Islamismi

Islamismi (myös "islamilainen fundamentalismi" -nimitystä näkee käytettävän) on legitiimin islam-tulkinnan asemasta muslimien keskuudessa kaikin keinoin kamppaileva ajatus- ja toimintamalli, joka vaatii paluuta sellaiseen "rajoittamattomaan islamiin¹", jollaisen sen oppi-isät näkevät vallinneen Muhammadin itsensä ja häntä välittömästi seuranneiden kalifien aikana, jolloin islam oli maailmassa vahvassa nousussa niin sotilaallisesti, poliittisesti kuin kulttuurisestikin.

Vaikka islamismi siis näkee itsensä nimenomaan paluuvaatimuksena alkuperäisislamiin, sen läntinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, että ainakin osa islamismin keskeisistä uranuurtajista on ollut myös läntisessä mielessä oppineita ja sivistyneitä ja käyttänyt alkuperäisen islamin tutkimuksessaan ja hahmottamisessaan keinoja ja lähestymistapoja, jotka eivät ole peräisin islamin oman vaan juuri länsimaisen tutkimusmetodologian perinteestä. Tämä metodinen ennakkoluulottomuus on mahdollisesti osaltaan myötävaikuttanut islamismin radikaaliin, historiallisten prosessien myötä pikku hiljaa muotoutuneen "tavallisen islamin"² yläpuolelle asettuvaan ja sen uskottavuuden ja auktoriteetin haastavaan luonteeseen.

Islamismi-nimitys kuvaa itse asiassa varsin osuvasti kyseisen suuntauksen tätä kahtalaista ominaislaatua: "islam" + "-ismi" (erilaisiin ideologioihin nimenomaan länsimaisessa kielenkäytössä viittaava loppuliite). Myös keinovalikoimassaan islamistit ovat osoittautuneet häikäilemättömän ennakkoluulottomiksi: mitä moderneimmat välineet kelpaavat heille "islamin miekaksi" niin aseellisen jihadin³ kuin informaatiosodankäynninkin osalta.

Artikkeli on keskeneräinen.

Tavoitteet

Islamismin kokonaistavoitteena on saada islam valta-asemaan maailmassa, joskin liikkeen oman itseymmärryksen mukaan tässä lienee lähinnä kyse islamin palauttamisesta luonnolliseen tilaansa. Islamismia vastaan kamppaillut ja sen tähden v. 2007 henkensä attentaatissa menettänyt Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto luonnehtii postuumisti ilmestyneessä teoksessaan islamismin päämääriä:

Liikkeellä oli kaksi ensisijaista tavoitetta: Ensiksikin ääriliikkeiden kannattajat herättivät uudelleen henkiin ajatuksen kalifaatista, suuresta umman eli muslimiyhteisön kansat kattavasta poliittisesta valtiosta, joka yhdistäisi Lähi-idän, Persianlahden valtiot, Etelä-Aasian, Keski-Aasian ja osia Afrikasta. Toisena tavoitteena militantit pyrkivät sivilisaatioiden yhteenottoon lännen ja sellaisen islamin tulkinnan välille, joka torjuu moniarvoisuuden ja nykyaikaisuuden. Päämääränä – militanttien suurena toiveena – on yhteentörmäys, lännen arvojen ja ääriliikkeiden kannattajien väitteiden mukaisten islamin arvojen välinen räjähdys.

– Benazir Bhutto: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, v.2008, s.11

Tämä ei tietenkään ole mikään neutraalin tarkkailijan viileä arvio, mutta toisaalta kirjoittaja lienee itse asianosaisena tuntenut vastapuolensa paremmin kuin useimmat läntiset "kirjaviisaat" islamiin liittyvien ilmiöiden tutkijat.

Kannatuspohja

Vaikka muslimien enemmistö ei suinkaan ole islamisteja, islamistien tavoitteet ja toiminta ovat synnyttäneet merkittävää vastakaikua muslimien keskuudessa ympäri maailman:

Hyökkäykset 11. syyskuuta 2001 olivat merkkinä eturintamasta kalifaatin innoittamassa verisen vastakkainasettelun unelmassa – –. Kun kuvat palavista ja sitten luhistuvista kaksoistorneista olivat maailman jokaisessa tv-vastaanottimessa, hyökkäys otettiin muslimimaailmassa vastaan kahdella vastakkaisella tavalla. Paljolti, ellei suurimmaksi osaksi, muslimimaailma tunsi kauhua, kiusaantuneisuutta ja häpeää, kun historian suurin terroristihyökkäys osoittautui muslimien Allahin ja jihadin nimessä toteuttamaksi. Oli myös toinen, häiritsevä ja huolta herättävä reaktio: jotkut tanssivat kaduilla Palestiinassa. Pakistanissa ja Bangladeshissa vaihdettiin makeisia. Tuomiot olivat harvassa Indonesiassa, maailman väkirikkaimmassa muslimivaltiossa. Syyskuun 11. päivän kaappaajat tuntuivat osuneen hermoon muslimien voimattomuudessa. Palavat ja sen jälkeen sortuvat tornit edustivat joillekin muslimimahdin elpymistä, muslimien kieroutunutta kostoa lännen ylivallasta. Toisille se oli uskonnollinen ilmestys. Ja edelleen: joidenkin mielestä siinä yhdistyi poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen itsevarmuus. Pew-tutkimuskeskuksen vertailututkimuksessa muslimien asenteista hyökkäysten jälkeen todettiin, että ihmiset monissa muslimimaissa "pitävät sitä hyvänä, että amerikkalaiset tietävät, miltä tuntuu olla haavoittuvainen".

– Benazir Bhutto: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, v.2008, s.12–13

Islamistien tavoitteena on ilmeisestikin muuttaa tämä myötämielinen kiinnostus yhä useamman kohdalla aktiiviseksi kannatukseksi ja sen mukaiseksi sitoutuneeksi toiminnaksi.