Muokataan sivua Onko uskonnon opetus indoktrinaatiota?

"Jos olemme valmiit tutkimaan tilastoja ja kiinnittämään huomiomme kaikkein yleisimpiin indoktrinaation muotoihin nykypäivän Britanniassa, on hyvin vaikea löytää vakavaa kilpailijaa uskonnolle" (Flew 1972a: 75).

Tällä osittain tieteensosiologisella menetelmällä Hirst oletettavasti katsoo voivansa ratkaista kiistan uskonnollisten uskomusten hyväksyttävyydestä. Tämä ratkaisu on kuitenkin älylliseltä painoarvoltaan kyseenalainen. Indoktrinaation määrittelyn ytimessä on kysymys hyväksyttävistä järkisyistä. Tämän kysymyksen älyllisesti tyydyttävä ratkaisu edellyttää pyrkimystä sellaiseen näkökulmaan, joka tekee oikeutta käsiteltävien asioiden monisyisyydelle. Ongelmallista on pyrkimys ratkaista kiistat keinotekoisesti käyttämällä retoriikkaa, joka vetoaa objektiivisen tuntuisiin kriteereihin ja soveltaa niitä omien ennakkoluulojen legitimoimiseen. Tätä ennakkoluuloisuuden ongelmaa ei helpota edes se, että on kyse korkeaa yhteiskunnallista arvostusta nauttivien älykköjen ennakkoluuloista.  

Sisältökriteeri kohdistaa huomion maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten uskomusten opettamiseen, erityisesti pyrkimykseen opettaa tietyn uskonnon tai maailmankatsomuksen vakaumuksia lapsille. Tavallisesti tätä kriteeriä tulkitaan niin, että sen mukaan tunnustuksellinen uskonnonopetus on indoktrinoivaa. En halua tässä yhteydessä ottaa kantaa kysymykseen, missä määrin tunnustuksellisena uskonnonopetuksena tunnettu opetus Suomen koululaitoksessa on käytännössä tunnustuksellista ja missä määrin se on ennemminkin vertailevaa uskontotiedettä. Tunnustuksellista uskonnonopetusta annetaan kuitenkin ilmeisesti kirkoissa, moskeijoissa, synagogissa ja temppeleissä, joissa opetetaan tiettyjä sisällöllisiä uskonnollisia käsityksiä totuuksina. En ole tässä yhteydessä kiinnostunut niinkään uskonnonsosiologisesta kysymyksestä, missä määrin sisällöllisiä uskonnollisia totuuksia opetetaan. Tarkastelen sen sijaan kysymystä, onko sisällöllisten uskonnollisten uskomusten opettaminen totuutena indoktrinaatiota.

Scrivenin periaate johtaa meidät siten loogiseen ristiriitaan. Koska Jumalan olemassaoloa ei pystytä todistamaan, on järkevää uskoa ateismiin. Koska ei ole mahdollista todistaa, että on olemassa ihminen, jota Jumala ei ole luonut, on järkevää uskoa, että Jumala on luonut kaikki ihmiset, mikä merkitsee sitä, että Jumala on olemassa. (Plantinga 1983: 27-29.)

 

Ateismin ensisijaisuus voidaan oikeuttaa vetoamalla siihen, että uskomuksilla täytyy olla perusteita. Jos halutaan osoittaa todeksi, että on olemassa Jumala, silloin meillä täytyy olla hyviä perusteita uskoa, että asia on todella niin. Siihen asti kunnes hyviä perusteita esitetään, meillä ei ole kirjaimellisesti mitään syytä uskoa, ja tässä tilanteessa ainoa järjellinen asenne on joko kielteinen ateismi tai agnostisismi. (Flew 1976: 22.)  

Flew'n kriteerin ytimessä on vaatimus, että hyviksi perusteiksi kelpaavat vain sellaiset perusteet, jotka vakuuttavat kiistan kaikki osapuolet. Flew ei kuitenkaan sovella kriteeriään mihinkään muuhun filosofiseen ongelmaan kuin kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos hän soveltaisi sitä johdonmukaisesti, hän joutuisi sanomaan, ettei kenelläkään filosofilla ole hyviä perusteita omaksua mitään kantaa mistään filosofisesta ongelmasta, koska jokaisen ongelman kohdalla on pysyviä ja syviä erimielisyyksiä. Tämä johtaisi filosofiseen skeptisismiin, näkemykseen jonka mukaan ei ole mahdollista ratkaista kiistoja esimerkiksi nominalistien ja realistien, dualistien ja monistien, tavallisen kielen filosofien ja fenomenologien välillä. Filosofiset skeptikot tuntevat monia filosofisia vaihtoehtoja, mutta eivät omaksu niistä mitään, he ovat kuunnelleet monia filosofisia väittelyjä, mutta eivät koskaan ole päätyneet mihinkään nimenomaiseen näkemykseen mistään asiasta. Flew ei ole valmis olemaan filosofinen skeptikko missään muussa kysymyksessa kuin kysymyksessä Jumalan olemassaolosta. Syykin on ilmeinen. Filosofinen skeptisismi on sisäisesti ristiriitainen kanta: filosofinen skeptikko kieltää, että olisi hyviä perusteita omaksua kanta, josta vallitsee pysyviä erimielisyyksiä, ja kuitenkin hän omaksuu filosofisen skeptisismin, joka on itsessään kiistanalainen kanta. Flew'n lähestymistavan ongelmana on, ettei hän anna mitään perusteita soveltaa kriteeriään näin valikoivasti. (Vrt. Van Inwagen 1996: 149-153.)     

Sisältökriteeriä käytetään tavallisimmin puolustamaan kantaa, jonka mukaan uskonnollisten vakaumusten opettaminen on indoktrinaatiota. Uskonnon määritelmä on joidenkin käsitysten mukaan niin laaja, että siihen voi sisältyä ateistisiakin uskomuksia, mutta rajoitun tässä pelkästään teististen uskonnollisten uskomusten käsittelyyn. Väite, jonka mukaan teististen uskomusten opettaminen on indoktrinaatiota, on mahdollista oikeuttaa kahdella eri tavalla.  

2) Teismi on järjenvastainen, irrationaalinen. Vaikka emme voisikaan tietää, että teismi on epätosi, on järjenvastaista uskoa Jumalan olemassaoloon, koska Jumalan olemassaolon puolesta ei voida esittää riittävästi ja riittävän selvää todistusaineistoa.  

Yhden näkemyksen mukaan teismin opettaminen on indoktrinaatiota, koska antiteistiset argumentit osoittavat teismin olevan epätosi. Vaikka ateististen uskonnonfilosofien onkin vaikea perustella vaatimusta, että uskonnollisten väitteiden todisteeksi pitäisi vaatia jotain enemmän kuin ulkopuolisten esineiden olemassaolon todisteeksi, he kuitenkin katsovat, että on olemassa argumentti, joka osoittaa teismin perusväitteen epätodennäköiseksi ja tekee sen opettamisesta siten indoktrinaatiota. Tämä argumentti perustuu kärsimyksen olemassaoloon. Kärsimyksen olemassaolon on katsottu todistavan, että kaikkivaltiasta ja moraalisesti täydellistä (täysin hyvää) Jumalaa ei voi olla olemassa tai että hänen olemassaolonsa ei ole todennäköistä. Nämä argumentit ovat perusteina väitteelle, jonka mukaan ateistinen kanta on tosi ja siten sen opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää, kun taas teismin perusväite on epätosi, joten sen opettaminen on indoktrinaatiota.  

 

Teistillä on kolme mahdollisuutta vastata tähän argumenttiin. Hän voi väittää, että kärsimys on paljon yllättävämpää ateistisen hypoteesin pohjalta kuin on oletettu tai että kärsimys on paljon vähemmän yllättävää teismin pohjalta kuin on oletettu tai että on olemassa muita syitä pitää teismiä parempana kuin ateismia ja että nämä syyt ovat paljon painavammat kuin kärsimyksen ongelma.  

Peter van Inwagen ehdottaa seuraavanlaista kertomusta, joka olisi yksi mahdollinen selitys kärsimykselle. Oletetaan, että kärsimys on sen edellytys, että maailma ei ole kaoottinen. Jos tuntevat olennot eivät pystyisi kokemaan kärsimystä ja kipua, ne eivät oppisi ohjaamaan toimintaansa tarkoituksenmukaisella tavalla. Pyrkiessään välttämään kipua ne ohjautuvat tavalla, joka tekee niiden toiminan järjestyneeksi, ja estää niitä systemaattisesti vahingoittamasta itseään. Näin kärsimys on sen edellytys, että maailmassa ei vallitse laajamittainen epäjärjestys. Jos oletetaan, että maailman järjestynyt toiminta on parempi kuin sen kaoottisuus ja että maailma, jossa on ihmisiä ja eläimiä, on arvokkaampi kuin maailma, jossa niitä ei ole, silloin maailma jossa on kärsimystä on parempi kuin maailma jossa ei ole kärsimystä. 

Olennaista van Inwagenin argumentissa on kiinnittää huomiota vaihtoehtoisiin tapoihin käsitteellistää teismin ja kärsimyksen olemassaolon suhdetta. Toinen paljon klassisempi teistinen vastaus kärsimyksen olemassaolon tuomaan ongelmaan perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Plantinga argumentoi, että kärsimyksen olemassaolo ja Jumalan olemassaolo ovat yhteensopivia, koska suuri osa kärsimyksestä on seurausta vapaiden ihmisten toiminnasta. Jos oletetaan, että on yhteensopivaa moraalisesti täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan olemuksen kanssa luoda olento, jolla on todellinen vapaus valita hyvän ja pahan välillä, silloin on tietysti mahdollista, että tuo olento valitsee pahan ja tuottaa sillä tavalla kärsimystä. Tämän oletuksen pohjalta kärsimyksen olemassaolo siinä laajudessa ja siinä muodossa kuin sitä on maailmassa on loogisesti yhteensopiva moraalisesti täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon kanssa (Plantinga 1967, 6. luku 6; 1982: 9. luku).

Toinen perustava argumentti, jonka pohjalta teismin opettamista pidetään indoktrinaationa, perustuu väitteeseen teismin irrationaalisuudesta. Vaikka ei voitaisikaan osoittaa teismiä epätodeksi, on kuitenkin ehkä mahdollista osoittaa, että sen hyväksyminen on järjenvastaista, irrationaalista. Tämä väite perustuu evidentialismin nimellä tunnettuun tietoteoreettiseen näkemykseen. Sen mukaan tietoa ovat vain sellaiset väitteet, jotka voidaan kiistattomasti todistaa oikeiksi. Jotta olisi mahdollista rationaalisesti uskoa teismiin, sen puolesta täytyisi voida esittää päteviä perusteluja. Pätevinä perusteluina evidentialistit pitävät sellaisia argumentteja, jotka ovat kiistattomia tai vastaansanomattomia. Jumalan olemassaolo täytyisi voida todistaa teoreettisesti ennen kuin siihen olisi järkevää uskoa.  

Jokainen ihminen joutuu käytännössä elämään jonkin olevaisen ja hyvän elämän luonnetta koskevan uskomusjärjestelmän pohjalta, vaikka hän ei pystyisikään tätä käsitystään kiistattomasti todistamaan. Yleisesti hyväksytyn teoreettisen todistuksen puute ei merkitse, että mitään totuuksia ei ole olemassa. Kaikki tavat elää eivät ole yhtä arvokkaita eivätkä kaikki tavat ymmärtää maailmankaikkeutta ole yhtä tosia, vaikka laaja-alaisista kysymyksistä ei pystytäkään esittämään kiistattomia teoreettisia todistuksia.

   

William Alston (1991), Alvin Plantinga (1983, 1993b) ja Nicholas Wolterstorff (1983) esittävät kaksi syytä, miksi on perusteltua pitää edellä esitettyjä sisältökriteerin sovelluksia yksinkertaistavina.  

Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja (ks. esim. Kvanvig 1996). Tässä yhteydessä emme voi tarkemmin syventyä tähän keskusteluun. Olennaista on se, että teistiseltä kannalta voidaan ateismia syyttää aivan samanlaisesta perustavasta järjenvastaisuudesta kuin mistä ateistit ovat syyttäneet teistejä. Uskonnonfilosofinen keskustelu, jota käydään hyvin yleisellä ja periaatteellisella tasolla, ei siis näytä ainakaan lähitulevaisuudessa johtavan yksimielisyyteen.  

Uskonnollisia väitteitä koskevien kiistojen pitkäaikaisuudesta ja ratkaisemattomuudesta on ajateltu loogisesti seuraavan agnostisismin totuus. Ongelmana on kuitenkin se, että kiista agnostisismin totuudesta on vähintään yhtä pitkäaikainen kuin kiista teismin totuudesta eikä siitä ole yhtään enempää yksimielisyyttä. Agnostisismi on yksi uskonnonfilosofisessa keskustelussa esitetty, puolustettu ja kritisoitu näkökanta.  

Päätelmänä tästä olisi, että sisältökriteeri ei traditionaalisessa muodossaan ole kovinkaan onnistunut pyrittäessä erottamaan indoktrinaatiota kasvatuksellisesta opetuksesta. Ei ole perusteltua väittää, että uskonnollisten, moraalisten ja poliittisten uskomusten opettaminen on välttämättä indoktrinoivaa, vaikka nämä käsitykset ovatkin kiistanalaisia. Kaikkein perustavimmat uskomuksemme esimerkiksi aineellisen todellisuuden olemassaolosta ovat kiistanalaisia tässä samassa mielessä. Näyttää mahdolliselta, että ihmisellä voi olla moraalista ja uskonnollista tietoa. Ja sikäli kuin tällaista tietoa voi olla, se on hyvin keskeistä ihmiselämän kannalta, joten sen opettaminen on perusteltua. Vaikka tämä johtaakin käytännössä siihen, että erilaisissa asiayhteyksissä lapsille opetetaan melko erilaisia uskomuksia tietona, se ei välttämättä ole huonompi tilanne kuin se, että heille opetettaisiin vain yhtä käsitystä (esimerkiksi agnostisismia) sillä perusteella että ihmisillä on erilaisia käsityksiä asioista tai että heille ei opetettaisi mitään uskontoon tai moraaliin liittyvää. Olennaista on se, että oppilaalle opetetaan näitä uskomuksia tietyn keskustelun taustaa vasten, jossa kilpailevat näkemykset ottavat mittaa toisistaan.  

On tietysti mahdollista väittää, että käsittelemäni vaihtoehdot (teismi, ateismi ja agnostisismi) ovat riittämättömät. Monet ovat sitä mieltä, että kysymys Jumalan olemassaolosta on sellainen, että siitä ei ole mahdollista mielekkästi keskustella tai se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava. Heidän perusteesinsä voitaisiin muotoilla seuraavasti:

Tämäntyyppinen asenne voi saada motivaationsa useista eri lähteistä. Sen taustalla voi olla esimerkiksi ajatus, että lauseet kuten "Jumala on olemassa" tai "Jumala rakastaa ihmisiä" eivät ole väitelauseita eikä niillä ole mitään yksiselitteistä merkitystä. Niillä voi olla korkeintaan terapeuttinen tai runollinen merkitys. Niiden opettaminen ikään kuin ne olisivat väitelauseita on indoktrinaatiota, koska se merkitsee niiden luonteen väärinymmärtämistä.

Tämän väitteen klassiset edustajat olivat loogisia positivisteja, jotka puolustivat merkityksen verifikaatioteoriaa: jos lause ei ole joko määritelmän mukaan tosi tai empiirisesti todennettavissa, se ei merkitse mitään. Emme voi edes ymmärtää mitä se sanoo. Kun loogiset positivistit sovelsivat tätä kriteeriä sellaisiin lauseisiin kuin "Jumala on olemassa" he päättelivät, että niitä ei voida ymmärtää, koska ne eivät merkitse mitään. Tämän näkemyksen mukaan on järjenvastaista opettaa, että Jumala on olemassa, koska väitettä ei ole mahdollista ymmärtää. Uskonnollisia lauseita voidaan tietysti lausua luokan edessä ja ne saattavat herättää tietynlaisia tunteita, koska niihin ehkä liittyy joidenkin oppilaiden mielissä muistoja aikaisempien kokemusten pohjalta. Mutta ne eivät itse asiassa viesti mitään. Niiden opettaminen ikään kuin ne viestisivät jotain, on erityinen muoto indoktrinaatiota, joka synnyttää oppilaissa sisäistä hämmennystä, koska he eivät pysty järjellisesti ymmärtämään niitä.  

Vakavampi ongelma on se, että kukaan ei ole toistaiseksi onnistunut määrittelemään verifikationistista merkityksen teoriaa tyydyttävällä tavalla. Joko määritelmät ovat olleet niin rajoittavia, että ne ovat määritelleet mielettömiksi sellaisiakin väitteitä, joita verifikationistit pitävät mielekkäinä, tai ne ovat olleet niin väljiä, että ne eivät sulje pois mitään väitteitä (ks. esim. Hempel 1952). Jos siis ei ole mahdollista määritellä verifikationistista merkityksen teoriaa, niin on vaikea soveltaa sitä pyrittäessä ratkaisemaan kysymystä teistisen opetuksen indoktrinoivuudesta. Niin kauan kuin kukaan ei ole onnistunut määrittelemään mitä verifikationistisella merkityksen teorialla tarkoitetaan, sitä ei ole mahdollista ymmärtää, eikä siitä voida johtaa mitään mielekkäitä johtopäätöksiä.

   

Väite, jonka mukaan kysymys uskonnon olemassaolosta ei ole merkityksellinen, voi myös perustua näkemykseen, että se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava. Tämän väitteen puolustajat saattavat argumentoida, että koko edellä kuvatun kaltainen kysymyksenasettelu on korostetun järkiperäinen ikään kuin ihmisen tulisi ohjautua perustavissa maailmankatsomuksellisissa valinnoissaan pelkkien järkisyiden perusteella. Järjen sijasta halutaan tässä näkemyksessä korostaa tunteen ja elämysten merkitystä. Saatetaan päätellä, että sikäli kuin ihminen ei koe kysymystä Jumalan olemassaolosta elämyksellisesti ja tunteenomaisesti merkitykselliseksi, ei rationaalisilla näkökohdilla ole hänelle merkitystä. Tältä pohjalta saatetaan pitää epämielekkäänä yleensä herättää kysymystä Jumalan olemassaolosta sen sijaan että lapsen annettaisiin elää luonnollisten taipumustensa ja tunteidensa mukaisesti. Jos kysymykseen ei ole vuosituhansien aikana löydetty vastausta, eikö olisi aiheellista haudata se ja jättää tulevat sukupolvet vaille kaikkea sitä ajan ja energian tuhlausta, jota kysymyksen pohtiminen tuottaa?

Tällainen kannanotto antaa kuitenkin aiheen kysyä, kenen puolesta näkemyksen edustajat haluavat ratkaista kysymyksen teistisen väitteen merkityksellisyydestä tai mielenkiintoisuudesta. Haluavatko he sanoa, että koska heitä itseään ei kiinnosta tämä kysymys, sen ei tulisi kiinnostaa ketään muutakaan ajattelevaa olentoa? Nykyisin teistinen kysymys näyttää kiinnostavan suurta osaa maapallon väestöstä. Haluavatko tämän ei-kiinnostavuus-teesin edustajat väittää, ettei näillä ihmisillä ole oikeutta olla kiinnostunut teistisestä kysymyksestä tai ettei heillä ole oikeutta opettaa lapsilleen teistisiä vakaumuksia, koska nämä filosofit eivät ole kiinnostuneet tästä kysymyksestä? Suurin osa ihmisistä ei luultavasti olisi kovinkaan kiinnostunut siitä, ovatko kyseiset filosofit kiinnostuneet teismin totuudesta, kun he omalta kohdaltaan pohtivat kantaansa teistiseen kysymykseen ja teististen väitteiden opettamiseen.  

Tässä yhteydessä voi olla mielekästä myös sivuta hiukan toisentyyppistä kysymystä, jolla on merkitystä pohdittaessa uskonnonopetuksen asemaa. Useat tunnetut filosofit, jotka kannattavat poliittista liberalismia muodossa tai toisessa, ovat viime aikoina suositelleet uskonnon sulkemista pois poliittisesta keskustelusta. Esimerkiksi Richard Rortyn (1994: 2-3) mielestä uskonto tulisi pitää yksityisasiana ja uskonnolliset perustelut tulisi jättää julkisen poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Hänen mukaansa demokratia ei voi toimia kunnolla, elleivät uskonnolliset ihmiset suostu pitämään uskontoa yksityisasiana vastapalvelukseksi siitä, että heille taataan uskonnonvapaus.  

Kaiken kaikkiaan voidaan pitää kyseenalaisena rajoittaa kovin vahvasti sitä, minkä tyyppisiä perusteluja demokraattisen yhteiskunnan kansalaiset voivat mielekkäästi käyttää poliittisessa keskustelussa. Yritys rajoittaa keskustelussa käytettäviä perusteluja on hyvin vaikeasti perusteltavissa demokratian perusajatuksen näkökulmasta. Niinpä voidaan pitää ongelmallisena myös sellaisen kasvatuksen rajoittamista, joka mahdollistaa sen, että erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista olevat oppilaat kehittyvät tietoisiksi perusteluista, joita heidän lähtökohdistaan on mielekästä käyttää poliittisessa keskustelussa.  

Hirst ja Flew katsovat uskonnollisten kysymysten kiistanalaisuudesta loogisesti seuraavan sen, että on perusteltua opettaa ainoastaan agnostisismia tai ateismia tai molempia. Tämä johtopäätös on loogisesti vähintäänkin kummallinen. Kysymyksen kiistanalaisuudesta seuraa ennemminkin se, että on rationaalisesti perusteltua opettaa kaikkia kiistan osapuolina olevia kantoja. Jos kysymys olisi ratkaistu, voitaisiin perustella vain yhden käsityksen opettamista totuutena tai rationaalisesti perusteltuna. Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat mielestään perustellusti eri mieltä käsiteltävistä kysymyksistä voidaan tuskin keneltäkään heistä kieltää rationaalista oikeutta opettaa oikeana pitämäänsä käsitystä totuutena. Koska elämme tilanteessa, jossa ateistit, agnostikot ja teistit katsovat rationaalisen harkinnan ja tiedollisten näkökohtien johtavan erilaisiin johtopäätöksiin ja kukin pystyy opettamaan omaa käsitystään totuutena samalla ottaen vasta-argumentit ja kilpailevat näkäkannat huomioon, on perusteltua pitää kaikkien näiden näkökantojen opettamista kasvatuksellisesti hyväksyttävänä. Tilanne ei ole tässä suhteessa sen kummallisempi kuin minkään muunkaan filosofisen peruskysymyksen suhteen, oli sitten kyse tahdon vapaudesta, tiedon luonteesta tai ulkopuolisten esineiden olemassaolosta.   

Yleisenä päätelmänä voidaan todeta, ettei ole olemassa rationaalisia perusteita pitää sen enempää teismin tai ateismin kuin agnostisisminkaan opettamista indoktrinaationa sisältökriteerin pohjalta. Ratkaisevaa on ennemminkin se, miten näitä käsityksiä opetetaan, otetaanko opetuksessa huomioon muita rationaalisia mahdollisuuksia ja kehitetäänkö oppilaissa valmiuksia muodostaa itsenäisesti oma kantansa näihin perustaviin kysymyksiin. Indoktrinoivana on ennemminkin pidettävä opetusta, joka kokonaan sivuuttaa uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset kysymykset ja siten jättää tiedon maailmankatsomukselliset kytkennät piiloon. Silloin oppilaat jätetään vaille valmiuksia kehittää keskeisiä ulottuuvuuksia persoonallisuudessaan ja ymmärtää kulttuurista keskustelua.