Doverin oikeudenkäynti

Julkisuudessa on saanut paljon huomiota oikeudenkäynti Kitzmiller versus Dover School Board, joka koski kysymystä, voidaanko luomisteorian yhtä muunnelmaa, suunnitteluteoriaa (intelligent design, ID) opettaa koulussa. Tämänkin kiistan osalta ratkaisevaksi kysymykseksi nousi se, miten tieteen luonne ja sen mukana rajanveto-ongelma olisi tulkittava. Joulukuussa 2005 julkaistun oikeuden päätöksen mukaan suunnitteluteoria ei ole tiedettä. Tuomari John E. Jonesin päättelyn perustana on rajoitettu sosiologinen näkemys tieteestä. Sosiologinen kysymys koskee sitä, kuinka tieteilijät ja muut ryhmät käytännössä tekevät erottelun tieteen ja ei-tieteen välille. Sen mukaan ”tiede” on sitä, mitä tieteentekijät yleensä pitävät tieteenä. Tällaisen sosiologisen kriteerin pohjalta oikeusistuin päätteli, että suunnitteluteoria ei ole tiedettä, koska huomattavat tiedeorganisaatiot ovat julistaneet, ettei suunnitteluteoria ole tiedettä.

Vaikka tämä ensi näkemältä vaikuttaa järkevältä lähestymistavalta, rajoittunut sosiologinen näkemys tieteestä on vaarassa sekoittaa tämän hetken tieteenharjoittajien oletukset ja ennakkoluulot sen kanssa, mikä on paras tapa päästä selville todellisuuden luonteesta ja miten todellisuus tulisi ymmärtää.

Tuomari John E. Jonesin 139 sivuista dokumenttia ylistettiin joukkotiedotusvälineissä ”älykkyyden, oppineisuuden ja selkeän ajattelun mestariteokseksi”. Time-lehti nimitti Jonesia yhdeksi ”maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä tieteentekijöiden ja ajattelijoiden kategoriassa”.¹

Tuomari John E. Jonesin päätös on kuitenkin synnyttänyt vastareaktion, kun on käynyt ilmi, että hän kopioi suurimman osan osiosta, joka käsitteli suunnitteluteoriaa. 90,9 prosenttia, eli 5 458 sanaa 6 004 sanaa sisältävästä kokonaisuudesta, oli lainattu suoraan darwinistista kantaa edustavan ACLU:n lakimiesten etukäteen valmistamasta dokumentista. Lausunnossa seurattiin yksipuolisesti ainoastaan darwinististen asiantuntijoiden mielipiteitä. Lisäksi jo pelkästään lausunnon tiedettä käsittelevässä osassa on 20 vakavaa virhettä. Niinpä jotkut darwinistitkin, esimerkiksi biokemisti Larry Moran, kokivat itsensä petetyiksi asian paljastuttua, koska yleisesti oli annettu uskoa, että tuomari Jones olisi itse laatinut lausunnon.²

Päätöksessään tuomari Jones perustelee käsitystään, että ID ei ole tiedettä:

Käytyämme perusteellisesti läpi asiakirjoja ja asiaan liittyvää lainsäädäntöä päädymme siihen, että ID:n argumentit voivat olla tosia, tämä on kysymys johon oikeusistuin ei ota kantaa, mutta ID ei ole tiedettä. Päättelemme, että ID epäonnistuu kolmella eri tasolla, joista jokainen on riittävä sulkemaan pois vaihtoehdon, että ID on tiedettä. Ne ovat (1) ID rikkoo tieteen vuosisatoja vanhoja perustavia periaatteita vastaan, koska se sallii vetoamisen yliluonnollisiin syihin (supernatural causation); (2) ID:n keskeinen argumentti palautumattomasta monimutkaisuudesta käyttää samaa virheellistä ja keinotekoista kahtiajakoa, joka tuomitsi luomistieteen 1980-luvulla; ja (3) tiedeyhteisö on kumonnut ID:n kielteiset hyökkäykset evoluutiota vastaan. (Oikeuden päätös s. 64.)

Alvin Plantinga³ kritisoi tuomari John E. Jonesin päättelyä. Tuomarin lausunnossa on kaksi keskeistä perustelua väitteelle, että ID ei ole tiedettä. Molemmat perustelut ovat Plantingan mukaan epäpäteviä.

Ensinnäkin Jones väittää, että ID ei ole tiedettä koska se ”sallii vetoamisen yliluonnollisiin syihin”. Toiseksi ja tähän liittyen hän sanoo, että ID ei ole tiedettä, koska ID:n väitteitä ei ole mahdollista testata, eli niitä ei voida verifioida (osoittaa tosiksi) tai falsifioida (osoittaa epätosiksi). Näiden kahden väitteen välinen yhteys on tuomarin ja monien muiden puolustamassa näkemyksessä, että yliluonnollisia olentoja koskevia väitteitä ei ole mahdollista osoittaa tosiksi tai epätosiksi. Tämän mukaan ei ole esimerkiksi mahdollista osoittaa todeksi tai epätodeksi väitettä, jonka mukaan elämä on yliluonnollisen olennon suunnittelema ja luoma.

Plantingan³ mukaan tämä väite on kuitenkin ongelmallinen. Yksi vaikeus on siinä, että on ollut hyvin vaikea määritellä tai analysoida verifioimisen ja falsifioimisen käsitteitä, kuten viime vuosisadan puolivälissä käydyt tieteenfilosofiset keskustelut osoittivat. Mutta jos käytämme näitä käsitteitä niiden väljässä perusmerkityksessä, voimme Plantingan mukaan perustellusti hylätä epätotena väitteen, ettei yliluonnollisia olentoja koskevia väitteitä voida osoittaa tosiksi tai epätosiksi.

Otetaan esimerkiksi väite: ”Jumala on luonut 400 kilon painoisia kaneja, jotka elävät Mikkelissä.” Tämä väite on mahdollista testata, se on selvästi mahdollista osoittaa epätodeksi, ja se on selvästi epätosi.

Testattavuutta ei kuitenkaan voida käyttää kriteerinä pyrittäessä erottamaan tieteellisiä väitteitä epätieteellisistä. Tämä johtuu siitä, että yleensä yksittäisiä väitteitä ei voida osoittaa tosiksi tai epätosiksi. Otetaan toiseksi esimerkiksi väite: ”On olemassa ainakin yksi kvarkki.” Tämä väite on varmasti tieteen piiriin kuuluva. Mutta sitä ei voida osoittaa todeksi tai epätodeksi irrallisena väitteenä, koska kvarkkien hiukkaskiihdyttimien mittauslaitteilla havaittavien ”törmäysten” tulkinta edellyttää teoreettisia taustaoletuksia. Sen sijaan on mahdollista osoittaa tosiksi tai epätosiksi kokonaisia teorioita kvarkeista. Nämä teoriat tekevät verifioitavia ja falsifioitavia ennusteita, mutta pelkkä väite: ”On olemassa ainakin yksi kvarkki” ei sisällä tällaisia ennusteita. Samalla tavalla ei ole mahdollista testata irrallista väitettä, että elämä on älykkäästi suunniteltu. Mutta kokonaiset teoriat, joissa käytetään älyllisen suunnittelijan käsitettä, sisältävät ennusteita, jotka voidaan osoittaa tosiksi tai epätosiksi.

Ensimmäinen oikeusistuimen käyttämä perustelu sulkea yliluonnollinen tieteen piiristä perustuu virheelliseen päättelyyn. Mutta tuomari käyttää lausunnossaan myös perustelua, jonka mukaan teoria ei ole tieteellinen, jos siinä yleensä vedotaan yliluonnolliseen, riippumatta siitä, voidaanko tällainen yliluonnolliseen vetoava teoria osoittaa todeksi tai epätodeksi. Tuomarin näkemyksen mukaan tieteessä ei ole mahdollista viitata mihinkään yliluonnolliseen. Tämän metodologiseen naturalismiin perustuvan väitteen pätevyyden arvioimiseksi on vastattava kysymykseen: Onko olemassa mitään hyviä perusteluja omaksua metodologinen naturalismi? Tuomari ilmeisesti ajattelee, että kysymys voidaan yksinkertaisesti ratkaista määrittelemällä tiede metodologisen naturalismin ehdoilla. Hän ei tule ajatelleeksi, että tällaista asiaa ei voida ratkaista pelkän määritelmän perusteella, koska varsinainen kysymys koskee tieteellisen tutkimustoiminnan luonnetta. Tieteen määritelmän puolesta esitettävien perustelujen täytyy nousta tieteen luonteesta ja niiden on oltava perusteltavissa tieteellisen tutkimustoiminnan luonteesta lähtien. Ne on voitava perustella suhteessa tieteen päämäärään, joka on rajoittamaton totuuden tavoittelu.

Tuomari ilmeisesti kuitenkin ajattelee, että hän voi ratkaista kysymyksen pelkän määritelmän perusteella. Hän ei ole tässä suhteessa yksin. Ruse ilmaisee saman ajatuksen:

Luomisteoreetikot uskovat, että maailma on saanut alkunsa ihmeenomaisesti. Mutta ihmeet ovat tieteen ulkopuolella, sillä tiede määritelmän mukaan käsittelee vain sitä, mikä on luonnollista, toistettavaa, ja lainalaista.⁴

Tämän määritelmän ilmeisin heikkous on, että sen mukaan suurin osa nykyisestä kosmologiasta ei olisi tiedettä. Kosmologiassa tällä hetkellä vallitsevan alkuräjähdysteorian mukaan maailmankaikkeuden alku on ainutlaatuinen tapahtuma. Maailmankaikkeuden alku ei ole kovin helposti toistettavissa.

Toistettavien tapahtumien osalta pidämme parhaana selityksenä sitä, mikä kykenee ennustamaan luotettavasti lainomaisia tapahtumia. Mutta tieteessä on mahdollista tutkia myös tapahtumia, joita ei ole mahdollista toistaa. Niiden osalta voimme käyttää päättelyä parhaimpaan selitykseen. Niiden suhteen esitetään kysymys: Mikä on paras selitys tälle tapahtumalle tai ilmiölle? Päättelyn logiikkana on: Jos A, niin B on todennäköinen. Havaitsemme B:n, joten A on mahdollinen selitys B:lle. Rusen tieteen määritelmä ei onnistu sisällyttämään piiriinsä tällaista päättelyä parhaaseen selitykseen, jolla on olennainen asema monilla tieteen haaroilla.

Onko Rusen ja tuomarin tarkoituksena ehdottaa, että kiista voidaan ratkaista yksinkertaisesti etsimällä sanakirjasta sana ”tiede”? Jos tämä on heidän tarkoituksensa, heidän tulisi Plantingan mukaan ottaa asia uudelleen pohdittavaksi. Sanakirjoissa ei ole sellaisia ”tieteen” määritelmiä, joihin sisältyy oletus metodologisesta naturalismista. Näyttääkin siltä, että Jones ja hänen neuvonantajansa pyrkivät puolustamaan omaa määritelmäänsä ”tieteestä”. Mutta miten tällaisella omaan määritelmään vetoamisella voisi olla mitään merkitystä tämänkaltaisen kiistan ratkaisussa? Plantinga³ esittää seuraavanlaisen vastaesimerkin:

Oletetaan, että minun mielestäni kaikki demokraattisen puolueen jäsenet pitäisi sulkea vankilaan. Voisinko saada oman kantani yleisesti hyväksytyksi pelkästään määrittelemällä sanan ”demokraattisen puolueen jäsen” niin, että se merkitsee ”rikollinen”? Entä jos sinä määrittelisit sanan ”republikaanisen puolueen jäsen” siten, että se merkitsee ”huijari”, tulisiko kaikkien republikaanisen puolueen jäsenten tuntea häpeää?

Tuomarin käyttämä määritelmä ”tieteestä” ei tee oikeutta sille, miten sanaa tiede yleisesti käytetään. Mutta vaikka sanaa ”tiede” käytettäisiin tavallisesti tuomarin määrittelemässä merkityksessä, sekään ei ratkaisisi itse kysymystä siitä, voidaanko tieteen piirissä vedota yliluonnollisiin toimijoihin.

Kysymys koskee sitä, voiko tieteellinen tutkimus olla avoin sille, että maailmankaikkeus on älykkäästi suunniteltu. Tässä ei ole kyse pelkästä sanan määritelmästä, siitä miten tiettyä sanaa tavallisesti käytetään. Kyseessä on tiettyyn inhimilliseen käytäntöön tai toimintaan liittyvä asiakysymys. Minkälainen on tieteellisen tutkimuksen luonne? Onko tieteellisen tutkimuksen luonne sellainen, että se sulkee suunnitteluteorian tieteen ulkopuolelle? Tiede on hyvin monipuolinen inhimillisen toiminnan muoto. Sulkeeko tämä toiminta luonteensa puolesta pois kaikki viittaukset yliluonnolliseen? Miten tällaista väitettä olisi yleensä mahdollista järkevästi puolustaa?

Tieteelle on ehdotettu kaikenlaisia ehtoja. Jacques Monodin mukaan tiede sulkee rajojensa ulkopuolelle kaiken vetoamisen teleologiaan, tarkoitushakuisuuteen. Jotkut ovat ehdottaneet, että tiede ei voi sisältää moraalisia arvostelmia tai yleensä arvoarvostelmia, ja että tieteen tarkoituksena on selittäminen riippumatta siitä, palvelevatko selitykset totuutta vai ei.

On ehdotettu myös monia muita ehtoja tieteelliselle tutkimukselle: tieteellisten teorioiden pitäisi olla jossakin mielessä empiirisesti verifioitavissa ja/tai falsifioitavissa; tieteellisten kokeiden pitäisi olla toistettavissa; tiede voi tutkia ainoastaan sellaisia tapahtumia, jotka ovat toistettavissa; tiede ei voi käsitellä mitään subjektiivista vaan ainoastaan sellaista, mikä on julkisesti todennettavissa.

Jotkut sanovat, että tieteen tarkoituksena on tutkia ja teoreettisesti ilmaista luonnonlakeja. Jotkut toiset yhtä innokkaat tieteentekijät väittävät, ettei ole olemassa mitään luonnonlakeja, joten tiede ei voi tutkia luonnonlakeja. Richard Otten ja John Mackien mukaan tieteen tarkoituksena on antaa selontekoja siitä, miten maailma yleensä toimii, jos ei lueta mukaan ihmeitä. Toiset hylkäävät tuon ehdon ”yleensä”. Miten voimme päätellä, mitkä näistä ehdotetuista ehdoista ovat päteviä tieteellisen tutkimuksen varsinaisen luonteen näkökulmasta? Mitä syytä meillä on uskoa, että metodologisen naturalismin asettamat ehdot ovat oikeutettuja tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta? Mitä ”tiede” oikeastaan merkitsee?

Plantingan mukaan tavalliset sanakirjamääritelmät antavat meille riittävän vastauksen tähän kysymykseen. Niiden mukaan tiede viittaa toimintaan,

(a) joka on systemaattista ja huolellista pyrkimystä löytää totuus maailmasta, ja

(b) joka perustuu empiiriseen kokemukseen. Mikä tahansa toiminta, joka täyttää nämä kaksi epämääräistä kriteeriä, on tieteellistä tutkimusta.

Mutta mitä meidän sitten tulisi ajatella metodologisesta naturalismista ja kaikista muista ehdotetuista tieteellisen tutkimuksen ehdoista, joita edellä lueteltiin? Plantinga ehdottaa seuraavaa: On olemassa monia erilaisia toisilleen läheistä sukua olevia toiminnan muotoja, jotka kaikki ovat tieteellistä tutkimusta siinä mielessä, että ne täyttävät kriteerit (a) ja (b) eli ne ovat empiiriseen kokemukseen perustuvaa systemaattista ja huolellista pyrkimystä totuuden löytämiseen. Jokaista muuta ehtoa (kuten metodologista naturalismia) kohden on olemassa jokin tieteellisen toiminnan muoto, joka sopii tieteen määritelmän kahteen kriteeriin (a) ja (b) ja joka täyttää myös kyseisen erityisehdon (kuten metodologisen naturalismin) vaatimukset. Mutta on olemassa myös toinen nämä kaksi kriteeriä (a) ja (b) täyttävä toiminnan muoto ja siten tieteeseen kuuluva toiminnan muoto, joka ei täytä kyseistä ehtoa (esimerkiksi metodologisen naturalismin asettamaa ehtoa). Kun ihmiset sanovat kyseisen ehdon (esimerkiksi metodologisen naturalismin) määrittelevän tiedettä, he suosittelevat toiminnan muotoa, jota luonnehtii kyseinen ehto.

On siis olemassa joitakin tieteellisen tutkimuksen muotoja, jotka toimivat metodologisen naturalismin ehdoilla. Metodologisen naturalismin kannattajat suosivat noita tutkimuksen muotoja ja pitävät niitä korkeampiarvoisina kuin muita tieteellisen tutkimuksen muotoja, jotka eivät täytä metodologisen naturalismin asettamia ehtoja. Mutta tietenkin on olemassa muita tieteellisen tutkimuksen muotoja, kuten esimerkin Newtonin tieteellinen tutkimus, jotka eivät täytä metodologisen naturalismin asettamia ehtoja. On vaikea älyllisesti perustella pyrkimystä sulkea kilpailevat lähestymistavat tieteen ulkopuolelle pelkän määritelmän avulla.

Mitä etuja tai haittoja on tehdä tieteellistä tutkimusta metodologisen naturalismin asettamien rajoitusten alaisena? Voimme sanoa paljon sekä puolesta että vastaan. Yksi asia on kuitenkin ilmeistä: Jos Jumalan toiminta suljetaan tieteen ulkopuolelle, niin tiede ei pysty saavuttamaan totuutta niistä asioista, joihin Jumala on vaikuttanut. Jos esimerkiksi maailmankaikkeuden synnyn osalta pidetään itsestään selvyytenä, ettei Jumala ole luonut maailmaa, silloin tiede ei voi koskaan saada selville totuutta maailmankaikkeuden synnystä, jos Jumala on itse asiassa luonut maailman.

Metodologisen naturalismin ehdoilla toimiminen rajoittaa siten tiedettä estämällä tiedettä saavuttamasta hyvin tärkeitä totuuksia maailmasta. Metodologisen naturalismin ehdoilla toimiessaan tiede ehkä päätyy lopulta vääriin johtopäätöksiin, vaikka tieteellistä tutkimusta muuten toteutettaisiin huolellisesti ja systemaattisesti.

Ymmärtääksemme oikeuden päätöstä on tärkeä huomata, että vaikka metafyysinen ja metodologinen naturalismi ovat eri asioita, ne eivät ole täysin riippumattomia toisistaan. Nämä kaksi näkemystä esitetään usein mielellään niin, että ne ovat riippumattomia toisistaan. Mutta onko metodologinen naturalismi itse asiassa mielekäs ilman oletusta, että metafyysinen naturalismi on totta? Metafyysisen naturalismin mukaan Jumalaa tai mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Metodologisen naturalismin mukaan tieteessä tulee toimia ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa riippumatta siitä, onko Jumala todella olemassa vai ei. Mutta jos Jumala on olemassa, jos hän on luonut maailman ja pitää yllä sen lainalaista järjestystä, on tuskin mielekästä etsiä totuutta maailmankaikkeudesta lähtemällä liikkeelle epätodesta perusoletuksesta, jonka mukaan maailmankaikkeus voidaan parhaiten ymmärtää irrallaan Jumalasta. Jumalan luomassa ja hallitsemassa maailmassa on tuskin mielekästä tehdä tiedettä metodologisen naturalismin oletuksen pohjalta, jonka mukaan tieteessä ei voida viitata mihinkään sellaiseen, mikä ylittää puhtaasti luonnollisen todellisuuden. Yliluonnollisen ja luonnollisen välinen raja on keinotekoinen Jumalan luomassa maailmassa. Tieteen metodeja, käsitteitä ja strategioita ei ole mielekästä muovata ikään kuin mitään yliluonnollista ei olisi olemassa, jos yliluonnollinen on olemassa. Naturalistinen rajoitus ei ole mielekäs riippumatta siitä, onko metafyysisen naturalismin oletus tosi, tiedämmekö sen olevan tosi tai onko meillä järkiperusteita uskoa, että yliluonnollinen todellisuus on olemassa. Toisin kuin metodologinen naturalismi olettaa, tieteen ei ole ”pakko toimia ikään kuin mitään yliluonnollista ei olisi olemassa”^5,6

Nobelin palkinnon saanut Christian de Duve samaistaa naturalistisen selityksen ja järkiperäisen selityksen toistensa kanssa, vaikka hän myöntääkin, että metodologisen naturalismin oletus pitäisi voida kyseenalaistaa:

Tieteellinen selitys lepää sen käsityksen varassa, että kaikki maailmankaikkeuden ilmiöt voidaan selittää luonnollisten tekijöiden pohjalta. Tarkalleen ottaen tämä käsitys ei ole kokemuksesta riippumattomalla tavalla tosi filosofinen käsitys tai uskontunnustus. Se on olettamus, työhypoteesi, joka meidän pitäisi olla valmis hylkäämään, jos kohtaamme tosiasioita, jotka uhmaavat kaikkia yrityksiä antaa niille järkiperäinen selitys. Monet tieteentekijät eivät kuitenkaan vaivaudu tekemään tätä erottelua, vaan he huomaamatta laajentavat olettamuksen vakuutukseksi. He ovat täysin tyytyväisiä tieteen tarjoamiin selityksiin. Laplacen tavoin he eivät tarvitse ”Jumala-hypoteesia” ja he samaistavat tieteellisen asenteen agnostismiin tai jopa suoranaiseen ateismiin.⁷

De Duve myöntää avoimesti, että metodologisen naturalismin taustalla on usein agnostinen tai jopa ateistinen näkemys todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Hän kuitenkin tukeutuu naturalistiseen ennakkoluuloon, jonka mukaan teistinen selitys on itsestään selvästi järjenvastainen.

Metodologisen naturalismin näkemys on tyypillinen monille aiheesta annetuille julkilausumille. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallinen tiedekasvatuksen keskus (NCSE) sanoo julkilausumassaan, että ”tiede ei määritelmän mukaan voi pyrkiä selittämään todellisuuden ilmiöitä sanomalla Jumalan puuttuneen asiaan”. Edelleen, ”tiede, sellaisena kuin sitä modernina aikana sovelletaan, on välttämättä naturalistista – – Ihmeiden varaan rakentuvia selityksiä ei voida sallia.” Joidenkin mielestä ”yliluonnollinen selitys” on ristiriitainen käsite.⁸

Eräässä mielessä on mahdollista ajatella, että kukin voi asettaa tieteelle ja tieteellisyydelle haluamiaan rajoituksia, koska tiede on inhimillinen toiminto ja ihmiset voivat päättää, minkälaisia rajoituksia he sille asettavat. Mutta millä perusteella olisi mielekästä ajatella, että tieteelle tulisi asettaa tällainen metodologisen naturalismin mukainen rajoitus? Miksi yliluonnollinen tulisi tiukasti sulkea tieteen ulkopuolelle? Tälle kysymykselle annetaan naturalismin piirissä tavallisesti kaksi vastausta. Ensimmäinen vastaus perustuu filosofiseen oppiin, jota kutsutaan empirismiksi. Toinen tavallinen vastaus rakentuu historiallisen väitteen varaan, jonka mukaan yliluonnolliset näkökohdat ovat vaikuttaneet haitallisesti tieteen kehitykseen ja niistä vapautuminen on merkinnyt tieteen edistystä.