Muokataan osiota sivusta Onko uskonnon opetus indoktrinaatiota?

== Uskontojen kiistanalaisuus ==

Uskonnot ovat kiistanalainen uskomusten joukko, jonka opettamista on joskus pidetty indoktrinoivana sisältökriteerin pohjalta. Antony Flew'n mielestä indoktrinaatio on erityisesti ominaista uskonnollisten oppien opettamiselle.

"Jos olemme valmiit tutkimaan tilastoja ja kiinnittämään huomiomme kaikkein yleisimpiin indoktrinaation muotoihin nykypäivän Britanniassa, on hyvin vaikea löytää vakavaa kilpailijaa uskonnolle" (Flew 1972a: 75).

Paul Hirstin mielestä kristillisen tai minkä tahansa muun uskonnollisen kasvatuksen käsite on sisäisesti ristiriitainen. Luonteeltaan primitiivistä on sellainen kasvatus, jossa pyritään "siirtämään omat uskomukset lapsille niin että he puolestaan uskovat ne totuudeksi". Hirstin mukaan "kasvatuksen ei tulisi määräytyä sen perusteella mitä jokin ryhmä yksinkertaisesti uskoo, vaan sen perusteella mitä julkisesti tunnustettujen järkisyiden perusteella voimme väittää tietävämme ja ymmärtävämme" (Hirst 1972: 7-8). Objektiivisuuteen ja järjenmukaisuuteen pyrkivä kasvatus ei johda lapsia omistautumaan millekään uskonnollisten uskomusten järjestelmälle, vaan opettaa "kaikkien sellaisten väitteiden syvästi kiistanalaista luonnetta" (Hirst 1972: 9). Hirstin mielestä tämä ei merkitse pelkästään sitä, että uskonnollinen kasvatus valtion kouluissa on täysin sopimatonta, vaan ettei mikään muoto uskonnollista opetusta ole kasvatuksellisesti hyväksyttävää. Tämä johtuu siitä, että aitoon kasvatukseen kuuluu "lasten kehittäminen autonomisina rationaalisina olentoina", mikä merkitsee, että "aidosti kiistanalaisissa kysymyksissä ─ ─ on kasvatuksen vastaista esittää erityisiä vakaumuksia ikään kuin ne eivät olisi syvästi kiistanalaisia" (Hirst 1981: 87).

Näissä Hirstin huomautuksissa heijastuu indoktrinaation sisältökriteerille ominainen ajattelutapa. Sen mukaan on olemassa uskomusten joukko, joka on vailla riittäviä perusteita ja kiistanalainen, niin että sen opettamista on pidettävä indoktrinaationa. Lisäksi oletetaan, että tämä kiistanalaisten uskomusten joukko on mahdollista rajata käyttäen kriteereitä, jotka eivät ole ainakaan samassa mielessä kiistanalaisia. Hirstin kriteerinä tälle rajaukselle on se, "mitä julkisesti tunnustettujen järkisyiden perusteella voimme väittää tietävämme tai ymmärtävämme". Tämän kriteerin keskeisenä oletuksena on, että "julkisesti tunnustettu järkisyy" on jotain ongelmatonta ja että sitä voidaan käyttää rajaamaan hyväksyttäviä perusteluja tavalla, joka itse asiassa ratkaisee tähän asti kiistanalaiset kysymykset. Kyseisten uskomusten opettaminen on indoktrinaatiota, koska ne ovat epätosia, vailla riittäviä perusteita tai irrationaalisia.
	 
Tämä ratkaisu on niin yksinkertaisen tuntuinen, että on outoa, ettei sitä ole aikaisemmin ymmärretty käyttää vuosituhansia jatkuneiden älyllisten kiistojen ratkaisuksi. Jos on olemassa julkisesti tunnustetut järkisyyt, jotka tekevät mahdolliseksi määritellä sen, mitä voidaan perustellusti väittää tiedettävän ja ymmärrettävän, niin tuntuu oudolta, että tällaisia pitkäaikaisia kiistoja on yleensä ollut olemassa. Erityisen outoa se on, koska Hirst ilmeisesti olettaa, että tämän kriteerin pohjalta on ongelmatonta konkreettisesti rajata niiden uskomusten joukko, joita ei järkisyiden perusteella voi hyväksyä ja joiden opettaminen on siksi indoktrinaatiota. Niitä ei ole mahdollista opettaa loukkaamatta ihmisen järjellisyyttä ja autonomiaa. Hirstin mielestä tällaisia kiistanalaisia oppeja ovat erityisesti uskonnolliset uskomukset. Hirst olettaa, että se jolla on uskonnollisia vakaumuksia, uskoo koko ajan julkisesti tunnustettujen järkisyiden vastaisesti. Hän siis olettaa, että koko se älyllinen traditio, joka on vuosituhansien ajan puolustanut esimerkiksi teistisiä uskomuksia (Augustinus, Anselmus Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, Descartes, Leibniz, Locke, Berkeley, Pascal, Butler, Reid, Newman, Scheler, Marcel, Maritain jne.), ei ole soveltanut ajattelussaan julkisesti tunnustettuja järkisyitä. Jos he olisivat soveltaneet näitä järkisyitä, he olisivat hylänneet uskonnolliset uskomuksensa. Kiistan toinen osapuoli on yksinkertaisesti irrationaalinen. 
	
Jos siis ratkaisu näihin älyllisiin kiistoihin on näin helppo, on vaikea ymmärtää, miksi nämä kiistat ovat jatkuneet niin pitkään. Juuri ratkaisun näennäinen helppous herättää epäilyksen, että Hirstiltä itseltään on jäänyt jotain olennaista huomaamatta. Ehkä Hirst painottaakin sanaa "julkinen" puhuessaan julkisesti hyväksytyistä järkisyistä. Tällöin kriteeri voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se voi tarkoittaa järkisyitä, jotka suuri osa ihmisistä voi julkisesti tunnustaa hyväksyvänsä. Toiseksi se voi tarkoittaa järkisyitä, jotka niin suuri osa yhteisön jäsenistä hyväksyy, että ne saavat yhteisössä julkisesti tunnustettujen kriteerien aseman. Kummassakin tapauksessa nämä kriteerit näin määriteltyinä voivat periaatteessa vaihtua yhteisöstä ja historiallisesta aikakaudesta toiseen. Hirst ilmeisesti tarkoittaa sanaa "julkinen" jälkimmäisessä merkityksessä. Ehkä Hirst pitää tässä tapauksessa relevanttina yhteisönä sitä älyllistä ympäristöä, jossa hän itse liikkuu. Ehkä "julkisesti hyväksytyt järkisyyt" tarkoittavat jotain sellaista, minkä enemmistö hänen filosofiystävistään voi hyväksyä. Tällöin indoktrinaatiota olisi niiden uskomusten opettaminen, jotka enemmistö Hirstin tuntemista filosofeista hylkää. Hirst olettaa, että tämän hylkäämisen perustana on pätevät syyt, koska kyseessä on joukko ammattifilosofeja, joiden perustavaan ammatilliseen tietämykseen kuuluu soveltaa ajattelussaan yleisesti tunnustettuja järkisyitä. Tässä päättelyssään Hirst tosin unohtaa tarkastaa, mitä hänen ystäväpiirinsä ulkopuolella ajatellaan. Hän ei huomaa, että modernin filosofian parissa on lukuisa joukko ihmisiä, jotka päätyvät näiden samojen järkisyiden pohjalta erilaiseen ratkaisuun käsiteltävässä asiassa.
	 
Tällä osittain tieteensosiologisella menetelmällä Hirst oletettavasti katsoo voivansa ratkaista kiistan uskonnollisten uskomusten hyväksyttävyydestä. Tämä ratkaisu on kuitenkin älylliseltä painoarvoltaan kyseenalainen. Indoktrinaation määrittelyn ytimessä on kysymys hyväksyttävistä järkisyistä. Tämän kysymyksen älyllisesti tyydyttävä ratkaisu edellyttää pyrkimystä sellaiseen näkökulmaan, joka tekee oikeutta käsiteltävien asioiden monisyisyydelle. Ongelmallista on pyrkimys ratkaista kiistat keinotekoisesti käyttämällä retoriikkaa, joka vetoaa objektiivisen tuntuisiin kriteereihin ja soveltaa niitä omien ennakkoluulojen legitimoimiseen. Tätä ennakkoluuloisuuden ongelmaa ei helpota edes se, että on kyse korkeaa yhteiskunnallista arvostusta nauttivien älykköjen ennakkoluuloista.