A New Critique of Theoretical Thought (kirja)
Herman Dooyeweerd oli viime vuosisadan ehkä omaperäisin hollantilainen filosofi. Dooyeweerd on teoksissaan De Wijsbegeerte der Wetsidee (1935–1936) ja sen englanninkielisessä laitoksessa A New Critique of Theoretical Thought I - IV (1954–56) pyrkinyt osoittamaan, että tieteellinen ajattelu kaikkein täsmällisimmissäkin muodoissaan edellyttää aina ideaa maailmankaikkeuden alkuperästä, sen kokonaismerkityksestä ja sen perimmäisestä yhteydestä. Näitä kokonaisvaltaisia ideoita ei ole mahdollista saavuttaa tieteellisen tutkimuksen avulla, vaan ne ovat tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä.
Dooyeweerdin filosofinen tutkimus lähtee liikkeelle länsimaisen ajattelun perusteiden kritiikistä. Hän päättelee länsimaisen filosofian olevan epäkriittinen olettaessaan ajattelun perustan olevan ennakkoluulottomassa järjessä. Länsimainen filosofia on sokea omille uskonnollisille sitoumuksilleen. Sen on ollut vaikea suhtautua itsekriittisesti omaan perusvakaumukseensa, jonka mukaan järki pystyy toimimaan itseriittoisesti ilman Jumalan ilmoituksen apua. Tämä perusvakaumus on johtanut länsimaista ajattelua tietynlaiseen suuruudenhulluuteen, jossa se ei ole valmis tiedostamaan ajattelunsa tosiasiallisia rajoituksia.
Yksi Dooyeweerdin filosofisen tutkimustyön pääkohteista oli tieteellisen ajattelun transsendentaalinen kritiikki. Siinä Dooyeweerd pyrkii hahmottamaan niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömiä, jotta tieteellinen tutkimus ja tieteellinen ajattelu yleensä olisivat mahdollisia. Transsendentaalinen kritiikki eroaa transsendenttisesta kritiikistä. Viimemainittu on kritiikkiä, joka lähtee kritisoitavan ajattelusysteemin ulkopuolelta ja kritisoi sitä joidenkin sille vieraiden ennakko-oletusten pohjalta. Transsendentaalinen kritiikki sen sijaan pyrkii vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin: Mikä tekee tieteen mahdolliseksi? Kuinka usko (uskonnollinen lähtökohta) ohjaa tiedettä ja filosofiaa? Kuinka usko voi myös johtaa tieteellistä ajattelua harhaan? Dooyeweerdin transsendentaalinen kritiikki ”kohdistaa huomionsa itse tieteen ilmiöihin, seuraten tieteellisen ajattelun kulkua sisältä käsin päästäkseen käsiksi sen lähtökohtaan: kaiken tieteellisen tutkimustyön salattuun uskonnolliseen lähtökohtaan” (Klapwijk 1980: 22.)
Transsendentaalinen kritiikki pyrkii paljastamaan eri ajattelusysteemien välillä olevan perimmäisen vastakkainasettelun. Dooyeweerd piti ”inhimillisen tiedonhankinnan perustavana sääntönä sitä, että totuus saavutetaan vain erilaisten mielipiteiden välisen avoimen konfliktin kautta” (Dooyeweerd 1953: ix). Kun kunkin ajattelusysteemin perimmäinen lähtökohta paljastetaan transsendentaalisen kritiikin kautta, tulee helpommaksi käydä avointa kriittistä keskustelua eri lähtökohtaoletusten pohjalta muodostettujen tieteellisten ja filosofisten järjestelmien kyvystä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille.
Dooyeweerdin mukaan tieteellisen ajattelun varsinainen lähtökohta ei ole ihmisen järki vaan ihmisen syvä minuus. Minuudessaan ihminen ottaa aina kantaa Jumalan ilmoitukseen, jonka jokainen ihminen kohtaa luomakunnassa ja omassatunnossaan. Ihminen joko omaksuu ilmoituksen kautta välittyvän tiedon Jumalasta tai torjuu sen. Jumalan tuntemisella on ratkaiseva merkitys kaiken luomakuntaa koskevan tiedon tulkinnassa, koska todellisuuden oikea merkitys avautuu vain sen alkuperän tuntemisen kautta. Samalla Dooyeweerd puolustaa realistista näkemystä, jonka mukaan ihminen on kosketuksissa todellisuuteen välittömän kokemuksen kautta.
Dooyeweerd halusi osoittaa, että jokainen filosofia, jopa filosofia, joka on kirjoitettu ”järjen kritiikin” muotoon, on sidottu omiin perusoletuksiinsa. Jos filosofia ei tee kriittisesti selkoa näistä perusoletuksistaan ja luulee toimivansa täysin neutraalilla pohjalla, se erehtyy epäkriittisellä tavalla liioittelemaan omia mahdollisuuksiaan. Dooyeweerd haastaa ”järjen filosofian” niin kutsutun neutraalisuuden tuomalla esille sen sisäisiä ristiriitaisuuksia ja paljastamalla sen uskonnolliset perusolettamukset. Dooyeweerdille uskonto ei ole erillinen elämänalue, vaan koko elämä on pohjimmiltaan uskonnollista. Uskonto on Jumalan tai jonkin itseriittoisena perustana pidetyn asian palvelemista ja se ilmenee kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla, myös ajattelussa ja tieteessä. Marcel Gauchet (1997: 6) sanoo saman asian toisin sanoin: ”Olemme luopuneet uskonnosta vain löytämällä sille korvikkeita kaikilla tasoilla.” Uskonto on ihmisen minuuden tai sydämen asia, joka ohjaa kaikkea ihmisen toimintaa.
Dooyeweerd määrittelee filosofian teoreettiseksi ajatteluksi, joka pyrkii antamaan kokonaisvaltaisen selityksen kosmokselle. Filosofian varsinainen tehtävä on teoreettinen tutkimus erityistieteiden ja niiden tutkimusalojen yleisestä systemaattisesta yhteydestä. Termi ’filosofinen’ tarkoittaa siten kaikkikäsittävää teoreettista ymmärrystä todellisuudesta. Koska filosofia on luonteeltaan kokonaisvaltaista, sitä ei voida jakaa erillisiin osiin. Voidaan ainoastaan puhua filosofisen tutkimuksen eri suunnista. Dooyeweerdin mielestä filosofisen tutkimuksen kolme pääsuuntaa ovat ontologia, epistemologia ja filosofinen antropologia. Filosofinen antropologia saa Dooyeweerdin ajattelussa niin korostetun aseman, että hänen mielestään filosofian peruskysymys voidaan esittää muodossa: ”Mikä on ihmisen asema kosmoksessa?”
A New Critique of Theoretical Thought on Herman Dooyeweerdin kirjoittama neliosainen länsimaisen filosofian kritiikki.
