David Strauss
David Friedrich Strauss (27.1.1808 – 8.2.1874 ) oli saksalainen teologi, joka oli naturalistisen raamatuntutkimuksen uranuurtajia. Straussin mukaan "kaikki liittyy toisiinsa syiden ja seurausten ketjulla, joka ei salli mitään keskeytystä" (Strauss 1973: sec. 14). Hän pitää naturalistista peruslähtökohtaa todellisuuden kriteerinä ja pitää siksi jokaista luonnonlakien kanssa ristiriidassa olevaa kertomusta epähistoriallisena: "Koska niin yliluonnollisia asioita on täysin mahdoton kuvitella todellisiksi tapahtumiksi, kertomuksia on pidettävä sepitteellisinä." (Strauss 1864: 75.) Hän hylkää kuitenkin oletuksen, että Raamatun yliluonnolliset kertomukset olisivat seurausta siitä, että ihmiset ovat väärin tulkinneet täysin luonnolliset tapahtumat yliluonnollisiksi. Straussin mukaan kyseiset tapahtumat eivät ole historiallisia virhetulkintoja vaan teologisia kuvitelmia tai keksintöjä, teologisia konstruktioita, joille voidaan antaa järkevä tulkinta, kun luovutaan Raamatun historiallisesta sanomasta. Jumala ei voi toimia historiassa, mutta ihmiskunta voi henkisyydessään tietyllä tavalla olla osallinen jumaluudesta. Näin muotoiltuna ”uskon sanoma” ei loukkaa naturalisteja.
Strauss erottaa Raamatun sanoman historiasta ja tekee uskosta ihmisen yksityisen, henkisen todellisuuden. ”Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen ihmeensä, hänen ylösnousemisensa ja taivaaseen astumisensa säilyvät ikuisina totuuksina, huolimatta epäilystä, jota voidaan esittää niiden todellisuudesta historian tosiseikkoina.” (Strauss 1973: 35.) Ihmiset, jotka ajattelevat Jeesuksen olevan Messias, liittävät kaikenlaisia symbolisia merkityksiä hänelle tapahtuviin luonnollisiin tapahtumiin. Strauss etsii Kristuksen jumaluuden idealle sellaista tulkintaa, jonka naturalistit voisivat hyväksyä. Näin tulkittuna Kristuksen jumaluudesta tulee idea, joka tarkoittaakin ihmiskunnan jumalallisuutta. Ihmiskunnassa ”Jumala tulee ihmiseksi, ääretön ilmaisee itsensä äärellisessä, ja äärellinen henki muistaa äärettömyytensä” (Strauss 1973: 780). Todellisuus jaetaan kahtia: yhtäältä on tieteen ja tosiasioiden maailma, toisaalta ”uskon” maailma. ”Uskon” maailma alkaa muistuttaa yhä enemmän uskottelun ja toiveajattelun maailmaa, jolla ei ole mitään yhteyttä historiallisten tosiasioiden maailmaan. Tästä kahtiajaosta seuraa, että teologi toimii tutkimuksessaan kuin agnostikko. Mitään historiassa ei voi selittää Jumalan toiminnalla ja Raamatusta on selitettävä pois kaikki yliluonnollinen.
Strauss pitäytyy naturalistiseen ideologiaan historiantutkimuksen itsestään selvänä lähtökohtana. Hän uskoo, että historiatutkimuksen rajoitukset määrittelevät samalla todellisuuden rajat. Koska historiatiede ei pysty tutkimaan Jumalan toimintaa historiassa, Jumala ei ole voinut toimia historiassa.
Kun siis kohtaamme kertomuksen tietyistä ilmiöistä tai tapahtumista, joista joko selvästi sanotaan tai oletetaan, että ne ovat suoraan Jumalan tai yliluonnollisia voimia omaavan ihmisen vaikuttamia, tällainen kertomus on tältä osin todettava epähistorialliseksi. (Strauss 1973: 88)
Niinpä Raamatun yliluonnolliselle ainekselle on keksittävä luonnollinen selitys. Tästä syystä hän tulkitsee kaiken yliluonnollisen aineksen myyttiseksi kuvitelmaksi. Strauss pitää naturalistista lähtökohtaansa niin itsestään selvänä, että hän katsoo tutkimuksensa johtavan objektiivisiin tutkimustuloksiin. Ideologisesti värittyneet lähtökohtaoletukset ohjaavat hänen päättelyään niin vahvasti, ettei hän pysty itsekriittisesti tarkastelemaan omia lähtökohtaoletuksiaan. Hän ei tiedosta, että johdonmukaisuuden nimessä hänen tulisi nähdä myös oma tutkimus- ja kirjoitustyönsä osana ”syiden ja seurausten ketjua, joka ei salli mitään keskeytystä”. Tältä pohjalta hänen tulisi nähdä omat tutkimustuloksensa historiallisesti suhteellisina ja historiallisten olosuhteiden määrääminä. Näin tulkittuina hänen tutkimuksillaan ei olisi tiedollista arvoa. Ne eivät pysty paljastamaan objektiivista totuutta asioiden tilasta, koska ne ovat ainoastaan yhden historiallisen tilanteen määräämiä ajatuksellisia konstruktioita. Straussin tutkimusohjelman sisäinen jännitteisyys ilmaisee naturalistiseen ideologiaan sisältyvää käsitesekaannusta.
Vaikka Straussin ajattelu heijastaa uskollisesti naturalisen uskomusmaailman perusoletuksia, jotkut aikamme naturalistit pyrkivät kieltämään hänen tutkimustyönsä sitotuneisuuden tiettyihin perusolteuksiin. Esimerkiksi. Heikki Räisänen väittää, että vaikka Straussin filosofiset sitoumukset johtivat hänet ymmärtämään tutkimustyön tietyllä tavalla ja omaksumaan tietynlaiset tutkimusmetodit, hänen ”aktuaalinen historiallis-kriittinen analyysinsa on riippumaton spekulatiivisesta filosofiasta” (2000: 15). Tutkimuksen neutraalisuutta uhkaavat Räisäsen mukaan lähinnä vain sisällöllisesti teologiset, esimerkiksi perinteisesti kristilliset uskomukset. Hän pitää omaksumaansa humanistis-globaalis-eettistä ja suvaitsevaista ”kokonaisvaltaista pyrkimystä” korkeintaan tietynlaisena ”värityksenä”, joka ei vaikuta varhaisen kristinuskon kriittiseen tutkimukseen ainakaan yhtä paljon kuin varsinaiset uskonnolliset ja teologiset olettamukset. (Räisänen 2000: 92, 168-169, 209.)
Yksi hämmästyttävä tapa, millä Straussin edustama naturalistinen kritiikki on löytävinään ristiriitoja eri evankeliumien välille, perustuu seuraavanlaiseen eriskummalliseen päättelyyn. Ensin kaksi erillistä tapahtumaa selitetään muunnelmiksi yhdestä ja samasta tapahtumasta. Sitten näiden tapahtumien välisiä eroja käytetään todisteena Raamatussa oletettavasti olevista ristiriitaisuuksista. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka enkeli ilmestyi Joosefille. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka enkeli ilmestyi Marialle. Strauss olettaa, että nämä kertomukset ovat muunnelmia yhdestä ja samasta kertomuksesta. Tämän oletuksensa pohjalta hän alkaa vertailla kertomuksia. Hän löytää niissä viisi eroa. Näitä eroja hän käyttää perusteena sille, että Matteuksen ja Luukkaan syntymäkertomukset ovat ristiriitaisia.
Warfield kommentoi tätä päättelytapaa:
Samalla periaatteella voisimme osoittaa, että sekä Motleyn teos Hollannin tasavalta että Kingslaken teos Krimean sota ovat molemmat epäluotettavaa historiankirjoitusta. Voisimme osoittaa niiden välillä ristiriitaisuuksia vertaamalla Egmontin hyökkäystä St. Quentinin linnoitusta vastaan ja kuudensadan hyökkäystä Balaclavaa vastaan ja osoittamalla niiden välillä olevan eroja. (Warfield 1970: 435.)
Jos vertaamme huolellisesti Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin syntymäkertomuksia ilman naturalistisia ennakkoluuloja, huomaamme, että Luukas kertoo asiat Marian näkökulmasta kun taas Matteus kertoo samat tapahtumat Joosefin näkökulmasta. Miehen ja vaimon näkökulmat ovat tietysti erilaisia, mutta näiden kahden näkökulman välillä ei ole ristiriitaa. Tapahtumat saavat jossain määrin erilaisen merkityksen Marialle ja Joosefille. Eri yksityiskohdat ovat heille merkityksellisiä ja tärkeitä. Matteus kuvaa sitä ongelmallisuutta, minkä Joosef kohtaa, kun hänen kihlattunsa on raskaana ennen avioliittoa. Luukas puolestaan kertoo äidin ilosta ja hänen kokemastaan yllätyksestä odottamattoman raskauden takia. Saamme tapahtumista rikkaamman kuvan, kun ne on kuvattu molemmista näkökulmista. (Bock 2001: 23.)
Evankeliumien kertomusten on tarkoitus tarjota toisiaan täydentäviä näkökulmia samoihin tapahtumiin. Näin saamme paremmin kuvan kyseisten tapahtumien moniulotteisuudesta ja niiden merkityksestä erilaisille ihmisille. Historiaa kuvattaessa joudutaan aina tekemään valintoja. Kaikkia yksityiskohtia ei voida kuvata. Luotettava historian kirjoittaja pyrkii tuomaan esille tapahtumien keskeisen historiallisen merkityksen ja valitsee kuvattavat yksityiskohdat tämän pohjalta. Kuvaus on historiallisesti luotettava, vaikka historialliseen kuvaukseen ei koskaan sisälly kaikkia tapahtumaan liittyviä yksityiskohtia. (Bock 2001: 25.)
