Daniel Nylund: Maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään (Ajankohtainen 3, V luku)

Toimiiko se?

Maailmankatsomuksesta elämänkatsomukseen

Marxilaisuuden yksi tärkeimpiä totuuskriteereitä on toimivuus. Marxilaisuuden mukaan "käytäntö on teorian kriteeri". Siihen ei ole mitään muuta lisättävää, kuin että se ei silti ole ainoa totuuden kriteeri.

On totta, että inhimillinen kokemus on sellainen kivipohja, johon moni sanallisesti kaunis mutta toimintakelvoton maailmankatsomuksellinen teoria on murskaantunut. Elämä on se koerata, jossa maailmankatsomuksellisten ennakko-oletusten käytännön soveltuvuus ja toimivuus koetellaan. Jokainen hetki ja jokainen kokemus joko vahvistaa tai murentaa maailmankatsomustamme. Jokainen uusi tilanne vaatii meiltä joko uskollisuutta tai uskottomuutta maailmankatsomuksellemme. Mikäli maailmankatsomuksemme on sovellettavissa elämään, voimme olla sille uskollisia. Mutta jos elämä vaatii meiltä uskottomuutta maailmankatsomuksellemme, se ei ehkä olekaan tosi.

Maailmankatsomuksen pitäisi olla muutettavissa toimivaksi elämänkatsomukseksi. Maailmankatsomus ohjaa meidän elämänkatsomustamme eli sitä, miten me käytännössä v toimimme ja asennoidumme.

Elätkö niinkuin uskot vai uskotko niinkuin elät?

Oikeaksi oletetun maailmankatsomuksen täytyy olla johdonmukaisesti sovellettavissa kaikkiin tieteen ja taiteen aloihin. Sen mukaan pitäisi olla mahdollista toimia rakentavasti ja eheyttävästi niin yksilötasolla kuin yhteisötasollakin, juridiikassa, politiikassa, ekologiassa jne. Jos maailmankatsomusta ei voi johdonmukaisesti soveltaa elämään, vaan se johtaa käytännöllisiin mahdottomuuksiin, täytyy sen lähtökohta asettaa kyseenalaiseksi. Jos maailmankatsomuksemme ei sovi minnekään muualle kuin korviemme väliin, meidän tulisi vaihtaa joko maailmankatsomustamme tai sitä maailmaa, jossa elämme.

Korostan vielä, että maailmankatsomuksen täytyy olla suoraan ja johdonmukaisesti sovellettavissa elämään. Esim. marxilaista tai kristillistä maailmankatsomusta on usein sovellettu tavalla, joka ei tee oikeutta alkuperäiselle opetukselle. Ei kaikki mitä tehdään Marxin nimissä (esim. luokkavihollisen rakastaminen), ole suinkaan johdonmukaisesti sovellettua marxilaisuutta. Eikä kaikki mitä tehdään Jeesuksen nimissä (esim. köyhien sortaminen tai sortajien murhaaminen), ole johdonmukaisesti sovellettua kristillisyyttä. Sekä myönteiset että tuhoavat sovellutukset saattavat tehdä vääryyttä alkuperäiselle maailmankatsomukselle.

Jotta kunkin maailmankatsomuksen todellinen arvo paljastuisi, niiden kannattajat pitäisi haastaa elämään maailmankatsomuksensa todeksi ja soveltamaan sitä johdonmukaisesti kaikille elämänalueille.

Satu sattumasta

John Cage (1912-1992 ) uskoo, että koko todellisuus pohjautuu perimmältään sattumaan. Hän sovelsi tätä maailmankatsomustaan johdonmukaisesti musiikkiin ja teki "musiikkia", joka koostui täysin sattumanvaraisista tausta- tai hälyäänistä. "Säveltäessään" hän heitti kruunaa ja klaavaa tai käytti hyväkseen tekniikan ihmettä, sattumasimulaattoria.

John Cage ei kuitenkaan voinut soveltaa maailmankatsomustaan rakkaaseen harrastukseensa, sienten poimimiseen. Hän myönsi, että "jos minä käsittelisin sieniä sattumanvaraisesti, en olisi enää elävien kirjoissa".¹ Sienikastikkeen lajikkeet täytyy valikoida hyvin huolellisesti - ellei sitten valmista sitä yöunta jatkuvasti häiritsevälle naapurin koiralle. Cagen maailmankatsomus ei ole johdonmukaisesti sovellettavissa käytännön elämään. Maailma ei sovi yhteen hänen maailmankatsomuksensa kanssa, eikä sen pohjalta tehty musiikkikaan tyydytä ihmisen todellisia esteettisiä tarpeita. Säilyttääkseen yleisön mielenkiinnon Cage on esimerkiksi pannut alastoman sellistin soittamaan "sävellyksiään" veden alla. John Cagella on yksi maailmankatsomus, jolla hän ansaitsee toimeentulonsa, ja toinen, jonka mukaan hän elää. Kun kristitty tekee samoin, sitä kutsutaan oikeutetusti farisealaisuudeksi.

Jackson Pollock (1912-1956) ei myöskään uskonut, että kosmoksessa olisi mitään järjestystä tai tarkoitusta. Uskonsa hän ilmaisi tekemällä tauluja täysin sattumanvaraisista maaliroiskeista - sekä tekemällä itsemurhan. Muriel Kallis, joka aikoinaan osti tuon onnettoman taiteilijan sotkuisia luomuksia, saisi tänään esim. taulusta n:o 28 (sillä ei ole muuta nimeä, koska se ei esitä mitään) noin 11 miljoonaa markkaa.²

Pollock on kuollut, koska hän oli uskollinen väärälle maailmankatsomukselleen; Cage elää, koska hän on uskoton omalleen.

Jokainen joka yrittää ihmissuhteissaan ja jokapäiväisessä elämässään elää pelkän sattuman ohjaamana, taistelee elämää vastaan. Jokaisella elämänalueella vallitsevat Jumalan luomat lainalaisuudet. Se joka yrittää rikkoa niitä, rikkoo vain itsensä. Tämä juuri on laittomuuden ja mielettömyyden hengen hedelmää.

Jos ranskalainen Nobel-palkinnon saanut biologi ja evolutionisti-filosofi Jacques Monod olisi soveltanut omassa laboratoriossaan samoja sattuman sanelemia menetelmiä kuin hän väitti luontoäidin käyttäneen, hän olisi pian räjäyttänyt sekä laboratorionsa että itsensä taivaan tuuliin. Vaikka hän uskoikin kaiken perimmäiseen sattumanvaraisuuteen, hän ei voinut soveltaa sitä tieteelliseen työhönsä, jossa ei ollut varaa jättää mitään sattuman varaan.

Evoluutiokäsityksen johdonmukainen soveltaminen politiikkaan, psykologiaan, talouselämään, koulutukseen jne. on aiheuttanut valtavia mullistuksia koko ihmiskunnan elämässä tällä vuosisadalla. Näitä sovellutuksia olen käsitellyt erillisessä artikkelissani (D)evoluution hedelmä (tämän lehden edellinen numero). Tästä syystä sivuutan asian tässä kokonaan, vaikka se on tärkeimpiä esimerkkejä siitä, miten katastrofaalisen tuhoisia seurauksia johdonmukaisesti sovellettu väärä maailmankatsomus voi saada aikaan.

Pakko epäillä epäilijää

Täydellinen skeptikko on omaksunut maailmankatsomuksen, jonka mukaan mistään ei voi tietää mitään varmaa - ei edes sitä, onko itse olemassa vai onko "ulkoinen todellisuus" todella todellista vai ainoastaan mielen heijastamaa illuusiota, mayaa. Tämäkin maailmankatsomus on turvallisinta jättää vain filosofisiin kapakkakeskusteluihin, koska jos rautatietasoristeyksessä alkaa pohtia, onko lähestyvä juna todellinen vaiko vain pelkkää illuusiota, niin lähiyhteys sen kanssa pyyhkäisee kyllä hetkessä epäilyt (ja epäilijän) radan penkkaan. Kun täydelliselle epäilijälle huomauttaa esim. hänen vetoketjunsa olevan auki, hän yleensä toimii paljon nopeammin kuin hänen skeptisyytensä sallisi.

Ateismin julma tie

Sartren eksistentialistisen maailmankatsomuksen mukaan ihmisellä ei ole mielekästä alkuperää, tarkoitusta eikä päämäärää. Ihminen on absurdi, mutta tämän on kuitenkin elettävä ikään kuin ei sitä olisi. Sartre näki, että jos jokainen eläisi todeksi tuollaisen näkemyksen, ihmiskuntaa ei enää olisi. Siksi hän kehottikin ihmisiä elämään vastoin uskoaan.

Sartre sanoi myös, että "ateismi on pitkä, julma tie ja minä uskon kulkeneeni sen loppuun asti."³ Mutta juuri sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän johdatti ihmiset kuilun partaalle vetämälle johtopäätökset ateismistaan raa'asti julmaan loppuun asti (= Jos Jumalaa ei ole, meillä ei ole alkuperää, tarkoitusta, päämäärää eikä moraalia). Mutta tämä tapahtui vain teoreettisella tasolla. Kun Sartren sitten olisi pitänyt soveltaa maailmankatsomuksensa elämään ja hypätä käytännössä epätoivon kuiluun, hän yhtäkkiä kääntyikin pois ja kehotti meitä elämään kaikesta huolimatta ikään kuin alkuperä, tarkoitus, päämäärä ja moraali olisivat olemassa. Hän ei kulkenut ateismin tietä perikatoon asti.

Se hyvä, mitä Sartre on saanut aikaan moraalisilla kannanotoillaan elämänsä aikana (ja hänen vaikutuksensa on ollut varsin myönteinen joissakin poliittisissa asioissa), johtuu vain siitä, ettei hän ole ollut uskollinen maailmankatsomuksellisille perusolettamuksilleen.

Orjuutettu vapauteen

Sartre korosti myös ihmisen rajatonta vapautta. Hänen mukaansa ihmisen ainoa rajoitus on, ettei hän voi olla ei-vapaa. Ihminen on siis orjuutettu vapauteen, tuomittu luomaan ja toteuttamaan itseään vapaiden valintojen kautta ilman mitään moraalisiakaan rajoituksia.

T.G. Harris mainitsee esimerkin siitä, mihin tällainen ajattelu loppuun asti sovellettuna johtaa.⁴ Hän kertoo eräästä amerikkalaisesta yliopistosta, jossa 22.11.1963 pidettiin luentoa eksistentialismista. Kesken luennon saliin ryntää hengästynyt virkailija ja huutaa: "John F. Kennedy on murhattu!" Syntyneen tyrmistyneen hiljaisuuden rikkoo opiskelija, joka toteaa lakonisesti, että murhaaja on tehnyt "täydellisen eksistentiaalisen teon". Lee Harvey Oswald oli tehnyt valinnan, jonka kautta hänestä 'tuli jotakin'. Hän toteutti itseään ja sai varmasti 'autenttisen kokemuksen'. Mutta tätäkö on johdonmukaisesti sovellettu eksistentiaalinen vapaus? Toinen eksistentialisti Albert Camus toteaa, että vapaus "ei voi sietää rajoituksia. Siihen kuuluu myös rikos, tai sitten se ei enää ole vapautta."⁵ Kirjassaan "Vihaa nyt rakasta myöhemmin" Markku Lahtela protestoi myös vapauden moraalisia rajoituksia vastaan. "He sanovat, että vapaus on vastuuta; yhtälailla he voisivat sanoa että lintu on kala. Vapaus on vapautta."⁶ Sartren kirjoittamassa näytelmässä "Kärpäset" näytelmän päähenkilö Orestes toteuttaa täydellistä vapauttaan surmaamalla äitinsä Klytaimnestran ja tämän rakastajan Aigisthoksen. Tämä hirmuteko sallii hänen kokea vapautensa kaikessa sen rajattomuudessaan. Kukaan eksistentialismin keulakuvista ei ole kuitenkaan koskaan yrittänyt käytännössä olla täysin johdonmukainen tälle näkemykselle rikoksen välttämättömyydestä. Se ei yksinkertaisesti ole elämään sovellettavissa.

Jumalan kieltäminen on ehdottoman oikean ja väärän kieltämistä. Käytännössä se on kuitenkin mahdotonta, koska edelleen elämme Jumalan luomassa maailmassa. Dostojevski havainnollisesti tätä tilannetta kirjassaan Rikos ja rangaistus. Siinä nuori ateisti murhaa brutaalisti vanhan naisen. Hän tietää, että oman vakaumuksensa mukaan hänen ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, mutta silti se kuluttaa hänen sieluaan, kunnes hän tunnustaa rikoksensa ja antaa elämänsä Jumalalle.

Toisessa mestariteoksessaan Karamazovin veljekset Dostojevski kertoo miehestä, joka murhaa isänsä. Hän on uskonut veljeään Ivania, joka väittää, että Jumalaa ei ole eikä siksi ole myöskään olemassa mitään ehdottomuuksia. Sitten veli syyttää Ivania itse tekemästään murhasta, koska tämä juuri väitti, ettei ehdottomia arvoja ole olemassa. Kun Ivan protestoi, veli huutaa: "Sinä siis silti uskot Jumalaan!" Kykenemättömänä soveltamaan ateisminsa loogisia seurauksia loppuun asti Ivanin mielenterveys murtuu.

Täydellinen anarkia on ihmisen julistamista riippumattomaksi ja vapaaksi kaikista lainalaisuuksista. Tuloksena on täydellinen kaaos ja laittomuus. Kansallisella tasolla sitä seuraa täydellinen tyrannia ja diktatuuri, sillä suuri enemmistö hyväksyy mieluummin totalitaarisen diktatuurin kuin anarkian, joka uhkaa heidän henkilökohtaista omaisuuttaan ja turvallisuuttaan.

Molemmat äärimmäisyydet, joiden jännitteessä me tänäänkin elämme, ovat seurausta maailmankatsomuksesta, jonka mukaan ihminen on kaiken mitta (humanismin tunnus). Totalitaariset systeemit korostavat yhteisön (valtion) valtaa ja vapautta tavalla, joka mitätöi yksilön oikeuden ja vapauden. Anarkiassa puolestaan kaikki valta ja vapaus annetaan kullekin yksilölle. Molemmille on yhteistä Jumalan kaikkivallan ja Hänen moraalisen lakinsa kieltäminen.

Pekingiläisessä PEOPLES DAILY-lehdessä julkaistiin 1960-luvun lopussa pääkirjoitus, jonka otsikko oli "Laittomuuden ylistys."⁷ Artikkelissa korostettiin sitä, että laki oli vain porvarillisten voimien tapa hillitä vallankumouksen etenemistä. Kulttuurivallankumouksen myötä juristit joutuivatkin viralta ja paikalliset vallankumousjohtajat määräsivät mikä oli oikein ja mikä väärin. Siinä he seurasivat Leninin julistusta, jonka mukaan moraalisuus meille määräytyy proletariaatin luokkataistelun etujen mukaan. Me emme usko ikuiseen moraaliin.⁸ Käytännössä kuitenkin kansa sai kärsiä hirvittävästi; verta ja kyyneleitä vuodatettiin luokkataistelun johtajien mielivaltaisen hirmuvallan vuoksi. Heitähän ei sitonut mikään laki, koska ainoastaan he ymmärsivät, mikä oli proletariaatin edun mukaista.

Kun sitten kulttuurivallankumous laantui ja neljän kopla syrjäytettiin, lehtien yleisönosastot ja seinäkirjoitukset olivat pullollaan kertomuksia vallankumousjohtajien hirmuteoista. Verinen todellisuus pakotti uudet johtajat palauttamaan juristit kunniaan ja säätämään lakeja, jotka sitoisivat kaikkia kansalaisia johtajia myöten, ainakin nimellisesti.

Koska humanismilta puuttuu sen kaikissa eri muodoissa ehdoton pohja laille ja moraalille, se johtaa aina väistämättä kaaokseen. Kaaosta hallitsemaan täytyy puolestaan luoda yksivärinen valtiollinen pakkopaita "pitämään kansakuntaa koossa".

Humanistista maailmankatsomusta ei voida soveltaa yksilön tai yhteiskunnan elämään ilman, että tosi humaanisuus häviää.⁹ Aito humaanisuus ei ole samaa kuin humanismi, todellinen sosiaalisuus ei ole samaa kuin sosialismi, eikä hyvä paita ole samaa kuin vahva pakkopaita.

Humanismin ja varsinkin eksistentialistisen humanismin tarjoama ihmisen täydellinen vapaus on käytännössä aina vapautta laittomuuteen. Vapauden huumaa koetaan vasta sitten kun vapaasti häväistään Jumalaa, pilkataan perinteisiä arvoja, rikotaan kymmentä käskyä, halveksitaan "kunnon" käyttäytymisen normeja, uhmataan kaikkia auktoriteetteja ja pieraistaan kaikille estetiikan ja harmonian lainalaisuuksille esim. pukeutumisessa, musiikissa tai kuvaamataiteissa. Mitä suurempi on rikottujen lakien määrä, sitä ehdottomampi on siten koettu "vapaus".

Paavali puhui tästä vapaudesta sanomalla, että "kun olitte synnin palvelijoita niin olitte vapaat vanhurskaudesta. Minkä hedelmän te siitä silloin saitte? Sen, jota te nyt häpeätte. Sillä sen loppu on kuolema.”¹⁰

Jokaisella ihmisellä on luonnollisestikin vapaus siirtyä maantiellä kesken kaiken vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Mutta maassa, jossa on oikeanpuoleinen liikenne, tällaisen vapauden loppu on kuolema. Yhtä varmasti jokaisella ihmisellä on vapaus sanoutua irti esim. kaikista moraalisista normeista, mutta universumissa, jossa hallitsevat Jumalan säätämät moraaliset lainalaisuudet, tällaisen vapauden loppu on häpeä ja kuolema.

Kun Sartre sanoo, että ihminen on tuomittu vapauteen, ja kun hän kuvaa sitä jokaista sitovana kirouksena, hän osuu naulan kantaan. Raamatussa laittomuuteen "vapautettua" ihmistä kutsutaan synnin orjaksi. Mutta samalla siinä puhutaan todellisesta vapaudesta,¹¹ joka on vapautta synnistä.¹² Sen vapauden voi saada ainoastaan Häneltä, jota täydellä syyllä sanotaan maailman ja kaikkien ihmisten Vapahtajaksi.¹³

Kahden kerroksen väkeä

Kristitty filosofi ja yhteiskuntakriitikko Francis Schaeffer kuvaa nykyajan länsimaisen ihmisen suurta epäjohdonmukaisuutta tämän soveltaessa maailmankatsomustaan elämäänsä. Hän käyttää vertausta kahdesta kerroksesta. Moderni ihminen uskoo elävänsä rajallisessa aineellisessa maailmassa, jota hallitsevat persoonaton sattuma sekä välttämättömyys ja jonka ulkopuolella ei ole mitään. Jumala on suljettu vinttiin, ylempään kerrokseen, jota ei oikeastaan ole olemassa. Hänen kanssaan asuvat myös tarkoitus, arvo, moraali ja vapaus.

Alakerrassa ihminen on vain kone, jota muut koneet voivat käyttää tilapäisesti mutta joka on vailla perimmäistä tarkoitusta. Ongelmana on tietenkin se, että alakerran elämä on käynyt ahdistavaksi, ja siksi yksi ja toinen syöksähtää välillä yläkertaan ja nappaa sieltä ihmisarvon, moraalin, tarkoituksen tai päämäärän. Kukaan ei kuitenkaan ole näkevinäänkään Jumalaa, vaan ryntää sitten takaisin alakertaan saalis mukanaan. Heidän epäjohdonmukaisuutensa on siinä, että he eivät voi omistaa perimmäistä arvoa, tarkoitusta, moraalia eivätkä päämäärää ilman Jumalaa. He haluavat sen, mitä Jumala antaa, koska eivät jaksa elää ilman sitä. Mutta he eivät halua Jumalaa itseään.

Kuuluisan Frankfurtin koulukunnan johtohahmo Max Horkheimer ei usko Jumalan olemassaoloon. Hän myös myöntää, että "positivistisen tieteen kannalta ei voi tehdä mitään johtopäätöksiä moraalin tai politiikan suhteen. Tieteellisesti puhuen, viha ei ole pahempaa kuin rakkaus, vaikka niiden sosiaaliset toiminnot olisivatkin erilaiset. Ei ole mitään loogista syytä olla vihaamatta niin kauan kuin en niin tekemällä joudu sosiaalisesti epäedulliseen asemaan."¹⁴ Tämä on hänen teoreettisen ajattelunsa lopputulos, mutta hän ei saata soveltaa sitä elämään. Käytännössä hän joutuu turvaamaan Jumalaan, johon ei usko. Hänen on pakko pitää uskoa Jumalaan (olemattomaankin) välttämättömänä, sillä vain "teologia - ilmaisen itseäni varovaisesti - tarjoaa toivon siitä, että maailmassa näkemämme vääryys ei ole lopullista, että epäoikeudenmukaisuus ei ole historian viimeinen sana... että murhaaja ei saavuta lopullista voittoa viattomasta uhristaan"¹⁵ Ernst Blochin lailla hän yrittää rakentaa valtakuntaa, jolla on kaikki Jumalan valtakunnan ominaisuudet, mutta ei Jumalaa.

Lapsi, joka kieltää isänsä mutta tunnustaa perinnön ja elää sillä, on epäjohdonmukainen. Ellei tunnusta isää, pitäisi luopua myös perinnöstä.

Väärä maailmankatsomus on kuin virheellinen kartta. Joka alkaa elämässä suunnistaa sen mukaan, huomaa pian, että kun kartta ja maisema eivät sovi yhteen, on kartta muutettava todellisuuden mukaiseksi. Päinvastoin ei voi tehdä, sillä todellisuus ei voi muuttua kymmenen erilaisen kartan mukaiseksi. Jos kymmenen eri suunnistajaa väittää juuri oman karttansa olevan sen oikean, niin paras tapa ratkaista asia on suunnistaa kunkin kartan mukaisesti ja kokeilla, mikä niistä johtaa parhaiten perille ja mikä johtaa syteen ja saveen. Sama asia pätee koneeseen, jolle löytyy useita eri käyttöohjeita. Oikea käyttöohje on se, jolla koneen saa toimimaan.

Tuntematon potilas

Psykologia on tieteenala, jossa eri maailmankatsomukset muuttuvat ensin tietyksi ihmiskuvaksi ja sitten sovelletuksi elämänkatsomukseksi. Maailmankatsomukselliset ennakko-oletukset muotoilevat sekä psykologian teoriaa että käytäntöä. Ne määräävät millä tavalla ilmiö ihminen määritellään, mitä ihmisen perusongelmista ajatellaan ja minkälaisia parantamismenetelmiä valitaan.

Jos maailmankatsomuksemme on täysin materialistinen, meidän on pakko Feuerbachin mukaan ajatella, että aine ajattelee tai päätellä behavioristipsykologi Skinnerin tavoin ajatusten olevan pelkkää puhe-elinten äänetöntä liikehtimistä.¹⁶ Toisin sanoen aivot erittävät ajatuksia aivan samalla tavalla kuin munuaiset virtsaa (vai oliko se päinvastoin?) Moraalisia velvollisuuksia tällaisella koneistolla on aivan yhtä paljon kuin putoavalla kivellä.

Nykyisessä psykologiassa vaikuttaa neljä eri päävirtausta (psykoanalyyttinen, behavioristinen, humanistinen ja transpersonaalinen psykologia). Näillä kaikilla on ainakin osittain toisistaan poikkeavat maailmankatsomukset, selvästi toisistaan poikkeavat ihmiskäsitykset ja rajusti toisistaan eroavat parantamismenetelmät.¹⁷ On tärkeää tietää, käykö auton moottori hunajalla vai bensiinillä, ja paraneeko ihminen aivoleikkauksen, primaaliterapian vai parannuksenteon kautta.

Ihminen on psykologeille edelleen tuntematon potilas, jonka luonteesta, rakenteesta ja ongelmien laadusta ollaan yhä enemmän eri mieltä ja jonka sairaus pahenee päivä päivältä.

Ihmisen pystyy parhaiten parantamaan se, jolla on kaikkein totuudenmukaisin ja kattavin maailmankatsomus sekä ihmiskäsitys, jonka pohjalta on mahdollista tehdä oikea diagnoosi taudin luonteesta ja antaa siihen sopivat lääkkeet. Jos lääkkeeksi tarjotaan väärää terapiaa ja virheellisiä elämänohjeita, se usein vain pahentaa sairautta.

Kun on kysymys ihmisestä ja hänen elämästään, ei pitäisi olla varaa "rottakokeisiin", vaan "kartan" ja "toimintaohjeiden" pitäisi sopia arkipäivään ja ihmiseen eikä koneeseen tai valkoiseen laboratoriohiireen.

Elämän avaimet

Kristityt tietenkin väittävät, että koska Jumala on luonut kaiken, niin Hänen ilmoituksensa on se kartta, jonka mukaan voi suunnistaa minne tahansa ja aina löytää perille; se toimintaohje, joka saa yksilön, perheen, yhteisön ja kansakunnan toimimaan rikkoutumatta: se avain, joka sopii kaikkiin lukittuihin oviin.

Toisaalta niin historiassa kuin nykyhetkessäkin on runsaasti esimerkkejä kristityistä, yksilöistä ja yhteisöistä, joiden soveltama kristinusko saa jokaisen ongelmiinsa apua hakevan ihmisen etsiytymään muualle. Näyttää siltä, että monesti kristityt itse ovat paras todistus kristinuskoa ja sen toimivuutta vastaan. Tähän on ainakin kaksi syytä.

Ensimmäinen syy on se, että kristinuskoa ei ole sovellettu ollenkaan joillekin elämänalueille. Platonilaisuuden vaikutus kristinuskoon ensimmäisellä vuosisadalla aiheutti sen, että "hengellisyydestä" tuli jotakin hyvin mystistä, eteeristä, määrittelemätöntä, epäkäytännöllistä ja arkiselle todellisuudelle vierasta. "Pyhityselämästä" tuli intialaista asketismia muistuttavaa ylimaallista touhua, jolla ei ollut mitään tekemistä aineellisen todellisuuden kanssa.

Uskonpuhdistuksen jälkeen syntyneen pietistisen kristillisyyden heikkous on ollut siinä, että se on jatkanut platonilaista perinnettä eristämällä uskon vain yksityiseksi sydämen asenteeksi. Näin moni elämänalue (kuten tieteenharjoitus, politiikka, filosofia jne.) tuli itsessään heille synnilliseksi. Tästä on olemassa selviä poikkeuksia (monesti pietistit olivat ainoina ajamassa köyhien asiaa, vankien oikeutta jne.), mutta nykyistäkin herätyskristillisyyttä vaivaa sama hengellinen makaronisilmäisyys, joka vieroittaa uskovat suuresta osasta Jumalan luomaa todellisuutta. Näiden kristittyjen ainoa yhteiskunnallisen osallistumisen muoto on protestoiminen. Hyvä niinkin, protestille antaa tehoa laajempien asiayhteyksien ymmärtäminen ja uskottavuutta tilalle tarjottu, hyvin määritelty ja mieluummin itse sovellettu vaihtoehto.

Sitten on ns. nimikristittyjen suuri joukko, jotka kyllä elävät maailmassa, mutta he eivät etsi Jumalan valtakuntaa, sen luonnetta ja lainalaisuuksia, eivätkä sovella niitä elämäänsä.

Toinen syy kristittyjen tarjoamaan huonoon esimerkkiin on, että kristinuskoa on sovellettu väärin. Jumalan ilmaisemia taloudellisia periaatteita on tahattomasti tai tahallaan sovellettu luokkaerojen rakentamiseen ja köyhien riistämiseen, tai Raamatun yhteiskunnallisen vallanjaon periaatteita on sovellettu itsevaltiaiden edun mukaisesti kansaa vastaan jne. Moskovan ateistisessa museossa on asetettu näytteille kristikunnan suuret virheet ja synnit varoitukseksi kansalle pyhäkoulunopettajien ja uskovien vanhempien turmelevasta vaikutuksesta Neuvostotasavallan lapsiin.

Moniin aikamme kovaäänisimpiin ateisteihin on vaikuttanut syvästi kristittyjen huono esimerkki. Bertrand Russel sanoi eräässä puheessaan pitävänsä Englannin silloista pääministeriä Stanley Baldwinia kunnon kristittynä, mutta varoitti kuulijoita lyömästä tätä poskelle, koska Baldwin luultavasti pitäisi Jeesuksen opetusta. vain symbolisena. Sartre oli jo nuorena tympääntynyt ympäristönsä muotojumalisuuteen: "Syvällä sisimmässäni se kyllästytti minut kuoliaaksi. Minun epäuskoni ei aiheutunut ristiriitaisista opinkappaleista vaan isovanhempieni välinpitämättömyydestä."¹⁸

On täysin selvää, että joidenkin humanistien elämä on loistanut eettisesti kirkkaampana kuin monen kristityn. Vaikka seurakunta onkin se "Raamattu nahkakansissa" , jota maailma mieluummin lukee, niin kristinuskon moraalinen valo ei kuitenkaan ole ihmisen kunniakkaimmissakaan suorituksissa, vaan siinä, mitä Kristus oli, on ja tulee olemaan.

"Uskonto on oopiumia kansalle"

Marxin syytös siitä, että ihmiset ovat kautta historian laiminlyöneet uskonnon varjolla taloudellisen oikeudenmukaisuuden, on totta. Israelilaisten Jumala sanoi saman asian jo kauan sitten. Jumala antaa profeetalleen masentavan kuvan Israelin kansan tilasta: "He tulevat sinun luoksesi joukoittain ("on mieltä ylentävää käydä joskus kirkossa"), istuvat sinun edessäsi minun kansani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niiden mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perään."¹⁹ "He eivät aja orpojen asiaa niin että voittaisivat, eivätkä hanki köyhälle oikeutta. Enkö minä näistä tällaisista rankaisisi, sanoo Herra, eikö minun sieluni kostaisi tällaiselle kansalle?.. Sillä kaikki niin pienet kuin suuretkin pyytävät väärää voittoa. Kaikki niin profeetat kuin papitkin harjoittavat petosta."²⁰ Tuskinpa edes Marx olisi voinut olla ankarampi.

Taloudellisesti ahneen ja itsekkään kansan uskonnollisena oopiumina oli leipäpappien ruokkima usko siihen, että heidän keskellään oleva Jumalan käskystä rakennettu temppeli pelastaisi heidät. Mutta Jumala varoitti heitä: "Älkää luottako valheen sanoihin kun sanotaan 'Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli'.”²¹ Ja Hän sanoo tulevansa tuhoamaan temppelin ja kaikki ne tomppelit, jotka sen varjossa ja siihen luottaen harjoittavat taloudellista riistoa.

Raamattu on täynnä kehotuksia henkilökohtaiseen köyhien auttamiseen sekä varoituksia niille, jotka uskonnon avulla pitävät köyhiä kurjuudessa.²²

Marxilaisten oopiumi

Marxilaisillakin on tässä suhteessa oma oopiuminsa. Heidän mielestään henkilökohtainen armeliaisuus ja köyhien auttaminen on turhaa, niin kauan kuin "köyhyyttä aiheuttavia yhteiskunnallisia rakenteita ei ole muutettu". Vallankumouksen odotus on se oopiumi, joka vapauttaa marxilaiset yksilöllisestä uhrautumisesta ja velvollisuudesta olla ”pienessä uskollinen" köyhien asian ajamiseksi.

Jumala haluaa näiden kahden tehtävän olevan tasapainossa: "Eikö tämä ole se paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irrotatte ikeen nuorat ja päästätte sorretut vapauteen; että särjette kaikki ikeet ( = rajuja yhteiskunnallisia rakennemuutoksia). Eikö tämä, että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi; kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy häneltä, joka on omaa lihaasi ( = henkilökohtainen laupeus ja armeliaisuus)?"²³

Johdonmukaisesti sovellettu kristinusko murtaa kaikki sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka ylläpitävät synnillistä köyhien riistoa. Samalla se kuitenkin velvoittaa jokaista talouspoliittisia uudistuksia tai jopa vallankumousta ajavaa kansalaista henkilökohtaiseen uhrautuvaisuuteen köyhien auttamiseksi. Jokaisella yksilöllä, aina arabialaisesta öljysheikistä kansaneläkkeellä elävään suomalaiseen tai nälkäkuoleman partaalla olevaan somalialaiseen saakka, on jotain annettavaa ja jaettavaa. Missään ei ole ihmistä, joka ei pystyisi antamaan mitään sellaiselle lähimmäiselleen, jota auttaisi jo suuresti pelkkä hymy tai myötätunnon kyynel. Se joka ei sovella yksityiseen elämäänsä sitä, mitä hän vaatii yhteiskunnalta, ei ole oikea ihminen ajamaan taloudellisia uudistuksia. Kristillinen yhteiskuntauudistus alkaa ongelmien ytimestä: ihmisen itsekkäästä ja ahneesta sydämestä. Mutta uudistus ei suinkaan pysähdy siihen.

Marxin vertaus uskonnosta kansan oopiumina tarkoitti alunperin uskonnon rauhoittavaa ja nöyräksi tekevää vaikutusta, joka esti sorrettuja ryhtymästä väkivaltaiseen vallankumoukseen. On aivan totta, että kristinusko on aina lohduttanut köyhiä ja sorrettuja ihmisiä sillä, että heidän elämänsä voi kaikesta huolimatta olla arvokasta ja merkityksellistä sekä sillä, että heidän kyyneleensä tullaan tulevassa maailmassa pyyhkimään pois. Pitää paikkansa, että Jeesuksen opetuksen mukaan yksinkertaisen ihmisen nöyryys ja sydämen puhtaus on äärettömän paljon arvokkaampaa kuin oikeudenmukaisen taloudellisen ja poliittisen aseman voittaminen itselleen. Mutta köyhän lohduttaminen ja arvostaminen ei ole koskaan merkinnyt sorron hyväksymistä.

Katkera votka

Leninin mielestä Marx kunnioitti uskontoa liikaa pitäessään sitä kansan oopiumina. Hänen arvionsa mukaan "uskonto on eräänlaista huonoa henkistä votkaa, johon pääoman orjat hukuttavat inhimillisen olemuksensa ja vaatimuksensa elämästä, joka olisi edes vähän ihmisarvon mukaista."²⁴ Oman käsitykseni mukaan Jeesus kääntäisi Leninin sanat takaisin lähettäjälle sanoen, että luokkavihan lietsoma päihdyttävä katkeruus on todella myrkyllistä henkistä votkaa, johon minkä tahansa veroluokan ihmiset hukuttavat ihmisarvonsa. Tämä katkeruuden myrkky pitää edelleen yllä tulehdusta Suomenkin vuosikymmeniä vanhoissa kansallisissa haavoissa.

Jeesus todellakin opetti rakkautta yli rajojen - jopa yli luokkarajojen. Hän opetti siunaamaan vihollisia ja rukoilemaan heidän puolestaan. Mao piti tällaista rakkautta epärealistisena, mahdottomana ja vääränä: ”Maailmassa tulee olemaan kaiken kattavaa rakkautta sitten kun luokat on eliminoitu, mutta ei nyt. Me emme voi rakastaa vihollisia...”²⁵ Samaan johtopäätökseen tulee suomalainen marxilainen teoreetikko Vesa Oittinen: "Johdonmukaisen materialistisen määritelmän (rakkaudelle) esitti aikoinaan Spinoza: rakkaus on mielihyvän tunnetta, johon liittyy sitä aiheuttaneen ulkoisen syyn mielle. Tästä seuraa, että emme koskaan voi rakastaa mitään, mikä ei synnytä meissä mielihyvää. Emme siis voi rakastaa vihollisiamme, se on ihmisluonnon vastaista.²⁶

Tämä on perikadon tie. Viimeinen luokkavihollinen on eliminoitu vasta sitten, kun ensin on eliminoitu toiseksi viimeinen ihmisyksilö, joka ei aiheuta "mielihyvän tunnetta".

Kristillinen rakkaus ei ole löperöä, selkärangatonta vääryydeltä silmänsä ummistavaa tunteilua. Fidel Castro on sanonut: "Kristitty, joka julistaa kristinuskoa puhtaimmillaan, ei koskaan asetu riistäjien eikä niiden rinnalle, jotka aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta, nälkää ja kärsimystä."²⁷ Tämä on mitä ilmeisimmin totta. Mutta kristitty ei asetu ajamaan minkään muunkaan luokan etuja luokkamoraalin sanelemalla tavalla. Kristitty on aina uhrien puolella, mutta ei silti muodosta uhrien puoluetta, jonka etu itsessään olisi moraalin mitta. Kristityn tehtävä on asennoitua ja toimia Jumalan moraalisen lain ja Kristuksen rakkaudellisen opetuksen ja esimerkin mukaisesti kaikkia ihmisiä, niin sorrettuja kuin sortajiakin kohtaan.

Kristillisen seurakunnan historia on huonoistakin esimerkeistä huolimatta osoittanut vääräksi Vesa Oittisen surullisen mutta johdonmukaisesti materialistisen väitteen, jonka mukaan "On selvää, ettei uskonnollisen moraalin kehotus 'Rakasta lähimmäistäsi' (jopa kapitalistiakin) kykene voittamaan niitä objektiivisia, aineellisia prosesseja, jotka synnyttävät luokkavihaa."²⁸

Rakkauden hedelmä

Siitä lähtien, kun roomalaiset imperialistit ja Jerusalemin kaupungin uskonnollinen valtaeliitti kiduttivat Jeesuksen kuoliaaksi ja hän rukoili Isää antamaan heille anteeksi (vaikka ei varmasti tuntenut mitään mielihyvän tunnetta), Jeesuksen seuraajat ovat kautta vuosisatojen kieltäytyneet alentumasta katkeruuteen ja vainoojiensa vihaamiseen. Se ei ole koskaan ollut helppoa, eikä se ole helppoa tänäkään päivänä niissä maissa, missä Raamattu on pannaan julistettu kirja ja kristityt alimman luokan kansalaisia, pariaa, tai siellä, missä heitä suljetaan vankileireihin ja mielisairaaloihin "sairaitten" ja "yhteiskunnalle vaarallisten" ajatustensa tähden.

Monet kristityt ovat epäonnistuneetkin ja tarttuneet epätoivoisessa katkeruudessaan sortajien käyttämiin aseisiin: parjauksiin, valheisiin, vääristelevään propagandaan ja jopa väkivaltaan. Mutta sortajien aseisiin tarttuminen on aina, merkinnyt väärälle puolelle astumista siinä kosmisessa taistelussa, mikä käydään vihan ja rakkauden valtakunnan välillä.

Ensimmäisten vuosisatojen "huonoa henkistä votkaa" juoneiden kristittyjen esimerkki kelpaa malliksi kenelle tahansa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavalle. Historioitsija W .E.H. Lecky ja Aadolf Harnack havainnollistavat ensimmäisten vuosisatojen seurakunnan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan seuraavin hyvin dokumentoiduin esimerkein: 1) Runsas köyhäinapu almujen ja organisoidun rahanjaon kautta hädänalaisille, erityisesti orvoille ja leskille. 2) Sairaiden ja vammaisten auttaminen. Suurimpiin kaupunkeihin rakennettiin sairaaloita. 3) Kristityt auttoivat vankiloissa ja kaivoksissa kärsiviä orjia niin tehokkaasti, että keisari Liciniuksen piti julistaa laki, joka estäisi kristittyjä lievittämästä näitä kurjia heidän kärsimyksissään. 4)Perustettiin erityinen rahasto, jolla rahoitettiin varattomien kansalaisten hautajaisia. 5) Vaikka seurakunta ei noussutkaan väkivaltaiseen kapinaan orjuutta vastaan, se kuitenkin vaati mahdollisimman kovaäänisesti orjille inhimillistä kohtelua. Itse he kunnioittivat orjia samanarvoisina ihmisinä ja ostivat näitä mahdollisuuksien mukaan vapaaksi seurakunnan varoilla. 6) Ruttojen ja kulkutautien sattuessa kristityt olivat ainoita, jotka huolehtivat sairaista ja menehtyvistä sekä hautasivat kuolleita oman henkensä kaupalla. 7) He korostivat työn merkitystä ja tekivät parhaansa järjestääkseen työpaikkoja työttömille ja koulutusta ammattitaidottomille. Työkyvyttömiä elätettiin seurakunnan varoin.²⁹

Näiden käytännön toimenpiteiden lisäksi kristityt yrittivät poistaa kärsimystä ja edistää elämän kunnioittamista vastustamalla aborttia, yleisiä lapsimurhia ja itsemurhia. Julkisesti he myös tuomitsivat roomalaisten suuren huvituksen, gladiaattoritaistelut, joita ei juuri kukaan muu aikalainen uskaltanut tai ymmärtänyt vastustaa. Käytäntö loppui vasta sitten, kun munkki Honorius ryntäsi areenalle estääkseen taistelut ja sai itse surmansa.³⁰

"Enemmän kuin mikään muu uskonto tai aatteellinen liike kristinusko on edistänyt intellektuaalista kehitystä laatimalla aakkosia ja kirjakieliä, luomalla kirjallisuutta, perustamalla ja rakentamalla koululaitoksia alkeiskouluista yliopistoihin asti, innoittamalla ihmismieltä uusiin ja tuoreisiin tutkimuksiin. Kristinusko on suurin tunnettu yksittäinen tekijä, joka on vastustanut sellaisia ihmiskunnan vihollisia kuin sota, nälänhätä ja rotusorto. Enemmän kuin mikään muu uskonto se on työskennellyt ihmisarvon puolesta. Tämän se on tehnyt, koska sitä kantaa voima, joka pystyy nostamaan ihmisen itsekkyydestä, keskinkertaisuudesta ja moraalisesta rappiosta epäitsekkääseen työskentelyyn ja moraaliseen voimaan.”³¹

Myös alkuajan pietistikristityt ajoivat voimakkaasti sosiaalisia uudistuksia. Johan Arndt (1555-1621), jota usein on syytetty maailmaa pakenevasta pyhityskristillisyydestä, painotti kirjoituksissaan rakkauden käskyyn perustuvaa sosiaalista vastuuta. Philip Jakob Spener (1635-1705), Saksan luterilainen pietistijohtaja, haastoi rikkaita kristittyjä lopettamaan kerjäläisyyden jakamalla omaisuutensa tai käyttämällä sen köyhien hyväksi. Hän organisoi laajaa köyhäinhuoltoa.

Spenerin oppilas August Herman Francke (1663-1727) alkoi työnsä Hallessa opettamalla ja ruokkimalla köyhiä ja orpoja. Hän teki koko kaupungista sosiaalisen ja kultturellisen edistyksen mallipaikan. Francke rakennutti orpokodin, sairaalan, kirjaston sekä pienteollisuuslaitoksia suojattiensa elättämiseksi ja työllistämiseksi. Nyt paikallinen kommunistinen hallinto on rahoittanut hänen kirjastonsa ylläpidon tunnustuksena hänen sosiaalisesta työstään.

Cotton Matthews (1663-1728), Amerikkaan muuttaneiden englantilaisten puritaanien johtohahmo, perusti koulut köyhille ja orvoille. Hän rikkoi oman sivistyksensä tabuja rahoittamalla henkilökohtaisista varoistaan neekerilastenkin koulutuksen ja sai kärsiä noustessaan rikkaiden väärinkäytöksiä vastaan.

Kotimaassaan Englannissa George Fox (1624-1691) heitettiin kuudeksi vuodeksi vankilaan, koska hän oli vaatinut hallitusta systemaattiseen köyhäinapuun ja omaisuuden tasaukseen luokkaerojen pienentämiseksi, ja koska hän haastoi 'kristityt' maanomistajat vapauttamaan orjansa.

Kautta koko 1700-luvun aina 1800-luvun alkuun saakka Englannin "hengellisen oopiumin" huumaamat kristityt kävivät omaa sitkeää mutta väkivallatonta "luokkataisteluaan" sen ajan räikeintä laillistettua sortoa vastaan. Orjuuden vastainen kamppailu huipentui lopulta varsinaiseksi kansanliikkeeksi, jota johti mm. metodistiliikkeen perustaja John Wesley (1703-1791) sekä William Wilderforce (1759-1833). Taistelumenetelmiin kuului painostusryhmien organisointi, kansalaismielipiteen valveuttaminen laajan kirjallisuustyön kautta, lainsäätäjiin vaikuttaminen, orjatyövoimalla valmistettujen tuotteiden boikotointi jne. Vihdoin v. 1807 kaikki Englannin orjat määrättiin vapautettaviksi (siirtomaissa laki tuli voimaan vasta v. 1833).

Seuraavaksi kristityt alkoivat auttaa teollisen vallankumouksen jalkoihin jääneitä työläisiä mm. Anthony Ashleyn (1801-1885) johdolla. He saivat aikaan esim. 10-tuntisen työpäivän (1847), lapsityövoiman kiellon (1875), lain, joka kielsi naistyövoiman kaivoksissa (1867), sosiaaliavustusta ja asuntouudistusohjelman köyhille, järjestelmällisen mielenterveyshoidon jne.

Kaikki tämä tapahtui samoihin aikoihin kun sosiaalidarwinismin uranuurtaja Herbert Spencer (1820-1903) oman maailmankatsomuksensa pohjalta selitti köyhien menehtymisen Lontoon East-Endin slummeissa ilmentävän luonnon suurta hyväntahtoisuutta: heikkojen sortuminenhan on luonnollisen valinnan kannalta lajille edullista.³²

Vastaavaa sosiaalista uudistustyötä ja uhrautuvaa laupeudentyötä ovat kristityt tehneet kaikkialla maailmassa jo kauan ennen kuin Marx tarttui omaan työkaluunsa - hyvin teroitettuun kynään. Silti on valittaen muistettava, että nämä kristillisen rakkauden innoittamat vallankumoukselliset pioneeriyksilöt ja -liikkeet eivät useinkaan edustaneet varsinaista kristikuntaa, vaan ne joutuivat varsinkin länsimaissa taistelemaan juuri sitä vastaan. Jos kristikunta kokonaisuudessaan olisi pysynyt uskollisena Mestarilleen ja alkuperäiselle sanomalleen sekä kutsumukselleen, niin Marxilla olisi mennyt kynä suuhun.

Kun rakkaus marxilaisittain määritellään pelkäksi kohteen herättämäksi mielihyvän tunteeksi ja viha aineellisen prosessin väistämättömäksi seuraukseksi, kenenkään ei enää tarvitse vaivata mieltään rakastamisen raskailla velvoitteilla eikä potea pahaa omaatuntoa sydämessä kiehuvasta vihasta, katkeruudesta, murhanhimosta, kostonhalusta, halveksunnasta ja inhosta, kunhan se vain kohdistuu luokkaviholliseen. Armoa ei tunneta eikä anneta. Anteeksianto, anteeksipyyntö ja sovitus vihollisen kanssa on vain mielen heikkoutta.

Tätä minä kutsuisin pahimmanlaatuiseksi henkiseksi votkaksi. Sen aiheuttama humala on sokea katkeruus, jonka promillet mitataan suuruudenhulluudessa ja vallan turmeluksessa, ja sen aiheuttama krapula johtaa vainoharhaiseen teurastukseen.

Bertrand Russelkin joutui vanhoina päivinään kääntymään takaisin niihin arvoihin, joiden olemassaolon hän oli teoriassa yrittänyt kieltää. Miettiessään ihmiskunnan todellisen kehityksen esteitä hän sanoo: "Mikä seisoo esteenä? Ei fyysiset tai tekniset esteet, vaan ihmismielen pahat halut, epäily, pelko, vallanhimo, suvaitsemattomuus jne.

Ydinvastaus on hyvin yksinkertainen ja vanhanaikainen, niin yksinkertainen, että melkein pelkään mainita sitä. Pelkään kyynikkojen pilkallisia hymyjä kuullessaan sanani. Vastaus, jota tarkoitan - antakaa anteeksi että mainitsen sen - on rakkaus, kristillinen rakkaus ja myötäeläminen."³³

Ongelma on vain siinä, että kristillistä rakkautta, kristillistä elämänkatsomusta, ei voi perustella tai ylläpitää ilman kristillistä ihmiskäsitystä, joka puolestaan lepää kristillisen maailmankatsomuksen varassa. Russelia nolotti myöntää välttämättömäksi kristillinen rakkaus, koska hän oli elämänsä aikana kuluttanut niin enrgiaansa kuin arvovaltaansakin sen perusteiden kieltämiseen.

Samaan umpikujaan joutui Sartre, joka kieltäessään Jumalan kielsi johdonmukaisesti myös moraalin olemassaolon. Hänenkin täytyi myöntää: "Moraalin ongelma nousee siitä tosiasiasta, että moraali on meille ihmisinä sekä väistämättömyys että mahdottomuus.”³⁴ Toisin sanoen: moraali on hänelle mahdottomuus, koska Jumalaa ei ole, ja samalla se on väistämättömyys, koska ilman sitä inhimillinen kanssakäyminen ei onnistu. Ihmiskunnalle löytyy vain yksi elämänkatsomus, joka toimii eheyttävästi ja rakentavasti yksilön suhteessa itseensä, lähimmäiseensä, luontoon ja Jumalaan. Se on Raamatun mukaan johdonmukaisesti elämään sovellettu kristillinen maailmankatsomus. Sen lainalaisuudet on rakennettu meidän olemukseemme ja koko todellisuuteen. Toimi niitä vastaan ja saat kaikenlaisia psykosomaattisia sairauksia, mielenhäiriöitä, ihmissuhdevaikeuksia, perheongelmia, sosiaalisia vitsauksia, taloudellisia kieroutumia, poliittisia ahdistuksia ja luonnon tasapainottomuutta.

Kristillisyyden rippeitä löytyy kaikista kulttuureista ja maailmanuskonnoista. Kukaan ei hallitse sitä kokonaan eikä kenellekään ole siihen yksinoikeutta. Kansa, jolle sen aakkoset annettiin, ei ollut sille uskollinen, ja seurakunta, jolle se on sanallisesti ja Jeesuksen esimerkin kautta ilmoitettu, on usein soveltanut sitä väärin tai unohtanut siitä osia kokonaan.

Koska Jumala on ilmoittanut itsensä myös ns. yleisen ilmoituksen kautta ja koska kaikkien kulttuurien ja uskontojen juuret ovat pohjimmiltaan samassa menneisyyden lähteessä, on selvää, että kristillisen moraalin alkeet ovat nähtävissä useissakin maailmanuskonnoissa.³⁵

Vaikka hindulaisuuden päämääränä onkin kaiken toiminnan ja tekojen (karman) loppuminen, se tarjoaa ennen sitä myös velvoitteiksi (dharma) eettisiä arvoja, jotka ovat monessa suhteessa samoja kuin kristinuskossa. Himomurhat, kidutus, ahneus, varastelu jne. ovat paheita intialaisellekin. He eivät kuitenkaan pidä niitä rikkomuksina persoonallisen Jumalan rakkaudellista ja pyhää tahtoa vastaan, vaan pikemminkin rikkeinä kosmisia liikennesääntöjä vastaan, minkä seurauksena joutuu kokemaan .pari miljoonaa ylimääräistä jälleensyntymistä ennen lopullista sammumista. Elämä on hindulaisen helvetti tai ainakin kiirastuli, johon hän joutuu, kunnes oppii elämään kunkin kierroksen edellyttämän dharman (velvollisuuden) mukaan. Lopullinen tyhjiin raukeaminen on sitten se taivas, johon hän pelastuu. Normaalissa tapauksessa siihen kuluu Krishnan mukaan yhtä pitkä aika kuin yhdellä linnulla menisi Mount Everestin tasoittamiseen, jos se noukkisi yhden pienen kivensirun vuodessa.³⁶ Tässä systeemissä ei voida puhua mistään perimmäisestä rakkaudesta, koska sekin on osa sitä karmaa, josta täytyy vapautua voidakseen pelastua.

Yksi käytännön seuraus johdonmukaisesti sovelletusta jälleensyntymisopista on sekin, että pyhät lehmät, apinat ja rotat saavat esteettä syödä suuren osan ihmisille tarkoitetusta hedelmä- ja viljasadosta. Kun hallitus yrittää vähentää rottakantaa maksamalla tappopalkkion jokaisesta viranomaiselle tuodusta rotanhännästä, vilpittömät hindulaiset vangitsevat rotat, katkaisevat niiltä hännän ja päästävät taas vapaaksi. Motiivina ei suinkaan ole rakkaus luontoon, vaan harhautuneen maailmankatsomuksen aiheuttama pelko. Hindulainen maailmankatsomus ei anna perusteita eikä motivaatiota uhrautuvaan hädänalaisten auttamiseen. Pyhimmät miehet eivät ole niitä, jotka eniten palvelevat muita, vaan niitä jotka ovat täysin muiden palvelusta riippuvaisia.

Aikaisemmin mainittu 'jumaluus' guru Rajneesh, on palkannut vartijoita pitämään köyhät intialaiset loitolla Poonin ashramistaan. "On täysin absurdia, että aineellisesti köyhät voisivat olla hengellisiä", hän julistaa rikkaille seuraajilleen. Köyhien surkeus johtuu heidän aikaisemmassa elämässään tekemistään virheistä.³⁷ Koska Rajneesh ei vielä ole oppinut levitoimaan. hän liikkuu kaupungilla kahdella Rolls Royce Silver Cloudilla ja arvostelee ankarasti niitä kristittyjä, jotka vapaaehtoisesti luopuvat elintasostaan auttaakseen Intian köyhiä: "Nobel-rauhanpalkinnon antaminen Äiti Teresalle on häväissyt koko palkinnon. Nobel-palkinnolla ei ole enää mitään arvoa."³⁸

Yhtä mahdotonta on buddhalaisuudesta löytää pohjaa ehdottomalle rakkaudelle. Rakkaussuhde Jumalaan on mahdoton, koska häntä ei ole, ja rakkaussuhde kahden ihmisen välillä on kuin autiuden ja tyhjyyden liitto, jossa tarkoituksettomuus suorittaa vihkimisen. Buddhalaisuudelle on oppi yksilön perimmäisestä olemattomuudesta ja arvottomuudesta yhtä keskeinen kuin kristinuskolle oppi jokaisen yksilön ainutlaatuisesta olemuksesta ja äärettömästä arvosta.

Islamilaisuudessa persoonallinen ja kaikkivaltias Allah sanelee säännöt valtion johtamisesta hammastikkujen käyttöön ja ulostamiseen asti. Laki on ilmaistu Koraanin pohjalta laaditussa Shariassa, joka vastaa juutalaisten Talmudia. Islamilaisuuden ydinsanoma perustuu ehdottomaan tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen eikä sydämen rakkauteen ja sisäiseen asenteeseen. Siksi käännytystyö voi hyvin tapahtua miekalla ja väkivallalla.

Kristuksen eettisen sanoman ydin ei ollut sääntöjen tottelemisessa ja oikeassa ulkonaisessa käyttäytymisessä, vaan sydämen rakkaudessa. Kristus ei kehottanut meitä rakastamaan siksi, että Jumala rakastaisi meitä ja pelastaisi meidät, vaan siksi koska Jumala rakastaa meitä ja on jo pelastanut meidät.

Ei mikään voi olla elämänmyönteisempi, rakentavampi ja eheyttävämpi kuin johdonmukaisesti elämään sovellettu jumalallinen agape-rakkaus. Se paha, mitä jotkut yksilöt, yhteisöt ja kirkko kunnat ovat tehneet rakastavan Jumalan nimissä, ei vähennä uskoani Jumalaan vaan ihmiseen.

Kumoamattomaksi historialliseksi tosiasiaksi jää, että suurin osa maailmanhistorian ja nykyhetken humanitaarisesta työstä ihmisen terveyden, vapauden, tiedon, arvon ja onnen hyväksi on kristillisen opetuksen innoittamaa tai kristillisen seurakunnan tekemää. Useimmat kansat ovat saaneet kirjakielensä, kouluja terveydenhoitolaitoksensa, teknisen kehityksensä, tehokkaammat maanviljelymenetelmänsä jne. kristityiltä pioneereilta, jotka henkensä kaupalla rakastivat koko ihmistä ja välittivät kaikista hänen tarpeistaan.

(Suuri osa tulevasta kustannusohjelmastamme tulee käsittelemään kristillisen maailmankatsomuksen soveltuvuutta eri elämänalueille, joten vastustan kiusausta käsitellä jo tässä sellaisia alueita kuin ekologia, psykologia, politiikka, perhe-elämä, taiteet jne.)

Hyvin toimivat valheet

Maailmanhistorian monet murhenäytelmät ja ihmiskunnan lukuisat kärsimyksen muodot opettavat meille, ettei ole lainkaan samantekevää, mitä ihminen uskoo, millainen maailmankatsomus hänellä on. Kaikki ajatukset tunkeutuvat vähitellen tekojen muodossa myös elämään. Maailmankatsomuksista sikiää elämänasenteita, poliittisia järjestelmiä, kansanliikkeitä, taiteen muotoja, lakipykäliä, uskonlahkoja, koululaitoksia, uudelleenkoulutusleirejä, diktatuureja yms.

Me joudumme väistämättä arvioimaan maailmankatsomuksia niiden seurauksista käsin. "Hedelmistään puu tunnetaan" merkitsee tässä yhteydessä sitä, että maailmankatsomuksen myrkyllisyys tai terveellisyys punnitaan sen käytännön sovellutusten kautta.

Jos käytämme tätä yhtenä totuuden mittapuuna, se merkitsee tietenkin sitä, että me oletamme totuuden tuottavan hyvää, ravitsevaa ja terveellistä eikä myrkyllistä ja tappavaa hedelmää.

Voimme tietenkin tehdä päinvastoinkin ja olettaa, että perimmäinen totuus maailmasta on kuolemaakin katkerampi; että se elämään sovellettuna on tuhoisaa ja että kaikki kaunis ja hyvä on valheen hedelmää. Voimme laulaa Tuomari Nurmion mukana:

"Paha musta enkeli vie kenet haluaa eikä muita enkeleitä ole olemassakaan",³⁹ ja pitää itseämme rohkeina, kun uskallamme pitää totena niin julman epätoivoista maailmankatsomusta. Synkkyydestään huolimatta tällainen "raaka totuus" voi olla monelle paljon suloisempi yrtti kuin puhe rakastavasta Jumalasta, jonka olemassaolo asettaa jokaisen ihmisen moraaliseen vastuuseen elämästään. Pelkkään pahaan uskominen vapauttaa siihen uskojan olemaan itse pelkkää pahaa.

Vaikka arvioimmekin maailmankatsomusta sen mukaan, onko se ollenkaan sovellettavissa elämään sekä sen sovellutusten seurausten mukaan, niin se ei kuitenkaan yksin riitä ratkaisemaan totuuskysymystä. Pragmatismiksi kutsutaan sellaista ajattelua, joka pitää totena vain sitä, mikä toimii ja mistä on hyötyä ja hyviä käytännön seurauksia. Luonnontieteisiin ja tekniikkaan sovellettuna pragmatismi on tietenkin käyttökelpoinen periaate. Mutta valitessamme moraalisia arvoja ja etsiessämme vastausta laajempiin totuus kysymyksiin pragmatismi johtaa upottavalle pohjalle.

Pragmaattisin perustein valhekin voi olla tosi tietyssä tilanteessa. Jos esimerkiksi heikkohermoiselle syöpäpotilaalle kerrotaan, että löydetty kasvain onkin hyvänlaatuinen, on leikkauksella potilaan optimistisen mielialan vuoksi paremmat mahdollisuudet onnistua. Jos näin käy, valhe on toiminut hyvin ja siitä on ollut hyödyllisiä käytännön seurauksia, joten sen siis täytyy olla tosi.

Ikuisen tuomion pelossa elävä ihminen saadaan rauhoittumaan kertomalla hänelle, ettei ikuista tuomiota itse asiassa olekaan - ja jos onkin, hän saa joka tapauksessa toimia itse tuomarina. Onko näin saavutettu hyödyllinen mielenrauha todisteena siitä, että väite on tosi?

Vanha legenda taikasormuksesta auttaa ymmärtämään, millä tavalla pragmaattisuuden tekeminen ainoaksi totuuden mittariksi harhauttaa meidät kokonaan pois totuudesta: Kauan sitten oli olemassa sormus, joka toi kantajalleen Jumalan suosion. Sormus kulki perintönä polvesta polveen (tai pikemminkin sormesta sormeen), kunnes sen haltijaksi tuli isä, joka rakasti kaikkia kolmea poikaansa yhtä paljon, eikä tiennyt kenelle heistä sormuksen antaisi. Niinpä hän teetti siitä kaksi tarkkaa jäljennöstä ja antoi kullekin pojalle samanlaisen sormuksen kertomatta, kuka heistä sai alkuperäisen.

Isän kuoleman jälkeen kaikki kolme poikaa väittivät omaa sormustaan ainoaksi oikeaksi, aidoksi ja alkuperäiseksi. Kun riitaa ei saatu ratkaistuksi, viisas tuomari kehotti jokaista poikaa todistamaan sormuksen aitouden tekemällä hyviä rakkauden ja laupeuden tekoja, jotka olisivat osoituksena Jumalan suosiollisuudesta. Näin saavutettu hyödyllinen ja hyvin toimiva lopputulos teki oikeastaan samantekeväksi sen, kenen sormus (tai mikä maailman monesta uskonnosta) oli se ainoa oikea.

Suunnilleen tähän tapaan ajatteli erittäin vaikutusvaltainen amerikkalainen pragmaatikko John Dewey (1859-1952). Hänen mielestään eri uskontojen jumalakäsitysten arvo määräytyy ainoastaan sen mukaan, kuinka paljon hyötyä niistä on "sivistyksen" ja "edistyksen" innoittajina ja kehittäjinä. Tällainen ihmiskeskeinen humanistinen ajattelu harhauttaa meidät totuuskysymyksestä kokonaan. Pragmaatikko ei oikeastaan kysy, onko joku maailmankatsomus tosi vai ei, vaan hän kysyy vain, onko siitä mitään terapeuttista, sosiaalista, taloudellista, sivistyksellistä tms. hyötyä. Totuus on saanut väistyä ihmisten tarpeiden tieltä. Ihminen ei ole enää vastuussa muuttumattoman ja lahjomattoman totuuden edessä, vaan totuus on pantu vastuuseen ihmisten omavalintaisten tarpeiden edessä: mikäli se ei täytä tarpeita, se julistetaan kelpaamattomaksi.

Humanistipsykologi Carl Roger tekee avioerojen suuresta määrästä sen johtopäätöksen, että pariliittosuhde eli avioliitto ei toimi. Vika on liitossa periaatteena eikä liiton solmijoissa. Tilalle hän ehdottaa tarpeita paremmin täyttäviä ja siksi myös paremmin toimivia sarja- avio- tai avosuhteita.

Ihminen luonnollisesti syyttää mitä tahansa muuta paitsi omaa moraalista langenneisuuttaan. Siksi pragmaattisuusperiaatteesta yksinään käytettynä voi tulla vain itsekkyyden voitelija ja siunaaja.

En väitä, että kristillinen maailmankatsomus on tosi siksi, että se johdonmukaisesti elämään sovellettuna toimii hyvin, vaan sanon, että se toimii hyvin siksi, että se on tosi. Ja siinä on iso ero!

Katso myös

ApologetiikkaWiki

• Ajankohtainen 3
• Johdanto
• I luku: Maailmankatsomuksen valinta ja maailmankatsomukselliset valinnat
• II luku: Maailmankatsomus ei saa olla sisäisesti ristiriitainen
• III luku: Maailmankatsomus ei saa olla ristiriidassa todellisuuden kanssa
• IV luku: Maailmankatsomuksen täytyy voida selittää kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä
• V luku: Maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään
• VI luku: Maailmankatsomuksen tulee olla oikeaksi koettava ja sisäisesti tyydyttävä
• VII luku: Entä sitten? Epäilen silti