänestä, mutta kristinusko ei jätä mitään tilaa sellaiselle mahdollisuudelle. Me emme pidä kaikkia yksilöitä läheskään yhtä tärkeinä, mutta lause" Jumala ei katso henkilöön"¹² tarkoittaa sitä, että Hänen edessään ei ole etuoikeutettuja muita tärkeämpiä ihmisiä, jotka vaikutusvaltansa, oppineisuutensa, rikkautensa tai filmaattisuutensa puolesta ansaitsisivat huomiota muita enemmän.

Hän rakastaa kaikkia yhtä paljon, mutta silti jokaista eri tavalla. Jokainen meistä on kaikista muista poikkeava, erilainen ja ikuisesti ainutlaatuinen yksilö. Tavallisia ihmisiä ei Hänelle ole olemassakaan.

Tärkeintä ei ole se mitä sinä ajattelet Jumalasta, vaan se mitä Jumala ajattelee sinusta.

Maailman vaikein ja helpoin asia

Kristityksi tuleminen, pelastuminen, on samalla sekä vaikein että helpoin asia maailmassa. Se on helppoa siksi, että kaikki on jo tehty sinun pelastamiseksesi synnin syyllisyydestä ja vallasta Jumalan yhteyteen. Jeesus Kristus on tehnyt kaiken sinun puolestasi. Pelastus on siksi armosta saatu lahja ilman mitään omaa ansiota.

Samalla pelastuksen vastaanottaminen on vaikein asia maailmassa. Sillä se edellyttää, että sinä tunnustat kykenemättömyytesi pelastaa itsesi; tunnustat, että sinulla ei kertakaikkiaan ole omasta takaa mitään, mikä oikeuttaisi jumalasuhteen ja ikuisen elämän.

Viimeinen asia, josta ihminen luopuu on illuusio kyvystä itse pelastaa itsensä. Tämä monimuotoinen ja yleismaailmallinen itsekeskeisyys on se synti, joka varmimmin pitää meidät kaukana Jumalasta.

Koska Jumala on persoona, niin synti Häntä vastaan ei ole vain kosmisen periaatteen tai säännön rikkomista, vaan suhteen pettämistä. Samasta syystä parannuksen teko ei ole vain muodollisen, juridisen syyllisyyden myöntäminen, vaan henkilökohtaista surua ja katumusta rakastavan Jumalan hylkäämisestä. Anteeksianto ei merkitse vain sinun syyllisyytesi poistamista, vaan sinun ja Jumalan välisen suhteen ennallistamista. Usko ei ole vain tietyn oppirakennelman ja tunnustuksen oikeaksi uskomista, vaan se on myös kokonaisvaltainen antautuminen sille persoonalliselle Jumalalle, josta oppi kertoo. Kristityn elämä ei ole vain sääntöjen tottelemista, vaan rakkaussuhteessa kasvamista.

Et voi enää kuvitella olevasi neutraali ja puolueeton Jeesuksen suhteen. Valitsematta jättäminenkin on valinta.

Haastan sinut paneutumaan perusteellisemmin kristinuskon sanomaan ja sen merkitykseen henkilökohtaisessa elämässäsi sekä koko yhteiskunnassa ja kaikilla sen osa-alueilla. Emme arvostaisi sellaisen miehen mielipidettä, joka kerran kuunneltuaan Bachin musiikkia pitää sitä tyhjänpäiväisenä. Silti kristinuskoa teilaavat tänään sellaiset auktoriteetit, jotka eivät edes tunne sen alkeita.

Kristinuskoa ei ole hylätty siksi, että se olisi sisäisesti epäjohdonmukainen, ristiriidassa todellisuuden kanssa, kyvytön vastaamaan kaikkiin mistä-, miksi-, minne- kysymyksiin, soveltumaton elämään tai subjektiiviselle kokemukselle vieras. Se on hylätty siksi, että se on väärin ymmärretty, pieleen sovellettu tai kokonaan unohdettu. Ja tietenkin siksi, ettei se sovi Jumalaa vastaan kapinoivalle ihmiselle.

Minä en ole todistanut kristillistä maailmankatsomusta oikeaksi, mutta olen esittänyt sille perusteita ja verrannut sitä vaihtoehtoihin. Olen tehnyt tämän, vaikka uskon, että todistuksen taakka on sinulla. Niinkuin alussa totesin, jokainen on joku -isti ja jokainen uskoo jotakin. Ei siis riitä, että kiellät kristinuskon. Tilalle tulee väistämättä toisenlainen usko, joka myös olisi esitettävä ja perusteltava. Jos kiellät Jumalan, niin millä perusteella sen teet? Miten perustelet ateismisi? Mistä tiedät, että se on tosi?

Kysymys voi olla samantekevä vain sille, joka sydämessään on päättänyt, että vastaus ei kuitenkaan liikuta häntä.

Jos olet jaksanut lukea tähän asti, vaivannäkösi antaa minulle syyn olettaa, että vastaus ei ole sinulle samantekevä. Salli minun siksi aivan lyhyesti esittää sinulle muutama ratkaiseva kysymys:

Uskotko, että persoonallinen Jumala on olemassa ja että Jeesus Kristus on ihmiseksi tullut Jumala?

Voitko myöntää olevasi syyllinen pyhän Jumalan edessä? En tarkoita vain epämääräistä syyllisyyden tunnetta, joka voi olla perusteeton, vaan todellista moraalista syyllisyyttä.

Uskotko, että Jeesus Kristus kuoli todellisen kuoleman todellisessa historiassa kärsiäkseen juuri sinun syyllisyytesi seuraukset?

Uskotko, että Jeesus on noussut kuolleista ja astunut taivaaseen; että Hänellä on valta antaa sinun syntisi anteeksi, koska Hän on itse kärsinyt niiden rangaistuksen?

Luotatko siihen, että Raamattu on Pyhän Hengen kautta innoitettu Jumalan Sana?

Tahdotko tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Herraksesi ja Pelastajaksesi?

Jos vastauksesi kaikkiin kysymyksiin on myönteinen, tahdon toivottaa sinut tervetulleeksi Jumalan kirjavaan perheeseen, jonka jäsenillä on yksi yhteinen piirre: Isä on hyväksynyt heidät lapsikseen armosta, ilman omaa ansiota.

Joka tapauksessa kiitän sinua siitä, että olet jaksanut keskittyä kanssani loppuun saakka. Olet lukemastasi mitä mieltä tahansa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan sinusta. Odotan yhteydenottoasi.

Daniel Nylund

http://www.ystavyydenmajatalo.fi

Katso myös

ApologetiikkaWiki

• Ajankohtainen 3
• Johdanto
• I luku: Maailmankatsomuksen valinta ja maailmankatsomukselliset valinnat
• II luku: Maailmankatsomus ei saa olla sisäisesti ristiriitainen
• III luku: Maailmankatsomus ei saa olla ristiriidassa todellisuuden kanssa
• IV luku: Maailmankatsomuksen täytyy voida selittää kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä
• V luku: Maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään
• VI luku: Maailmankatsomuksen tulee olla oikeaksi koettava ja sisäisesti tyydyttävä
• VII luku: Entä sitten? Epäilen silti

Apulähteitä

Vaikka kirjoitukseni rakenne ja käsittely tapa onkin omintakeinen, olen yksityiskohdissa käyttänyt paljon muiden ajatuksia. Suurimpana apuna on ollut ulkomainen kirjallisuus kyseisistä aiheista. Osa lähdeviitteistäkin ovat näistä kirjoista otettuja toisen käden viitteitä. Kirjat on luetteloitu siinä järjestyksessä kuin ne muuttolaatikoista löytyivät.

• Lit-sen Chang. ZEN EXISTENTIALISM. Presb. and Ref. Pub!. CO
• Hanna Mark M. CRUCIAL QUESTIONS IN APOLOGETICS. Baker
• Bockmuehl Klaus. THE CHALLENGE OF MARXISM. IVP
• Montgomery John Warwick. THE SHAPE OF THE PAST. Bethany
• Wenham John W. THE GOODNESS OF GOD. IVP
• Russel Jefrey Burton. THE DEVIL. New American Library
• Geffrey/Jossua. NIETZSCE AND CHRISTIANITY. Seabury Press
• Angeles Peter. CRITIQUES OF GOD. Prometheus Books
• Brown Colin. PHILOSOPHY & THE CHRISTIAN FAITH
• Carnell John Edward. CHRISTIAN APOLOGETICS. Eerdmans
• Craig William Lane. THE EXISTENCE OF GOD & THE BEGINNING OF THE UNIVERSE. Here is Life publ.
• Sire James W. THE UNIVERSE NEXT DOOR. IVP
• Geisler Norman. CHRISTIAN APOLOGETICS. Baker
• Mac Kay Donald M. HUMAN SCIENCE & HUMAN DIGNITY. IVP
• Holmes Arthur F. ALL TRUTH IS GODS TRUTH. Eerdmans
• Dooyewerd Herman. IN THE TWILIGHT OF WESTERN THOUGHT. Craig Press
• Geisler Norman L. INTRODUCTION TO PHILOSOPHY. Baker
• Montgomery John Warwick. WHERE IS HISTORY GOING? Bethny
• Kung Hans. DOES GOD EXIST? Doubleday
• Woods Richard. UNDERSTANDING MYSTICISM. Image
• Reymond L Robert. THE JUSTIFICATION OF KNOWLEDGE. Presb. Ref. Pub!.
• Wilkes Peter. CHRISTIANITY CHALLENGES THE UNIVERSITY. IVP
• Rhoton Dale. THE LOGIC OF FAITH. STL
• Whitehead Raymond. L LOVE AND STRUGGLE IN MAO'S THOUGHT. Orbis
• Patterson E.Robert. SCIENCE FAITH AND REVELATION. Broadman
• Geisler Norman L. PHILOSOPHY OF RELIGION. Zondervan
• Scaeffer Francis A. WHAT EVER HAPPEND TO THE HUMAN RACE? Revell
• Van Til Cornelius. THE DEFENSE OF FAITH. Presb. and Ref. Pub!.
• Pratt Richard L. EVERY THOUGHT CAPTIVE. Presb. adn Ref. Pub!.
• Morris Thomas V. A CRITIQUE OF F SCHAEFFERS APOLOGETICS. Moody
• Montgomery John Warwick. CHRISTIANITY FOR THE TOUGH MINDED. Bethany
• Grudlan/Mayers. CUL TURAL ANTHROPOLOGY. Zondervan
• North Gary. FOUNDATIONS OF CHRISTIAN SCHOLARSHIP. Ross House Books
• Sproul R.C. OBJECTIONS ANSWERED. Regal Schaeffer Francis A. A CHRISTIAN MANIFESTO. Crossway
• Schaeffer Francis A. THE GOD WHO IS THERE. Hodder
• Young William. HEGELS DIALECTICAL METHOD. Craig
• Pinnock Clark H. REASON ENOUGH. IVP
• Wilder-Smith A E. THE PARADOX OF PAIN. Shaw
• McDowell Josh. ANSWERS TO TOUGH QUESTIONS. Here's Life Publ.
• Alexander Denis. BEOYND SCIENCE. Lion
• Kee Howard Clark. CHRISTIAN ORIGINS IN SOCIOLOGICAL PERSPECTIVE. Westminister
• Goudzwaard Bob. CAPIT ALISM & PROGRESS. Wedge
• Smith Robert W. CHRIST & THE MODERN MIND. IVP
• Edwards Paul. THE EXISTENCE OF GOD. Macmillan
• Wolfhart Pannenberg. FAITH AND REALITY. Westminister
• Geisler Norman L. THE ROOTS OF EVIL. Zondervan
• Trueblood D Elton. PHILOSOPHY OF RELIGION. Baker
• Van Til Cornelius. A CHRISTIAN THEORY OF KNOWLEDGE.Presb. and Ref. Publ.
• Richardson Don. ETERNITY IN THEIR HEARTS. Regal
• Lewis R Gordon. TESTING CHRISTIANITYS TRUTH CLAIMS. Moody
• Gill Jerry. PHILOSOPHY AND RELIGION. Burgess
• Montgomery John Warwick. FAITH FOUNDED ON FACT. Nelson
• Pinnock Clarc H. SET FORTH YOUR CASE. Moody
• Purtill Richard L. REASON TO BELIEVE. Eerdmans
• Guinnes Os. DOUBT. Lion
• Ramm Bernhard. THE DEVIL, SEVEN WORMHOODS AND GOD.Word
• Ramm Bernhard. THE CHRISTIAN VIEW OF SCIENCE & SCRIPTURE. Paternoster
• Clark Gordon H. THE PHILOSOPHY OF SCIENCE AND BELIEF IN GOD. Craig
• Beddington D W. PATTERNS IN HISTORY. IVP
• Armerding Hudson T. CHRISTIANITY AND THE WORLD OF THOUGHT. Moody
• Dooyeweerd Herman. A NEW CRITIQUE OF THEORETICAL THOUGHT. Presb & Ref.
• Clarc Gordon H. A CHRISTIAN VIEW OF MEN AND THINGS. Baker
• Rushdoony Rousas John. THE ONE AND THE MANY. Thoburn
• Wolfson Harry Austin. THE PHILOSOPHY OF THE CHURCH FATHERS. Harvard
• Rawlings Maurice. LIFE WISH. Nelson
• Nash Ronald H. THE PHILOSOPHY OF G.H.CLARK. Presb. & Ref.
• Carnell Edward John. A PHILOSOPHY OF THE CHRISTIAN RELIGION. Baker
• Guinnes Os. THE DUST OF DEA TH. IVP
• Lee Francis Nigel. COMMUNIST ESCATOLOGY. Craig
• Lisher Richard. MARX AND TEILHARD. Orbis
• Ramm Bernhad. V ARIETIES OF CHRISTIAN APOLOGETICS. Baker