Muokataan osiota sivusta Saanko luvan - sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe (kirja)

== Ote kirjan luvusta Vihapuhelait ==

Vihapuheen käsitettä ei ole minkään maan lainsäädännössä onnistuttu täsmentämään niin, että sen soveltaminen olisi objektiivista, tasapuolista ja johdonmukaista. Vihapuhelakien tulkinnanvaraisuuden takia kommunistiset ja fasistiset järjestelmät ovat käyttäneet niitä oman valtansa pönkittämiseksi. Esimerkiksi Neuvostoliiton perustuslaki vuodelta 1936 toteaa: ”Kaikki rodullisen tai kansallisen vihan puolustaminen – – on laissa rangaistavaa.” Kommunistihallitus käytti tätä lakia rajoittaakseen poliittisten toisinajattelijoiden ja etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen sananvapautta (Strossen 2018: 26). Nykyisen vihapuhekeskustelun perustana pidetään kansainvälisiä päätöksiä, jotka kommunistivaltiot saivat 1960-luvulla hyväksytyiksi huolimatta demokraattisten valtioiden vastustuksesta. Niitä halutaan nyt soveltaa demokraattisiin valtioihin, vaikka ne uhkaavat demokratian perustana olevaa sananvapautta.

Euroopan kommunistivaltiot onnistuivat pitkällisen taistelun tuloksena sisällyttämään vuonna 1966 hyväksytyn ''Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen'' ''yleissopimuksen'' osaksi seuraavan periaatteen: ”Kaikki kansallisen, rotu- tai uskonnollisen vihan puoltaminen, joka merkitsee yllytystä syrjintään, vihollisuuksiin tai väkivaltaan, on kiellettävä lailla.” (Artikla 20:2) Tätä lauselmaa vastustivat kaikki Länsi-Euroopan demokraattiset maat, jotka halusivat kieltää lailla ainoastaan sellaisen kansallisen, rotu- tai uskonnollisen vihan puoltamisen, ”joka merkitsee yllyttämistä väkivaltaan”. Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan kommunistiset maat yhdessä Francon hallitseman Espanjan kanssa halusivat lauselman nykyisessä muodossaan. Vaikka kaikki viimeksi mainitut järjestelmät ovat jo romahtaneet, kyseinen pykälä on jäänyt osaksi kansainvälistä yleissopimusta totalitaaristen järjestelmien puolustamassa muodossa. Suojeltavien ryhmien joukkoon on lisätty myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ja tältä pohjalta nykyisissä demokraattisissa länsimaissa ajetaan vihapuhelainsäädäntöä, jonka avulla pidettiin yllä totalitaarista kommunistista järjestelmää ja fasistista Espanjaa.

Sama vastakkainasettelu vaikutti myös laadittaessa ''Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen yleissopimus'' vuodelta 1965, joka Suomessa hyväksyttiin vuonna 1970. Demokraattisten valtioiden kantana oli, että rasistista puhetta tulisi sietää yhteiskunnassa edellyttäen, että sellainen puhe ei yllytä väkivaltaan. Tšekkoslovakia kuitenkin halusi Neuvostoliiton tukemana muuttaa tämän artiklan laajempaan ja tulkinnanvaraisempaan muotoon siten, että rangaistaviksi tuli lain mukaan ”kaiken rodulliseen ylemmyyteen tai vihaan perustuvien aatteiden levittämiseen, rotusyrjintään kiihottamiseen” liittyvät teot.

Miksi länsimaiset demokratiat pyrkivät rajoittamaan rangaistavan puheen sellaiseen, mikä yllyttää välittömään väkivaltaan? Syynä on se, että tällöin sananvapauden rajoitukset ovat selkeitä ja demokratian edellyttämän sananvapauden alue on laaja. Mutta jos rangaistavaksi tehdään kaikki sellainen puhe, joka voidaan tulkita syrjiväksi tai loukkaavaksi, sananvapauden rajoitukset tulevat tulkinnanvaraisiksi ja mielivaltaisiksi, mikä uhkaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Jos lait laaditaan kommunistivaltioiden ehdotuksen mukaan olettaen, että vihapuhe voi sinänsä johtaa väkivaltaan, sananvapauden rajoitusten alue laajenee ja tulee epämääräiseksi, koska vihapuheen käsite on epämääräinen.