Evoluutioteorian vastaiset argumentit

Skepsis-lehden verkkoversiossa ilmestyneen artikkelin mukaan ApoWiki-hankkeemme keskittyisi "evoluution vastaisten argumenttien esittelyyn". Argumenttipainotteisuuden myöntäminen on ilman muuta arvokas tunnustus. Ennen tämän artikkelin julkaisemista jouduin kuitenkin toteamaan, että "evoluution vastaiset argumentit" -etsintä ei löytänyt esiintymiä miltään toistaiseksi julkaistulta sivultamme. Kun Skepsis siis on ystävällisesti mainostanut sivustoamme, pyrin vastavuoroisesti antamaan seuraavassa edes jonkinlaista uskottavuutta heidän väitteilleen siitä, mihin nämä sivut kuulemma "keskittyvät".

Sivun ensiversio perustuu "yksityispuolellani" kehittelemääni ja välillä muiden toimien aikana pitkänkin aikaa syrjässä lojuneeseen tekstiin. Siinä käytetty termistö ei välttämättä ole muissa artikkeleissa käytetyn mukaista. Sitä saa kehittää muiden sivujen tapaan. Koetetaan nyt yhdessä antaa mahdollisimman vakuuttavaa vastinetta Skepsiksen kehuille!

Evoluutioteorian tässä artikkelissa käytetty määritelmä

Evoluutioteoria on perimmältään käsitys, jonka mukaan elollinen luonto on syntynyt, kehittynyt ja kehittymässä päämäärättömästi ja tarkoituksettomasti. Vaikka ihmiskunta kaikkine kykyineen ei pysty edes toistamaan perässä sitä, mitä näkee luonnossa tapahtuvan kaiken aikaa silmiensä edessä (kuten uusien toimivien elävien solujen rakentamista elottomista raaka-aineista), naturalismin kellokasjoukko kuitenkin julkeaa väittää tietävänsä ja vaatii saada opettaa kaikille koululaisille, että nämä ilmiöt ovat päämäärättömiä ja tarkoituksettomia ja ettei ole mitään syytä olettaa yliluonnollista Luojaa. Asian tarkempi selvittely lienee siksi aiheellista.

Evoluutioteorian välttämätön ehto ja riittävä selitys: hengellinen pimeys

Ihmiskunnan hengellinen pimeys evoluutioteorian ehtona ja selityksenä

Selitysmallien laatua voi arvioida vertaamalla niiden mukaisia ennusteita havaintoihin. Yksi evolutionistien käyttämä perustelu onkin se, että evolutionistiselta pohjalta voidaan heidän mukaansa luontevasti selittää käytännössä havaittuja ilmiöitä. Näin voidaan pyrkiä selittämään myös kilpailevien todellisuuskäsitysten kuten kristinuskon piirteitä.

Koska evoluutiokritiikki on tämän artikkelin aiheena, on luontevaa aloittaa käsittely tarkastelemalla sitä, missä määrin koko evolutionismin olemassaolo ja sen tunnusomaiset piirteet ovat mahdollisesti selitettävissä raamatullisen todellisuuskäsityksen pohjalta. Tällöin käsittelyn lähtökohtana on Raamatun mukainen tilanne:

Alkulankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset ovat luonnostaan hengellisesti pimentyneitä ja Jumalan vihollisia. Koska tämä asiaintila koskee kaikkia, sitä pidetään luonnollisena ja itsestäänselvänä, niin ettei siihen edes kiinnitetä huomiota: "sinisessä maailmassa ei ole sinisen käsitettä", ja vastaavasti perisynnin läpikotaisin turmelema ihmiskunta ei edes ymmärrä, mitä koko perisynti on, eikä voi sitä tunnistaa eikä tunnustaa ilman Jumalan erityisen ilmoituksen (Raamatun) antamaa valoa ja hengellisesti eläväksi tehdyn uuden ihmisen (tätä valoa hyväksikäyttävää) näkökykyä.

Vaikkei turmeltunutta tilaansa tajuakaan, jumalaton ihmiskunta joka tapauksessa kokee tarvitsevansa välineitä, joita voi käyttää taisteluun Jumalan tuntemista vastaan. Koska Jumala on ilmoittanut itsensä sanalllisesti Raamatussa, tarvitaan jumalatonta raamatuntutkimusta, jonka tehtävänä on väittää, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Kun Jumala lisäksi on ilmoittanut todellisen olemassaolonsa ja jumalallisia ominaisuuksiaan myös teoissaan, jotka ovat olleet luomisesta asti havaittavissa, ihmiskunnassa on jatkuvasti kysyntää myös jumalattomalle luonnontutkimukselle, jonka tehtävänä on väittää, ettei mitään Jumalaa tarvita vaan että kaikki havaittava voi olla ja onkin olemassa itsestään. Kun Jumala sitä paitsi ilmoittaa itseään myös järjellisessä ajattelussa, omassatunnossa (jota tarkoittava sana monissa kielissä merkitsee etymologiansa mukaan lähinnä samaa kuin suomen kielessä merkitsisi "yhteistieto": ihmiskunnalle yhteinen tietoisuus, että tietyt asiat ovat oikein ja tietyt muut taas väärin – kyse siis on eräänlaisesta eettisestä aistista, joka toimii ihmisen tahdosta riippumatta), kaikessa todellisessa nautinnon kokemisessa ja kansojen kohtaloissa eli ihmiskunnan historiassa, näitä Jumalan ilmoituksen pimentämisvälineitä tarvitaan todella paljon.

Hengellisesti pimentynyt ihmiskunta ei kykene kovinkaan luotettavasti arvioimaan, missä määrin sen "jumalanpimentimillä" suodatettu todellisuuskäsitys vielä mahdollisesti on järjen tai empirian kanssa yhteensopivaa. Eipä siihen kyllä pyritäkään. Olennaista onkin se, että megalomaanisia valheita levitetään ja että ne saavat suosiollisen vastaanoton. Näin päästään pitämään totuutta vääryyden vallassa ja kunnioittamaan ja palvelemaan luotua Luojan sijasta, jotta menetettäisiin sielun pelastus ja jouduttaisiin siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu Perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Jumalan yhteydestä pois langenneella ihmisellä ei viime kädessä itsessään olekaan valinnan vapautta: hänen on pakko palvella Saatanaa ja muita turmiovaltoja omaksi ja lähimmäistensä vahingoksi, ellei Jumalan ihme häntä pelasta tästä tilastaan.

Tämä kaikki tapahtuu pimeässä, ilman että itsekään ymmärrettäisiin, mitä ollaan tekemässä. Ihmiset vain ovat "hengellisesti valonarkoja" ja pyrkivät siksi sekä omin avuin etsiytymään hengellisesti pimeään ympäristöön että yhteisvoimin sellaista ympäristöä itselleen ja toisilleen rakentamaan. Evolutionismi on yksi huomattavimpia tältä pohjalta yhteisvoimin rakennettuja hengellisesti pimeitä kulttuurisia ympäristöjä, mutta monia muitakin on olemassa. Kristillisessä sanastossa näitä kaikkia on perinteisesti nimitetty pakanuudeksi ja niille tunnusomaisia piirteitä pakanallisuudeksi. Evolutionismi onkin kristillisestä näkökulmasta tarkasteltuna pelkkä pakanallisen ajattelun yksi haara: sama analyysi, joka yleensäkin selittää pakanuuden synnyn ja yleisyyden maailmassa, selittää aivan yhtä luontevasti myös nimenomaisesti evolutionistisen uuspakanuuden synnyn ja kulttuurisen menestyksen: viisauden mainetta nauttivan jumalattomuuden kysyntä kohtasi tarjonnan, ja kauppa kävi kuin siimaa.

Maailmallehan on tyypillistä kehuskella viisaudellaan – ja juuri sillä tavoin se pimentyy tyhmimmilleen. Evolutionistisen ajattelun ytimeksi onkin mahdollista hahmottaa juuri vuosisataiskäytössä tiivistynyt tyhmyys ja mielenpimeys: Jumalan tekoja ei nähdä, koska niitä kerta kaikkiaan kieltäydytään näkemästä; biologisten tieteiden tutkimuskohteissa selvääkin selvemmin ilmenevä suunnittelu leimataan "selkäydinrutiinilla" "vain näennäiseksi". Todellisen suunnittelun vaihtoehdon vakavasti ottaminen, sen havainnoilla perusteleminen ja sen objektiivisen havaitsemisen mahdollistavien tutkimusmenetelmien kehittelypyrkimys tuottaa tiedeyhteisön eräiden ainesten taholta äkkivääriä primitiivireaktioita. Kysymys ei ole siitä, mikä on tai voi olla totta tai todennäköistä, vaan siitä, mikä saa tai ei saa olla "vakavasti otettavaa tiedettä". Näin ollen ei ole yllättävää, vaikka evolutionismin ongelmien aidosti kriittisen tarkastelun tulos poikkeaisi huomattavastikin siitä, miltä evolutionismin markkinamiehet koettavat saada asiat näyttämään. Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan "jokaisen sodan ensimmäinen uhri on totuus", eikä tämä toteamus voisi missään sodassa olla sen ilmeisempi kuin ihmiskunnan vuosituhantisessa kulttuurisodassa: "Sota on kestänyt kauan – sota Jumalaa vastaan."

Hengellisen pimeyden tosiasian vakavasti ottamisen vaikutus evoluutiokritiikin luonteeseen

Yleistä taustaa

Edellä sanotusta käy ilmi, että evolutionismin perusteita ja pätevyyttä ei voida arvioida "viileän akateemisesti": kyseessä ovat perimmältään sekä yksilön, läntisen kulttuuripiirin että viime kädessä koko ihmiskunnan kohtalonkysymykset, joita puitaessa jokaisella on "oma lehmä ojassa". Tätä aihepiiriä käsittelevän tekstin ei siksi, edustamastaan kannasta riippumatta, ole mielekästä esiintyä jonain "asiantuntijan objektiivisena selontekona", vaan puolin ja toisin on parasta pyrkiä nimeämään oma kanta, myöntämään oma asianosaisasema ja sitten selvittämään asioita omasta näkökulmastaan mahdollisimman "syvätarkasti", pelkkiin pintaraapaisuihin tyytymättä. Näin menetellen ei lukijaakaan olla johtamassa sokean auktoriteettiuskon vaan "omilla aivoilla ajattelemisen" suuntaan.

On täysin mahdollista, että "evoluutiokeisarilla" ei loppujen lopuksi "ole vaatteita lainkaan" eli että koko evolutionistinen uskomusrakennelma on olemassa pikemminkin todistusaineistosta huolimatta kuin sen varaan rakentuvana. Tämä ei ole yhtään sen epäuskottavampaa kuin äärinaturalistien "kiilasalaliittoskenaariotkaan". Sikäli kuin yksilötason kanta ei ole periaatteessa lopullisesti lukittu, parhaaseen tulokseen pääsemiseksi kaikkia tutkimuslinjoja olisi seurattava, kunnes niiden luonne ja suhteellinen painoarvo selviää. Asiat ovat isoja, ja skarppina olisi siksi pysyttävä. "Paras argumentti voittakoon!"

Apologeettisia johtopäätöksiä

Jos taustan hahmottelu on yllä osunut (jokseenkin) kohdalleen, asian luonteesta seuraa, että evolutionismin kritiikin kulttuurinen teho jää tyypillisesti kauas sen asiallisesta argumentaatiovoimasta (pimeyden kysyntä ei katoa sen osoittamisesta pimeydeksi), ja tämä on tietenkin turhauttavaa. Sitä suurempi syy joka tapauksessa on kiinnittää "omiin" argumentteihin erityistä huomiota: aina välillä hengellinen pimeys joutuu hölläämään otettaan ihmisestä, joskus jopa kokonaisista kulttuureistakin, ja juuri näissä teologisessa kielenkäytössä etsikkoajoiksi kutsutuissa vaiheissa myös totuutta esiin tuovilla pätevillä argumenteilla on sekä kysyntää että siitä johtuva tilaisuus päästä vaikuttamaan. Siksi niitä tulisi aina pitää tarjolla: emmehän me etukäteen tiedä, milloin keilläkin on Jumalan antama etsikkoaika.

Huolellisen evoluutiokritiikin tulisi sisältää evolutionismin menestystekijöiden yleisen taustaselvityksen lisäksi myös kuvaus evolutionistisen valheen käytännön vaikutustavasta. Jos evolutionismi on perimmältään vain hengellisen pimeyden maksimointipyrkimystä, kuten yllä on annettu ymmärtää, miten sitten voi olla mahdollista, että se pitää otteessaan niin monia niin kauan, jopa (monissa muissa suhteissa) kristillisissäkin piireissä? Tottumus, auktoriteettiusko, konformistinen mukavuudenhalu, kasvojen säilyttämisen tarve, ivan ja syrjinnän osin tiedostamatonkin pelko, omien ajallisten menestysmahdollisuuksien turvaamistarve ja vastaavat langenneen ihmisen elämälle tyypilliset tekijät selittävät kyllä paljon, mutta eivät kaikkea. Menestyvällä valheella on oltava paitsi kysyntää myös uskottavuutta, ja evolutionismin uskottavuuspuoltakin olisi jotenkin valaistava.

Evolutionismin vaikutusmekanismi sen uskottavuustekijänä

Monet tuonnempana esiteltävät ongelmakohdat antavat toisesta näkökulmasta tarkasteltuina myös osaselityksiä evolutionismin uskottavuudelle: esim. tarkoitushakuinen terminologia haksahduttaa helpostikin tältä osin kriittiseen ajatteluun harjaantumattoman mielen. Jokaisen argumentin kohdalla voikin halutessaan pysähtyä hetkeksi miettimään asioita siitä näkökulmasta, miten paljon uskottavammalta evoluutiomalli vaikuttaakaan, jos sen tästäkään ongelmasta ei ole tietoinen. Kun kaikki kritiikki jää tuntemattomaksi, mikä hyvänsä propagandistinen ajatussisältö vaikuttaa ilmeiseltä totuudelta.

Yksittäisten ongelmien esiintuomisen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös kokonaiskäsitystä evolutionistisen ajatusmallin ratkaisevasta vaikutuksesta havaintoaineiston tulkintaan. Evolutionisteilla on liuta tyypillisiä retorisia taktiikkoja, ja yksi niistä on kulloinkin esiin otetun ongelman vähättely: kaikkiin tieteen teorioihinhan liittyy jatkokysymyksiä, tieteellehän ei ole luonteenomaista valmiiden tulosten luetteleminen vaan jatkuva dynaaminen tutkimus jne. Tällaisen retorisen väistöliikkeen ideana siis on se, että kriitikko ei olisi ymmärtänyt tieteen luonnetta eikä evolutionismin puolesta puhuvan vakuuttavan todistusaineiston valtavuutta. Kokonaiskuva on kuulemma jo selvä, pikku yksityiskohtien epäselvyydet eivät sitä voi muuksi muuttaa, ja vielä jäljelläolevat ongelmat selviävät, kun tutkimus entisestään (ja nykyisestään) edistyy.

Tämän retoriikan pohjana on siis väite siitä, että olivat ongelmat millaisia hyvänsä, evoluutioteoria on joka tapauksessa äärimmäisen vankalla empiirisellä pohjalla. Kriitikot siis eivät ideologisista syistä kykenisi "näkemään metsää puilta" vaan pyrkisivät "tekemään kärpäsistä härkäsiä". Retoriikan vastapainoksi tarvitaan selvitys siitä, miten voi olla mahdollista, että biologisten alojen huippuasiantuntijoiden enemmistö vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen on ollut näkevinään tutkimuskohteensa evoluution synnyttäminä, jos ei asia todella niin ollutkaan. Kärkevimmät tämän retorisen linjan edustajat menevät niinkin pitkälle, että väittävät, että jos Jumala olisi todella kaiken biologisen elämän takana, hän olisi joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen kaiken vaikuttamaan niin evoluutioprosessien kautta syntyneeltä kuin se tutkijan silmissä vaikuttaa.

Jotta näita näkökohtia voisi asiallisesti arvioida, on otettava huomioon se tapa, jolla tiedettä tehdään. Havainnot ja niiden tulkinnat eivät tule tutkijan mieleen ikään kuin eri reittejä pitkin, toisistaan selvästi erillisinä, vaan kaiken, minkä koulutettu mieli havaitsee, se havaitsee suhteessa oppimiinsa ajattelukategorioihin. Kun tutkimusohjelman ideana on löytää evoluution tuloksia, niitä ei voi olla löytymättä. Kaikki havaittava tulee tieteellisesti merkitykselliseksi vain tutkijan mielen, kielen ja kuvauksen kautta kulkevaa reittiä pitkin.

Aristotelismi ja evolutionismi: paradigmavertailua

Asian ymmärtämiseksi voi kannattaa "ottaa vauhtia menneisyydestä", tässä tapauksessa tieteenhistoriasta: kauan tieteen valtavirtana toimineen aristotelismin mukaan havainnot tosin olivat tiedon hankinnan kannalta tarpeellisia, mutta niiden yksityiskohdat eivät silti olleet merkittäviä, vaan kunkin kysymyksen tieteellinen käsittely oli rakennettava sen varaan, mikä jo ennen havaintojen tekemistä vaikutti järkevimmältä ajatukselta. Evolutionismissa tuntuu olevan hyvin paljon samoja piirteitä: havaintoja kyllä käytetään väitteiden perusteluissa, mutta varsinainen järkeily on peräisin aivan muualta kuin havainnoista sinänsä, siis sellaisesta ideasta, jota ei voi millään havainnoilla kumota, koska se ottaa asiakseen selittää havainnot ennen kuin niistä edes tulee minkään varsinaisen tieteellisen keskustelun kohteita. Tässä mielessä siis evolutionismi on ikään kuin tieteellisen kritiikin yläpuolella kuten aristotelismikin pitkään oli.

Aristotelismi ei kuitenkaan ole enää nykytieteen perustana, vaan tieteessä on tapahtunut "vallankumous". Tieteellisiä vallankumouksia tapahtuu silloin, kun todetaan, että koko perinteinen ajattelukehikko on epätyydyttävä, ja uskaltaudutaan esittämään sen tilalle jotakin aivan muuta. Tämän sivun perusväite on, että evolutionismi toimii biologisen tutkimuksen ja eritasoisen biologian opetuksen kannalta lähinnä pakkopaitana ja että tällaisista pakkopaidoista on syytä pyrkiä kokonaan eroon. Kaikki konkreettinen biotieteellinen tutkimus voi vain hyötyä tutkimuksen vapaudesta ja sitä tukevan avoimen keskusteluavaruuden tarjoamista herätteistä. Jos evolutionismi kuitenkin olisikin oikea käsitys (mitä siis pidän mahdottomana, mutta otan silti tämänkin vaihtoehdon huomioon), se kyllä pystyisi "paras argumentti voittakoon" -periaatteella tapahtuvassa moniparadigmatutkimuksessa kiilaamaan uudelleen "paalupaikalle"; tieteen mahdollisuudethan perustuvat ylipäänsäkin sen varaan, että tutkimus etenee tehokkaimmin juuri kulloisiakin parhaita argumentteja seuraamalla. Virallista loukkaamattomuutta nauttivia "lopullisia tieteellisiä totuuksia" tai "pravdoja" ei siis tieteen oman edistymismahdollisuuden nimissä voi loputtomiin hyysätä. Jo tämän sivun loppuosa riittää mielestäni osoittamaan, että tämä yleinen periaate koskee myös ja nimenomaan evolutionistista tarkoituksettomuususkoa.

Järjellisen evoluutioteorian vaatimat todisteet

Apriorisen ja aposteriorisen evoluutiokritiikin ero

Edellä on lähdetty Raamatun todellisuuskäsityksestä ja osoitettu sillä voitavan luontevasti selittää evolutionismin synty ja menestys. Tämä on tehty ilman empiirisen todistusaineiston arviointia. Onko siis tämän artikkelin tavoitteena ("skepsis-kieltä" käyttäen) "kaiken opetuksen ja tieteen tekemisen lähtökohtien heittäminen roskakoriin, vain jotta saataisiin fundamentalistien Jumala ansaitsemalleen paikalle"? Jos kerran uskoo Raamatun Jumalaan, miten enää voisikaan ottaa vastaan vakuuttavimmatkaan evoluution empiiriset todisteet? Entä jos mielenpimentyminen onkin juuri kristinuskossa ja johtuu Raamatusta sen sijaan, että se olisi pakanuudessa ja johtuisi Raamatun hylkäämisestä? Entä jos evolutionismi onkin totta, vaikka Raamattu muuta väittääkin? Intetäänkö tässä pelkästä inttämisen ilosta ilman mahdollisuutta korjata käsityksiä todistusaineiston valossa?

Evolutionismia kuten muitakin asioita voi lähestyä joko ulkoapäin, ennen ja ilman empiiriseen aineistoon tutustumista (apriorisesti), tai empiirisen aineiston perusteella (aposteriorisesti). Vaikka tietyllä hetkellä kyse on joko-tai-asetelmasta, mahdollisimman kattavaan aiheen käsittelyyn pyrittäessä asetelma on sekä-että-tyyppinen. Vaikka tarkka rajanveto on jossain määrin tulkinnanvaraista, voi katsoa artikkelin tässä kohdassa siirryttävän apriorisista evolutionismin vastaisista argumenteista aposteriorisiin. Toisin sanoen evolutionismia ei kuitata sillä, että se on epäraamatullisena epäkristillistä, vaan tästä eteenpäin myös sen omaan argumentaatioon pureudutaan. "Paras argumentti voittakoon!"

Entä jos evoluutio olisikin oikea selitys?

On mahdollista kuvitella sellainen maailma, jossa evoluutioteoria voisi olla tosi. Tämä maailma olisi silloin sellainen, jossa ei olisi mitään liian vaikeasti kokoonpantavaa, niin että kaikki havaittava olisi luontevasti selitettävissä satunnaisten ja kaiken aikaa voimassa olevien tekijöiden yhteisvaikutuksilla. Järjellinen evoluutioteoria myöntyisi aitoon falsifioitavuuteen: se ottaisi huomioon oman selityskykynsä rajallisuuden ja suostuisi olemaan väärässä, mikäli havaitut ilmiöt aivan ilmeisesti ylittävät sen selitysvoiman. Tässä tapauksessa tieteellisen tutkimuksen kohteena olevalla maailmalla myönnettäisiin olevan sellainen mielenkiintoinen ominaisuus, että se itse ja kaikki siitä löytyvä periaatteessa joko voi olla olemassa tarkoituksettomasti ja päämäärättömästi tai sitten ei voi ja että tutkimalla maailmaa on periaatteessa mahdollista selvittää, kumpi näistä vaihtoehdoista pätee.

Jos sitten maailmaa tutkittaessa ei löytyisi mitään, minkä aikaansaaminen olisi vaatinut tarkoituksettomien prosessien mahdollisuudet ylittäviä kykyjä, niin jonkinlainen evoluutioteoria todellakin olisi järjellinen selitys ja jäljelle jäisi enää se kysymys, millainen evoluutioteoria olisi kaikkein järkevin. Ennen kuin tähän kysymykseen voitaisiin todella käydä käsiksi, olisi kuitenkin oltava hyvät perusteet ajatella, että minkäänlainen evoluutioteoria voisi käydä havaittavan todellisuuden uskottavasta selityksestä. Tarvittaisiin siis tietynlainen naturalististen selitysmallien perustava uskottavuusselvitys.

ID-teoria ja aposteriorinen evoluutiokritiikki

Älyllisen suunnittelun teorian (ID-teorian) kantavana ajatuksena on nimenomaan naturalismin uskottavuuden analyyttinen kritiikki: pyritään selvittämään, onko naturalistisilla selityksillä mahdollista yltää kattamaan koko havaittavissa olevien ilmiöiden kenttä. Vastausta ei valmiiksi oleteta vaan tulokset on perusteltava yksityiskohtaisesti, niin kuin tieteellisessä tutkimuksessa kuuluukin. Naturalistien ID-teoreetikoille kollektiivisesti antaman vastauksen kantavana ajatuksena taas on, että väitetään olevan olemassa sellaiset "tieteen pelisäännöt", joiden mukaan luonnontieteellisten selitysten on pakko olla naturalistisia, muuten niitä ei oteta edes harkintaan tai hyväksytä mukaan keskusteluun. Tällainen ennakkosensuurilinja, jonka luonnetta ID-liikkeen perustajahahmo, prof. Phillip Johnson on terävästi analysoinut, hyväksyy toisaalta tietenkin "tieteellisiksi" lähestulkoon miten typerät naturalistiset sepustukset hyvänsä, kunnes joku ehkä onnistuisi kehittämään edes hieman vähemmän typerän naturalistisen näkemyksen: "sokeiden maassa silmäpuoli on kuningas". Jos kuitenkaan mitään edes pintapuolisesti tarkastellen hiemankaan järkevän kuuloista ei jossain tapauksessa osata esittää, vastaukseksi riittää vedota siihen, että tiede kehittyy kaiken aikaa ja onnistuu kyllä myöhemmin ratkaisemaan ne kysymykset, joihin ei vielä ole selityksiä. Näin siis naturalistit itse opettavat juuri sitä, mistä evolutionismin ykkösnimi Richard Dawkins julkisesti syyttää uskontokasvatusta: että sokea usko (tässä tapauksessa tieteen tuleviin saavutuksiin) on hyve.

Tämä linja yhtäältä on julkinen ja toisaalta kuitenkin pyritään peittämään näkyvistä mm. monimerkityksellisten ilmaisujen ja suorastaan valheellisen retoriikan taakse; viimemainitusta on esimerkkinä väite, että ID-tutkimuksen julkaiseminen muualla kuin vertaisarvioiduissa tiedejulkaisuissa olisi osoitus näiden tutkimusten heikosta laadusta. Ensinnäkin koko väite on jo lähtökohtaisesti pielessä: ei minkään tutkimuksen laatu riipu siitä, missä se on julkaistu, vaan ainoastaan siitä, millainen se itsessään on. Toiseksi tämä väite on myös suoranaisesti vilpillinen, kun naturalistiyhteisö samaan aikaan kivenkovaan vaatii, että yhtäkään ID-myönteistä tutkimusta ei saa hyväksyä julkaistavaksi vakiintuneissa tieteellisissä julkaisusarjoissa. ID-liikettä sitten syytetään tieteen ja politiikan sekoittamisesta samaan aikaan kun itse on pantu pystyyn räikeä diskriminointipolitiikka tiedeyhteisön sisällä. Tätä politiikkaa myös valvotaan tiukasti ja siitä poikkeamiseen puututaan armottomasti, mikä on ns. julkinen salaisuus [1].

Lisäksi tämä tieteensosiologinenkin ID-ignorointirintama on kaiken aikaa pikku hiljaa murenemaan päin: tiede on oikeasti itseään korjaavaa ja ID-pitoisia artikkeleita ilmestyy vertaisarvioidustikin, vaikka äärinaturalismi kuinka koettaakin heittää kapuloita rattaisiin. Vastustaa siis pitää aina katkeraan loppuun saakka, vaikka toisesta suupielestä kehutaankin tiedettä juuri siitä, ettei se ole vanhaan luutunutta vaan alati päivittyvää. Jos tämä tieteen itseäänkorjaavuus otettaisiin vakavasti, voisi meneillään olevan Darwin-juhlavuoden yhtenä aiheena pitää näkyvästi esillä kysymystä darvinistisen ideologian viimeisestä tieteellisestä käyttöpäivästä eli missä vaiheessa se olisi aika siirtää aktuaalitieteestä tieteen historiaan. Uskallan ennustaa, että jos asiaan palataan vielä esim. 50 vuoden päästä, ääni kellossa on jo aivan toisenmoinen kuin nyt. Neuvostoliittokin on jo entinen, vaikka sekin kuulemma perustui "tieteelliselle maailmankatsomukselle".

Naturalistisen evoluutioselityksen ylipääsemättömiä ongelmia ja niiden näennäisiä ratkaisuja

Evoluutioteoriasta puhuttaessa perustavat järkevyystarkastukset siis tyypillisesti jätetään tykkänään tekemättä. Sen sijaan käytetään sellaisia retorisia temppuja, jotka ovat omiaan hämärtämään kuulijakunnalta viimeisetkin järkevyyden ja kriittisyyden rippeet. Näihin kuuluu mm. käsitemäärittelyllisiä kompia. Seuraavassa erinäisiin tällaisiin naturalistisen retoriikan kukkasiin puututaan tarkemmin.

Elämän tarkoituksettoman synnyn ongelma

"Abiogeneesi ei kuulu evoluutioteoriaan"

Elollisen tarkoituksetonta syntyä elottomasta on päätetty kutsua abiogeneesiksi ja määritellä evoluutio niin, että tämä "abiogeneesi" jää näin määritellyn "evoluution" ulkopuolelle. Kun sitten joku ottaa keskustelussa esiin sen ilmeisen tosiseikan, että evoluution kannalta on perustavanluontoinen ongelma se, ettei elämää ole pystytty saamaan aikaan elottomasta materiasta, kyselijä hiljennetään sillä tokaisulla, ettei hän ollut edes ymmärtänyt, ettei koko abiogeneesikysymys kuulunut evoluutioteoriaan, joka käsittelee vain jo olemassaolevan elämän kehittymistä. Kuitenkin on selvää, että nimityksistä riippumatta naturalistinen maailmanselitys edellyttäisi myös elämän tarkoituksettoman itsestäänsynnyn mahdollisuuden osoittamista. Abiogeneesi ja evoluutio kuuluvat siinä mielessä yhteen kuin ketjun renkaat – ja kukin ketju on vain yhtä vahva kuin heikoin lenkkinsä.

Darwinin lammikosta "alkuliemeen"

Abiogeneesikysymyksen jo Darwin pyrki kuittaamaan lyhyellä viittauksella mahdolliseen muinaiseen kemikaalipitoiseen lammikkoon, jossa "elämä hyvinkin olisi voinut syntyä". Uudemmat selitykset eivät ole juuri sen kummoisempia, paitsi että tämän oletetun lammikon kokoa on pyritty kasvattamaan niin, että nyttemmin on taipumusta kuvitella kokonainen alkuliemimeri (engl. primordial soup), jonka vilkas kemiallinen toiminta olisi ensin synnyttänyt elämän, joka sitten evoluution käyntiin päästyä olisi puolestaan levinnyt niin, että olisi lopuksi syönyt koko alkuliemen (josta ei ole löydetty jälkeäkään) ja muuttanut ilmakehänkin happipitoiseksi (nykyilmakehässä elämän synty on näet naturalistienkin mukaan täysin mahdotonta).

Käsitteet, mielikuvat, tulkinnat ja väittämät

Minimalistinen "evoluutio"

Abiogeneesistä eristämisen lisäksi evoluutio on muutenkin määritelty sekavasti ja aivan omituisestikin. Yhden määritelmän mukaan mikä hyvänsä muutos populaation geenipoolissa on "evoluutiota". Niinpä sitten joka kerran, kun yksilö kuolee tai uusi syntyy ja populaation geneettinen jakauma samalla väistämättä hieman muuttuu, tämä "määritelmän mukaan todistaa" evoluution empiiriseksi tosiasiaksi! – "Tyhmät kretiinit" (kreationistit) eivät siis vain tajua, että "evoluutiota tapahtuu" joka kerta, kun he esimerkiksi tappavat hyttysen!

Mikro, makro ja määritelmät

Sikäli kuin ylipäänsä suostutaan puhumaan erikseen mikro- ja makroevoluutiosta, jälkimmäinen "on määritelty" niin, että jo lajiutuminenkin kuuluu sen piiriin. Tällä tavalla siis saadaan "makroevoluutiokin" havaituksi tosiasiaksi: kun jokin eliöpopulaatio vaikkapa uudelle alueelle siirryttyään vain muuttaa elintapojaan niin, että pariutumista kantapopulaation kanssa ei luonnossa enää tapahdu, se julistetaan uudeksi biologiseksi "lajiksi" – ja tämän sitten pitäisi todistaman kaikkien lajien evoluutioalkuperä.

Tähän termivyyhteen siis liittyy myös varsin mielivaltainen lajin käsite, joka perusryhmäbiologiassa väljennetäänkin vastaamaan paremmin järjen ja empirian vaatimuksia. – Ylipäänsäkin voi todeta, että joka hallitsee määritelmiä, se hallitsee koko niiden puitteissa tapahtuvaa ajattelua; tässä jos missä on totta väittämä, jonka mukaan "kieleni rajat ovat maailmani rajat".

Entäpä lajitason yläpuolinen evoluutio?

Lajitason yläpuolisen oletetun evoluution uskottavuudesta taas on vaikeaa päästä puhumaan, sitä tarkoittamaan kun ei evolutionistiyhteisöllä jostain syystä ole mitään fakkitermiä. Miten olisi esim. megaevoluutio? Eräiden kreationistien käyttämä käsite vertikaalinen evoluutio tarkoittaa sellaista "megaevoluutiota", johon erityisesti liittyy uusien toiminnallisten rakenteiden synty, siis laadullisesti uuden elämänmuodon ensiesiintymä. Evolutionistit eivät selvästikään pidä tästä käsitteestä vaan haluavat lakaista koko evoluutiokysymyksen kannalta olennaisen kysymyksenasettelun äskenmainitun, empiirisestikin havaitun "makroevoluution" maton alle.

On niin sanoakseni yksinkertaisesti julistettu, että koko makroevoluutio ensimmäisestä "alkeellisesta" elämästä kaikkiin koko maapallon historiassa ja nykyisyydessä esiintyneisiin elämänmuotoihin asti joka tapauksessa on samaa kuin mikroevoluutiokin, siis pelkkää pienten mikroevolutiivisten muutosten vähittäistä kasautumista pitkien aikajaksojen kuluessa. Tämän kun uskoo, niin onkin helppo nähdä, ettei lajitason yläpuoliselle evoluutiolle tarvita omia käsitteitä: sehän "on" vain aikain saatossa kasautunutta "mikro- ja makroevoluutiota": lajinsisäistä muutosta, lajiutumista ja syntyneiden eriytyneiden lajien sisäisiä muutoksia ja taas uusia lajiutumisia.

Puumielikuvat ja todellisuus

Tätä ajattelutapaa edistää mielikuva "evolutionistisen elämän puun" kasvusta: jokainen nykyään nähtävä jykevä haarauma on alkanut jonkun pikkuruisen silmun hennosta versosta. Kun haarauma syntyi, se oli aivan huomaamaton; vasta aikain saatossa se vähitellen saavutti nykyiset mittasuhteensa ja kasvaa ja haarautuu yhä, mutta vain hitaan huomaamattomasti, kuten aina ennenkin. – Tällainen kuvailu on kyllä osuva havainnollistus evolutionistisen ajattelutavan luonteesta muttei mikään todiste sen totuudesta. Sitä kuitenkin käytetään "todisteena" seuraavan "logiikan" mukaan: "Osaatko kuvitella tällaisen 'elämän puun' kasvutavan? Jos osaat, se osoittaa, että pelkkä mikroevoluutio ja lajiutuminen riittää tuottamaan kaikki havaitut elämänmuodot; jos et, se osoittaa tyhmyytesi."

Mielikuvitusleikkinä tämä pyörittely siis sujuu ihan jouhevasti, mutta lähempää tarkastelua se ei kestä: eihän havaitusta vähäisestä muuntelusta millään tavoin seuraa, että sillä ensinnäkään olisi taipumusta johtaa johonkin tiettyyn suuntaan sen sijaan, että se etupäässä vain sahailisi edestakaisin; vielä kauempaa haettua on ajatus, että vähäisten variaatioiden kasautuminen voisi ilman muuta tuottaa mitä hyvänsä! Tällainen väite siis tarvitsisi todella vakuuttavia uskottavuusperusteluja käydäkseen edes järjellisestä mielipiteestä. Nyt kuitenkin kysymys on pelkistä taikasanoista, joiden on määrä tehdä mahdoton mahdolliseksi – ja tätä vähittäiskasautumisoppia tahdotaan opettaa kaikille muka tieteen vastaansanomattomana tuloksena! Parasta vain vastata kokeessa niin kuin kirjassa lukee, ettet saisi huonoa arvosanaa!

Sopeutumismuuntelu ja "Darwinin deluusio"

Itse asiassa "mikroevoluution" (jo pelkkä termi "propagoi" evoluutioteorian mukaista katsomusta, siksi tässä sitaattimerkit) eli lajin (tai perusryhmän) puitteissa tapahtuvan kulloiseenkin elinympäristöön sopeutumisen heilahteleva kulku on empiirinen tosiasia. Mm. Galapagoksella Darwinia seuraten tehdyt lintututkimukset ovat osoittaneet, että kuivina vuosina nokkien keskimääräinen jykevyys lisääntyy, kun taas rehevämpinä vuosina palataan hennompaan nokkamallistoon. Elämä siis pystyy kyllä nopeastikin sopeutumaan ympäristön muutoksiin, mutta mitään "yhä ylös yrittävää", maailmaasyleilevää puuta siitä ei kasva.

Darwinin havainnot ja niiden tulkinnat olivat kyllä pätevää työtä: esim. Etelä-Amerikan mantereelta peräisin oleva sirkkulintukanta oli todellakin muuntautunut täyttämään Galapagos-saariston vapaat ekologiset lokerot, ja tämän Darwin dokumentoi huolellisesti osoittaen samalla pätevästi aiemman lajikäsitteen liian ahtaaksi. Tämä kaikki oli sinänsä merkittävää, uraauurtavaa luonnontieteellistä perustutkimusta, jolla Darwin olisi ansainnut (ja ansaitsikin) itselleen merkittävän paikan biologian historiassa. Valitettavasti kuitenkin jo suvunperintönä saadut ja muutenkin siihen aikaan "ilmassa olleet" kehitysopilliset ideat sekä oma mielikuvitus ja kunnianhimo tekivät sitten Darwin-paralle tepposet, niin että hän kuvitteli saman tien nähneensä koko biodiversiteetin syntyselityksen, vaikka kyse itse asiassa olikin vain (ainakin periaatteessa) palautuvasta muuntelusta.

Tämä "Darwinin deluusio" vaivaa yhä vielä monia kokeellisen biologian tutkijoita: he tekevät kyllä sinänsä kurinalaista luonnontieteellistä tutkimusta ja saavat periaatteessa toistettavia tuloksia sekä löytävät niille mahdollisesti oikeita selityksiäkin ymmärtämättä kuitenkaan, millaisia heidän tutkimansa ilmiöt perimmältään ovat eli millaiseen kokonaisuuteen ne tosiasiassa kuuluvat. Tieteenhistoriallisen ironian huippuna voi pitää sitä, että edelläkuvatun onnettoman tilanteen välitön syykin on lähestulkoon sama kuin Darwinia edeltäneen luonnontieteellisen koulutuksen osalta: lajikäsite on nytkin liian ahdas. Silloista käsiteahtautta vain käytettiin perustelemaan virheellistä väitettä siitä, ettei mikään aiemmat lajikuvaukset ylittävä, olosuhteisiin sopeutumista edistävä biologinen uudistuminen olisi mahdollista ("kerran kuvattu laji pysyy aina sellaisenaan eikä uusia synny"), tätä nykyistä taas siitä, että mikä hyvänsä muutos olisi riittävässä ajassa mahdollinen ("koska uusia lajeja syntyy yhä vielä itsestään, ne kaikki ovat viime kädessä syntyneet ohjaamattomasti yhdestä alkeellisesta kantamuodosta").

Perusryhmäbiologian haaste

Perusryhmäbiologian mukaan asianlaita sen sijaan on sellainen, että tämän ahtaan lajikäsitteen mukaisia "uusia lajeja" tosin on syntynyt ja yhä syntyy, "lajiutumista" ja siihen "määritelmän mukaan" sisältyvää "makroevoluutiota" siis tämän ahtaan lajikäsitteen mielessä todella tapahtuu. Tämä ei kuitenkaan riitä antamaan mitään asiallista uskottavuutta väitteelle kaikkien lajien yhteisestä evolutiivisesta alkuperästä, sillä biosfääri on luontevasti jaettavissa (taksonomisiin) perusryhmiin, joiden välillä ei ole empiirisiä lajiutumisyhteyksiä tai edes epäsuoria, edes in vitro (koeputki-) -ehtoisia, edes tilastollisesti harvinaisia, edes steriilien jälkeläisten syntyyn johtavia keskinäishedelmöitysmahdollisuuksia.

Näin tarkastellen koko edelläesitelty "pikkuversosta vähitellen mahtihaaraksi" -tyyppinen biosfäärin kasvutarina menettää todistusvoimansa eikä havaittu "lajiutuminen" riitä evoluutioskenaarioiden käyttövoimaksi. Tarvittaisiin vakuuttavaa todistusaineistoa nykyisten perusryhmien yhteisestä kehityshistoriasta – ja kunnollista fakkiterminologiaa näistä asioista tehokkaan ymmärrettävästi puhumisen mahdollistamiseksi.

(Uus)ptolemaiolainen tähtitiede (uus)darvinistiseen biotieteeseen verrattuna

Kopernikaanista käännettä edeltänyt (uus)ptolemaiolainen tähtitiede perustui tarkkoihin mittauksiin ja ympyräliikkeen geometriaan. Riittävä taito ja mielikuvitus riitti sovittamaan ympyrämalleihin millaiset havainnot hyvänsä, entistä tarkemmat mittaustulokset tuottivat entistä kehittyneempiä "ympyröitä ympyröissä -malleja", ja aitoa tieteellistä keskustelua eri ympyrämallien paremmuudesta kunkin taivaankappaleen liikkeen mallittamisessa voitiin käydä ilman sokeaa auktoriteettiuskoa jo esitettyjen mallien yksityiskohtien lopulliseen totuuteen. Tutkimuksen lähtökohdat saattoi aikaansa seuraava maallikkokin helposti ymmärtää ja hyväksyä: kaikkihan perustui havaintoihin ja järkeen, mittauksiin ja sovellettuun matematiikkaan.

Aivan perustellusti voitiin siis sanoa, että ptolemaiolaisen perusteorian totuus oli aivan ilmeinen, että asiantuntijat kävivät keskustelua enää vain yksityiskohdista, että niiden suhteen oli montakin tapaa ratkaista ongelmat perusteorian puitteissa ja että asiantuntijoiden teksteissä mahdollisesti esiintyvät kriittisiksi tulkittavat toteamukset mallien monimutkaistumisen ongelmallisuudesta olivat pelkkää normaalia tieteellistä keskustelua, jota ei millään muotoa pitänyt väittää osoitukseksi siitä, että uusptolemaiolaisuus, siis tähtitiede, olisi ollut minkäänlaisessa kriisissä. Kaikki tieteellinen keskustelu käytiin Ptolemaioksen antamista lähtökohdista, kaikki keskustelijat olivat saaneet ptolemaiolaisen koulutuksen, johon heidän tieteellinen uskottavuutensa nimenomaan perustui, kukaan pätevä, mieleltään tasapainoinen ja henkilökohtaisesti hyvämaineinen tiedemies ei voinut vakavissaan epäillä itse perusteoriaa, eikä mitään perin pohjin erilaista selitysmallia näin ollen tosiaankaan tarvittu eikä kaivattu.

Kun eliöissä havaittu muuntelu nykyään tulkitaan "selkäydintasolle" asti sisäistetyn evolutionistisen tulkintakehikon puitteissa, päästään samoin aivan vilpittömässäkin mielessä väittämään uusdarvinistista evoluutiota varmuusasteeltaan painovoimaan vertautuvaksi tieteelliseksi tosiasiaksi. Jos ptolemaiolaisuus olisi yhä vallitseva tieteellinen näkemys, sanottaisiin ehkä evoluution olevan yhtä ilmeistä kuin auringon kiertoliike maapallon ympäri!

Fossiiliaineiston selittely

Fossiiliaineisto "evoluution todisteena"

Fossiiliaineistosta väitetään saatavan ratkaisevaa tukea evoluutioajatukselle. Tietyssä merkityksessä tämä väite pitääkin paikkansa: evolutionismi edellyttää elämän historian aikana tapahtuneen paljon suuria muutoksia, ja fossiiliaineistosta paljastuva nykybiosfääristä puuttuvien elämänmuotojen runsaus tuntuu antavan tälle väitteelle olennaisen tärkeää empiiristä tukea. Fossiiliaineiston valossa on täysin ilmeistä, että elävä luonto on joskus menneisyydessä ollut kovin erilainen kuin nykyään, juuri niin kuin evolutionismi edellyttää ja (jälkikäteen) "ennustaa".

Tällaisia eroja voidaan kuitenkin "ennustaa" muultakin kuin evolutionistiselta pohjalta. Toisaalta evolutionistiset ennusteet saavat tarkemmassa katsannossa fossiiliaineistolta iskun toisensa jälkeen, ja tilanne on evolutionismin valta-aikana käynyt sille pikemminkin entistä tukalammaksi kuin helpommaksi.

"Todistaja valehtelee"

Tutustuminen fossiiliaineiston antamaan todistukseen paljastaa siinä olevan evolutionismin kannalta huutavia ongelmia. Yleensä kuitenkin tyypillisen "aristoteliseen" tapaan tyydytään ohittamaan nämä anomaliat olankohautuksella (Aristoteleen mukaan "aistit ovat huonoja todistajia"), viittaamaan vain edellämainittuun fossiiliaineiston evolutionismille antamaan yleisluontoiseen tukeen sekä tarkastelemaan jotain tiettyä fossiilia tai fossiilityyppiä kerrallaan jo valmiiksi evolutionistisen selityskehikon puitteissa, jolloin fossiiliaineiston kokonaisluonteen selityshaaste ei tietenkään tule esille.

Huvittavaa sinänsä, että jo Darwin itse tiesi fossiiliaineiston olevan teoriansa kannalta suuri ongelma eikä suinkaan mikään mainio tukipilari. Hän joutuikin väittämään aineistoa kovin puutteelliseksi ja ennustamaan, että teorian ennusteiden mukaiset todisteet löytyisivät jatkokaivauksissa. Toisin kävi, mutta siinä vaiheessa evolutionismi oli jo vallannut "akateemiset markkinat", eikä "yleisesti hyväksytyn tieteellisen selitysmallin" ongelmista toki oppikirjoissa eikä "tiededokumenteissa" tarvitse sentään "kansalle" kertoa. "Poissa silmistä, poissa mielestä!"

Fossiiliaineiston syntytapa

Ilman oletusta inhimillisesti katsoen erittäin pitkistä menneisyyden aikajaksoista evolutionismi ei ole kenenkään mielestä mahdollinen, saati uskottava selitys "lajien synnylle". Evolutionismin avuksi tulee tässä kohden geologinen uniformitarianismi, jonka mukaan nykyään havaittavat geologiset ilmiöt ovat avain menneisyydenkin tapahtumahistorian selittämiseen. Niinpä esim. geologisten kerrostumien syntyselitystä haetaan nykyäänkin havaittavista hitaista ilmiöistä kuten tulivuorenpurkauksissa ilmakehään sinkoutuneen aineksen tai avaruuspölyn vähittäisestä kasautumisesta maan pinnalle (eihän aine tyhjästä synny). Nykytahdilla tällainen kasautuminen olisikin ilman muuta vaatinut "tähtitieteellisen pitkiä" aikajaksoja: kerrostumat ovat enimmillään kilometrien paksuisia.

Näin ei kuitenkaan voi järkevästi selittää fossiiliaineiston syntyä. Kun jokin eliö (maalla tai vedessä) nykyään kuolee, se ei suinkaan jää odottelemaan vähittäistä syvälle maan alle hautautumistaan vaan päätyy saman tien muiden (makro- ja mikro-)organismien ravinnoksi. Fossiilien synty ja säilyminen vaatii selvästikin poikkeusolosuhteita; tällöin taas kerrostumisnopeutta ei voi uniformitarianistisesti määrittää. Tämä seikka kuitenkin otetaan esille vain hyvin harvoin ja ponnettomasti.

"Kambrikauden räjähdys"

Fossiilien evolutionistisen tulkinnan lähtökohtana on ajatus, että yleensä alimmalle tasolle (syvimmälle maan alle) jääneet fossiilit ovat ajallisesti kaikkein vanhimpia, uudemmat kerrostumat kun ovat teorian mukaan sitten vähin erin satojen vuosimiljoonien kuluessa kerääntyneet niiden peitoksi. Evolutionistisen ennusteen mukaan tämän pitäisi ilmetä myös siten, että alimmat fossiilit olisivat suhteellisen harvalukuisia, yksinkertaisia, keskenään melko samanlaisia ja lisäksi sellaisia, joista ylempien kerrosten fossiilien voisi luontevasti katsoa vähitellen kehittyneen. "Elämän puu" siis ikään kuin kasvaisi maakerrostumien läpi niin, että alimpana olisi "yhteinen runko" ja sen päällä yhä useammat, runkoa kehittyneemmät "haarat", "oksat" ja "lehvät".

Empiirinen havainnointi "vetää maton" tämän oletuksen alta. Kambrikauden räjähdys -ilmaisu heijastaa fossiilitodellisuutta: keskenään ratkaisevan erilaiset elämänmuodot tulevat vastaan jo alimmissa fossiileja sisältävissä kerrostumissa. Yhteisiä esimuotoja ei niille kerta kaikkiaan löydy.

Fossiiliaineiston selvä lajittuneisuus ja "välimuotojen" tarve

Lajien pysyvyys fossiiliaineistossa pienin muutoksin samanlaisina on aineiston silmiinpistävimpiä piirteitä: vähittäisiä muutoksia lajista toisiksi lajeiksi ei löydy, vaan lajit säilyvät tunnistettavina kaikkialla, missä niiden yksilöitä ylipäänsä esiintyy – ja eräiden lajien fossiileja on löytynyt todella paljon. Fossiiliaineiston "elämän puu" -rakenteeksi kokoava Darwinin ennustama aineisto siis kokonaisuutena katsoen loistaa poissaolollaan, ja väitetyt välimuotofossiilit ovat sekä harvinaisia että spekulatiivisia – vähistä jäänteistä on helpompi "re"konstruoida toivotunlaisia tuloksia kuin paljoista olisi ollut. Tiktaalik on esimerkki tästä ilmiöstä.

Toisenlainen esimerkki on Archaeopteryx, fossiloitunut lintu, jolla mosaiikkimuotojen (esim. nokkasiili, vesinokkaeläin) tapaan on joitain matelijamaisia piirteitä. Se ei ominaisuuksiensa tai ajoituksensakaan puolesta sovi nykylintujen esimuodoksi, mutta popularisointivaikutelman optimoinnin markkinahenkisillä ehdoilla toimittaessa on saatu syntymään yleinen mielikuva "puuttuvasta renkaasta", joka "todistaa evoluution".

Näiden väitettyjen välimuotojen käyttäminen "evoluution todisteina" perustuu olennaisesti suureen kysyntään eikä tarjontaan: oppimateriaali on päätetty kirjoitettaa tietyn yhden paradigman ehdoilla ja fossiiliaineistoakin tulkittu väkisin tästä näkökulmasta. Näin syntyneen tekstin tarkoituksena on "evoluution tosiasian perusteleminen", siis ei fossiiliaineiston kokonaisluonteen kuvaaminen niin, että oppilaat voisivat itse harkita, mihin näkemykseen tämä aineisto kuinkakin hyvin vaikuttaisi sopivan.

Sukupuutot

Sukupuuttoon kuolleiden lajien määrä on fossiiliaineiston perusteella suunnaton. Tämä siis toisaalta, kuten sanottu, sopii evolutionismin yleiskuvaan: menneisyydessä oli toisenlaisia elämänmuotoja kuin nyt. Tarkemmin ajatellen asiaan kuitenkin liittyy iso ongelma: jokaisen esiintyneen elämänmuodon tarkoitukseton synty olisi pystyttävä selittämään erikseen – mitä enemmän eri eliölajeja maa on historiansa aikana päällään kantanut, sitä työläämpää on järkevästi ajatellen uskotella, että tarkoituksettomat prosessit olisivat kyenneet tuottamaan ne kaikki.

Tämä selityspohjan riittävyysongelma ei käytännössä ole haitannut evolutionismia niin kauan, kun näiden selitystarpeiden arvioimiseen ei ole ollut käytettävissä mitään kvantitatiivisia menetelmiä. Mm. kosmologian ja toisaalta tietotekniikan kehitys kuitenkin antaa tällaisellekin tutkimukselle uusia välineitä, ja ainakin William Dembski on osoittanut, että (ohjaamattomassa mielessä) satunnaisten prosessien reaalisella selitysvoimalla on selvästi määrittyvät luonteenomaiset ylärajansa. Yhden maailmankaikkeuden mallissa perinnäiset tarkoituksettomuuteen vetoavat selitykset eivät siksi enää oikein toimi, ja multiversumimallissa taas ei oikeastaan voi sanoa mitään varmaa juuri tästä "meidän versumistamme" – "Occamin partaveitsen" hukkaamisesta nyt puhumattakaan.

"Elävät fossiilit"

Sukupuuttojen "vastapainoksi" tunnetaan myös päinvastaisia yllätyksiä: ensin vain fossiloituneina tunnettuja lajeja on sittemmin löydetty myös ilmielävinä (tunnettuja esimerkkejä tästä ovat tuatara-lisko ja varsieväkala). Evolutionismin ongelmana on nyt se, että nämä lajit ovat todella säilyneet oletetun miljoonien vuosien myrskyisen historiansa läpi tunnistettavasti samoina kuin millaisia ovat olleetkin. Tilanne on epäsuhtainen, eivätkä "se nyt vain sattui sopimaan eri aikakausien elinympäristöihinsä ilman valintapaineita" -tyyppiset rutiiniselitykset luo mitään valoa näihin havaintoihin – sitäkin enemmän tosin selittäjien ajattelutapaan: "No problem, anything goes."

Fossiloitumattomat "fossiilit"

Eräiden evolutionistisen aikaskaalan mukaan kymmeniä miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleiksi ajoitettujen eliöiden jäänteistä on viime vuosina tehdyssä tutkimuksessa paljastunut ehjää pehmytkudosta, jopa verisoluja; tunnetuin esimerkki tällaisesta eliöstä lienee Tyrannosaurus rex. Havainnot ovat varmistettuja ja tutkimustulokset vertaisarvioidusti julkaistuja, joskin evolutionistisen maailmankuvan puitteissa täysin käsittämättömiä. Miten mikään pehmytkudos voisi säilyä missään kanjonissa kymmeniä miljoonia vuosia? – Uskottavuuspaineet kasautuvat kasautumistaan evolutionismin tieteellisen ja kulttuurisen uskottavuuden alla kuin maankuoren jännitteet ennen todella suurta järistystä.

Molekyylivertailujen merkityksestä

Prosenttiperustelujen huojuva logiikka ja muita materialistisen kehäpäättelyn ongelmia

Evolutionismille on tyypillistä ajattelun kapeus: ei saa kysyä, onko evoluutio havaintojen valossa ylipäänsä toimiva hypoteesi, saati niistä paras, vaan on muitta mutkitta rynnättävä etsimään vastauksia kysymykseen, millaisia evolutiivisia yhteyksiä kulloinkin tutkittavien elämänmuotojen väliltä kulloisellakin tarkastelutasolla voi väittää löytyvän. Näin toimittaessa "jokainen uusi löytö vahvistaa evoluution", nimittäin siinä mielessä, että sitäkin tutkitaan evoluution "tosiasian" jo valmiiksi olettaen ja että tämä uskomuspohja heijastuu tutkimusjulkaisuihin. "Mitä ei ole asiakirjoissa, ei ole todellisuudessa."

Erityisen selvänä tämä ajatuskehä ilmenee biomolekyylitason vertailujen logiikassa: molekyylien samankaltaisuus muka "osoittaa suoraan" eliöiden sukulaisuussuhteet ja siten evoluution, vaikka on matemaattinen tosiasia, että mitkä hyvänsä yhteisen aakkoston merkkijonot (jollaisiksi molekyylit koodataan) ovat syntytavastaan riippumatta keskenään vertailtavissa ja että vertailun tulokset riippuvat merkkijonojen lisäksi myös käytetystä vertailutavasta, joten pelkät (esim. ihmisen ja simpanssin väliset) "prosentuaaliset samanlaisuusväittämät" ovat ilman käytetyn vertailutavan kuvausta (mitä vertailtiin ja miten, mikä siis toimi prosenttilaskujen lähtökohtana) lievästi sanoen epämääräisiä. Prosenttivertailuissa on sekin ongelma, että niitä käytettäessä (väitetty) suhteellisen eron pienuus peittää näkyvistä absoluuttisen eron valtavuuden. Näitä prosenttipäättelyitä voi verrata seuraavaan: "Helsingistä on helppo uida Tallinnaan, eihän etäisyys ole kuin n. 0,25 % maan ympärysmitasta – nämä kaupungit siis ovat 99,75 %:sti samassa paikassa."

Lisäksi on tietynlainen materialistinen haksahdus tulkita väitettyjä molekyyliprosentteja siten, että ne todistaisivat ihmisten jollain arkikokemusta perustavammalla tasolla olevan pelkkiä "päivitettyjä simpansseja": atomitasollahan ero ihmisen, simpanssin ja vaikkapa graniitin välillä on joka tapauksessa pyöreät 0 % (ts. saman alkuaineen atomit ovat esiintymispaikastaan riippumatta samanlaisia), eikä tästä kukaan kuitenkaan päätelle ihmisen olevan "pelkkää 100-prosenttista graniittia", vaan koko juttu on vain jokseenkin mielenkiinnoton truismi. Myös ihmisen ja simpanssin olennaiset erot ovat atomi- ja molekyylitasoja paljon ylempänä.

Merkittävillekin molekyylitason samankaltaisuuksille on muitakin selityksiä (eli niitä ennustavat muutkin hypoteesit) kuin evoluutio. Yksi ilmeinen näkökohta on jo se, että nämä nimenomaiset molekyylit osaltaan mahdollistavat ne nimenomaiset eliöt, joiden biologinen ulottuvuus on niitä käyttäen toteutettu. Molekyylit siis täyttävät jotain tehtävää ja sopivat siihen. Vaikka käytettäisiin saman rautakaupan tuotteita, voidaan rakentaa aivan erilaisia taloja, joissa kaikissa kuitenkin tietty tuote, esim. sarana, on sille luonteenomaisessa käytössä. Jos nämä talot sitten puretaan ja niiden osien samanlaisuutta käytetään perusteluna itse talojen samankaltaisuudelle, ollaan jo pahemman kerran "joron jäljillä".

Huikean pitkät, "solutehtaiden kokoonpanolinjoilla" rakennettavat perimä- ja muut makromolekyylit itse asiassa tuottavat evolutionismille yhä uusia ylivoimaisia haasteita, jollaisia Darwinin aikalaiset eivät osanneet kuvitellakaan.

DNA ja solu kuin muna ja kana

Elämän alkuperään liittyy ratkeamaton "muna vai kana -ongelma": Perimämolekyylejä ei synny elävien solujen ulkopuolella; oli siis oltava olemassa soluja ennen tällaisten molekyylien syntyä. Toisaalta kuitenkaan solukaan ei voi edes pysyä hengissä saati kopioitua ilman sen rakenneinformaatiota kantavia perimämolekyylejä: perimämolekyylejä oli siis oltava ennen ensimmäisen solun syntyä.

Miten evolutionismi sitten yrittää ratkaista tämän ongelman? "Maton alle lakaisemisen" (ongelman "unohtamisen" tai vähättelyn) lisäksi keinona on lähinnä sellaisen väitteen esittäminen, että ennen nykyisenlaista elämää on täytynyt olla toisenlaista elämää, joka jotenkin on mahdollistanut nykyisenlaisen elämän synnyn. Tämä on kuitenkin täysin hypoteettista spekulointia, sillä tällaisesta "esielämästä" ei ole löytynyt jälkeäkään eikä liioin osata sanoa, millaista se olisi voinut olla. On kyllä esitetty "RNA-maailman" tapaisia hypoteeseja, mutta ne eivät toimi periaatteessa eivätkä käytännössä. Umpikujaan johtaneita ehdotuksia siis riittää, mutta varsinainen vastaus tähän ongelmaan on jälleen kerran "tieteen pelisääntöjä noudattavan tulevan tutkimuksen tuloksiin" vetoaminen – viime kädessä näin ollen toistellaan väitettä, että sokea naturalistinen usko on tieteellinen hyve, jonka noudattaminen vielä kerran palkitaan.

DNA, informaatio ja proteiinisynteesikoneisto kuin tietokonemuisti, ohjelma ja kääntäjä

Geneettisen koodin alkuperä on evolutionismille ratkeamaton arvoitus: Jotta perimämolekyylit voisivat kantaa solulle käyttökelpoista informaatiota, niiden lukemiseen on oltava valmiit solunsisäiset koneistot. Nämä kuitenkin rakennetaan elävissä soluissa jo olevien koneistojen ja niiden perimämolekyyleissä jo olevien koneistonrakenneohjeiden avulla.

Sekä perimämolekyylit että niiden tulkintakoneisto että niiden sisältämä (mm. tulkintakoneiston) rakenneinformaatio vaativat näin ollen kukin kahden muun olemassaolon voidakseen itse täyttää tehtävänsä ja ajan mittaan kopioitua:

1. Aineellisia prosesseja ohjaavaa informaatiota ei soluissa voi olla ilman perimämolekyylejä ja tulkintakoneistoa; sehän vaatii talletustilan ja lukulaitteiston.
2. Tulkintakoneistoa taas ei voi olla ilman näitä molekyylejä ja niihin koodattua informaatiota; sehän vaatii toimiakseen, mistä lukea ja mitä sieltä lukea – ja kopioituakseen, että voi sieltä lukea omat kokoonpano-ohjeensa!
3. Perimämolekyylejä ei puolestaan voi olla ilman informaatiota ja tulkintakoneistoa; niiden rakentaminenhan vaatii nämä – ja taaskin informaatiolle on sitä paitsi lisäehtoja: sen avulla pitää rakentaa nimenomaan sellainen molekyylikoneisto, joka sisältää virheenkorjausmekanismein varustetun DNA-molekyylien luotettavan kopiointimekanismin.

Kun kaikki tämä on käytettävissä, biosfäärissä kaikki toimii, elää, kopioituu, kasvaa ja lisääntyy. Jos tätä kaikkea ei olisi, ei olisi mitään biosfääriäkään – ei edes "alustavaa biosfääriä", ei mitään sen tapaistakaan. "Ei kahta kolmannetta" siis pitää tässä kyllä paikkansa, mutta vain siinä mielessä, että kaikki kolme tarvitaan, ei siinä mielessä, että mikään niistä voisi kahden muun jatkoksi jälkikäteen jotenkin vain "ilmaantua".

Geneettisen koodin alkuperä ei selity "luonnollisesti"

Geneettinen koodikieli ei periaatteessa kehity vaan pysyy kaiken aikaa samana. Evolutionismin mukaan se on pysynyt sellaisenaan biologisen elämän historian alusta asti: samaa koodia tottelevat niin bakteerit kuin valaatkin. Miten tällainen koodi sitten olisi voinut alun perin syntyä suunnittelemattomasti ja tarkoituksettomasti? Evoluutioselityshän ei periaatteessakaan voi toimia, ellei ole jatkuvaa pientä muuntelua antamassa luonnonvalinnalle ylipäänsä joitain vaihtoehtoja valittaviksi. Ainakaan evoluutio ei siis voi mitenkään selittää geneettisen koodin syntyä, koodin kun piti jo olla olemassa ennen kuin oletettu evoluutio pääsi edes alkamaan.

Miten evolutionistit sitten tulevat toimeen tämän ongelman kanssa? Tyypilliseen tapaansa he ovat tässäkin kohden "siivilöineet hyttysen mutta nielleet kamelin" olettamalla geneettisen koodin alun perin vain jotenkin itsestään ilmaantuneen ja käyttämällä sen (oletettua) eliökunnanlaajuista universaalisuutta sitten polveutumisopin perusteluna. Ideana siis on keskittyä siihen näkökohtaan, että geneettisen koodin universaalisuus sopii hyvin yhteen polveutumisopin kanssa, ja unohtaa sen syntyyn liittyvä kolossaalinen selittämättömyys. "Jotenkinhan sen täytyi tapahtua, emmekä vielä kaikkea tiedä, mutta evoluutio on joka tapauksessa ainoa tieteellinen ajattelutapa" jne.

Kariutunut universaalisuusennuste

Geneettisen koodin universaalisuuteen perustuvakin evolutionismin perusteluyritys on tosin kostautunut, kun sittemmin on löydetty muutamiakin vaihtoehtoisia geneettisiä koodeja. Näin siis evolutionistinen ennuste, ettei sellaisia olisi olemassakaan, meni ensinnäkin mönkään, ja toiseksi on vielä aiempaa vaikeampi tehtävä yrittää selittää useamman kuin yhden koodivariaation syntyneen tarkoituksettomasti ja sattumalta. Jokainen toimiva koodi näet tarvitsee valmiin lukukoneiston, jollaisia ei ohjaamattomilla pistemutaatioilla synny.

Pelkät molekyyliyhtäläisyydet eivät evolutionismille riitä

"Yli siitä, mistä aita on matalin" -tyyliinsä evolutionistit esiintyvät ikään kuin molekyylivastaavuudet todistaisivat evoluution. Tosiasiassahan tilanne on tässäkin sellainen, että hyväksyttävän selitysmallin olisi oltava havaintojen kanssa kaikin puolin yhteensopiva. Todistusaineistoa valikoimalla voi perustella lähes millaisia hypoteeseja hyvänsä.

Biomolekyyliyhtäläisyyksien toimiva evolutionistinen selittäminen edellyttäisi, että eri lajien välille pystyttäisiin osoittamaan hyödyllisistä tai vähintään neutraaleista mutaatioaskeleista muodostuvat (takautuvat eli yhteisiin kantamuotoihin johtavat) geneettiset siirtymäreitit. Toisin sanoen olisi osoitettava, että biomolekyylistä toiseen siirtyminen elinkelpoisten välimuotojen muodostamassa "elämän puussa" olisi mahdollista.

Näiden (oletettujen) reittien kulkemiseen olisi lisäksi oltava ajan ja ympäristöolosuhteiden tarjoamat edes minimaalisen uskottavat ulkoiset puitteet. Olisi siis voitava hahmottaa, miten kaikki tarvittava olisi ehtinyt ja muutenkin voinut tapahtua. Tämä ei tarkoita (ilmeisen mahdotonta) vaatimusta, että kaikki yksityiskohdatkin olisi pystyttävä esittämään, mutta kylläkin sitä, että asiaan olisi kiinnitettävä huomiota ja tuotava esiin evolutionismin mukaisen skenaarion uskottavuutta puoltavia perusteita. Koko kysymyksenasettelun kuittaaminen vaikenemalla herättää kriittistä ajattelua harjoitettaessa vain evolutionismin uskottavuutta koskevia lisäepäilyksiä – ja tieteellisen ajattelunhan olisi määrä olla kriittistä.

Evolutionistisen ajattelutavan mukaan tällaisten kulkukelpoisten reittien olisi välttämättä oltava olemassa, suunnitteluhypoteesi taas ei sellaisia tarvitse eikä ennusta, joten siirtymäreittiselvitys tarjoaisi tilaisuuden evoluutioajatuksen todelliseen testaamiseen. Ennustan, että se saa reput tässäkin, samoin kun fossiilitestissä. Molekyyliyhtäläisyyksien olemassaolo sopii sinänsä myös suunnitteluhypoteesiin – yhden suunnittelijan hypoteesi nimenomaan ennustaakin sitä – eikä hypoteesien suhteellista paremmuutta voi testata tilanteessa, jossa niiden antamat ennusteet ovat samankaltaisia. Siksi nämä kysymykset ovat olennaisia.

Lisää yllätyksiä

Molekyylilöydöksissä on myös paljonkin yllätyksiä, niin että eliökunnan oletettu evolutiivinen sukupuu saa erilaisia muotoja sen mukaan, mitä johtolankoja halutaan seurata. Evolutionismin popularisoinnissa näistä kuitenkin tyypillisesti vaietaan – tarkoitushan nimenomaan on saada yleisö uskomaan evolutionismiin eikä sitä epäilemään. Nämä "molekyyliyllätykset" ovat joka tapauksessa niin systemaattisia, että ne näyttävät pilkkovan koko "elämän puun" jonkinlaiseksi pensaikoksi: kaikki ei millään näytä sopivan yhteen kokonaisrakenteeseen.

Näitä tietoja siis koululaisilta ja "suurelta yleisöltä" toistaiseksi "pantataan". Ajan mittaan pimittämispyrkimykset eivät kuitenkaan voi olla menestyksellisiä, joten evolutionistienkin luulisi tajuavan, että kannattaisi olla varovainen ja myöntää ongelmat jo ennen kuin on pakko, ettei uskottavuus jossain vaiheessa täysin romahtaisi. (No, sen romahtamista ei ehkä voi millään estää, joten nykyinen "täysillä katkeraan loppuun asti -tiedotuspolitiikka" voi tavallaan ollakin paras vaihtoehto: mahdollisimman moni evolutionismin jatkuvaan menestykseen oman urakehityksensä ankkuroineista voi näin ehtiä eläkkeelle ennen romahdusta.)

Elämälle välttämättömät molekyylikoneistot ja muut pelkistymättömän monimutkaiset biojärjestelmät

"Ohjaamaton tarkoituksettomuus tuotti määrättömästi ylivertaista nanotekniikkaa"??

Edelläkuvatut solun ja perimämolekyylien sekä perimämolekyylien, informaation ja sen tulkintakoneiston väliset keskinäisriippuvuudet ovat vain jäävuoren huippu. Vastaavat keskinäisriippuvuudet ovat elämän biokemiallisella perustasolla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Soluissa tapahtuva toiminta on toteutettu nanotekniikalla, joka saa ihmiskunnan saavutukset kalpenemaan: molekyylejä rakennetaan kokoamisohjeiden perusteella, hajotetaan tilanteen vaatimusten mukaan osien kierrättämiseksi uusiin tarkoituksiin sekä siirretään solun sisällä ja solukalvon läpi kumpaankin suuntaan. Kaikki tämä tapahtuu käsittämättömän tarkoituksenmukaisesti, ja juuri tämä tarkoituksenmukaisuus viime kädessä mahdollistaa kaiken biologisen toiminnan: solut pystyvät sekä ylläpitämään aineenvaihduntaansa ja muita peruselintoimintojaan että sopeutumaan ympäristöönsä ja kulloiseenkin tilanteeseen, korjaamaan vaurioitaan, lisääntymään jakautumalla – ja kaiken tämän lisäksi toteuttamaan vielä joko yksisoluisuutensa mukaiset "eloonjäämistoiminnot" (esim. aktiivisen etsiytymisen suotuisimpaan suuntaan) tai monisoluisen elämän mukaisen erikoistuneisuutensa mukaisen toiminnallisuuden, kuten lihassolun supistumisen, hermosolun informaationvälityksen tai erilaisten verisolujen toiminnot.

Pelkistymätön monimutkaisuus

Michael Behen pelkistymätön monimutkaisuus (engl. irreducible complexity, IC) -käsite tarkoittaa juuri tällaista keskinäisriippuvuutta: Eliökunnassa on sekä biokemiallisella että sitä korkeammillakin tasoilla lukemattomia moniosaisia järjestelmiä, jotka tuottavat eliölle hyödyllisen tuloksensa vain kokonaisuutena toimien. Jos jokin osa puuttuu, jäljelle jääneet osat eivät enää tuota kyseistä tulosta; kyse ei siis ole pelkästä tuloksen heikkenemisestä, vaan aiempaan verrattavaa tulosta ei enää synny lainkaan. Tämäntyyppinen "yli-inhimillinen biotekniikka" ei tosiaankaan ole mitään vähittäisten muutosten kasaantumisen hedelmää: muutokset voisivat tarkoituksettomasti kasaantua ainoastaan jo syntynyttä tulosta entisestään parantamalla. Siksi IC-järjestelmät vaativat jotain aivan toisenlaista alkuperäselitystä.

Näennäisratkaisuina tähän ongelmaan on ehdotettu mielikuvituksellisia syntyhistorioita, joiden esittäjät eivät selvästikään ota huomioon selitettävien ilmiöiden suunnatonta lukumäärää ja sitä, että heidän omat selitysyrityksensä vain lisäävät naturalismin velkataakkaa vaatimalla rajallisten probabilististen kokonaisresurssien sitomista selittämään tarkoituksettomilla prosesseilla oletetut (heidän jälkikäteen keksaisemansa), nyttemmin kadonneet kehityksen epämääräiset välivaiheetkin.

Toiset taas ehdottavat vastauksia, jotka sekä (tahallaan tai tahattomasti) väärinkäsittävät koko pelkistymättömän monimutkaisuuden käsitteen (eli syyllistyvät ns. olkinukkeperusteluvirheeseen) että lisäksi olettavat ne evolutiivisten prosessien uuttaluovat kyvyt, jotka nimenomaan olisi pitänyt todistaa, ts. syyllistyvät kehäpäättelyyn. Hyvä esimerkki tästä on Kenneth Millerin tapa todistella kolibakteerin perämoottorijärjestelmää (flagellaa) vähittäisen kehityksen tulokseksi vetoamalla siihen, että eräillä muilla bakteereilla on biokemiallinen järjestelmä, jossa kolibakteerin perämoottorijärjestelmän tiettyjä osia käytetään yksinkertaisemman pumppumekanismin toteutukseen. Millerin esityksessä on ainakin seuraavat kardinaalivirheet:

1. Väärin luettu määritelmä: Miller antaa ymmärtää Behen edellyttäneen, että IC-järjestelmien kokonaisuudesta erotettuja osia ei voisi käyttää mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Määritelmä kuitenkin on jo alun pitäen selvästi sanonut, että yhdenkin osan poistaminen merkitsee kokonaisjärjestelmän alkuperäisen toiminnon menettämistä; sen osien tai osakokonaisuuksien mahdollisiin käyttötapoihin joidenkin aivan muiden toimintojen toteuttamiseksi se ei ota mitään kantaa. Koska pumppusysteemi ei ole perämoottorijärjestelmä, Millerin "todistus, ettei kolibakteerin perämoottorijärjestelmä täytä IC-ehtoa" ei todista, etteikö kyseinen järjestelmä täyttäisi IC-ehtoa. Toisin sanoen Miller on argumentoinut täysin asian vierestä.
2. Sen olettaminen, mikä olisi pitänyt todistaa: Behen perustelujen mukaan kyseinen perämoottorijärjestelmä ei ole voinut syntyä minkään tarkoituksettoman prosessin kautta. Miller luulee tämän kumonneensa yksinkertaisesti vain esiintymällä itsevarmasti sen olettamuksen kannattajana, että kyseinen pumppujärjestelmä on ensin kehittynyt tarkoituksettoman prosessin kautta ja siitä sitten myöhemmin kyseinen perämoottorijärjestelmä samaten tarkoituksettoman prosessin kautta. Eiväthän nämä Millerin olettamukset järkevästi ajatellen mitään muuta todista kuin hänen oman evolutionistisen uskonsa kattavuutta: kun kerran evoluution uskoo selittävän kaiken, on vain johdonmukaista uskoa sen selittävän myös näiden järjestelmien synnyn. Kyseessä siis on "ei sitä voi ymmärtää, se täytyy vain uskoa" -periaatteen sovellus, ei mikään evoluutiomekanismin toimivuuden perusteleva järkisyy.
3. Aikajärjestyksen määrittäminen pelkkien evolutionististen uskomusten nojalla: Miller olettaa, että kyseinen pumppujärjestelmä olisi ollut olemassa ennen kyseistä perämoottorijärjestelmää, vaikka nimenomaan pumppujärjestelmän syntymahdollisuus aiemman perämoottorijärjestelmän rappeutumana on järkevämmin perusteltavissa kuin kehitys pumppujärjestelmästä perämoottorijärjestelmäksi.

Minne aika kuljettaa?

• Jouduttaessa myöntämään naturalistisen selittämisen ongelmallisuutta evolutionistit vetoavat säännönmukaisesti siihen, että evoluutiolla on ollut miljardeja vuosia aikaa, minkä sitten ajatellaan tekevän minkä tahansa itsessään epätodennäköisen asian jo hyvinkin mahdolliseksi. Tämä on kuitenkin harhaista, sanoisinko esitieteellistä olettamusta. Matematiikassa tunnetaan paljon suurempiakin lukuja kuin esim. maailmankaikkeuden oletetusta n. 15 miljardin vuoden takaisesta alusta nykyhetkeen kuluneiden sekuntien määrä kertaa maailmankaikkeuden nykyarvion mukaan sisältämien alkeishiukkasten lukumäärä. Oletetun abiogeneesin ja evoluution käytettävissä oleviksi ajatelluilla resursseilla on siksi selkeät ylärajat, ja kaikki havaittava olisi pystyttävä mahduttamaan niiden puitteisiin. Johtaviin ID-teoreetikkoihin lukeutuvan mm. matematiikan tohtorin William Dembskin tutkimusotteena onkin ollut havaittavien biologisten rakenteiden tarkoituksettoman syntytodennäköisyyden yläraja-arvioiden suhteuttaminen big bang -kosmologian mukaisten probabilististen resurssien määrään. Tämän lähestymistavan perustava logiikka on vertaisarvioitu matematiikan ja tilastotieteen alan väitöskirjana, joka on myös julkaistu[2] kuulun brittiläisen Cambridgen yliopiston julkaisusarjassa (Cambridge Studies in Probability, Induction, and Decision Theory).
• Kysymys käytettävissä olleesta ajasta on sitä paitsi kiistanalainen: on olemassa luonnontieteellisiä perusteita väittää, että aikaa onkin ollut olennaisesti vähemmän.
• Pitkäkään aika ei liioin ole ongelmaton naturalismin kannaltakaan: Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä lähempänä maailmankaikkeus on entropian universaalista maksimitilaa, ns. lämpökuolemaa. Naturalistisen kosmologian mukaanhan on vain kaksi pitkän tähtäimen vaihtoehtoa: universumi joko luhistuu kasaan oman painonsa alla (ns. big crash eli suuri rysäys) tai sitten se laajenee loputtomiin mutta viimemainitussa tapauksessa polttaa loppuun kaiken käyttökelpoisen energiansa, mikä merkitsee mm. kaiken elämän katoamista koko maailmankaikkeudesta. Ajan suunta ei siis viime kädessä ole elämälle edullinen, vaan aika on niin sanoakseni kosminen pyöveli. Vaatiikin melkoista uskoa olettaa, että samainen pyöveli olisi sitä ennen tullut sattumalta tuottaneeksi sen elämän, jonka se luonnonlain varmuudella on joka tapauksessa hävittävä.

Olisi pystyttävä selittämään tietoisenkin elämän, siis myös tietoisuuden synty

• Sitä paitsi naturalismin selitystarveketju ei pääty oletettuun evoluutioonkaan, vaan lisäksi olisi osoitettava, että pelkäksi aineen uudelleenorganisoitumaksi ajateltu elämä pystyisi myös jotenkin automaattisesti itsestään tuottamaan tietoisuutta, joka kuitenkin on ihmisen välittömin kokemus mistään olemassaolosta: oman henkilökohtaisen, itsestään tietoisen olemassaolon kokemus. Jossain filosofisen keskustelun puitteissa voi vielä ajatellakin riittävän, että keksitään ja lanseerataan joitain supervenienssin ja emergenssin tyyppisiä "taikasanoja" kuvaamaan sitä, millaisluontoiseksi tämän vaikutussuhteen voisi ehkä halutessaan kuvitella. Luonnontieteen tasolla tarvittaisiin kuitenkin empiirisiä havaintoja siitä, että aineen uudelleenjärjestely todella tuottaisi tietoisuutta. Ns. tekoälyn filosofian piirissä on jo pitkään – itse asiassa vuosikymmeniä – odotettu tietokoneita, jotka pyrkisivät ja pystyisivät vakuuttamaan useimmat ihmiset omasta tietoisesta persoonastaan. Havaittu tietotekniikan huima kehitys ei kuitenkaan näy tuoneen näitäkään naturalistisia päiväunia yhtään lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Yleisarviointia

Nämä ongelmat ovat aivan todellisia, mutta ne pyritään kuittaamaan pelkillä huitaisuilla. Kuitenkin nimenomaan kriittisesti ajatteleva ja auktoriteetteja kumartelematon tiedonhaluinen mieli joutuu toteamaan, että naturalismi on velkaa toimivat ja kokeellisesti todennettavat vastaukset ainakin kaikkiin näihin kysymyksiin ennen kuin sillä taholla olisi mitään perusteltua älyllisen voitonriemun taikka ylemmyydentunnon aihetta. Nykyisellään naturalistista evolutionismia eivät tue juuri muut kuin auktoriteettiperustelut, jotka useinkin ovat suoranaista harhaanjohtamista: suurelle yleisölle uskotellaan, että tiede on ratkaissut tai ratkaisemaisillaan sellaiset ongelmat, joihin tosiasiassa kukaan ei osaa esittää mitään toimivan ratkaisun tapaistakaan. Mieluiten ongelmien ei edes anneta tulla ihmisten mieleen, vaan koulussa ja tiedotusvälineissä toistellaan samoja, aina yhtä onttoja väitteitä ja tarinoita siinä mielessä, että tarpeeksi monta kertaa kuultua asiaa ei kukaan enää osaa edes kyseenalaistaa. Mitään ongelmia ei naturalistisella selitysmallilla mukamas olekaan, kaikki on muka vain joidenkin huuhaafundamentalistien asiantuntemattomuutta tai tahallista vääristelyä. Naturalistinen evoluutio kuolleesta aineesta tietoiseksi ihmiseksi on muka yhtä varma asia kuin painovoima. Pikku ongelmana tässä rinnastuksessa on vain se, että painovoima kyllä tuntuu toimivan kaikkialla joka hetki, kun taas kaikki tarkoituksettomien prosessien ihmeelliset uuttaluovat kyvyt näköjään pysyvät sitkeästi salassa kaikilta muilta kuin pieneltä jonkinlaisten "valaistuneiden" porukalta, jotka kuulemma ovat jo 99-prosenttisesti selvittäneet kaikki elämän synnyn ja kehityksen tarkoituksettomuusvaraiseen selittämiseen liittyvät ongelmat (näin Richard Dawkins Yle TV 1:n yhteisin varoin maahamme tuotetussa "tiededokumentissa").

Oletteko koskaan kuulleet aivopesusta? Kun yhtä ja samaa viestiä toitotetaan loputtomiin, vaihtoehtoajattelu tehdään mahdottomaksi. Käsite on kuulemma alkujaan peräisin Maon Kiinasta, missä sillä oli periaatteessa myönteinen merkitys: pestyt aivot olivat toki kaikin puolin paremmat kuin likaiset aivot. Sama tuntuu olevan evolutionismin tuputtajienkin logiikka.

"Älä kysy, miksi puhumatta paras on sanomatta selvää!"

Evoluutioajattelun jo kypsä konkurssitila on ehkä kaikkein räikeimmällä tavalla tullut esiin evolutionismin esitaistelijoiden jokseenkin hysteerisessä älyllisen suunnittelun teorian (ID-teorian) tarjoaman ulospääsytien vastustamisessa ja tämänsuuntaista avoimuutta ajattelussaan ja toiminnassaan osoittavien täysin pätevien tiedemiesten suoranaisessa ammatillisessa vainoamisessa. Jos kyse ei olisi hysteerisestä vainomentaliteetista, evolutionistit voisivat ensinnäkin todeta sen, että ID-teoria pyrkii nimenomaan viemään biotieteitä eteenpäin kehittämällä kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä aiemmin vain kvalitatiivisesti kuvatuille kohteille. ID-teoreetikot ovat täysveristen tieteen pioneerien tyypilliseen tapaan halukkaita selvittämään yksityiskohtia, laskemaan todennäköisyysrajoja ja tuomaan tuloksensa kenen tahansa julkisesti arvioitaviksi. Samaan aikaan toisaalla evolutionistinen eliitti syyttää ID-materiaalia "väärin julkaistuksi", kun se ei ole päässyt julkaistavaksi heidän innolla vartioimillaan ja sensuroimillaan foorumeilla! Jos sitten "vahinko tapahtuu" ja ID-myönteinen artikkeli pääsee esiin tunnustetussa tiedejulkaisussa, niin jopas alkaa päitä putoilla ja paheksuvia tai vastaavasti anteeksipyyteleviä lausuntoja tulla ilmoille. — "'Weil', so schliesst er messerscharf, 'nicht sein kann, was nicht sein darf!'" ("Veitsenterävästi hän toteaa: 'Eihän olla voi, mi ei olla saa!'")

Jos evolutionistien asemat olisivat empiiris-loogisessa mielessä vahvat, he pystyisivät niitä myös julkisesti puolustamaan ja mielellään niin tekisivätkin tarvitsematta turvautua sakinhivutustyyppiseen ryhmäkuriin ja painostukseen. Kun asiat kuitenkin ovat, miten ovat, niin paras tapa päästä totuudesta perille on nimenomaan auktoriteettiperusteluja pokkuroimatta ottaa itse asioista selvää. Kehotan siis totuudesta mahdollisesti kiinnostuneita tahoja tutustumaan ID-materiaaliin tai muuhun evoluutiokriittiseen aineistoon henkilökohtaisesti ja lukemaan sitten joitain evolutionismin koulukirjaperusteluja. Suomukset saattavat karista silmistä suorastaan peruuttamattoman perusteellisesti.