Islamismi

Islamismi (myös "islamilainen fundamentalismi" -nimitystä näkee käytettävän) on legitiimin islam-tulkinnan asemasta muslimien keskuudessa kaikin keinoin kamppaileva ajatus- ja toimintamalli, joka vaatii paluuta sellaiseen "rajoittamattomaan islamiin¹", jollaisen sen oppi-isät näkevät vallinneen Muhammadin itsensä ja häntä välittömästi seuranneiden kalifien aikana, jolloin islam oli maailmassa vahvassa nousussa niin sotilaallisesti, poliittisesti kuin kulttuurisestikin.

Vaikka islamismi siis näkee itsensä nimenomaan paluuvaatimuksena alkuperäisislamiin, sen läntinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, että ainakin osa islamismin keskeisistä uranuurtajista on ollut myös läntisessä mielessä oppineita ja sivistyneitä ja käyttänyt alkuperäisen islamin tutkimuksessaan ja hahmottamisessaan keinoja ja lähestymistapoja, jotka eivät ole peräisin islamin oman vaan juuri länsimaisen tutkimusmetodologian perinteestä. Tämä metodinen ennakkoluulottomuus on mahdollisesti osaltaan myötävaikuttanut islamismin radikaaliin, historiallisten prosessien myötä pikku hiljaa muotoutuneen "tavallisen islamin"² yläpuolelle asettuvaan ja sen uskottavuuden ja auktoriteetin haastavaan luonteeseen.

Islamismi-nimitys kuvaa itse asiassa varsin osuvasti kyseisen suuntauksen tätä kahtalaista ominaislaatua: "islam" + "-ismi" (erilaisiin ideologioihin nimenomaan länsimaisessa kielenkäytössä viittaava loppuliite). Myös keinovalikoimassaan islamistit ovat osoittautuneet häikäilemättömän ennakkoluulottomiksi: mitä moderneimmat välineet kelpaavat heille "islamin miekaksi" niin aseellisen jihadin³ kuin informaatiosodankäynninkin osalta.

Artikkeli on keskeneräinen.

Tietämättömyyden ongelma

Islamin mukaan ihmisen ongelmana ei ole perisynti vaan tietämättömyys. Tietämättömyyden ongelman ratkaisuksi ihminen tarvitsee ohjausta. Oikeaa ohjausta hän saa Jumalan lähettämän profeetan, Muhammadin, opetuksesta ja esimerkistä. Jos ihminen noudattaa saamaansa ohjausta, hän menestyy sekä maanpäällisessä elämässään että tuonpuoleisessa. Islamin avainidea voidaan ilmaista seuraavan yksinkertaistuksen muodossa (Durie 2010: 18):

Tietämättömyys -> ohjaus -> menestys

Koska menestys on merkki profeetan antamien ohjeiden noudattamisesta, islamilainen kulttuuri on kunnian ja häpeän kulttuuria, jossa tekojen ulkonainen kunniallisuus ja menestys ovat merkkejä Allahin hyväksynnästä. Tältä pohjalta monet islamilaiset oppineet pitävät islamin valloitussotien menestystä merkkinä islamin totuudesta ja Allahin siunauksesta. Toisaalta länsimaiden hallitseva asema nykymaailmassa voi olla ongelma muslimille, koska Koraanin mukaan muslimit ovat paras Jumalan luomista yhteisöistä. ”Te olette paras kansakunta, joka ihmisten parista on noussut.” (3:110) Tämä ristiriita ylemmyysuskoon perustuvan ihanteen ja islamilaisen maailman todellisuuden välillä on Tibin (2005: 35) mukaan innoittanut islamismia eli poliittiseen maailmanvaltaan pyrkivää islamia, joka pyrkii saattamaan koko maailman islamin hallintaan.

Tavoitteet

Islamismin kokonaistavoitteena on saada islam valta-asemaan maailmassa, joskin liikkeen oman itseymmärryksen mukaan tässä lienee lähinnä kyse islamin palauttamisesta luonnolliseen tilaansa. Islamismia vastaan kamppaillut ja sen tähden v. 2007 henkensä attentaatissa menettänyt Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto luonnehtii postuumisti ilmestyneessä teoksessaan islamismin päämääriä:

Liikkeellä oli kaksi ensisijaista tavoitetta: Ensiksikin ääriliikkeiden kannattajat herättivät uudelleen henkiin ajatuksen kalifaatista, suuresta umman eli muslimiyhteisön kansat kattavasta poliittisesta valtiosta, joka yhdistäisi Lähi-idän, Persianlahden valtiot, Etelä-Aasian, Keski-Aasian ja osia Afrikasta. Toisena tavoitteena militantit pyrkivät sivilisaatioiden yhteenottoon lännen ja sellaisen islamin tulkinnan välille, joka torjuu moniarvoisuuden ja nykyaikaisuuden. Päämääränä – militanttien suurena toiveena – on yhteentörmäys, lännen arvojen ja ääriliikkeiden kannattajien väitteiden mukaisten islamin arvojen välinen räjähdys.

– Benazir Bhutto: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, v.2008, s.11

Tämä ei tietenkään ole mikään neutraalin tarkkailijan viileä arvio, mutta toisaalta kirjoittaja lienee itse asianosaisena tuntenut vastapuolensa paremmin kuin useimmat läntiset "kirjaviisaat" islamiin liittyvien ilmiöiden tutkijat.

Islamistinen antisemitismi

Muhammadin menestys ryöstöretkien tekemisessä ja valloitussodissa toi hänen seuraajilleen vaurautta ja näin houkutteli uusia seuraajia. Hänen ajoittainen säälimättömyytensä vastustajiaan kohtaan herätti kauhua ympäröivissä heimoissa. Merkittävää oli tässä suhteessa Banu Quraizan juutalaisheimon kaikkien 600–900 miehen joukkomestaus.

”Kun quraizalaiset olivat antautuneet, Jumalan lähettiläs vangitsi heidät – – kaivatti sinne kaivantoja ja lähetti hakemaan quraizalaisia. Hän hakkautti heidän kaulansa poikki noiden kaivantojen partaalla.” (Ibn Hisham 320)

Muhammad oli toivonut juutalaisten hyväksyvän hänet Jumalan viimeiseksi profeetaksi. Mutta kun juutalaiset hylkäsivät Muhammadin ja kieltäytyivät kääntymästä muslimeiksi, juutalaisten menestys muodostui egyptiläissyntyisen ex-muslimin Nonie Darwishin (2012) tulkinnan mukaan ongelmaksi Muhammadille, jonka julistuksen mukaan menestys on merkki Allahin siunauksesta. Arabiassa asuvat juutalaisheimot saivat elantonsa menestyksekkäästä kaupankäynnistä. Medinaan muuton jälkeen Muhammad sen sijaan alkoi elättää itseään sodankäynnillä, hyökkäämällä ympäröivien heimojen kimppuun ja ryöstämällä kauppakaravaaneja. Tämä asetelma ei näyttänyt hyvältä sellaisen miehen kannalta, joka väitti olevansa Jumalan profeetta. Juutalaisten pelkkä läsnäolo heikensi Muhammadin sanoman vakuuttavuutta. Tämä oli se syy, joka Darwishin mielestä johti Muhammadin toteuttamaan juutalaisheimon miesten joukkomestauksen ja ottamaan heidän vaimonsa ja lapsensa orjiksi. Muhammadin etuoikeutena oli poimia kaikkein kaunein nainen seksiorjakseen. ”Naisten joukosta Jumalan lähettiläs valitsi itselleen Raihana bint Amrin. Tämä oli Jumalan lähettilään omaisuutena aina tämän kuolemaan asti.” (Ibn Hisham 324)

Darwish (2012) argumentoi, että Muhammadin on täytynyt kokea tunnontuskia ja olla sisäisesti ahdistunut toteuttamansa massamurhan jälkeen, johon hän pakotti miehensä osallistumaan saadakseen itselleen ja uskonnolleen lisää valtaa ja rikkauksia. Vähentääkseen tunnontuskiaan hänen täytyi vakuuttaa tekonsa oikeutusta ja sitä varten hän tarvitsi ympärillään olevien ja kaikkien tulevien sukupolvien osallistumista juutalaisten kansanmurhaan. Tulkintansa tueksi Darwish viittaa niihin Koraanin jakeisiin, joissa rohkaistaan taistelemaan juutalaisia vastaan ja tappamaan heitä. ”Muhammadin on täytynyt tuntea äärimmäistä ja syvää häpeää sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt juutalaisille ja siksi täytyi löytyä erittäin hyvä syy kansanmurhan selittämiseksi. Käskemällä muslimeja jatkamaan kansanmurhaa puolestaan jopa kuolemansa jälkeen Muhammad laajensi häpeän koskemaan kaikkia muslimeja ja itse islamia. Kaikkia muslimeja kehotettiin seuraamaan Muhammadin esimerkkiä.” Niinpä Darwish ehdottaa, että Muhammadin toteuttamasta Arabian juutalaisten joukkomurhasta tuli islamin historiassa epäpyhä häpeän merkki, joka sisältää juutalaisvastaisuuden siemenen. ”Muhammadin ja muslimien silmissä pelkkä juutalaisten olemassaolo, juutalaisen valtion olemassaolosta puhumattakaan, vie islamilta oikeutuksen ja saa Muhammadin näyttämään enemmän massamurhaajalta kuin profeetalta. Jos muslimit tekisivät rauhan juutalaisten kanssa ja tunnustaisivat juutalaisten olevan ihmisiä, jotka ansaitsevat samat oikeudet kuin kaikki muutkin ihmiset, sillä olisi tuhoisa vaikutus muslimien tapaan nähdä uskontonsa, historiansa ja profeettansa teot.” Samanlainen pyrkimys lievittää vaivatun omantunnon tunnontuskia omia tekojaan oikeuttamalla näkyy Darwishin mielestä muissakin Muhammadin toimissa. Muhammad rikkoi sopimuksiaan vedoten siihen kehottaviin Allahin ilmestyksiin. Hän sai Allahilta siunauksen häntä kritisoineiden runoilijoiden salamurhaamiselle. Allah antoi sodassa menestyneille sotilaille luvan vapaasti käyttää sodassa vangiksi joutuneita naisia seksiorjinaan.

Tämän tulkinnan mukaan juutalaiset ovat ongelma islamille, koska Muhammad on islaminuskoisille täydellinen esikuva ja näin ollen islamin täytyy oikeuttaa Muhammadin toteuttama juutalaisten joukkomurha. Periaatteessa Muhammadilla ja muslimeilla oli kaksi vaihtoehtoa: joko juutalaiset ovat niin pahoja, että he ansaitsevat kuoleman, tai Muhammad oli joukkomurhan toteuttava sotaherra, joka ei ole sopiva Jumalan profeetaksi. Jälkimmäinen mahdollisuus merkitsisi Darwishin mielestä islamin loppua. ”Niinpä Muhammad ja muslimit ovat valinneet ensimmäisen vaihtoehdon, ja jokaista viittausta toiseen vaihtoehtoon täytyy rangaista ankarasti. Ei ole olemassa kolmatta vaihtoehtoa, joka estäisi islamin ydintä romahtamasta; joko Muhammad oli paha, tai juutalaiset olivat pahoja. Jokaista yritystä antaa anteeksi, inhimillistää tai elää rauhanomaisesti juutalaisten kanssa, pidetään petoksena islamia vastaan. Miten muslimit voivat antaa anteeksi juutalaisille ja mennä sitten takaisin moskeijoihinsa vain lukeakseen profeetan sanat, jotka käskevät heitä tappamaan juutalaisia missä tahansa he heitä löytävätkin?” (Darwish 2012)

Darwish saattaa tässä tulkinnassaan typistää vaihtoehtoja liiaksi. Liberaalit muslimit pyrkivät tulkitsemaan jakeita niin, etteivät ne velvoita kaikkia sukupolvia. Näin liberaalit muslimit kuten Bassam Tibi pyrkivät poistamaan islaminuskosta juutalaisvastaisuuden, joka nykyisessä islamismissa (maailmanhallintaan pyrkivässä poliittis-uskonnollisessa islamissa) on syventynyt antisemitismiksi, vaatimukseksi, että juutalaiset on hävitettävä. Tibi (2012) arvostelee ankarasti islamismiin sisältyvää antisemitismiä, jossa pyrkimystä juutalaiskansan tuhoamiseen perustellaan sillä, että juutalaiset edustavat kosmista ja saatanallista pahuutta. Nykyisen islamismin oppi-isä Sayyid Qutb määrittelee pahuuden juutalaisten perustavaksi ja luontaiseksi ominaisuudeksi. Juutalaiset eivät ole koskaan olleet muuta kuin ”pahoja” ja ”jumalattomia”. Niinpä Qutb kehottaa ”vapauttamaan ihmiskunnan tästä pahuudesta”. Tämän pohjalta islamistit pitävät mahdottomana tehdä rauhaa juutalaisten kanssa, koska rauha olisi ristiriidassa muuttumattoman sharian kanssa. Tibi kommentoi:

Tämä on enemmän kuin judeofobiaa, se on murhanhimoinen ideologia, jota tukee kuva ”juutalaisesta jumalattomana, verenhimoisena, epäinhimillisenä” hirviönä, joka on paha ja tekee pahaa koko ihmiskunnalle ja joka siksi tulisi hävittää. (Tibi 2012: 66)

Aikamme islamistit ovat vieneet loogiseen johtopäätökseen ajattelun, jossa Muhammadin toteuttama joukkomurha pyritään oikeuttamaan luomalla myyttinen mielikuva juutalaisten luontaisesta pahuudesta, jota vastaan ihmiskunnan täytyy puolustautua juutalaisten kansanmurhan avulla. Näin juutalaisten tappamisesta tehdään uskonnollinen sakramentti.

Kannatuspohja

Vaikka muslimien enemmistö ei suinkaan ole islamisteja, islamistien tavoitteet ja toiminta ovat synnyttäneet merkittävää vastakaikua muslimien keskuudessa ympäri maailman:

Hyökkäykset 11. syyskuuta 2001 olivat merkkinä eturintamasta kalifaatin innoittamassa verisen vastakkainasettelun unelmassa – –. Kun kuvat palavista ja sitten luhistuvista kaksoistorneista olivat maailman jokaisessa tv-vastaanottimessa, hyökkäys otettiin muslimimaailmassa vastaan kahdella vastakkaisella tavalla. Paljolti, ellei suurimmaksi osaksi, muslimimaailma tunsi kauhua, kiusaantuneisuutta ja häpeää, kun historian suurin terroristihyökkäys osoittautui muslimien Allahin ja jihadin nimessä toteuttamaksi. Oli myös toinen, häiritsevä ja huolta herättävä reaktio: jotkut tanssivat kaduilla Palestiinassa. Pakistanissa ja Bangladeshissa vaihdettiin makeisia. Tuomiot olivat harvassa Indonesiassa, maailman väkirikkaimmassa muslimivaltiossa. Syyskuun 11. päivän kaappaajat tuntuivat osuneen hermoon muslimien voimattomuudessa. Palavat ja sen jälkeen sortuvat tornit edustivat joillekin muslimimahdin elpymistä, muslimien kieroutunutta kostoa lännen ylivallasta. Toisille se oli uskonnollinen ilmestys. Ja edelleen: joidenkin mielestä siinä yhdistyi poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen itsevarmuus. Pew-tutkimuskeskuksen vertailututkimuksessa muslimien asenteista hyökkäysten jälkeen todettiin, että ihmiset monissa muslimimaissa "pitävät sitä hyvänä, että amerikkalaiset tietävät, miltä tuntuu olla haavoittuvainen".

– Benazir Bhutto: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, v.2008, s.12–13

Islamistien tavoitteena on ilmeisestikin muuttaa tämä myötämielinen kiinnostus yhä useamman kohdalla aktiiviseksi kannatukseksi ja sen mukaiseksi sitoutuneeksi toiminnaksi.