Ontologinen argumentti
Ontologisen argumentin varhaisimman ja kaikkein tunnetuimman muodon esitti Anselm Canterburylainen teoksensa Proslogion toisessa luvussa. Argumentin eri muunnelmia puolustivat John Duns Scotus (1266–1308), René Descartes, Baruch Spinoza ja Gottfried Wilhelm Leibniz. Anselm pyrki johtamaan Jumalan olemassaolon Jumalan käsitteestä ja joistakin välttämättömistä totuuksista kuten "olio on suurempi jos se on olemassa todellisuudessa eikä pelkästään ihmismielessä", ja "suurin ajateltavissa oleva olio on loogisesti mahdollinen". Anselmin mukaan ymmärrämme Jumalan olevan täydellinen olento, jota suurempaa ei ole mahdollista ajatella. Koska meillä on käsite ”Jumala”, Jumala on olemassa ainakin mielessämme ajattelumme kohteena. Jumala on joko olemassa pelkästään ihmismielessä, tai hän on olemassa sekä ihmismielessä että ihmismielen ulkopuolisena todellisuutena. Mutta jos Jumala olisi olemassa pelkästään ihmismielessä, pystyisimme mielessämme muodostamaan käsityksen olennosta, joka olisi suurempi kuin se olento, jota suurempaa ei oletettavasti ole mahdollista ajatella, nimittäin käsityksen sellaisesta Jumalasta, joka olisi olemassa myös ihmistajunnan ulkopuolisessa todellisuudessa. Koska siis käsite suurimmasta ajateltavissa olevasta olennosta olisi näin ymmärrettynä sisäisesti ristiriitainen, Jumala ei voi olla olemassa pelkästään ihmismielessä. Niinpä Jumala ei ole olemassa pelkästään ihmismielessä vaan myös ihmismielen ulkopuolisessa todellisuudessa. Stephen T. Davis (2003: 94) ehdottaa, että Anselmin argumentti voidaan systemaattisesti ilmaista seuraavassa muodossa:
Ensinnäkin Anselmin argumentti rakentuu neljän lähtökohtalauseen varaan:
1. Oliot voivat olla olemassa kahdella tavalla: ihmismielessä ja todellisuudessa. 2. Suurin ajateltavissa oleva olio on mahdollisesti olemassa todellisuudessa, toisin sanoen sen olemassaolo ei ole mahdottomuus. 3. Suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa ihmismielessä, eli ainakin yksi ihminen ajattelee sitä. 4. Mikä tahansa on olemassa ihmismielessä ja mikä voisi olla olemassa myös todellisuudessa, voisi olla suurempi kuin se on.
Seuraavaksi Anselm tuo argumenttiin viidennen lähtökohtalauseen, jonka hän pyrkii kumoamaan osoittamalla sen johtavan järjenvastaisiin johtopäätöksiin. Hän ajatteli, että jos oletetaan viides lähtökohtalause yhdessä neljän aikaisemman kanssa, joudutaan ristiriitaan.
5. Suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa vain ihmismielessä.
Seuraavat kolme lausetta osoittavat, millä tavalla Anselm ajatteli viidennen lauseen johtavan ristiriitaan, kun se yhdistetään neljän aikaisemman lähtökohtalauseen kanssa.
6. Suurin ajateltavissa oleva olio olisi voinut olla suurempi kuin mitä se on.
Kuudes lause on ainakin implisiittisesti ristiriitainen. Toinen tapa ilmaista sama asia on seitsemäs lause, joka seuraa loogisesti kuudennesta.
7. On mahdollista ajatella oliota joka on suurempi kuin suurin ajateltavissa oleva olio.
Koska seitsemäs lause on sisäisesti ristiriitainen, joudumme etsimään aikaisemmista lähtökohtalauseista sen, joka aiheuttaa ristiriidan. Tällä perusteella voimme eliminoida viidennen lähtökohtalauseen. Niinpä voimme esittää viidennen lähtökohtalauseen kiellon:
8. On epätotta, että suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa ainoastaan ihmismielessä.
Niinpä päädymme loppupäätelmään:
9. Niinpä suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa sekä ihmismielessä että todellisuudessa.
Anselmin argumenttia on kritisoitu ajattelun historian kuluessa useilla eri tavoilla. Yksi tavallisimmista kritiikeistä on, että verbi "olla olemassa" ei ole predikaatti. Immanuel Kant pyrki osoittamaan, että oleminen ei ole olioiden todellinen ominaisuus (Kant 1965: 500–507). Davis (2003: 98–99) kuitenkin argumentoi, että oleminen on predikaatti. Se on tosin predikaatti, jonka me tavallisessa puheessa usein oletamme ilman että lausumme sitä selvästi ilmi. Olemisen predikaatti-luonne tulee ilmeiseksi, kun alamme puhua olioista sellaisina, jotka mahdollisesti eivät ole olemassa. Jos luon mielikuvissani kuvan talosta, jonka aion rakentaa, niin tuo mielikuvieni talo saa uuden ominaisuuden, kun se on rakennettu todellisuudessa, kun se on todella olemassa. Anselmin argumentti olettaa, että oleminen on ominaisuus, joka lisää jotakin olioiden suuruuteen. Michael Martin väittää Anselmia vastaan: "oletus, että Jumala ei ole olemassa ei näyttäisi ottavan mitään pois hänen täydellisyydestään" (Martin 1990: 81.) Olennainen kysymys tässä yhteydessä koskee Anselmin käsitettä "suuruus". Mitä Anselm tarkoitti olion suuruudella? Anselm ei suoranaisesti määrittele käsitettä, mutta hän antaa joitakin viitteitä siitä, että suuruudella hän tarkoitti hyvyyttä. Davis (2003: 99) ehdottaa, että Anselmin "suuruus" voidaan myös ymmärtää merkityksessä voima, kyky tai toiminnan vapaus. Tällöin suurin ajateltavissa oleva olento tarkoittaisi kaikkivaltiasta olentoa. Tällaiseen olentoon sovellettuna "oleminen" on epäilemättä ominaisuus, joka lisää sen suuruutta. Kaikkivaltias olento, joka on todellisuudessa olemassa, on epäilemättä paljon voimakkaampi ja kykenevämpi kuin pelkästään mielikuvissa elävä kaikkivaltias olento. Toinen vastaväite Anselmin argumenttia vastaan on muotoa reductio ad absurdum. Sen mukaan Anselmin argumenttia voidaan käyttää myös todistamaan kaikenlaisten sellaisten olioiden olemassaolo, joista tiedämme varmasti, ettei niitä ole olemassa. Esimerkkejä ovat "suurin ajateltavissa oleva kadonnut saari", "kaikkein pahin ajateltavissa oleva olento". Anselm itse vastasi tähän vastaväitteeseen:
Lupaan varmasti, että jos joku keksii jotakin, joka on olemassa joko todellisuudessa tai pelkästään käsitteellisesti (lukuun ottamatta olentoa jota suurempaa ei voi ajatella) johon hän voi soveltaa päättelyni rakennetta, minä löydän sen esineen tai olion, ja annan hänelle hänen kadonneen saarensa, niin ettei se enää koskaan katoa.
Millä tavalla Anselm pystyisi osoittamaan, ettei hänen argumenttiaan voi käyttää todistamaan esimerkiksi "suurimman ajateltavissa olevan kadonneen saaren" olemassaoloa. Olennainen kohta on argumentin lähtökohtalause 2: "Suurin ajateltavissa oleva olento voi mahdollisesti olla olemassa todellisuudessa, eli suurin ajateltavissa oleva olento ei ole mahdottomuus." Voidaanko tähän lauseeseen sijoittaa ilmaisu "suurin ajateltavissa oleva saari"? Jos suuruus ymmärretään merkityksessä kaikkivaltius, niin lauseesta tulee mahdoton. On mahdotonta liittää saareen ominaisuutta kaikkivaltius. On loogisesti mahdotonta, että olisi olemassa "kaikkivaltiain ajateltavissa oleva saari". Kolmannen vasta-argumentin mukaan ei ole mahdollista todistaa minkään todellisen olion olemassaoloa pelkästään tutkimalla käsitteitä tai määritelmiä. Tämä vastaväite on sikäli oikeassa, ettei millään yksittäisellä inhimillisellä käsitteellä ole välttämätöntä yhteyttä todellisuuteen. Toinen perustavanlaatuisempi kysymys koskee sitä, voidaanko inhimillisen kielen ja käsitteiden avulla yleensä tavoittaa jotakin todellisuudesta. Jos oletetaan, ettei Jumalaa ole olemassa, ihmisen järjellisyydeltä katoaa pohja eikä ole mitään syytä olettaa, että ihmisen kieli ja käsitteet ovat sopivia todellisuuden kuvaamiseen. Anselm tekee kuitenkin päinvastaisen oletuksen, jonka mukaan ihmisen käsitteet ovat sopivia todellisuuden kuvaamiseen. Sen lisäksi hän olettaa, että Jumala-käsitteellä on välttämätön asema ihmisen käsitejärjestelmässä ja että sillä siksi on kosketuspinta myös todellisuuteen. Niinpä vastaväite ei sikäli ole mielenkiintoinen, että se vain olettaa, ettei Anselmin argumentti ole pätevä sen sijaan, että se pyrkisi osoittamaan, miksi se ei ole pätevä. Kun Jumalan käsitteestä poistetaan olemassaolo, käsitteelle annetaan sisältö, joka vie sen mielekkyydeltä pohjan. Kun Jumalasta luovutaan, romahdutetaan samalla perusta uskoa yleensä inhimillisten käsitteiden ja kielen kykyyn tavoittaa todellisuus. Nykyajan filosofinen keskustelu on kiinnittänyt huomiota vähän erilaiseen muunnelmaan ontologisesta argumentista, jonka Anselm esitti teoksensa Proslogion kolmannessa luvussa. Siinä Anselm ehdottaa, että olentoa, jota suurempaa ei ole mahdollista ajatella, ei ole mahdollista käsittää ei-olevaksi. Niinpä tällainen olento on välttämättä olemassa. Anselmin argumentin pohjalta Charles Hartshorne (1897–), Norman Malcolm (1911–1990) ja Alvin Plantinga ovat argumentoineet, että Jumala ei voi olla satunnainen olento, joka on olemassa ainoastaan joissakin mahdollisissa maailmoissa, mutta ei joissakin muissa mahdollisissa maailmoissa. Täydellisen olennon olemassaolo on joko välttämätön, jolloin Jumala on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa, tai mahdoton, jolloin Jumala ei ole olemassa missään mahdollisessa maailmassa. Jos on yleensä mahdollista, että täydellinen olento on olemassa, silloin Jumala on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja siten myös aktuaalisessa maailmassa. Plantingan (2002) määritelmän mukaan maksimaalinen suuruus tarkoittaa maksimaalista erinomaisuutta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Hän määrittelee maksimaalisen erinomaisuuden tarkoittavan kaikkitietävyyttä, kaikkivaltiutta ja moraalista täydellisyyttä kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Plantingan argumentti voidaan systematisoida seuraavalla tavalla:
12. On olemassa mahdollinen maailma, jossa toteutuu maksimaalinen suuruus. 13. On olemassa mahdollinen maailma, jossa on olento, joka on maksimaalisen suuri (johdettu lauseesta 12). 14. Välttämättä, maksimaalisen suuri olento on maksimaalisen erinomainen kaikissa mahdollisissa maailmoissa (määritelmän mukaan). 15. Välttämättä, olento, joka on maksimaalisen erinomainen kaikissa mahdollisissa maailmoissa on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja moraalisesti täydellinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa (määritelmän mukaan). 16. Niinpä, meidän maailmassamme ja kaikissa maailmoissa on olemassa olento, joka on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja moraalisesti täydellinen (johdettu premisseistä 13, 14, ja 15).
Tämän argumentin ratkaiseva lähtökohtalause on oletus, että täydellisen olennon olemassaolo on mahdollinen. Sikäli kuin tämä lähtökohtalause on mahdollista kiistää, ei ontologinen argumentti todista Jumalan olemassaoloa, vaikkakin se tekee järkeväksi uskoa Jumalan olemassaoloon. (van Inwagen 1993: 5. luku.) Stephen Davis (2003: 110) pohtii ontologisen argumentin luonnetta seuraavaan tapaan:
Ontologinen argumentti pyrkii täyteen tyrmäykseen. Jos se on muodollisesti ja epämuodollisesti pätevä argumentti, ja jos sen premissit ovat tosia, silloin sen todistama olento on todella olemassa. Ontologinen argumentti ei ole todennäköisyysargumentti, joka perustuisi laaja-alaisiin päättelyihin valtavista määristä tosiasia-aineistoa. Jos ontologinen argumentti onnistuu, silloin Jumala on olemassa, ja asia on loppuun käsitelty. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että ontologinen argumentti on aina tuntunut niin häiritsevältä monista ateisteista, agnostikoista tai jopa teisteistä (jotka hylkäävät ontologisen argumentin, mutta uskovat Jumalaan muilla perusteilla). Tämä liittyy usein havaitsemaani ilmiöön opiskelijoissa, jotka tutkivat ontologista argumenttia. Kohtaan usein opiskelijoita, jotka sanovat olevansa kykenemättömiä kumoamaan argumenttia mutta olevansa syvästi epäluuloisia sen suhteen. Syystä tai toisesta he eivät pysty hyväksymään ontologisen argumentin johtopäätöstä. Niinpä he sanovat: "Siinä täytyy olla jotakin vikaa."
Ontologisen argumentin perustana on intuitio, että ihmisen järjellisyys ja käsitteiden kyky tavoittaa todellisuutta tulee käsittämättömäksi, jos ei ole olemassa täydellisen järjellistä ja kaikkivaltiasta olentoa, joka on luonut maailmankaikkeuden. Inhimilliset käsitejärjestelmät jäävät tyhjän päälle, jos ne eivät perustu johonkin sellaiseen järjellisyyteen, jolla ei ole inhimillisiä rajoituksia. Teismin kannalta on mielekästä olettaa, että inhimilliset käsitteet tavoittavat todellisuuden. Tältä pohjalta jotkin ontologisen argumentin muunnelmat tuntuvat lupaavilta. Ateistisessa viitekehyksessä tulee yleensäkin vaikeaksi perustella käsitteiden ja todellisuuden välistä yhteyttä, ja tämä skeptisyys heijastuu myös suhtautumisessa ontologiseen argumenttiin.
