Muokataan osiota sivusta Onko uskonnon opetus indoktrinaatiota?

== Sisältökriteeri ja uskonnollinen indoktrinaatio ==

Uskonnollisia väitteitä koskevien kiistojen pitkäaikaisuudesta ja ratkaisemattomuudesta on ajateltu loogisesti seuraavan agnostisismin totuus. Ongelmana on kuitenkin se, että kiista agnostisismin totuudesta on vähintään yhtä pitkäaikainen kuin kiista teismin totuudesta eikä siitä ole yhtään enempää yksimielisyyttä. Agnostisismi on yksi uskonnonfilosofisessa keskustelussa esitetty, puolustettu ja kritisoitu näkökanta. 
	
Agnostisismin kannalta on ongelmallista, että monet ihmiset väittävät tietävänsä, että Jumala on olemassa. Tiedetäänkö luotettavasti, että se mitä he sanovat tiedoksi ei ole tietoa? Että esimerkiksi heidän kertomansa kokemukset Jumalasta perustuvat jonkinlaiseen psykologiseen projisiointiin? Ongelmana on, että vaikka tällaista psykologista projisiointia tiedetäänkin olevan olemassa, ei mitenkään neutraalisti ja yhteisesti hyväksyttävällä tavalla pystytä ratkaisemaan, kumpi kiistan osapuolista projisioi omia tunteitaan, pelkojaan, toiveitaan ja ahdistuksiaan maailmankaikkeuden keskukseen. (Plantinga 1998, 6. luku.)
	
Sama ongelma koskee myös väitettä, jonka mukaan Jumalan olemassaolon puolesta tai vastaan ei ole mahdollista esittää riittävästi tai riittävän selvää todistusaineistoa. Juuri tätä kiista koskee. 
	
Keskustelun jatkuminen läpi ihmiskunnan historian ei siis todista, etteikö kiistaan ole olemassa ratkaisua. Se tuo kuitenkin esille tietynlaisen redusoimattoman pluralismin (palautumattoman moninaisuuden, pysyvien mielipide-erojen) olemassaolon. Järkevät ihmiset ovat perustellusti keskenään eri mieltä. Kiistaan ei ole näköpiirissä lopullista ratkaisua. Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, etteikö ratkaisua olisi olemassa ja etteikö keskustelussa voisi tapahtua edistystä kohti oikeaa käsitystä. Edistys ehkä tapahtuu niin pienin askelin, ettei tässä tilanteessa pystytä yksimielisesti ennakoimaan, mihin tulokseen tutkimus johtaa. 
	
Indoktrinaation nimilapun kiinnittäminen johonkin osapuoleen keskustelun tässä vaiheessa on sikäli epätarkoituksenmukaista, että sen taipumuksena on rajoittaa tuon keskustelun osapuolen mahdollisuuksia tuoda näkemyksensä esiin. Tämä taas vähentää mahdollisuuksia päästä selville totuudesta. Sen sijaan on tarkoituksenmukaista suosia yhteiskunnallista pluralismia, sitä että kilpailevat osapuolet saavat vapaasti ilmaista näkemyksiään. Sisältökriteerin ongelmana on tehdä melko kaavamaisia erotteluja niiden uskomusten välillä, joiden opettaminen on hyväksyttävää, ja niiden, joiden opettaminen ei ole hyväksyttävää. Kaikkein ongelmallisinta on, etteivät sisältökriteerin perinteisen tulkinnan kannattajat ole pystyneet rationaalisesti puolustamaan pyrkimystään sensuroida tiettyjä näkemyksiä julkisesta keskustelusta. Sisältökriteerin avulla asetettujen rajoitusten taakse asetetaan kuitenkin moraalisen tuomion voima. Tällöin katsotaan, että ne jotka puolustavat esimerkiksi teististä lausetta rationaalisilla perusteilla toimivat moraalisesti tuomittavalla tavalla ─ he johtavat ihmisiä harhaan. Tällaisen moraalisen tuomion sijasta voisi olla perustellumpaa käsitellä heidän esittämiään argumentteja tavalla, joka tekee niille oikeutta. Muussa tapauksessa syyllistytään juuri siihen indoktrinoivaan yksinkertaistukseen ja argumenttien tukahduttamiseen, josta teistejä syytetään.  
	
Tämä sensuroiva asenne, joka liittyy sisältökriteerin kaavamaiseeen käyttöön, on ongelmallista sikäli, että siinä piilee sekä tietyntyyppinen kulttuurinen totalitarismi että riittämätön käsitys keskustelun nykytilanteesta. Sisältökriteeri näin sovellettuna olettaa, että teismi on rationaalisesti mahdoton kanta. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta uskonnonfilosofiselle keskustelulle.   
	
Nykyisen keskustelun valossa näyttää siltä, ettei ole olemassa argumenttia, joka yksiselitteisesti ratkaisisi kiistan teismin, ateismin ja agnostisismin välillä. Ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyjä järkisyitä, joiden perusteella olisi mahdollista kiistattomasti osoittaa yksi näistä kannoista epätodeksi, järjenvastaiseksi tai perustelemattomaksi. Tämä merkitsee, ettei ole sisällöllistä kriteeriä, jonka perusteella voitaisiin määritellä yhden kannan opettaminen indoktrinaatioksi ja muiden opettaminen kasvatuksellisesti hyväksyttäväksi.  
	
Näyttäisi siis siltä, että nykyisin ei sen enempää teisteillä tai ateisteilla kuin agnostikoillakaan ole argumenttia, joka vakuuttaisi toisinajattelevat. Johtavien uskonnonfilosofien joukossa on kaikkien näiden käsitysten edustajia. On siis mahdollista tuntea aiheesta esitetyt argumentit ja silti säilyttää mikä tahansa näistä kolmesta kannasta. Niin ikään on ilmeisesti mahdollista opettaa mitä tahansa näistä kannoista tavalla, joka ottaa huomioon niitä vastaan esitetyt argumentit. Käsitykseni mukaan tämä merkitsee, että mitä tahansa niistä voidaan opettaa indoktrinoimatta, jos kriteereinä käytetään rationaalista avoimuutta ja kriittisyyttä. 
	
Se että sisältökriteeriä voidaan käyttää Flew'n tapaan määrittelemään hänen oman maailmankatsomuksellisen vakaumuksensa opettaminen kasvatuksellisesti hyväksyttäväksi ja vastakkaisen kannan opettaminen indoktrinaatioksi, saa kriteerin soveltamisen näyttämään vähintäänkin epäilyttävältä. Ihmiskunnan älyllisen historian tai nykyisen filosofisen keskustelun valossa tuskin voidaan ongelmattomasti sanoa, että ateismin opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää kun taas teismin opettaminen on indoktrinoivaa. Se että sisältökriteeri tämän määritelmän mukaan johtaa tähän tulokseen, saa kriteerin näyttämään asenteellisesti motivoidulta.
	
Lisäksi näyttää siltä, että Jumalan olemassaolo on kysymys, josta on mahdollista keskustella rationaalisesti. Se, joka opettaa Jumalan olevan olemassa, voi vedota erilaisiin järkisyihin käsityksensä puolesta, vaikka hän ei katsokaan voivansa todistaa tätä käsitystä ehdottomasti. Monet ihmiset ovat rationaalisesti vakuuttuneita Jumalan olemassaolosta. He voivat opettaa Jumalan olevan olemassa ja ottaa opetuksessaan huomioon tätä käsitystä vastaan esitetyt vasta-argumentit. On vaikea luonnehtia tällaista opetusta indoktrinoivaksi.  
	
Samasta syystä voidaan pitää kasvatuksellisesti hyväksyttävänä myös ateistista opetusta, jonka mukaan Jumalaa ei ole olemassa. Ateismia on mahdollista opettaa siten, että otetaan huomioon ne argumentit, joita voidaan esittää Jumalan olemassaolon puolesta. Taaskin ratkaisevaa on ennemminkin se, miten sitä opetetaan. Annetaanko oppilaille älyllisiä välineitä, joiden avulla he voivat päätyä opettajan käsityksistä poikkeavaan vakaumukseen, jos he katsovat opettajan argumentaation heikoksi? Vai onko heidät tarkoitus saada vakuuttuneeksi ateismista ainoana rationaalisena vaihtoehtona ja sulkea heidän mielensä agnostisilta ja teistisiltä vasta-argumenteilta?  
	
Sama pätee agnostisismiin, käsitykseen jonka mukaan ei tiedetä, onko Jumalaa olemassa. Ratkaisevaa ei ole se, että agnostismia opetetaan totuutena, vaan se miten sitä opetetaan. Jos agnostisismia opetetaan tavalla, joka ei ota huomioon vaihtoehtoisia näkökantoja, se on indoktrinoivaa. Jos sitä opetetaan tavalla, joka antaa oppilaille älyllisiä välineitä agnostisismin kyseenalaistamiseen, se on kasvatuksellisesti hyväksyttävää. 
	
Päätelmäni on, että jos tunnustuksellinen uskonnonopetus määritellään indoktrinaatioksi edellä esitetyillä perusteilla, silloin ateismin tai agnostisismin opettaminen olisi yhtä lailla indoktrinaatiota, koska niiden totuusväitteet koskevat tätä samaa kysymystä, jonka totuudesta kiistellään. Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen määritteleminen indoktrinaatioksi sisältökriteerin pohjalta edellyttäisi ratkaisua edellä kuvattuihin kiistoihin. 
	
Lienee rehellisempää hyväksyä tilanne, jossa kukin opettaa vakaumuksensa mukaan ja esittelee avoimesti sekä ne perustelut, jotka ovat johtaneet hänet hänen vakaumukseensa, että vastakkaiset näkökannat. Silloin ollaan yhteiskunnallisesti pluralistisessa tilanteessa, jonka kautta voidaan ajan oloon ajatella lähestyttävän totuutta paremmin kuin jos keinotekoisesti rajoitettaisiin yhden kiistan osapuolen oikeutta opettaa oman käsityksensä mukaan.
	
Sisältökriteerin puolustajat vetoavat siihen, että usko Jumalaan on  vastakohta kriittiselle avoimuudelle. Eihän ihminen voi yhtä aikaa uskoa Jumalan olemassaoloon ja kyseenalaistaa hänen olemassaoloaan. Tässä väitteessä ei kuitenkaan tarpeeksi tiedosteta ihmisen monikerroksisuutta. Ihminen voi olla taipuvainen uskomaan tiettyyn käsitykseen, samalla kun hän jollain tasolla kyseenalaistaa sen. Olen taipuvainen uskomaan jonkin näkemyksen totuuteen, koska jotkin tekijät vakuuttavat minua sen totuudesta. Mutta sikäli kuin olen kiinnostunut sen totuudesta, olen myös taipuvainen kyseenalaistamaan sen älyllisesti ja pohtimaan perusteluja puolesta ja vastaan, koska haluan saada varmuuden asiasta. Se, että ihmisellä on tietty vakaumus, ei sulje pois sitä, että hän voisi älyllisesti kyseenalaistaa tuon vakaumuksen. On mahdollista samanaikaisesti olla älyllisesti vakuuttunut jostain käsityksestä ja kyseenalaistaa se älyllisesti. Tämä perustuu siihen, että ihminen tiedostaa erehtymisen mahdollisuuden niidenkin käsitysten kohdalla, joista hän on kaikkein lujimmin vakuuttunut. On luonnollista toistuvasti testata perustavia vakaumuksiaan. Tässä suhteessa ei teistin, ateistin ja agnostikon välillä tuntuisi olevan mitään eroa. Ateisti uskoo, että Jumalaa ei ole olemassa. Yhtä lailla voitaisiin kysyä, voiko ateisti yhtä aikaa uskoa, että Jumalaa ei ole olemassa, ja samanaikaisesti epäillä, että hän onkin erehtynyt ja Jumala sittenkin on olemassa. Epäilemättä tämä on mahdollista ja monien kohdalla varmasti todellisuuttakin. Entä agnostikko sitten, eikö agnostikko näyttäisi olevan näistä kolmesta kriittisin ja avoimin? Agnostikko uskoo, ettei ihmisellä ole tietoa Jumalan olemassaolosta tai ehdottomia todisteita siitä, että häntä ei ole olemassa. Mutta voiko agnostikko samanaikaisesti epäillä, että Jumalasta on mahdollisesti olemassa tietoa, josta hän ei ole tietoinen? Miksei?
	
Uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset kysymykset olevaisen alkuperästä, perimmäisestä luonteesta ja järjestyksestä ovat keskeisiä yleensä inhimillisen tiedon, myös tieteellisen tiedon kannalta, vaikka niitä tuskin voidaankaan tieteellisesti ratkaista. Ne ovat perusoletuksina läsnä kaikessa inhimillisessä tiedonhankinnassa. On parempi tuoda nämä oletukset julki kuin jättää ne peitettyyn muotoonsa, jos niitä ei kuitenkaan ole mahdollista välttää. Vaikka niiden testaaminen ei olekaan yksinkertaista tai yksiselitteistä, silti on mahdollista arvioida niiden selitysvoimaa inhimillisen kokemuksen eri ulottuvuuksien ymmärtämisessä (Astley 1994: 51-55).
  	
Sama pätee moraaliin. Moraali koskettaa välttämättä jokaista ihmistä. On oletettavaa, että ihmiskunta on historiansa aikana oppinut jotakin moraalisista kysymyksistä. Eikö tämän tiedon saattaminen uusien sukupolvien ulottuville ole perusteltua? Moraalisiin valintoihin on mielekästä antaa aineksia, koska ihminen kuitenkin joutuu niitä tekemään ja ne ovat hänen elämänsä kannalta keskeisiä.	
	
Päätelmänä tästä olisi, että sisältökriteeri ei traditionaalisessa muodossaan ole kovinkaan onnistunut pyrittäessä erottamaan indoktrinaatiota kasvatuksellisesta opetuksesta. Ei ole perusteltua väittää, että uskonnollisten, moraalisten ja poliittisten uskomusten opettaminen on välttämättä indoktrinoivaa, vaikka nämä käsitykset ovatkin kiistanalaisia. Kaikkein perustavimmat uskomuksemme esimerkiksi aineellisen todellisuuden olemassaolosta ovat kiistanalaisia tässä samassa mielessä. Näyttää mahdolliselta, että ihmisellä voi olla moraalista ja uskonnollista tietoa. Ja sikäli kuin tällaista tietoa voi olla, se on hyvin keskeistä ihmiselämän kannalta, joten sen opettaminen on perusteltua. Vaikka tämä johtaakin käytännössä siihen, että erilaisissa asiayhteyksissä lapsille opetetaan melko erilaisia uskomuksia tietona, se ei välttämättä ole huonompi tilanne kuin se, että heille opetettaisiin vain yhtä käsitystä (esimerkiksi agnostisismia) sillä perusteella että ihmisillä on erilaisia käsityksiä asioista tai että heille ei opetettaisi mitään uskontoon tai moraaliin liittyvää. Olennaista on se, että oppilaalle opetetaan näitä uskomuksia tietyn keskustelun taustaa vasten, jossa kilpailevat näkemykset ottavat mittaa toisistaan.