Daniel Nylund: Maailmankatsomuksen täytyy voida selittää kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä (Ajankohtainen 3, IV luku)

Maailmankatsomuksen täytyy vastata kaikkiin mistä-, miksi- ja minne-kysymyksiin

Modernin taiteen edelläkävijä Paul Gauguin (1848-1903) kirjoitti viimeiseen maalaukseensa ennen epäonnistunutta itsemurhayritystään:

"Mistä tulemme? Mitä olemme? Minne menemme?" Kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä on aina askarruttanut ihmismieltä. Maailmankatsomuksen tulisi vastata näihin kysymyksiin. Ei riitä, että maailmankatsomus tunnustaa koko todellisuuden sellaisena kuin se on. Sen tulisi myös selittää ristiriidattomalla tavalla, mistä kaikki on tullut, mitä varten kaikki on ja mihin kaikki on menossa.

Tarkoitusneuroosin tarkoitus

Maailmankatsomus, joka vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin, täyttää paitsi totuuden sanelemat vaatimukset myös ihmisessä palavan sammumattoman perustarpeen. Eksistentialistipsykologi Viktor Frankl on tullut maailmankuuluksi kehittämänsä logoterapian vuoksi. Franklin mukaan ihmisen neuroottisen ahdistuksen syy ei kuitenkaan ole tukahdutetussa viettielämässä vaan vastausta vaille jääneissä miksi-kysymyksissä. Ihminen, joka ei tunne elämänsä tarkoitusta, kärsii usein ns. noogeenisistä neurooseista eli tarkoitusneurooseista. Eksistentialistina Franklillakaan ei ole tarjolla mitään yleispätevää perustarkoitusta kenellekään. Tärkeintä hänestä on, että ihminen valitsee itselleen tarkoituksen, jota varten elää, eikä miten tai minkä tarkoituksen hän valitsee.

Joka tapauksessa tämän juutalaisen psykiatrin opetukset on koeteltu ankarissa keskitysleiriolosuhteissa. Hänen tutkimuksensa osoittavat selvästi kuinka syvästä ja laiminlyödystä tarpeesta on kysymys.¹ Frankl mainitsee kirjassaan "Ihmisyyden rajamailla" John Hopkinsin yliopiston sosiaalityöntekijöiden tekemästä laajasta kyselystä, joka toteutettiin 48 yliopistossa opiskelijoiden keskuudessa. Yksi kysymyksistä koski elämän tarkoitusta. Lähes 8.000 vastaajasta 78% ilmoitti, että heidän tärkein tavoitteensa ja päämääränsä ei ollut hyvä palkka, työpaikka tai avioliitto vaan elämän tarkoituksen ja päämäärän löytäminen.

Samat kysymykset askarruttavat mieliä myös maapallon vastakkaisella puolella. Huang Xiang, Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian varapuheenjohtaja ja vielä pää tallella oleva älymystön johtohahmo, kertoo järjestäneensä laitoksessaan keskusteluryhmiä pohtimaan yksilön elämän tarkoitusta. "Kolmenkymmenen vuoden poliittisen sekasorron jälkeen ajattelumme on kovin epämääräistä."²

Aivomme, jossa on kytkentämahdollisuuksia enemmän kuin maailmankaikkeudessa atomeja, on varustettu tutkimaan, löytämään ja luomaan tarkoituksellisuutta. Me tunnemme itsemme älyllisesti petetyiksi, jos kysymyksemme kaiken tarkoituksesta kuitataan mahdottomaksi, turhaksi tai tarkoituksettomaksi.

Aldous Huxley on sanonut, että "...maailmankaikkeuden arvoitus vaatii teologisen vastauksen. Ihmiset haluavat tietää, miksi he kärsivät ja mitä varten he nauttivat. He näkevät monia kauniita ja rumia, hyviä ja pahoja asioita ja he etsivät niihin selitystä -lopullista ja absoluuttista syytä, miksi asiat ovat niinkuin ovat."³

Pinnalliset kysymykset kelpaavat vain sen aikaa kun pysyy pinnalla. Mutta elämän myrskyt, kuolema, kärsimys ja arkielämän julmuus pakottavat pintaliitelijänkin kysymään kaiken alkuperää, tarkoitusta ja päämäärää. Vastaukseksi ei riitä se, ettei vastausta ole. Eikä ratkaisua löydy siten, että pehmitän kysymyksistä kipeän pääni alkoholilla, rauhoittavilla lääkkeillä tai ammun aivoni olohuoneen seinälle, niinkuin Hemingway teki.

Jos ihmistä vaivaa tarkoitusneuroosi, sitä voi kyllä lievittää korvikkeilla, mutta se ei parane millään muulla kuin tarkoituksen löytämisellä. Nälän tarkoitus on saada ihminen huolehtimaan fyysisestä hengissä pysymisestään. Noogeenisen neuroosin tarkoitus on saada ihminen etsimään vastausta hengissä pysymisen tarkoitukseen.

Kaikki tai ei sitäkään

Ydinkysymys mitä tahansa tarkoitusta etsiessämme on kokonaisuuden tarkoitus. Jos kokonaisuudella ei ole tarkoitusta, niin miten jollakin sen osalla (kuten ihmissuhteilla, taiteilla, tieteillä tms.) voisi olla mitään tarkoitusta? Kuuluisa perinnöllisyystieteilijä ja evoluutioteoreetikko Theodosius Dobzhansky (1900-1975) sanoi: "Elämäni tarkoitus voi olla vain pieni osa ihmiskunnan suuremmasta tarkoituksesta. Ellei maailmankaikkeudella ole merkitystä, on mahdotonta ajatella, että ihmiskunnallakaan olisi sitä. Ihminen kuuluu ihmiskuntaan, ihmiskunta elämään, elämä maapallolle ja maapallo maailmankaikkeuteen. Maailmankaikkeudella, josta ihmiskunta on osa, täytyy olla merkitys".⁴

Jos olemme valinneet elämämme tarkoitukseksi hyvän työpaikan saamisen, meidän täytyy kysyä, mikä sen tarkoitus on. Voimme jatkaa etsimistä sanoen, että sen tarkoituksena on lasten elättäminen ja kouluttaminen, jotta he saisivat hyvän työpaikan jne. Mutta mikä sen tarkoitus on? Ehkä löydämme syvemmän tarkoituksen vilpittömässä halussamme olla rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa, jotta me kansana voisimme olla edistämässä koko ihmiskunnan kehittymistä. Mutta vieläkin meidän täytyy kysyä, mikä sen tarkoitus sitten on?

Vähän ennen kuolemaansa vuosisatamme mahtavin kansanjohtaja Mao Tse Tung kertoi näkemyksensä ihmiskunnan kohtalosta Henry Kissingerille. Hänen mukaansa atomisota tulisi tuhoamaan suurimman osan ihmiskuntaa, mutta sen tuhkasta nousisi Kiinan proletariaatti hallitsemaan uutta ihmiskuntaa. Mutta edelleen kysymme, miten yksilön tai ihmiskunnan eloonjäämisellä voi olla mitään merkitystä, jos elämällä ei ole mitään perusmerkitystä?

Jotta millään olisi mitään tarkoitusta. kokonaisuudella täytyy olla jokin tarkoitus. Jotta kokonaisuudella olisi mielekäs tarkoitus tällä hetkellä, sillä täytyy myös olla tarkoituksellinen alku ja päämäärä. Jos luomakunnalla ei ole tarkoituksellista alkua ja jos sen ainoa tarkoitus on sen väistämätön loppu, niin kaikki mitä me sillä välillä teemme on turhuuksien turhuutta.

Tarkoituksen kuolema ja kuoleman tarkoitus

Ihminen on aina kokenut kuoleman kaiken tarkoituksen ensimmäiseksi ja viimeiseksi viholliseksi. Elokuvaohjaaja Woody Allen sanoo: "Määräävä tekijä kaikkien vaikutteiden ja tekojen takana on jatkuva kamppailu kuolemaa ja tyhjiin häviämistä vastaan. Kuolema on kammottavuudessaan käsittämätön, ja se jättää kaikkien saavutukset vaille merkitystä. Niinkuin Camus kirjoitti, ei ole ainoastaan kysymys siitä, että tajuat yksilön kuolevaisuuden, vaan siitä, että kun olet tehnyt taideteoksen, jolla luulet olevan pysyvää merkitystä, ymmärrätkin yhtäkkiä, että tietyn ajan kuluttua koko maailmankaikkeus lakkaa olemasta." (399)

Jos jokaisen yksilön olemassaolo loppuu hänen kuolemaansa, niin mitä lopullista merkitystä hänen elämällään voisi olla? Hän on elämänsä aikana ehtinyt vaikuttaa muutamien muiden ihmisten elämään, mutta heidänkin tarkoituksensa päättyy hautaan. Jos koko ihmiskunnan elämä, olemassaolo ja tarkoitus päättyy hautaan, niin mitä perimmäistä tarkoitusta on millään, mitä sitä ennen tehdään?

Entä jos onnistuisimmekin omin neuvoin tai ulkoavaruudesta saadulla avulla voittamaan tämän vihollisen, kuoleman, joka uhkaa elämämme tarkoitusta? Antaisiko elämän loppumattomuus sille tarkoituksen? Olisiko elämän ikuisuus elämän tarkoitus?

On mielenkiintoista, että ne, jotka kaikkein jyrkimmin kiistävät elämän jatkumisen toisessa ulottuvuudessa fyysisen kuoleman jälkeen, kaikkein kiihkeimmin yrittävät pidentää elämää täällä ja uneksivat sen siirtämisestä toisille planeetoille tai toisiin galakseihin, ikäänkuin elämän jatkuminen sittenkin olisi elämän ainoa tarkoitus. Kuolevaiselle ruumiillemme etsitään kestävämpiä bioteknisiä vaihtoehtoja, jotka voisivat kantaa tietoista elämäämme mahdollisimman kauan. Uutena elämän jatkuvuuden mahdollisuutena on esitetty myös anabiosista eli ruumiin jäädyttämistä välittömästi kuoleman jälkeen siinä toivossa, että se voitaisiin myöhemmin kehitettävän tekniikan avulla herättää uudestaan eloon. Suomalaisessa elokuvassa Aurinkotuuli päähenkilölle tehdään juuri näin. Mutta onko hän siitä kiitollinen? Antaako jatkoaika hänelle tarkoitusta? Valitettavasti hän kokee edelleenkin, että "elämän kiintopiste on kaaoksessa". Siksi hän valitsee vapaaehtoisen kuoleman pelastajakseen.

Pelkkä kuolemattomuus ei anna elämälle tarkoitusta. Olemassaolon ikuinen jatkuvuus ei anna sille ikuista merkitystä. Eräässä tieteisromaanissa kerrotaan avaruusmiehestä, joka jäi loukkuun avaruusasemalle. Asema eteni päämäärättömästi ulkoavaruudessa. Miehellä oli mukanaan kaksi pilleriä, joista toinen tappaisi hänet kivuttomasti ja toinen antaisi ikuisen elämän. Ymmärrettyään toivottoman asemansa hän päätti tehdä itsemurhan, mutta nielaisikin vahingossa sen pillerin, joka antoi hänelle ikuisen, tuhoutumattoman olemassaolon. Hänet oli tuomittu elämään ikuisesti ilman tarkoitusta ja päämäärää. Jos elämä on vailla tarkoitusta, niin kuolema on sen ainoa siunaus. Ikuisuus tekisi kirouksesta vain äärettömän. Mutta alkakaamme alusta.

Alkua etsimässä

Niinkuin Sartre sanoi, suurin filosofinen ongelma on se, että ylipäänsä jotain on olemassa. Niinhän se on. Se pakottaa meidät kysymään, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Seuraavassa on piirretty kaavion muotoon ne vastausvaihtoehdot, jotka alkuperäkysymykselle on esitetty: (piirros yritetty tässä kuvata sanallisesti)

	Luomakunta, kosmos
Ominaisuus	Vaihtoehdot
Jos luomakuntaa ei ole olemassa	Kaikki on vain harhaa	tai	illuusiota
Jos luomakunta on olemassa	Se on saanut alkunsa eikä ole ikuinen	tai	Se ei ole saanut alkuaan ja on ikuinen
Ellei se ole ikuinen ja on saanut alkunsa	Alkuperälle on jokin syy	tai	Alkuperälle ei ole mitään syytä
Jos alkuperälle on syy	Se on persoonallinen	tai	Se on persoonaton
Jos syy on persoonallinen	Se on persoonallinen hyvä	tai	Se on persoonallinen paha
Jos syy on persoonallinen hyvä	Hän on Raamatun kolmiyhteinen Jumala	tai	Kyseessä on joku muu jumaluus, esim. Koraanin Allah

Kaiken olemassaolon kieltäminen on mahdotonta, koska täytyy ensin olla olemassa joku, joka kieltää. Jos kieltäjä on olemassa, niin hänen kieltonsa on pätemätön.

Olemassaoloa voidaan tietenkin itämaisittain sanoa harhaksi ja illuusioksi, mutta sellaisenakin se tuntuu kovin todelliselta harhalta. Joka tapauksessa harhakin vaatii alkuperälleen selityksen.

Kolmas vaihtoehto onkin jo paljon käytetympi. Dialektinen materialismi pitää maailmankaikkeutta äärettömänä ainemäärältään, kooltaan ja iältään. Tämän virallisen kommunistisen tieteenkäsityksen mukaan materian luominen ja hävittäminen on mahdotonta.⁵

Kirjassaan Luonnon dialektiikka Engels sanoi, että "mikään muu ei ole ikuista paitsi ikuisesti liikkuva aine ja sitä ohjaavat lait, joiden mukaan se liikkuu ja muuttuu."⁶ Sen lisäksi hän esittää aineen kehityksen ikuisena kiertokulkuna olomuodosta toiseen. Engelsiä ei näytä yhtään häiritsevän se, että voidakseen esittää tämän maailmankatsomuksellisen olettamuksen varmana tietona hänen pitäisi itse olla ikuinen ja ääretön. Samanlaista absoluuttista ja rajatonta tietoa edellyttävän väitteen esitti Mao sanoessaan, että "maailman muuttumisprosessi on ikuinen ja rajaton".⁷

Itse asiassa tämä näkemys muistuttaa paljon hindulaista ja buddhalaista historiankäsitystä. Mohandas Gandhin (1869-1948) mukaan "luomisen ja tuhoutumisen ikuiset prosessit ovat alituisessa käynnissä".⁸ Brahmien kirjoittamissa puranoissa maailma kulkee ikuista 12.000 aikakauden kehää. Nämä kehät, mahayugat, eivät johda mihinkään vaan toistavat itseään ikuisesti. Historia ei siis tule mistään eikä johda mihinkään. Buddhalaiset kuvaavat historiaa 12-sakaraisella pyörällä, joka on jatkuvassa liikkeessä oman napansa ympärillä. Pyörällä itsellään eli historialla ei ole mitään alkuperää.

Myös Nietzscheä häiritsi kristillinen ns. lineaarinen historiankäsitys, jonka mukaan maailmankaikkeudella on jumalallinen alkuperä, tarkoitus ja päämäärä. Hänkin turvautui ns. sykliseen näkemykseen ja sanoi, että historia on kuin meren aallot; jokainen aalto on edellisen toistoa, ja myrsky on ikuinen.

Käsitys maailmankaikkeuden ikuisuudesta on filosofisesti, matemaattisesti ja luonnontieteellisesti mahdoton teoria. On yleisesti tunnettua, että aktuaalinen äärettömyys on maailmankaikkeutemme ulottuvaisuuksien puitteissa käytännöllinen ja teoreettinen mahdottomuus. Lapsikin ymmärtää sen, että jos kosmoksen ikä on ääretön, niin siihen ei voi enää lisätä aikaa eli se ei voi enää vanheta. Jos kosmoksen ikään voidaan lisätä jotakin, niin sen ikä ei olekaan ääretön vaan äärellinen, koska kaikki, mihin voidaan lisätä jotakin tai mistä voidaan vähentää jotakin, on äärellistä (tai potentiaalisesti mutta ei aktuaalisesti ääretöntä).

Vailla alkua oleva maailmankaikkeus edellyttäisi ääretöntä tapahtumasarjaa ajassa. Mutta jos ylipäänsä tunnustamme tapahtumien ja ajan lineaarisen etenemisen, lisääntymisen ja vanhenemisen, niin meidän täytyy myöntää, että aika ei voi olla ääretön. Jos tunnustamme, että ”tänään on kulunut enemmän aikaa ja tapahtunut enemmän tapahtumia kuin "kommunistisen puolueen manifestin" julkaisemisvuonna 1848, niin meidän on myönnettävä, että menneen ajan, jota materialistit ja hindulaiset väittävät äärettömäksi, täytyykin olla äärellinen. Ajalla täytyy olla alku muuten sillä ei voisi olla etenevää nykyhetkeä, perättäisyyttä.

Universumin absoluuttinen alku ei ole vain teoreettinen välttämättömyys vaan myös luonnontieteellinen todennäköisyys.

Astronomi Edwin Hubble todisti v. 1929 tähtien valon ns. punasiirtymän avulla, että maailmankaikkeus on jatkuvasti laajenemassa. Sen jälkeen on alkuräjähdysteorialle kerääntynyt koko ajan lisää todisteita. Tänään pidetään todennäköisenä, että aineellinen luomakunta sai alkunsa ns. singulariteettipisteestä, jonka tiheys oli ääretön ja jonka säde oli nolla. Mutta niinkuin brittiläinen astronomi Fred Hoyle on huomauttanut, tämä on vain tieteellisempi tapa sanoa, että universumi on luotu tyhjästä.⁹

Robert Jastrow, NASAn avaruustutkimusinstituutin johtaja ja monien astronomisten tutkimusten tekijä, sanoo New York Timesille laatimassaan artikkelissa: "Nyt me näemme, kuinka astronomiset todistukset johtavat meidät Raamatun alkusanojen kuvaamaan maailmankaikkeuden syntyyn. Tämä kehitys on tullut yllätyksenä kaikille muille paitsi teologeille. He ovat aina uskoneet Raamatun sanaan (??? suom. huom.). Me tiedemiehet emme odottaneet löytävämme todisteita absoluuttisesta alusta, koska olemme niin menestyksellisesti tutkineet kaikkien ilmiöiden syitä ja seurauksia... Tiedemiehelle, joka on elänyt uskossa järkensä voimaan, kertomus päättyy kuin painajainen. Hän on yrittänyt valloittaa tietämättömyyden vuorta ja on taistellut itsensä melkein huipulle asti. Juuri kun hän on kiipeämässä korkeimmalle huipulle ja vääntäytymässä viimeisen kivenlohkareen yli häntä tervehtii joukko teologeja, jotka ovat istuneet siellä jo vuosisatojen ajan."¹⁰

Kaikki eivät ole yhtä avoimia asettamaan maailmankatsomuksellisia ennakko-oletuksiaan kyseenalaisiksi kuin agnostikoksi itseään nimittävä Jastrow. Suhteellisuusteorian luoja Albert Einstein (1879-1955) harmistui alkuräjähdysteoriasta kuultuaan sen ensimmäisen kerran. Jumala, johon hän uskoi, ei ollut Raamatun ilmoittama Luoja-Jumala. Siksi Einstein kirjoitti eräälle ystävälleen, että tämä uusi teoria ärsytti häntä.¹¹

Arvostettu saksalainen avaruustutkija Otto Heckmann sanoo: "Jotkut nuoremmat tiedemiehet olivat niin kuohuksissa teorian teologisista johtopäätöksistä, että päättivät yksinkertaisesti estää ne muuttamalla kosmologiaansa (teoriaa kosmoksen alkuperästä). Niinpä he kehittivät tilalle teorian jatkuvasti laajenevasta ja samalla ikuisesti muuttumattomasta universumista.¹² Tämä Bondin, Goldin, Hoylen teoria edellytti sitä, että materiaa syntyisi jatkuvasti lisää itsestään. Nykyään teorialla ei juuri ole kannattajia. Alkupamausteorian eräs kehittäjä, fyysikko Steven Weinberg arvioi, että "jotkut kosmologit tuntevat filosofisista syistä vetoa ikuisen kiertokulun teoriaan, koska se kosmoksen ikuisen muuttumattomuusteorian tavoin välttää hienosti kysymyksen Genesiksestä eli kaiken alkuperästä".¹³

Jastrow sanookin artikkelissaan, että astronomit ovat selvästikin olleet kiihdyksissään teoriasta, jonka mukaan maailmankaikkeudella on alku, jota ei voi selittää luonnonlakien puitteissa. "Heidän reaktionsa on esimerkki siitä, kuinka hyvin objektiiviseksi oletettu 'tieteellinen ajattelutapa' toimii, kun tieteen paljastamat tosiasiat johdattavat heidät ristiriitaan oman ammattikuntansa uskonkappaleiden kanssa.” Muutama vuosi sitten BBC:n tuottamassa kosmologiaa käsittelevässä elokuvassa astronomi Philip Morrison sanoi: ”Minä haluaisin mielelläni hyljätä alkuräjähdysteorian, mutta minun täytyy kohdata tosiasia.”

Jastrow jatkaa kuvailemalla monen tiedemiehen uskonnollista tapaa suhtautua omaan materialismiinsa. Hän sanoo, että kun tällainen henkilö kohtaa oman uskonsa kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, ”hän yksinkertaisesti hylkää siitä seuraavat johtopäätökset tai vähättelee niitä ja kutsuu kaiken alkua vain 'suureksi pamaukseksi' ikäänkuin maailmankaikkeus olisi pelkkä ilotulitus raketti ilman lähettäjää".

Empiirisen kokemukseen perustuvan termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan maailmankaikkeuden kaikki energia ja järjestäytyneisyys pyrkii kohti tasapainotilaansa. Arkikielellä se tarkoittaa sitä, että ilman ulkopuolista ylläpitävää voimaa kaikki "sammuu", rappeutuu, kulkee auttamattomasti kohti nollatilaa, jossa mikään ei enää toimi. Jos tämä kosmisen kuoleman laki pitää paikkansa, se on kumoamaton todiste sille, että jossakin vaiheessa on ollut alku. Tällöin maailmankaikkeuden kello on 'vedetty käyntiin' niinkuin Richard Schlegel toteaa artikkelissaan Time and Thermodynamics,¹⁴ ja nyt se tikittää kohti pysähtymistään.

Alun syytä pakenemassa Bertrand Russel kieltäytyi ehdottomasti uskomasta äärettömään, persoonalliseen Jumalaan kaiken luojana. Kysymykseen maailmankaikkeuden alkusyystä hän vastaa sanomalla toisaalta, että kysymyksessä ei ole mitään mieltä ja toisaalta, että hän ei näe mitään syytä siihen, miksi maailmankaikkeus ei voisi olla täysin ilman alkusyytä.¹⁵ Tämä on vain ilmeisimmän vastauksen pakenemista perustelemattomiin oletuksiin. Hän ei nimittäin perustele mitenkään sitä, miksi kysymys kaiken alkusyystä on mieletön eikä sitä, miksi kaikkeuden pitäisi olla ilman alkusyytä.

Hänen Jumaluutensa Rajneesh on Russelin kanssa samaa mieltä: "Olemassaololle ei ole mitään alkusyytä. Siksi sille ei myöskään voi olla mitään tarkoitusta".¹⁶

Russell moittii alkusyyn etsijöitä mielikuvituksen puutteesta ja käyttää itse mielikuvitustaan esittäessään, että maailman ehkä loikin piru hetkellä, jolloin Jumala katsoi muualle.¹⁷ On hämmästyttävää, kuinka villisti maailman arvostetuimmat filosofit ovat valmiita käyttämään mielikuvitustaan löytääkseen jonkun tavan olla hyväksymättä persoonallista, ääretöntä ja ikuista Jumalaa kaiken luojaksi. Vielä senkin jälkeen kun heidät on pakotettu uskomaan, että luomistyö on tapahtunut, nämä yleensä niin johdonmukaisesti ajattelevat nerot mieluummin uskovat luomiseen ilman luojaa.

Tuhansia vuosia sitten Buddha, joka ei myöskään halunnut tunnustaa mitään persoonallista Luoja-Jumalaa, oli saman ongelman edessä. Hänen mukaansa ihmisen elämä on täynnä kärsimystä. Kun hänen piti selittää kärsimyksen alkuperää, niin ainoa tapa välttää jonkun persoonallisen alkusyyn tunnustaminen oli sanoa, että kärsimyksellä ei ole alkua eikä syytä. Se on aina ollut olemassa.¹⁸ Itsensä luova luomakunta?

Itämaisessa panteistisessä monismissa¹⁹ luomakunta on saanut alkunsa persoonattomasta jumaluudesta. Ei niin, että se olisi luotu, koska persoonaton ei luo mitään sanan varsinaisessa mielessä, vaan kaikki yksinkertaisesti virtaa, heijastuu tai säteilee absoluuttisesta hengestä välttämättömyyden pakosta. Myös paha, kärsimys ja tuska - olkoonkin, että ne ovat vain illuusiota - ovat saaneet alkunsa samasta jumaluudesta.

Tällainen jumaluus ei ole mikään Luoja-Jumala, vaan koko maailmankaikkeus on osa jumaluutta eikä jumaluutta olisi ilman kosmosta. Jokainen kivi, kukka, hyttynen ja ihmisyksilö on pohjimmiltaan yhtä tämän jumaluuden kanssa, ja kaikki muu on harhaa. Jos siis maailmankaikkeudella ylipäänsä on alkusyy, niin se on itse itsensä syy. Mutta koska syy on persoonaton, sitä ei voi sanoa luojaksi. Minkä se on aiheuttanut, sen se on aiheuttanut jonkin selittämättömän välttämättömyyden pakosta.

Joka tapauksessa Jumalan palvonta on pohjimmiltaan itsensä ja/tai jonkun muun luomakunnan osan palvomista, koska ei ole olemassa mitään olemassaoloa erillään jumaluudesta. Näin hindulaisetkin ovat niitä, "jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa, joka on ylistetty iankaikkisesti. He ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten (esim. 'pyhien' lehmien) ja matelevaisten (esim. 'pyhien' käärmeiden) kuvan kaltaisiksi."²⁰

Lännessä sama asia tehdään vähän 'sivistyneemmällä' tavalla. Koska materia on itse itsensä syy, niin kaikki Jumalaa kuvaavat ominaisuudet annetaankin materialle. 'Luonto' on ikuinen, ääretön, luova, salliva, kekseliäs jne. Kun esimerkiksi neuvostoliittolaiset fyysikot Zeldovich ja Novikov pohtivat universumin ominaisuuksia, he kysyvät, miksi Luonto valitsi juuri tällaisen universumin luomisen jonkun muunkaltaisen sijaan.²¹ Tällaisella kielenkäytöllä myös marxilaiset tiedemiehet paljastavat kyvyttömyytensä uskoa kaiken persoonattomaan alkuun. Ja kun ei ole lupa uskoa yliaineelliseen, persoonalliseen Jumalaan, niin tehdään sitten aineellisesta luonnosta sellainen. Samoin tekee biologian tohtori Yrjö Mäkinen, kun hän TV-haastattelussa sanoi, että "elämä on aineen ominaisuus". Koska hänkään ei halua tunnustaa mitään yliaineellista elämän ja informaation lähdettä, hänen täytyy vastoin kaikkia tieteellisiä koetuloksia olettaa, että kuollut, eloton aine jollakin ihmeellisellä tavalla sittenkin kantaa sisällään elämää ja sen rakentamiseen tarvittavaa informaatiota.

Samoin perinnöllisyystutkimuksistaan Nobel-palkinnon saanut Francis Crick pitää luontoa ajattelevana, älykkäänä, valintoja tekevänä olentona. Hän kirjoittaa luonto-sanan aina isolla alkukirjaimella.²² Samoin tekee Nietzsche: "Rikos Jumalaa vastaan oli aikoinaan suurin rikos, mutta Jumala kuoli... Nyt on kauheinta tehdä rikoksia Maata vastaan..."²³

Carl Saganin toteuttama, Suomessakin nähty 13-osainen TV-sarja KOSMOS, oli loistavasta informatiivisesta annistaan huolimatta alusta loppuun asti uskonnollisella paatoksella tehtyä alkuaineiden, luomisvoiman ylistystä.

Luonto-äiti on näkymättömästä Luoja-Jumalasta luopuneen sivistyneen ihmisen uusi jumala. Luonto-äiti on siitä mukava 'jumala', että se antaa vaikutelman persoonallisuudesta ja herättää yleensä lämpimiä tunteita. Ihaninta on tietenkin, että Luonto-Äiti ei esitä mitään moraalisia velvoitteita lapsilleen kuten Isä-Jumala. Modernit materialistit ovat luoneet uuden semanttisen mystiikan käyttämällä persoonallisuutta kuvaavia sanoja asioista, jotka eivät kuitenkaan ole persoonallisia.

Sattuma on Luonto-Äidin luomismenetelmä tai ainakin sen välikappale. Materia, Sattuma ja Aika ovat atomiajan pyhä kolminaisuus, jonka kautta kaikki muu on saanut alkunsa. Kuitenkin yhtälö: materia + aika + sattuma = 0 on edelleen loogisuudessaan murskaavan vastaansanomaton. Sattuma tuhoaa välittömästi sen, minkä se on luonut. Ja mitä enemmän sattumalle annetaan aikaa, sitä varmemmin sen aikaansaama tulos on nolla. Vain sattumaa tietoisesti vastustava ja hallitseva voima pystyy luomaan jotain.

Täytyy muistaa, että alkuperä vaikuttaa myös tarkoitukseen ja päämäärään. Jos sattuma on selitys kaiken alkuperälle, niin se on myös johdonmukaisin ja perimmäisin selitys kaiken tarkoitukselle ja päämäärälle. Silloin kaikki on pohjimmiltaan tarkoituksetonta ja päämäärätöntä.

Jos persoonaton välttämättömyys on kaiken alkuperä, niin sama persoonaton välttämättömyys on myös kaiken tarkoitus ja päämäärä.

Kaiken alkuperäinen alkuperä

Kristillisen eli teistisen maailmankatsomuksen mukaan kaiken alkuperä on suoraan tai välillisesti persoonallisessa, kolmiyhteisessä, kaikkivaltiaassa, äärettömässä ja ikuisessa Jumalassa. Jumala on luonut koko universumin itsensä ulkopuolelle. Hän ei ole luonut sitä itsensä jatkoksi (ex Deo, kuten panteismissä) eikä jostain ikuisesta aineesta (ex hules) vaan tyhjästä (ex nihilo).

Kvanttimekaniikan uranuurtaja ja fysiikan nobelisti Werner Heisenbergilla (1901-1976) on taatun akateemisen asemansa ansiosta varaa sanoa: "Jos joku haluaa kosmoksen olemassaolosta päätellä, että sillä täytyy olla jokin alkusyy, hänen päättelynsä ei ole missään kohdin ristiriidassa tieteellisen tietomme kanssa. Yhdelläkään tiedemiehellä ei ole käytössään ainoatakaan todistetta tai minkäänlaista tosiasiaa, jolla voisi vastustaa sellaista johtopäätöstä. Tämä on totta siinäkin tapauksessa, että alkusyytä täytyisi etsiä kolmiulotteisen maailmamme ulkopuolelta."²⁴

Maailmankaikkeus on rajallinen ja ajallinen, kun taas Jumala on ääretön ja ikuinen. Jumalan suhde maailmankaikkeuteen on verrattavissa taidemaalarin suhteeseen maalaukseensa. Taiteilija on maalauksessa läsnä siinä mielessä, että se heijastaa tekijänsä ominaisuuksia. Taiteilija myös jatkuvasti katsoo ja tarkkailee teosta ollen silti itse sen ulkopuolella, toisessa ulottuvuudessa. Jumalan tekemän 'maalauksen' jatkuva olemassaolo on täysin riippuvainen tekijästään, ja siinä toimivat lainalaisuudet ovat Jumalan luomia ja ylläpitämiä, mutta ne eivät kuitenkaan millään tavalla rajoita Jumalaa ja Hänen puuttumistaan tapahtumien kulkuun.

Luomakunnassa vallitsee tietty järjestys mutta ei ehdotonta ohjelmointia, determinismiä. Historian kulku ei siis ole luomakunnan sisäisten lakien ja syy-seuraus-suhteiden ohjelmoima suljettu systeemi, vaan se on avoin uudelleenjärjestelyille sekä Jumalan taholta että Hänen antamissaan puitteissa myös vapaalla valintavallalla varustettujen persoonien taholta. Jumalan kaikkitietävyys merkitsee sitä, että historiassa ei tapahdu Hänen kannaltaan yllätyksiä, koska Hän tietää rajallisen luodun kaikki mahdolliset valinnat. Jumalan kaikkivaltius takaa sen, että mistään valinnasta ei synny sellaista tilannetta, jota Hän ei hallitsisi.

Oliko Jumala yksin?

Miksi Jumala loi maailman? Oliko Hänellä tylsää, kun ei ollut ketään, jota rakastaa ja jonka kanssa jutella? Loiko Jumala ihmisen, koska välttämättä tarvitsi häntä?

Näin voisi ehkä ajatella Allahista, jolla ei ennen luomista ollut ketään muuta kuin oma itsensä. Allahia ei voi sanoa rakastavaksi jumalaksi ilman luotua, jota rakastaisi. Hänen täytyisi luoda voidakseen rakastaa ja silloin hän olisi riippuvainen luomakunnastaan. Islamilaisuuden tutkija Reynold A.Nicholson toteaakin, että Allah on "orjiensa Herra eikä suinkaan lastensa Isä... pelon Jumala eikä rakkauden"²⁵ Itse asiassa Allahin luonnetta kuvaavan 99 laatusanan joukossa ei ole ollenkaan sanaa rakkaus.

Raamatun antama kuvaus Jumalasta: "Jumala on rakkaus"²⁶ on uskontojen joukossa ainutlaatuinen. Eikä Jumala tarvinnut ihmistä tai mitään muutakaan luotua tullakseen rakkaudeksi. Rakkautta on elää toisen hyväksi parhaimman tietonsa ja ymmärryksensä mukaan; täydellinen, ääretön ja ikuinen rakkaus merkitsee elämistä täydellisen, äärettömän ja ikuisen tiedon ja ymmärryksen mukaan. Juuri tämä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välinen täydellinen rakkaussuhde yhdistää heidät Jumalaksi, joka on rakkaus.

Jumalan luomisteko ei tapahtunut rakastamisen tarpeesta eikä rakastetuksi tulemisen tarpeesta vaan yksinkertaisesti rakkaudesta, tahdosta rakastaa, ei sen tarpeesta. Jumalasta opimme, että rakkaus on luovaa ja sen vastakohta, viha, on tuhoavaa.

Rakkaudella on ikuinen, persoonallinen alkuperä. Se ei ole vain hormonien helinää tai rajallisen tietoisuuden synnyttämää illuusiota, vaan se on Jumalan luomismotiivi. Alussa ei ollut vain mieltä vailla oleva, tarkoitukseton "suuri pamaus", vaan alussa oli Jumala ja Hänen rakkaudellinen, hyvä, viisas ja pyhä tahtonsa. Siitä on kaikki saanut alkunsa ja siitä käsin kaikki saa myös tarkoituksensa ja päämääränsä.

Kuka sitten on luonut Jumalan?

Koska kysymys toistuu itsepäisesti, täytynee puuttua siihenkin muutamalla rivillä, vaikka en kuvittelekaan, että näin suuri asia lopullisesti ja täysin avautuisi rajallisella ymmärryksellämme.

Carl Sagan myöntää televisiosarjassaan KOSMOS, että syy kaiken alkuperään on tuntemistamme mysteereistä suurin. Vaikka hän tunnustaakin, että kaikilla seurauksilla pitäisi olla syynsä, hän ei kuitenkaan halua hyväksyä Jumalaa maailmankaikkeuden alkusyyksi. Hän perustelee sitä seuraavasti: "Jos rohkeasti kohtaamme tämän kysymyksen, niin meidän täytyy jatkaa sitä ja kysyä, mistä Jumala sitten on saanut alkunsa. Jos Jumala on olemassa ja kaikelle täytyy löytyä syy, niin mikä sitten syynä Hänen olemassaoloonsa. Jos sanomme, että Jumalan alkusyytä ei voida tietää, niin miksi emme astuisi yhtä askelta taaksepäin ja sanoisi mieluummin, että universumin alkusyytä ei voida tietää? Tai jos sanomme, että Jumala on aina ollut olemassa, niin miksi turhaan siirtää ongelmaa niin kauas, päätelkäämme mieluummin, että kosmos on aina ollut olemassa." Mitä vastaamme Saganille? Hänen ensimmäistä ehdotustaan ("Miksi emme voisi sanoa, ettei universumin syytä voida tietää?") on verrattava siihen vastaukseen, joka sanoo, että se voidaan tietää, koska Luoja itse on sen meille luotettavalla tavalla ilmoittanut. Saganin ehdotus ei paina mitään, koska se ei selitä mitään; se vain kieltää sen vastauksen, Jumalan, joka selittää kaiken. Pelkkä vastaväite ei ratkaise mitään ongelmaa.

Saganin toinen ehdotus ("Olettakaamme mieluummin, että kosmos on ikuinen") on jo todettu sekä filosofisesti että luonnontieteellisesti pätemättömäksi. Ongelma on kuitenkin yhä jäljellä: jos kaikella on luojansa, niin kuka on luonut Jumalan, ja kuka on luonut sen, joka on luonut Jumalan jne.?

Sartre sanoi, että ainoa mahdollisuus on päätyä Jumalaan, joka on itse itsensä syy; Jumalaan, joka on itse luonut itsensä.²⁷ Sartre pitää tätä ratkaisua loogisesti mahdottomana, koska jonkun täytyy jo olla olemassa voidakseen luoda jotain. Ja jos se jo on olemassa, niin se ei enää voi eikä sen tarvitse luoda itseään. Voidakseen luoda itsensä Jumalan pitäisi siis samanaikaisesti sekä olla olemassa että olla olematta, mikä tietysti on absurdia. Tästä Sartre veti sen johtopäätöksen, että Jumalaa ei voi olla olemassa.

Sartren ensimmäinen johtopäätös (itsensä luonut Jumala on mahdottomuus) on aivan oikea, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että Jumalaa ei olisi olemassa. Jos Jumala ei ole voinut luoda itseään eikä Häntä ole kukaan muukaan voinut luoda (koska sitä rataa pitäisi jatkaa äärettömästi taaksepäin), niin mitä jää jäljelle?

Jäljelle jää se vastaus, jonka Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa: Jumalaa ei ole kukaan luonut. Luonnontieteellisesti ja filosofisesti on mahdotonta, että rajallinen ja ajallinen kosmos olisi ikuinen. Mutta jos kosmoksen ja siinä vallitsevien syy-seuraus-lainalaisuuksien syy on niiden Luojassa, ei ole mitään pakottavaa syytä olettaa, että luomakunnan sisäiset syy-seuraus-lainalaisuudet ulottuisivat myös sen ikuiseen ja äärettömään Luojaan ja sitoisivat Häntä. Jumala ei ole millään muulla kuin rakkaudella sidottu siihen, mitä Hän on tehnyt. Mutta kaikki Hänen tekonsa ovat riippuvaisia Hänestä.

Me siis voimme päätellä, että koska rajallisessa luomakunnassa kaikki seuraukset tarvitsevat syyn, niin myös rajallinen luomakunta tarvitsee olemassaololleen syyn. Tästä emme kuitenkaan voi päätellä, että rajaton Luoja-Jumala tarvitsisi syyn olemassaololleen.

Oliko aikaa ennen ajan alkua?

Käsite 'aika' on melko vaikea selittää. Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan aika on materiaalisen universumin neljäs ulottuvuus. Sellaisena aika on saanut alkunsa universumin luomisen myötä ja saa loppunsa sen häviämisen myötä. Mutta mitä oli ennen sitä? Mitä oli ennen sitä alkua, jolloin Jumala loi taivaan ja maan²⁸ ja siihen rajoitetun ajan?

"Alussa oli Sana (eli kun alku tuli, Sana jo oli) ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana (logos) oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki (myös luomakuntaan sidottu aika) on saanut syntynsä Hänen kauttaan, ja ilman Häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä on elämä ja elämä on ihmisten valkeus."²⁹ Kristuksella ei ole alkua eikä loppua³⁰, vaan Hän itse on "Jumalan luomakunnan alku.³¹ "Hän on ennen kaikkia ja Hänessä pysyy kaikki voimassa... Hän, joka on alku" (arche voidaan kääntää myös: alkusyy).³² Tämä Jumalan ilmoitus Raamatussa antaa meille täysin loogisen vastauksen kaiken alkuperälle. Vaihtoehtona meillä on esim. Saganin antama vastaus, jonka mukaan vastausta ei ole olemassa (joka on itsensä kumoava väite, koska hän esittää sen vastauksena, joka on olemassa), tai sitten sellaiset vastaukset, jotka törmäävät luonnontieteellisiin tai loogisiin mahdottomuuksiin.

Mikäli Jumala ei ole sidottu meidän luomakuntamme aikaan, niin voidaanko sanoa mitään siitä ikuisuudesta, jossa Hän elää? Onko se ajattomuutta? Onko Jumala "ikuinen nyt-hetki" niinkuin usein kuulee sanottavan Jumalan ennaltatietämistä perusteltaessa?

Yritän käsitellä tätä tarkemmin myöhemmässä artikkelissa, joka käsittelee myös ennaltamääräämistä ja ennaltatietämistä. Tässä yhteydessä on silti syytä herättää ajatus ajan perimmäisestä määritelmästä. Aineellisen luomakunnan aika määritellään joko suhteessa makrokosmoksen eli tähtien ja planeettojen liikkeisiin (esim. sekunnin pituus on 1/31.556.925,9747:s osaa trooppisen vuoden pituudesta) tai suhteessa mikrokosmoksen eli atomien elektronikehän lähettämiin värähtelyihin. (Sen mukaan sekunnin pituus on se aika, joka kuuluu, kun cesium 133-atomin elektronikehässä kahden hienorakennetilan välillä tapahtuvan elektronihyppäyksen lähettämä säteily on värähtänyt 9.192.631.770 kertaa.) Onko sitten tämä aineen liikkeen mukainen ajan määrittely sen perimmäinen määritelmä? Vai onko olemassa ikuista aikaa, jota ei määritellä suhteessa luomakunnan osien liikkeisiin? Mitä merkitsee siirtyminen "ajasta ikuisuuteen"? Onko se samaa kuin siirtyminen ajasta ajattomuuteen? Hindulaisille se on juuri sitä.

Panteistisessa monismissa kuuluu kaksi käsitettä tiiviisti yhteen: todellisuuden perimmäinen persoonattomuus ja ajattomuus. Tämä on täysin johdonmukaista, sillä kaikki persoonallisuuden toiminnot kuten valitseminen, päättäminen, tahtominen, luominen, ajatteleminen, tunteminen jne. edellyttävät perättäisyyttä - ei välttämättä sekunneissa ja sen murto-osissa mitattavaa, mutta silti perättäisyyttä eli aikaa. Missä ei ole minkäänlaista perättäisyyttä, siellä ei ole minkäänlaista persoonallista olemassaoloa tai toimintaa. Ja missä ei ole persoonallisuutta, siellä ei ole perättäisyyttäkään. Niinpä ajan perimmäinen luonne ja määrittely ankkuroituu sinne, mistä kaikki muukin saa sisältönsä, nimittäin Jumalan ikuiseen persoonaan.

Jumala on persoonallinen Jumala. Hän ilmaisee tahtovansa, päättävänsä, ajattelevansa, tuntevansa, luovansa jne. Nämä kaikki ovat toimintoja, jotka edellyttävät perättäisyyttä. Ikuisuus ei voi olla ajattomuutta, sillä se eliminoisi persoonallisuuden. Koska on olemassa ikuinen persoonallinen Jumala, on myös olemassa ikuinen aika. Jumalasta sanotaan, että "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä."³³ Tämä ei merkitse sitä, etteikö Jumala eläisi perättäisyydessä, päinvastoin.

Sen kautta ymmärrämme kuitenkin, että Hänen äärettömälle persoonalleen sekunnissakin on tuhansien vuosien asiasisältö, ja tuhannet vuodet ovat Hänelle lyhyitä hetkiä.³⁴ Se että ihminen on luotu persoonalliseksi, merkitsee samalla, että hänet on luotu ikuiseksi. Ihmisen persoonallinen olemassaolo ei ole sidottu siihen aikaan, vuosiin ja minuutteihin, jonka hänen fyysinen olemuksensa jaksaa täällä punnertaa. Kuitenkin hänen täällä rajallisessa ajassa tekemänsä valinnat määräävät sen, viettääkö hän ikuisuutensa ikuisen Jumalan yhteydessä vai Hänestä lopullisesti erossa.

Jeesus sanoi, että "...tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut (Isän Jumalan), joka yksin olet totinen Jumala ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen".³⁵ Ikuisen elämän saa vain siten, että on suhde sen lähteeseen. Ikuisen kuoleman saa hylkäämällä ja torjumalla elämän lähteen. Ja ratkaisu tehdään täällä ajassa.

Tärkein kysymys ei siis ole, onko elämää kuoleman jälkeen, vaan onko elämää ennen kuolemaa, koska tämä määrää, onko olemassaolo fyysisen kuoleman jälkeen elämää vai kuolemaa. Ikuinen kuolema ei ole persoonallisen olemassaolon lakkaamista, vaan ikuista eroa elämän lähteestä, Jumalasta.

Kärsimyksen ja pahuuden alkuperä

Noin kolme vuosituhatta sitten, aina valloitettuaan uuden kaupungin, Assyrian kuningas Ashurnasirpal II käski sotilaidensa koota ensin kaikki asukkaat yhteen, katkaista heiltä sitten jalat ja kädet ja latoa heidät suuriin pinoihin kuolemaan hitaasti tukehtumalla ja verenhukkaan.

Kysymys on pahuuden ja kärsimyksen alkuperästä on sananmukaisesti ihmiskunnan kipeimpiä kysymyksiä. Jokainen historian aikakausi heijastaa pahuutta ja julmuutta, mikä pakottaa meidät kysymään sen alkuperää. Espanjalla oli inkvisitionsa, Englannilla ja Amerikalla orjakauppansa, Saksalla kaasukammionsa, Neuvostoliitolla on siperialaiset "työsiirtolansa", Kiinalla verinen kulttuurivallankumouksensa, Iranilla islamilainen vallankumouksensa jne. Vaikka kärsimys ja julmuus olisivat 5.000 vuoden tai 5.000 kilometrin päässä, niiden huuto kuuluu kuitenkin; juutalainen kaasukammiossa, kerettiläinen roviolla, toisinajatteleva eristettynä perheestään, kolkattu pultsari kadulla, raiskattu tyttö metsässä. Jokaisen yksilön, vain yhdenkin ihmisen, kärsimys pakottaa meidät miettimään sen syytä ja alkuperää.

Onko mahdollista, että kaikkivaltias Jumala on kaiken takana? Miten hyvä, rakastava Jumala voi vaieten ja asioihin puuttumatta katsoa pommien sadetta puolustuskyvyttömän kaupungin ylle, jossa orvot ja lesket rukoilevat suojelusta Jumalalta? Kuinka Jumala voi sallia miljoonien lasten nälkäkuoleman joka vuosi?

Dostojevski mietti samaa kysymystä romaanissaan Karamazovin veljekset. Ivan Karamazov sanoo: "Kuvittele turkkilaisten sotilaiden piirittämää, pelosta vapisevaa äitiä, jolla on pieni vauva sylissään. Sotilaat ovat suunnitelleet mahtavan pilan. He kutittavat vauvaa ja nauravat saadakseen sen nauramaan. He onnistuvat, ja vauva nauraa. Silloin yksi sotilaista ojentaa pistoolin kymmenen sentin etäisyydelle lapsen kasvoista. Lapsi nauraa ja ojentaa pienen kätensä tarttuakseen pistooliin, jolloin sotilas painaa liipaisinta ja ampuu vauvan pään hajalle. Taiteellista vai mitä? . ..Olen sitä mieltä, että jos paholaista ei ole olemassa, niin ihminen on luonut hänet oman kuvansa kaltaiseksi."

Ensimmäinen yritys selittää pahan alkuperä on sanoa sitä ikuiseksi. Paha on joko ollut aina olemassa hyvän (Jumalan) rinnalla sen vastakohtana tai sitten olennaisena osana jumaluutta.

Hyvän ja pahan oletettua ikuista rinnakkaiseloa kutsutaan dualismiksi. Tämä selitystapa on yleinen Kiinan uskonnollisessa perinteessä taolaisuudessa, jossa todellisuus nähdään kahden ikuisesti vastakkaisen persoonattoman yin- ja yang-periaatteen tasapainona. Japanilaisessa shintolaisuudessa samoja ikuisia vastavoimia kutsutaan nimillä Izanagi ja Izanami. Niiden välillä vallitsee jännitys, joka ei johda kummankaan voittoon vaan molempien ikuiseen harmoniaan. Akupunktiotekniikan tarkoitus on saattaa nämä vastavoimat tasapainoon ihmisen kehossa.

Noin 600 vuotta ennen Kristusta syntyi Iranissa profeetta Zarahustran julistuksesta ns. zoroastrianistinen uskonto. Sen mukaan todellisuus on taistelua persoonallisen hyvän Jumalan ja persoonallisen paholaisen välillä. Kreikkalainen mytologia heijastaa samanlaisia käsityksiä. Sen mukaan ihmiskunnassa näkyvä taistelu hyvän ja pahan välillä on vain heijastumaa hyvien ja pahojen jumalolentojen välisestä taistelusta. Ylijumala Zeus rankaisee ihmisiä siitä pahasta, minkä hänen vanhin tyttärensä Ate-jumalatar on ohjelmoinut heidät tekemään.

Hiukan myöhemmin esimerkin dualistisesta käsityksestä tarjoaa kolmannella vuosisadalla vaikuttanut persialainen profeetta Mane. Hänen perustamansa manikeismin mukaan myös pahan täytyy olla ikuinen, koska täydellisen hyvä Jumala ei ole voinut luoda pahaa.

Mutta on niitäkin, joita ei häiritse väite, että Jumala on luonut pahan tai että paha on olennainen osa Jumalaa. Vaikka hindulaisuudessa pidetään pahuutta pohjimmiltaan mayana, illuusiona, niin se sellaisena vaatii myös olemassaololleen selityksen. Aikaisimmat hindulaiset kirjoitukset vain toteavat pahan olemassaolon selittämättä sen alkuperää. Myöhemmät kirjoitukset syyttävät demoneja ja ihmisen vajavaisuutta, mutta nämäkin ovat pohjimmiltaan yhden ja saman jumaluuden Brahmanin aikaansaamia. Näin ollen kaiken pahuuden, julmuuden ja kärsimyksen alkujuuret johtavat väistämättä samaan lähteeseen.³⁶ Tästä tietenkin seuraa, ettei pahuutta kannata vastustaa. Täytyy vain antaa hyvän ja pahan tasapainottaa toisensa. Ja jos ei viihdy niiden jännitteessä, täytyy jotenkin päästä niiden tuolla puolen olevaan ykseyteen.

Islamilainen käsitys poikkeaa tästä vain siinä mielessä, että pahuuden alkuperä on Koraanin mukaan persoonattoman Brahmanin sijasta persoonallisessa Allah-jumalassa, joka on luonut pahan.³⁷ Tämä johtaa tyypilliseen islamilaiseen fatalismiin, jossa jokainen onnettomuus ja kärsimys on Allahin tahto.

Kristillisen ilmoituksen mukaan ainoastaan Jumala on aktuaalisen ikuinen, eikä Hänen rinnallaan ole olemassa mitään samassa mielessä ikuista vastavoimaa. Mutta onko Hän sitten pahuuden luoja? Ja jos on, miten me voisimme olla yhtymättä Albert Camus'n kanssa hillittömään kapinaan sellaista Jumalaa vastaan? Tämän vaihtoehdon edessä ranskalainen taidehistorioitsija ja runoilija Baudelaire sanoi: "Jos Jumala on olemassa, niin hän on paholainen."

Raunioituvaa ihmiskuntaa ja maailmaa katsellessaan moni on katsonut oikeudekseen pitää näkemäänsä todisteensa siitä, että Jumalaa ei ole olemassa tai jos Hän on olemassa, niin Hän on kosminen sadisti. Mutta tarkastelkaamme tätä kysymystä vertauskuvan avulla. Kuvitelkaamme mielessämme suurta saksalaista goottilaista katedraalia kaikkine koristekuvioineen, seinämaalauksineen yms. Se oli suunniteltu ja rakennettu kestämään tuhansia vuosia. Toinen maailmansota kuitenkin sekoitti suunnitelmat ja brittiläiset pommittajat tuhosivat sen.

Katedraalin raunioilla kävelevä sotaveteraani voi näkemänsä perusteella tehdä kolme väärää johtopäätöstä. Ensinnäkin hän voi päätellä, että tuhoutunutta katedraalia ei alunperin ole kukaan arkkitehti suunnitellutkaan. Tai jos joku onkin suunnitellut sen, niin raunioista ei voi löytyä mitään sellaista, joka viittaisi rakennuksen alkuperäiseen muotoon. Kolmanneksi hän voi haksahtaa ajattelemaan, että vaikka raunioista voitaisiinkin päätellä katedraalin alkuperäinen muoto, niin rakennuksen suunnittelija on samalla suunnitellut myös sen tuhon.

Ihmiskunta on kuin pommituksen raunioittama katedraali. Näkemämme kuva on surullinen ja sekava. Mutta se ei ole niin toivoton, että meidän olisi pakko päätellä, ettei kaiken takana ollutkaan hyvää tarkoittava suunnittelija. Raunioiden joukosta löytyy runsaasti koristekuvioita, kauniita maalauksen osia ja tukevia pilareita, jotka viittaavat täydelliseen arkkitehtiin ja hyvään suunnitelmaan. Ihmiskunnan raunioista löytyy sieltä täältä kauneutta, rakkautta, iloa, järjestystä, uhrautuvaisuutta jne., jotka myös vaativat olemassaololleen selityksen. Ehkä ne viittaavat alkuperäiseen hyvään suunnitelmaan ja täydelliseen suunnittelijaan?

Jos nyt väitän, että me elämme Jumalan suunnitteleman 'katedraalin' raunioissa ja että Hän on parhaillaan rakentamassa uutta ja parempaa rakennusta, 'Herran temppeliä', jonka elävinä rakennuskivinä ovat aivan tavalliset armosta pelastuneet tomppelit,³⁸ niin mieltä jää silti vaivaamaan yksi ongelma: Jos Jumala on tämän ihmiskunnan "arkkitehti" , Hän ainakin poikkeaa goottilaisen katedraalin arkkitehdista siinä mielessä, että Hän olisi kaikkivallallaan voinut estää työnsä "pommituksen".

Niin - miksi Jumala ei estänyt pahuuden ja kärsimyksen syntymistä? Miksi Hän ei estänyt ihmisen lankeemusta? Ne, jotka näitä kysymyksiä kysyvät, eivät useinkaan vaivaudu miettimään, mitä pahuuden estäminen olisi merkinnyt.

Totesin jo aikaisemmin, että kun Jumala joka on rakkaus, tahtoi luoda rakkauden hallitseman maailman, se edellytti tietyn vapauden antamista ainakin sille osalle luomakuntaa, jonka Hän teki itsensä kaltaiseksi. Rakkaudesta ei voi puhua siellä, missä ei ole vapautta ja mahdollisuutta rakkaudettomuuteen; uskollisuudesta ei voi puhua siellä, missä ei ole todellista vapautta ja mahdollisuutta uskottomuuteen. Mitään moraalista hyvää ja pyhää (viattomuutta kyllä) ei voi olla sellaisella luodulla, jolla ei ole vapautta, mahdollisuutta ja kykyä valita sen vastakohtaa. Väkisin pakotettu tai ohjelmoitu rakkaus tai uskollisuus ei enää ole mikään hyve. Robotti voidaan ohjelmoida silittämään, hymyilemään ja lausumaan rakkaudentunnustuksia, mutta sitä ei koskaan voida ohjelmoida rakastamaan.

Samat ihmiset, jotka ovat herkkiä syyttämään Jumalaa taivaalliseksi despootiksi, tyranniksi ja diktaattoriksi, ovatkin nyt vaatimassa Jumalalta diktaattorin otteita ongelmien ratkaisemiseksi. He pitävät vääränä sitä, ettei Jumala käytä pakkokeinoja kaiken pahan ja kärsimyksen lopettamiseksi.

Kun nämä samaiset ihmiset pääsevät vallankahvaan, he yrittävät ratkaista kaikki ongelmat riistämällä ihmisiltä mahdollisimman paljon vapautta, ikäänkuin vapaus olisi kaiken pahan alku. Tilalle he tarjoavat kaikenlaisia pakkokeinoja ja kasvattavat valtavia byrokraattisia koneistoja valvomaan, rajoittamaan ja ohjelmoimaan jokaisen kansalaisen tekemisiä. Mitä enemmän ihmisiä pakotetaan ja ohjelmoidaan tekemään oikein, sitä varmemmin he tulevat katkeriksi, kylmiksi ja koviksi. Pakkovallan avulla saadaan vain ihmisyytensä menettäneitä kunnon kansalaisia, jotka kyllä suorittavat omat velvollisuutensa yhteiskunnan rattaissa, mutta jotka eivät 'kunnon saksalaisen' kristityn' tavoin pane tikkua ristiin, vaikka palaneen ihmislihan haju pistelee heidän sieraimissaan yötä päivää.

Useimmat poliittiset utopiat ovat unelmia loppuun asti ohjelmoidusta yhteiskunnasta, jossa kaikki toimii yhtä 'onnellisen' ennakoidusti kuin digitaalikello. Mahdolliset häiriöt korjataan yksinkertaisesti kiristämällä oikeaa mutteria (keskiajalla sitä kutsuttiin peukaloruuviksi), antamalla tyytyväisyyspistos suoraan suoneen tai lisäämällä isänmaanrakkausliuosta juomaveteen.

Jumala, joka on rakkaus, ei tyytynyt luomaan ohjelmoitua universumia, jonka ainoa vika olisi voinut olla tekninen toimintahäiriö. Hän loi meille näkymättömän maailman, jossa vapaaehtoinen Jumalan palveleminen antoi mahdollisuuden iloon ja riemuun, rakkauteen ja uskollisuuteen, mutta jossa myös oli avoin mahdollisuus päinvastaiseen suuntaan. Tämän mahdollisuuden siihenastisista luoduista siihen asti kaikkein täydellisin käytti hyväkseen. Kääntäessään selkänsä hyvyyden lähteelle, Jumalalle, hän teki mahdollisen todelliseksi ja hänestä tuli Saatana, joka on heprean kielinen nimi vastustajalle. Sen jälkeen tämä kaiken hyvän vastustaja on aina yrittänyt 'pommittaa' hajalle Jumalan luomistyön.

Ihmisestä tuli paha samanlaisen vapaan valinnan kautta. Sensijaan että hän olisi oikean valinnan tietä kasvanut viattomuudesta kohti moraalista pyhyyttä, hän lankesi väärän valinnan kautta viattomuudesta kohti moraalista pahuutta.

Jos Jumala tässä vaiheessa olisi toiminut diktaattorin lailla, Hän olisi lopettanut "yhteiskuntakokeilunsa" siihen, lakaissut planeettamme mustaan aukkoon ja aloittanut uudestaan paremmalla onnella jollakin toisella planeetalla. Mutta Hänen tarkoituksensa oli perustaa rakkauden valtakunta, eikä sitä voi perustaa kärsimättömän diktaattorin armottomuudella. Jumala olisi voinut tässä vaiheessa riistää ihmiseltä kaiken vapauden, mutta samalla Hän olisi riistänyt ihmiseltä kaikki mahdollisuudet palata takaisin vapaaehtoiseen rakkaussuhteeseen Jumalan kanssa. Hän siis jätti ihmiselle vapauden, jotta tällä olisi mahdollisuus kääntyä takaisin. Samalla Hän kuitenkin asetti vapaudelle aikarajan, nimittäin kuoleman. Kuolema tulisi aina muistuttamaan ihmiselle, että hänen vapautensa on todellista mutta ei rajatonta. Kuoleman rajan edessä ihmisen on pakko valita. Ilman kuolemaa ihmisellä ei olisi mitään lopullista ja pakottavaa syytä tehdä lopullista valintaa.

Jumala on antanut ihmiselle vapauden valita Hänen ilmoitetun tahtonsa mukaisesti tai sitä vastaan, mutta Hän ei ole antanut tälle vapautta valita valintojensa seurauksia. Jumalan luomakunnassa jokainen väärä valinta johtaa luonnollisestikin kärsimykseen. Mihin muuhun se voisi johtaa? Jumalan ihmiselle antama vapaus ei kuitenkaan avannut kärsimyksen mahdollisuutta vain ihmiselle, vaan se oli alusta asti avannut vielä suuremman kärsimyksen mahdollisuuden Jumalalle itselleen. Hän tiesi, että rakkauden valtakunnan perustaminen luomakuntaan on mahdollista lankeemuksen jälkeenkin. Mutta Hän tiesi, mitä se maksaisi Hänelle itselleen. Jos Jumala olisi jättänyt meidät syyllisyyteemme ja kärsimykseemme; jos Hän olisi Pilatuksen tavoin "pessyt kätensä" meidän kohtalostamme, niin ihmiselle annetun vapauden ja sen väärinkäytön seuraukset olisivat jääneet ihmisen yksin kannettaviksi. Mutta "niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä".³⁹

Antaessaan ihmiselle vapauden Jumala ei sanoutunut irti sen väärinkäytön seurauksista, vaan oli etukäteen päättänyt kantaa seuraukset itse, jotta ihmisellä olisi Jumalan armosta mahdollisuus palata ikuiseen elämään.

Jotkut ihmiset pitävät Jumalaa hulluna, koska näyttää siltä, että niin pieni osa ihmiskunnasta käyttää mahdollisuutta hyväkseen. He sanovat, ettei Jumalan olisi kannattanut ryhtyä koko luomistyöhön. Jumalan kannattavuuslaskelmien mukaan Hän olisi tehnyt kaiken, vaikka juuri Sinä olisit ainoa yksilö koko ihmiskunnan historiassa, joka ottaisit vastaan Hänen äärettömän kalliilla hinnalla maksamansa anteeksiannon. Sanokoon sitä hulluudeksi kuka kehtaa, mutta" Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat".⁴⁰

Pahuuden alkuperä ei ole geneettinen eikä sosiaalinen, se ei ole perintötekijöiden ja/tai ympäristötekijöiden ohjelmoima toimintahäiriö. Pahuuden alkuperä on lankeemuksessa. Myös niin monimuotoisen kärsimyksen juuret ulottuvat paratiisin portille.

Kärsimyksen ongelma on tuskin muutamalla rivillä selvitettävissä. Tarkoituksenani on vielä tulevaisuudessa käsitellä sitä erikseen perusteellisemmin. Tahdon silti suositella Kirjapajan suomeksi kustantamaa C.S. Lewisin kirjaa Kärsimyksen ongelma, joka antaa monia viisaita ajatuksia.

Jumala ei tarjoa lapsilleen välitöntä vapautusta ajallisista kärsimyksistä, päinvastoin. Hän kutsuu meitä uhrautumaan ja kärsimään muiden puolesta ja lupaa, että me vainojen kautta saamme kokea enemmän kärsimystä kuin muut.⁴¹

Tarkoituksen alkuperä

Voimme nyt palata kysymykseen elämän tarkoituksesta. Teemme niin, vaikka korkeasti kunnioitettu nero Albert Einstein sanoikin, että "oman olemassaolonsa tarkoituksen miettiminen tai elämän yleisen tarkoituksen pohtiminen on minusta objektiivisesti ajatellen silkkaa typeryyttä".⁴² Ajatus hullun kirjoihin joutumisesta tietenkin huolettaa vähän, koska Freud väitti, että "heti kun ihminen alkaa kysellä elämän tarkoitusta tai arvoa, hän on sairas".⁴³ Freud olisi kyllä toiminut terveemmin, jos hän olisi yksinkertaisesti myöntänyt kykenemättömyytensä vastata tuohon kiusalliseen kysymykseen.

Tänä päivänä kysymys elämän tarkoituksesta ei ole enää vain filosofien teoreettinen illanviettoaihe vaan kasvavan sukupolven painajaismainen hätähuuto, jonka epäsointuinen ulvonta tunkeutuu rock-radion kautta koko kansan korviin. Kuusikymmenluvun nuoriso kapinallisuutta kuvaavassa Quadrofenia-elokuvassa oluen turvottama isä ärjyy jengistä tilapäisen identiteetin löytäneelle pojalleen: "Mikä sinä oikein luulet olevasi, häh?!" Johon poika parahtaa: "En minä tiedä, kerro sinä minulle!" Mutta isä ei osannut kertoa. Sama kysymys kaiversi vastaamattomana hänenkin mieltään kuin neuroottinen lapamato.

Siitä lähtien kun kirjoitettua filosofiaa on ollut, on pohdittu kysymystä kaiken tarkoitusperäisyydestä eli teleologiasta. Platonista ja Aristoteleestä lähtien se on ollut yksi filosofian tärkeimpiä kysymyksiä. Luonnontieteiden kehityksen myötä ja materialistisen maailmankatsomuksen mukana kysymyksen asettelu muuttui. Enää ei kysytty miksi ja mitä varten, vaan miten. Kun luonnontiede nyt pystyy yhä selvemmin kuvailemaan, miten todellisuus toimii, on vanha kysymys siitä, miksi se toimii, tullut uudestaan ajankohtaiseksi. Ihmiselle ei riitä, että hänelle selitetään olemassaolon mekanismi. Hän haluaa tietää myös sen tarkoituksen.

Fyysikkona ja avaruustieteilijänä Steven Weinberg on paneutunut perusteellisesti niihin mekanismeihin, joiden mukaan aine toimii. Ateistina hän kuitenkin myöntää, että "on melkein mahdotonta olla uskomatta, että meillä on erityinen suhde universumiin; että ihmisen elämä ei ole vain alkupamahduksesta alkaneen farssimaisen sattumaketjun tulos. Jollakin tavoin ihminen oli ikäänkuin sisäänrakennettuna mukana kuvioissa alusta lähtien".⁴⁴

Tarkoitukseton tarkoituksen valinta

Eräs hyvin suosittu yritys ratkaista tarkoituskysymys tunnustamatta kuitenkaan sellaisen Jumalan olemassaoloa, joka antaisi ihmiskunnalle, yksilölle, moraalille jne. selvän tarkoituksen, on eksistentialistinen filosofia. Sen mukaan kokonaisuus (eli koko luomakunta) on vailla perimmäistä tarkoitusta. Luomakunnan eri osilla on vain toiminnallinen tarkoitus samassa mielessä kuin hammasrattaalla on koneen toiminnan kannalta tietty mekaaninen tarkoitus. Mutta se, miten tämä kosminen kone ylipäänsä toimii tai toimiiko se ollenkaan, on vailla tarkoitusta, koska sen ulkopuolella ei ole mitään tai ketään. Koko tämän sattumalta ja ilman tarkoitusta syntyneen kosmisen koneen keskellä elää ainakin yhdellä planeetalla sellaisia pieniä ainekokoelmia, joilla ei ole mitään ennaltamäärättyä paikkaa, tehtävää tai tarkoitusta elämässä.

"Ihminen ei ole mitään muuta kuin se, miksi hän itse itsensä tekee. Tämä on eksistentialismin ensimmäinen periaate,"⁴⁵ sanoo Jean-Paul Sartre. Ihmisen ei siis pidä löytää elämälleen ja olemassaololleen tarkoitusta, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Jokaisen täytyy itse luoda itselleen tarkoitus vapaiden valintojensa kautta. Tärkeintä ei siis ole, miten valitsee (koska ei ole olemassa mitään korkeampaa jumalallista tarkoitusta, jonka mukaan tai jota vastaan voit valita) vaan että valitsee (koska ilman valintaa et ole yhtään mitään), sillä Sartren mukaan "ihminen ei ole mitään muuta kuin kokoelma tekoja".

Eksistentialismi ei pysty määrittelemään ihmisen olemassaololle mitään tarkoitusta, mutta samalla se kuitenkin väittää, että jokainen yksilö on 'tuomittu' itse luomaan elämälleen oman tarkoituksen.

Tarkoitus joka tekee tarkoituksettomaksi

Väitin tämän luvun alussa, että jos kokonaisuudella ei ole merkitystä, niin sen osallakaan ei ole merkitystä. Idän mystiikka kääntää tämänkin väitteen päälaelleen. Hindulaisen käsityksen mukaan vain ja ainoastaan kokonaisuudella (ykseydellä, Brahmanilla, maailmanhengellä jne.) on merkitys, mielekkyys ja tarkoitus. Kaikki muu on tarkoituksetonta, turhaa ja epätodellista. Kaikki persoonallinen yksilöllistyminen ja eriytyminen on tarkoituksetonta. On hulluutta etsiä yksilön olemassaololle mitään tarkoitusta, koska juuri hänen persoonallinen olemassaolonsa on se kirous, joka vielä erottaa hänet 'ykseydestä' Brahmanista, jolla yksin on tarkoitusta.

On surullista, että länsimainen kulttuuri on eksynyt niin kauas kristillisistä alkujuuristaan, että sen täytyy rappiossaan turvautua Idän kulttuurin halvaantuneeseen jättiläiseen, joka jo aikoja sitten on passivoittanut koko Intian niemimaan ja ryöstänyt sen kansalta pohjan ihmisarvolta ja yksilön ainutlaatuiselta elämän tarkoitukselta.

Hindulaisen ja buddhalaisen ajattelutavan mukaan ihminen löytää tarkoituksensa vasta sitten, kun hän on menettänyt yksilöllisen olemassaolonsa ja saavuttanut anattan eli 'itsettömyyden'. Heidät on petetty pitämään kadotusta pelastuksena.

Jeesus sanoi, että "varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan". Hindulainen julistus on sanoma, joka hyvin tehokkaasti varastaa, tappaa ja tuhoaa sen, minkä Jumala on luonut ainutlaatuisen tärkeäksi. Sen kautta Jumalan kuvaksi luotu yksilö saatetaan itse kieltämään oma minuutensa. Samassa kohdassa Jeesus sanoo: "Minä olen tullut että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys,”⁴⁶ ja se on täydellinen vastakohta persoonattoman Brahmanin tarjoamalle nirvanalle, joka sananmukaisesti tarkoittaa sammuksiin puhaltamista, sammumista.⁴⁷

Sitä millä tavalla evoluutioteoriaan turvautuvat yrittävät selvittää tarkoituskysymyksen, olen käsitellyt tämän saman julkaisusarjan edellisessä numerossa.

Tarkoituksettomuuden ylistys

Ne, jotka eivät näe (tai suostu näkemään) mitään tarkoitusta missään, tarrautuvat lopulta tarkoituksettomuuteen ikäänkuin siinä olisi jotain tarkoitusta. Tarkoituksettomuudesta itsestään on tullut viimeinen toivo tarkoituksen kadottaneille.

"Humanistisista lähtökohdista päätellen elämä ei johda mihinkään. On itsepetosta kuvitella mitään muuta. Jos kuilun reunalta alkava silta päättyykin puolitiehen, niin sillä etenevät ihmiset putoavat syvyyteen. Silta ei johda mihinkään eikä sitä pitkin pääse minnekään. Perusteelliset matkavalmistelut, kuvitelmat päämäärästä ja matkasta nauttiminen eivät muuta lopputulosta mitenkään."⁴⁸

Suomalainen teatteriohjaaja Rauli Jokelin on tarttunut samaan siltavertaukseen ilmaistakseen elämän merkityksettömyyttä: "Ihmiskunta on törmännyt irrationaaliin ja pakenee sen kammottavaa runsautta sille kapealle sillalle, jota tavallisesti elämäksi kutsutaan. Me etenemme tuolla sillalla kukin omalla tavallamme: pikkuporvarit pelkäävät koko ajan, että se sortuu; marxilaiset varmoina siitä, että se kestää. Kapitalistit myyvät meille henkivakuutuksia, filosofit etenevät tyyninä mutta ahdistuneina, uskovat rukoilevat laput silmillä. Anarkisteilla, hulluilla ja nuorisolla on hauskaa, kun he riekkuvat ja heiluttelevat riippusiltaamme, ja epätoivoinen taiteilija yrittää kuvata kaikkea ennen kuin se sortuu. Kuolema hyppää narua ja meidän riippusiltamme tekee laajoja kaaria: sitä sanotaan historiaksi. Silloin tällöin joku tajuaa kaiken ja heittäytyy kirkuen syvyyksiin: itsemurha. He ovat nähneet, että siltamme alkaa tyhjästä ja päättyy tyhjään."⁴⁹

"Ihminen tajuaa nyt olevansa sattuma, täysin turha olento, jonka täytyy pelata tarkoitukseton peli loppuun asti,"⁵⁰ sanoi Francis Bacon. Eikä Shakespeare ollut sen lohdullisempi kun hän pani Macbethin lausumaan: "Elämä on hullun kertoma taru täynnä vihan ääniä vailla mitään merkitystä."

Kuuluisa humanisti filosofi Julian Huxley väitti evoluutiota käsittelevässä kirjassaan, että "missään koko valtavassa universumissa ei ole merkkiäkään tarkoituksesta. Sitä ohjaavat sokeat fyysiset voimat, joiden ainoa yhteinen suuntaus on tiivistetty termodynamiikan toiseksi pääsäännöksi - kaiken vähittäinen sammuminen.”⁵¹

Sartre uskoi samaan perimmäiseen tarkoituksettomuuteen ja veti siitä johdonmukaisia päätelmiä yksilön elämään. Hän sanoi, että ihminen on turha intohimo, koko elämä on tyhjä kupla olemattomuuden meressä. "Kaikki inhimilliset toimintamuodot ovat samanarvoisia (tai pikemminkin yhtä arvottomia, kirjo huom.) ja kaikki on periaatteessa tarkoitettu epäonnistumaan. Näin on yhdentekevää, juopuuko yksinäisyydestä vai kansojen johdattamisesta."⁵² "Jokainen on syntynyt ilman tarkoitusta, yrittää pidentää elämäänsä heikkouttaan ja kuolee sattumalta."⁵³

Eri alojen taiteilijat ovat jo kauan yrittäneet pukea tätä epätoivoista kilpajuoksua kohti päämäärättömyyttä sanoiksi, kuviksi, sävellyksiksi, veistoksiksi, näytelmiksi, elokuviksi jne. tavalla, joka on saavuttanut tavallisen kansan tehokkaammin kuin kaikki tarkoituksettomuutta julistavat filosofit yhteensä. Yhä useampi kantaa sen seurauksena sydämessään jatkuvaa hiljaista itkua, joka välillä purkautuu sokeaksi huudoksi niinkuin naisella Bergmanin elokuvassa 'Marionettien elämä'. Eksistentialistifilosofi Martin Heidegger (1889 -1976) kuvasi tätä ihmisen tunnetilaa tarkoituksettomuuden edessä sanalla "Angst". Angst ei ole pelkoa, koska pelolla on yleensä selvä kohde. Angst on vaikeasti määriteltävä mutta syvästi ja yleisesti koettu pohjaton, mykkä ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että ainoa vastaus, jonka ihmisen ("mistä- miksi- minne" -kysymykset) ovat saaneet, on, ettei mitään vastausta ole.

Nobel-kirjailija Samuel Beckett pukee oman 'angstinsa' 30 sekuntia kestävään näytelmään, jonka nimenä on 'Huokaus'. Näyttämölle on koottu riviin ihmisen elämänsä aikana, käyttämiä tavaroita kuvaamaan sitä, kuinka yksilön olemassaolo on kuin syvä ahdistunut huokaus, joka ei jätä jälkeensä muuta kuin katoavaa kamaa.

Kristitty, joka on tullut kääntymykseen jo varhaisessa nuoruudessaan, ei ehkä koskaan ole syvästi kokenut tällaista " eksistentiaalista kuvotusta", niinkuin Woody Allen sen ilmaisee, nykyihmisen maailmankatsomuksellista umpikujaa. Siksi hänen on joskus vaikeaa ymmärtää sitä tai edes ottaa sitä vakavasti. Mitä syvemmin on kokenut valheen aiheuttaman pimeyden, sitä korkeammalle osaa arvostaa totuuden tuoman valon.

Vaihtoehdot tarkoituksettomuuden edessä

Ehkä yleisin tapa kohdata se perimmäinen tarkoituksettomuus, johon useimmat aikamme maailmankatsomukset johtavat, on sulkea siltä silmänsä ja keskittyä johonkin miellyttävämpään asiaan, panna stereo kuulokkeet korville ja pumpata aivot täyteen turruttavaa jytää vaikka Sleepy Sleepersien tahtiin:

Hevi tulee

hevi murhaa

Utan [= ilman] hevi livet är [= elämä on] turhaa

Toinen tapa on etsiä joitain tilapäisiä korviketarkoituksia ja tyytyä niihin tai tehdä niistä perimmäisiä. Erimuotoiset aistinautinnot ja niiden tyydyttäminen voi tulla elämän keskeiseksi päämääräksi.

Suomalainen kirjailija Markku Lahtela korosti usein henkilökohtaisen onnellisuuden ja nautinnon merkitystä tarkoituksen antajana: "Subjektiivisesti koettuna ihmisen elämä on täysin mieletöntä ja tarkoituksetonta jollei ihminen kykene nauttimaan elämisestään ja olemaan onnellinen... Mitäpä meitä auttaa kaikki tämän maailman rikkaus jos olemme onnettomia?"⁵⁴

Antiikin aikainen materialisti Epikuros (341-271 eKr), joka uskoi ihmisen olevan vain atomien sattumanvarainen yhdistelmä, julisti: "Nautinto on siunatun elämän alku ja loppu... nautinto on meidän päämäärämme, ja tunne on se, joka ratkaisee, mikä on hyvää."

Nykyään tämä hedonistien uskontunnustus on typistetty muotoon: "Jos se tuntuu hyvältä, niin tee se." Kun jotkut kyytiini ottamat liftarit ovat matkakeskusteluissa tarjonneet tätä moraalin perustaksi, olen muutaman kerran kysynyt, mitä huomauttamista heillä olisi siihen, jos minusta nyt tuntuisi hyvältä ajaa jollekin autiolle sivutielle ja leikkiä Jack-silpojaa.

Seksuaalinen nautinto, josta on tehty elämän perimmäinen tarkoitus, kadottaa tarkoituksensa kokonaan. Inhimillisestä kanssakäymisestä tulee lihakauppaa, jossa lähimmäisen arvo mitataan vuosikerran, ympärysmittojen ja painon mukaan, ja nautinnon jälki on kuin teurastamo työpäivän lopussa. Markiisi de Sade, mies, jonka nimestä sadismi on johdettu, huudahtaa: "Mitä ovat kaikki maan luodut verrattuna yhteenkään minun himoistani!"⁵⁵ Kun himolle on annettu kaikki valta, se vaatii itselleen veriuhreja vailla määrää.

Albert Camus sanoi artikkelissaan The Myth of Sisyphus "Jos olen vakuuttanut itselleni, että elämä on täysin absurdia, ... niin minun täytyy sanoa, että sen jälkeen ei ole tärkeää että elää hyvin vaan että elää paljon." Mutta Jeesus sanoi: "Mitä se ihmistä hyödyttää vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon."⁵⁶

Kaikki korviketarkoitukset vahingoittavat sielua, joka ei vielä ole juurtunut elämän perustarkoitukseen.

Kolmas tapa kohdata tarkoituksettomuus on miehekäs kohtalon kohtaaminen. Bertrand Russel kutsui sitä "luottavaiseksi epätoivoksi", joka saavutetaan siten, että kaikki ihmissydämessä asuvat pelot pannaan käymään oikeutta keskenään ja kukin vuorollaan todistaa muut absurdeiksi.⁵⁷ Näin saavutetun "ehdottoman epätoivon pohjalle voidaan sielun tulevaisuus turvallisesti rakentaa."⁵⁸

Vaikka jotkut jaksaisivatkin stoalaisen urheasti pitää epätoivoa toivonaan, niin useimpien kokemus on kuitenkin se, että kun toivo kuolee, jäljelle jää vain kuoleman toivo. Itsemurha on neljäs mahdollinen tapa kohdata tarkoituksettomuus.

Venäläinen kirjailijafilosofi Leo Tolstoi (1828-1910) harkitsi usein elämänsä aikana tätä vaihtoehtoa: "Mitä varten elämä on? Kuolemaako varten? Tappaisinko itseni heti? Ei, minua pelottaa. Odottaisinko kunnes kuolema hakee minut? Se pelottaa minua vielä enemmän. Täytyy vain jatkaa elämää. Mutta mitä varten? Kuolemaako varten? En päässyt vapaaksi tästä ajatusten noidankehästä. Avasin kirjan ja luin sitä jonkun aikaa ja unohdin itseni hetkeksi, mutta sitten samat kysymykset ja sama kauhu valtasivat uudestaan mieleni. Laskin kirjani pöydälle ja suljin silmäni. Ahdistus oli entistäkin pahempi."⁵⁹

Yleensä itsemurhatutkimukset keskittyvät selvittämään itsemurhan sosiaalisia ja psykologisia taustatekijöitä. Kieltämättä näiden joskus ratkaisevaakin merkitystä näyttää kuitenkin siltä, että itsemurhat ovat yhä useammin luonteeltaan filosofisia. Eräässä Amerikan yliopistossa haastatelluista itsemurhaa yrittäneistä 85% ilmoitti tekonsa syyksi sen, että elämä heistä vaikutti täysin tarkoituksettomalta - siitäkin huolimatta, että 93% heistä oli sosiaalisesti aktiivisia, pärjäsi hyvin akateemisesti ia oli hyvissä väleissä perheensä kanssa.⁶⁰ He olivat miettineet ongelmaa, jota Camus sanoi ainoaksi todella vakavaksi ongelmaksi: "Onko elämä elämisen arvoista vai ei...?"⁶¹ ja he olivat tulleet kielteiseen tulokseen.

Woody Allen heijastaa näitä itsemurhaan johtavia mietteitä Tuomittu-esseensä päähenkilön Cloquetin kautta: "Minun on kohdattava kohtaloni yksin. Mitään Jumalaa ei ole. Elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Mikään ei kestä ikuisesti... Ei ihme, että jotkut tekevät itsemurhia. Miksi olla lopettamatta tätä absurdiutta? Miksi jatkaa tätä elämäksi kutsuttua ilveilyä?"⁶²

Monet suomalaiset eri alojen taitelijat ovat viime vuosina tehneet "maailmankatsomuksellisia" itsemurhia, vaikka todellista kuolinsyytä ei ymmärrettävistä syistä kerrota julkisuudessa. Se voisi olla viimeisenä virikkeenä monille muille.

Kun Ingmar Bergmanin elokuvan Marionettien elämä päähenkilö uhkaa räjäyttää itsensä kappaleiksi, vaimo kysyy: "Mitä sinusta sitten jää jäljelle?" - Sotkuinen kasa luuta, lihaa ja hermoja. - Miksi sinä sitten niin tekisit? - Silloin muistuttaisin paremmin ympäristöäni.

Moni on voittanut omakseen melkein koko maailman, mutta saanut kuolettavan vahingon sielulleen, koska ei ole löytänyt elämälleen kestävää ikuista tarkoitusta. Ralph Barton, eräs Amerikan suosituimpia pilapiirtäjiä, jätti viimeiseksi viestikseen ennen itsemurhaansa: "Minulla on ollut vähän vaikeuksia, paljon ystäviä ja menestystä. Minulla on ollut useita vaimoja ja monia taloja, olen vieraillut maailman ihanimmissa maissa, mutta olen kyllästynyt keksimään uusia tapoja täyttää jokainen vuorokauden 24 tunnista."⁶³

Viides tapa kohdata todellisuuden oletettu perimmäinen tarkoituksettomuus on tehdä siitä olevaisuuden tarkoitus ja päämäärä. Jos tämä kuulostaa hieman nurinkuriselta, se johtuu siitä, että se on sitä. Mutta juuri näin buddhalaisuudessa tehdään. Zen-buddhismin pyhissä Mahaya-Sutra-kirjoissa on usein toistettu, että "perimmäinen todellisuus on tyhjyys,"⁶⁴ sunyata. Siksi "valaistuksen" saaminen on kuin "astian pohjan avautuminen alla olevaan tyhjyyteen."⁶⁵ Zen-harjoituksilla todellakin pyritään "tarkoituksettomuuden päämäärään" niinkuin Zen-mestari Ummon sen ilmaisee.⁶⁶ Mitä muuta se on kuin hidastettu uskonnollinen itsemurha. Nirvana on elämän, totuuden, uskon, toivon ja rakkauden hauta, kaiken loppu. "Ei tahtoa, ei ajatusta, ei maailmaa. Edessämme on ainoastaan tyhjyys…"⁶⁷ Näin Schopenhauer kuvasi kaipaamansa nirvanaa.

Albert Camus ei suostunut hyväksymään tarkoituksettomuutta mutta ei myöskään halunnut uskoa tarkoitukseen: "Varmuus siitä, että on olemassa Jumala, joka antaisi elämälle tarkoituksen, on vaihtoehtona paljon houkuttelevampi kuin tieto siitä, että ilman Jumalaa voi tehdä pahaa ilman rangaistusta. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä ei olisi vaikea. Mutta sellaista valinnan mahdollisuutta ei ole (koska Camus uskoo tietävänsä, ettei Jumalaa ole), ja siitä hetkestä lähtien alkaa katkeruus."⁶⁸

Katkeruus johtaa Camus'n kapinaan tarkoituksettomuutta vastaan. "Kapina on se yhteinen maaperä, jolle jokainen ihminen perustaa ensimmäiset arvonsa. Kapinoin - siis olen.”⁶⁹ Camus on esimerkki kapinoinnista, joka on kuudes tapa kohdata tarkoituksettomuus. Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, joka ainoana voisi antaa elämälle tarkoituksen ja sen jälkeen hän kapinoi sitä tarkoituksettomuutta vastaan, johon hänen ateisminsa johti. "Jos kapinoitsija pilkkaa (Jumalaa) se tapahtuu vain toivossa löytää uuden jumalan", mutta sellaista ei löydy. Saman luvun lopussa hän toteaa, että "ihminen on kapinansa huipentumaksi kuristanut itsensä; markiisi de Saden karmeasta linnasta keskitysleireihin asti ihmisen suurin vapaus on ollut rakentaa itselleen vankilaa omilla rikoksillaan".⁷⁰ Camus kuvaa hyvin sitä synkkää umpikujaa, johon Jumalan kieltäminen on johtanut.

Seitsemäs tapa kohdata väite kaiken tarkoituksettomuudesta on asettaa sen totuus arvo kyseenalaiseksi ja tutkia sen vastakohtaa.

Ihmisen tarkoitus

Yleensä ihminen kokee elämän tarkoituksellisuuden jonkun ihmissuhteen kautta. Niinkuin Juha-Matti laulaa: "Miksi mitään pyytäisin maailmaltain kun hänessä kai tarpeeksi paljon mä sain."⁷¹ Niin kauan kuin tärkeäksi koettu ihmissuhde on hyvä, koko elämä tuntuu sen kautta tarkoitukselliselta. Mutta kun suhde rikkoutuu, moni laulaa Reijo Kallion mukana:

"Haihtunut on kuin tuhka tuuleen tarkoitus elämästäin kun aivan yksin jäin. Haihtunut on kuin tuhka tuuleen, en tunne lämpöäsi en, kaikkialla vain tyhjyyden."⁷²

Kun ystävyys-, seurustelu-, kihla-, avo- tai aviosuhde särkyy, niin koko elämä menee pirstaleiksi. Näin tapahtuu aina, kun elämän perustarkoitusta on yritetty puristaa mistä tahansa rajallisesta lähteestä. Jokainen ihmissuhde, jonka teemme elämämme tärkeimmäksi asiaksi ja jonka varaan olemme ankkuroineet perusturvallisuutemme, pettää jossakin vaiheessa. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että odotamme siltä jotain sellaista, mitä mikään ihmissuhde ei ole luotu kestämään.

Monet ovat ymmärtäneet sen, että kahden rajallisen ja epätäydellisen ihmisen välinen suhde ei voi antaa elämälle sen perustarkoitusta. Jos he eivät ole löytäneet kestävää vastausta tarkoituskysymykseen, niin he kokevat mielekkäät ja hyvätkin ihmissuhteet tarkoituksettomina. Kaikki tuntuu turhalta, koska kestävä kiintopiste elämältä puuttuu.

Eräs ystäväni, joka oli onnellisesti naimisissa ja oli antoisassa, hyväpalkkaisessa työssä, saattoi usein purskahtaa hillittömään itkuun keskustellessaan aivan arkipäiväisistä ja harmittomista asioista vaimonsa kanssa. Vaikka kaikki oli ulkonaisesti hyvin, elämän perustarkoituksen puute aiheutti jatkuvasti sydäntä kalvavaa hiljaista tuskaa.

Toinen ystäväni koki samoin, mutta hänen kysymyksensä purkautuivat raivoisaksi tuhotyöksi. Hän rikkoi kaikki ne suhteet ja kaikki ne asiat, jotka eivät pystyneet vastaamaan hänen elämänsä peruskysymykseen siinä toivossa, että raunioiden alta olisi paljastunut jotain kestävää. Lopulta hän alkoholisoituneena ja varhaiseläkkeelle pantuna eristäytyi runsaaksi puoleksi vuodeksi yksinäiseen kesämökkiin ja yritti löytää kirjallisuudesta vastausta kirkuvaan tarkoituskysymykseensä.

Molemmat ovat tänään aktiivisia, lähimmäisiään ahkerasti palvelevia, hyviä ja uskollisia ihmissuhteita rakentavia, toivorikkaita ja onnellisia kansalaisia. Ei niin, etteikö elämässä enää olisi murheen ja masennuksen aiheita, vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta niilläkin on nyt oma tarkoituksensa. Ja se antaa pohjaa elämälle. Jälkimmäisen ystävän tapauksessa tämän saman lehden edellinen numero oli se kirjallinen tuote, jonka kautta hän löysi avaimet tarkoituskysymykseen.

Siinä mielessä useimmat ihmiset ovat oikeilla jäljillä, että he ymmärtävät suhteen tarkoitusta antavan merkityksen. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä suhde ja sen laatu on se, mikä antaa yksilölle merkityksen, tarkoituksen ja arvon. Siksi yksinäisyys tuntuu olevan tarkoituksellisen elämän pahin vihollinen. Suuret ja vaikeat työ- tai kilpailusaavutukset haihtuvat ilmaan, jos ei ole suhdetta kehenkään, joka pitää minua tärkeänä saavutuksistani huolimatta tai niitä ilmankin.

Omaan arvoomme ja tarkoitukseemme vaikuttaa suhteen toisen osapuolen tärkeys ja arvo. Mitä asemaltaan tärkeämpään ja henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan jalompaan ihmiseen meillä on suhde, sitä syvemmän tarkoituksen se antaa meille.

Tarkoitusta antavan suhteen täytyisi tietenkin olla molemminpuolinen. Suhteen toisen osapuolen täytyy pitää minua tärkeänä ja tunnustaa avoimesti suhteensa minuun. Minua loukkaisi ja musertaisi syvästi se, että minulle kaikkein rakkain ja tärkein ihminen ei kehtaisi julkisesti tunnustaa edes tuntevansa minua.

Se kuinka tärkeänä suhteen toinen osapuoli pitää minua, ei ilmene vain vakuuttavissa rakkaudentunnustuksissa, vaan siinä, kuinka paljon hän olisi valmis minun puolestani tekemään tai maksamaan (jos minut vaikka kidnapattaisiin). "Hädässä ystävä tunnetaan" on tosi sananlasku, sillä hädässä koetellaan, mitä minä kullekin merkitsen ja olenko minä sittenkään kenellekään minkään arvoinen, onko elämälläni mitään tarkoitusta.

Äärettömän tarkoituksellisuuden, merkityksen ja arvon voi ihmiselle antaa vain henkilökohtainen rakkaussuhde asemaltaan äärettömän tärkeään ja ominaisuuksiltaan täydellisen hyvään persoonaan eli Jumalaan. Se kuinka arvokkaana ja tärkeänä Jumala pitää jokaista ihmistä, näkyy siitä hinnasta, jonka Hän alusta lähtien on ollut valmis maksamaan meistä pelastaakseen meidät siitä hädästä, johon väärät valintamme ovat meidät johtaneet. Jeesus sanoi, että "sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä".⁷³ Ja Jeesuksen rakas opetuslapsi sanoi: "Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Hän antoi henkensä meidän edestämme.”⁷⁴

Pääkallokukkulan keskimmäisellä ristillä me näemme - paradoksaalista kylläkin - sekä äärettömän arvottomuutemme että äärettömän arvomme. Jeesuksen sijaiskuolemassa näemme kuinka arvottomia me moraalisesti olemme, mutta näemme myös kuinka suuren hinnan arvoisia olemme siksi, että Jumala on meidän luonut.

Päinvastoin kuin eksistentialismi, kristinusko opettaa, että ihmisen tarkoitus tulee ennen hänen olemassaoloaan. Jumala on tarkoittanut ihmisen suhteeseen itsensä kanssa. Ihminen siis syntyy tarkoitukseen, jonka hän voi valita tai hylätä.

Vasta molemminpuolisesti tunnustettu suhde Jumalan kanssa voi antaa elämällesi ja kaikille muille suhteillesi perustarkoituksen. Jeesus sanoi: "Sentähden joka tunnustaa minut ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä joka on taivaissa.”⁷⁵

Kristuksen tunnustaminen merkitsee sitä, että me tunnustamme Hänen olevan meille juuri sitä, mitä Hän sanoi olevansa koko ihmiskunnalle, eli syntiemme sovittajan."⁷⁶ Kaikkein pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua ei ole se, että rakas ystävä jättää, vaan se, että kaikkeuden Luoja sanoo: "Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät." ⁷⁷ Silloin ihminen on lopullisesti menettänyt tilaisuutensa astua sisään elämänsä perustarkoitukseen. Helvetiksi riittää se, että on kerran nähnyt Pyhän Jumalan kasvoista kasvoihin eikä enää koskaan saa siihen tilaisuutta. Tuntuu tarpeeksi pahalta, kun rakas ystävä kääntää kasvonsa muualle ja katsoo ohitsemme. Mutta se päivä, jolloin Jumala ei enää "valista kasvojaan" niille, jotka ovat torjuneet Hänen armonsa, on heille todella "itkun ja hammasten kiristyksen" päivä. Vain yksi asia voi olla helvetillisempi kuin tarkoitukseton elämä ja se on tarkoitukseton ikuisuus.

Logoterapian perustaja Viktor Frankl sanoo, että "maailma on aikakirja, joka meidän on saneltava (valintojemme kautta)".⁷⁸ Mutta mitä perimmäistä tarkoitusta on maailmanhistorian aikakirjalla, jos sitä ei ole kukaan lukemassa? Viktor Franklin kirjat jäisivät vaille tarkoitusta, jos niitä ei kukaan lukisi.

Hän jatkaa väittämällä, että "ikuinen aikakirja ei voi hävitä, mikä lohtu ja toivo!" Mutta jos ikuista Jumalaa ei ole, aikakirjan sisältö väistämättä katoaa universumin raunioihin - mikä lohduttomuus ja toivottomuus! ”Sitä ei myöskään voida korjata - ja se on varoitus sekä muistutus."⁷⁹ Mutta jos armollinen Jumala on olemassa, niin yksilön aikakirjaan kirjoittama luku voidaan anteeksiannon kautta korjata, ja kaikki pahakin voi kääntyä sen ihmisen parhaaksi, joka rakastaa Jumalaa.⁸⁰

Olen saanut Raamatusta sen käsityksen, että tarkoituksettomuus ja paha tarkoitus ovat pohjimmiltaan yksi ja sama asia. Jumalan hyvän tarkoituksen ytimenä on uhrautuva rakkaus, mutta osa Hänen luoduistaan on valinnut päinvastaisen tarkoituksen. Lunastuksen tarkoitus on pelastaa ihmiskunta hukkaanheitetystä ja väärästä elämästä. Me olemme ”lunastetut turhasta (tarkoituksettomasta, tyhjästä) isiltä peritystä vaelluksesta."⁸¹ Lunastus ei ole Jumalan alkuperäinen tarkoitus ja päämäärä, vaan se on palaamista siihen.

Jumalan alkuperäinen tarkoitus voi yksilön kohdalla "mennä pieleen", jos me emme valitse sitä. Ylpeä itseriittoisuus ja julkea omahyväisyys tekevät turhaksi sen hyvän tarkoituksen, jonka Jumala on suunnitellut jokaista ihmistä varten: "Mutta fariseukset ja kirjanoppineet tekivät turhaksi (mitätöivät) Jumalan aivoituksen (hyvän tarkoituksen) heitä kohtaan...”⁸² Vaikka Jumala onkin antanut tällaisen vapauden yksilölle tehdä omalla kohdallaan tyhjäksi Jumalan tarkoituksen, se ei millään tavalla uhkaa kaikkivaltiaan alkuperäisen hyvän tarkoituksen lopullista voittoa. Kaikki paha tarkoitus kohtaa lopullisen tuomionsa ja raukeaa tyhjiin, ja siksi se onkin pohjimmiltaan tarkoituksetonta. "Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi (tuli näkyvään muotoon ihmiskunnan keskelle), että Hän tekisi tyhjäksi (tarkoituksettomaksi ja turhaksi) perkeleen teot.”⁸³

Niin kauan kun elämme aikaa ennen pahan lopullista tuomiota, meidän on tehtävä valintamme hyvän ja pahan tarkoituksen välillä.⁸⁴ Koska jokainen meistä on rikkonut Jumalan hyvää tarkoitusta, ongelmamme on toisaalta rikkomustemme aiheuttama syyllisyys ja toisaalta niiden orjuuttava vaikutus koko meidän olemukseemme. Molemmat ongelmat on ratkaistu lunastuksen kautta. Kristus "antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta (sekä sen aiheuttamasta syyllisyydestä että orjuudesta) ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee."⁸⁵ Pelastus itse ei tapahdu meidän tekojemme kautta, vaan se on alusta loppuun Jumalan armoa. "Sillä me olemme Hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten (sitä tarkoitusta varten), että me niissä vaeltaisimme."⁸⁶

Olemassaolomme saa tarkoituksen suhteestamme Jumalaan, ja tekomme saavat tarkoituksen suhteessa Jumalan hyvään tahtoon. Tarkoitusta täynnä voi olla vain sellainen elämä, jonka keskipiste on elämän ja tarkoituksen lähteessä, Jumalassa. "Hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan Hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.”⁸⁷ Itsensä kieltäminen ei ole olemassaolonsa tai minuutensa kieltämistä (niinkuin itämaisessa mystiikassa opetetaan), vaan sitä, ettei enää pidä egoa (omaa minää), sen tarpeita ja mieltymyksiä elämän keskuksena; ettei enää rakenna omaa valtakuntaansa, etsi omaan kunniaansa, vaikutusvaltaa ja suosiota, vaan tunnustaa Jumalan ja Hänen hyvän tahtonsa (tarkoituksensa) kaiken keskipisteeksi; että elää Hänen valtakuntaansa etsien ja Hänen tahtoansa noudattaen, että Hänen hyvä tarkoituksensa "tulisi lihaksi" meidän ajatustemme, asenteidemme ja tekojemme kautta jokaisella elämänalueella.⁸⁸ Egoismin tilalle tulee rakkaus, humanismin tilalle tulee teismi, orpouden tilalle tulee vankkumaton identiteetti, harhailun tilalle tulee selvä päämäärätietoisuus ja tarkoituksettomuuden tilalle tulee kaiken kattava ehdoton ja voittoisa hyvän tarkoitus.

"Kaikki yhdessä (koko kosmos, myös epäonnistumiset, pahuus ja kärsimys) vaikuttaa (tekee yhteistyötä) niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat."⁸⁹ Mutta kaikki yhdessä (koko kosmos, myös onnistumiset, hyvyys ja nautinto) vaikuttaa niiden tuomioksi, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan.

Kaiken tarkoitus

Vanhempiaan vastaan kapinoivan teininuoren on vaikea nähdä isän ja äidin rakkaudellisen huolenpidon hyvää tarkoitusta. Siinä tilanteessa kaikki vanhempien hyvät teot kääntyvät lapsen silmissä häntä vastaan suunnatuiksi pahoiksi aikomuksiksi. Ei mikään voima tee ihmistä niin sokeaksi ja asioita vääristeleväksi kuin katkeruus. Kuningas Daavid myönsi omasta kokemuksestaan, että "kun minun sydämeni katkeroitui... silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt. Olin sinun (Jumalan) edessäsi kuin nauta."⁹⁰

Camus'n edustama katkera kapina Jumalaa vastaan tekee ihmisen sokeaksi Jumalan hyvälle tarkoitukselle. "Ihmisen oma hulluus turmelee hänen tiensä, mutta Herralle hän sydämessään vihoittelee.”⁹¹ Taistelu Jumalan tahtoa vastaan ei auta ymmärtämään sitä.

Jumalan työmenetelmät ja päämäärät ovat niin radikaalisti erilaisia kuin ne, mihin itsekkäät ihmiset ovat tottuneet, että niiden syvä ymmärtäminen edellyttää syvää asennemuutosta. Jeesus haastoi epäilijät tähän asennemuutokseen, jotta he voisivat paremmin ymmärtää: "Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani."⁹² Tämä ei merkitse sitä, etteikö voisi ymmärtää mitään ennen kuin tottelee, sillä jonkin verran täytyy ymmärtää jo voidakseen totella. Mutta täydellisesti oikean ja ymmärrystä avaavan näkökulman kaiken tarkoitukseen saamme vasta sitten, kun nöyrästi tunnustamme Jumalan siksi, mikä Hän todella on. "Hän johdattaa nöyriä oikein ja opettaa nöyrille tiensä.”⁹³ Silloin voimme nähdä, että ' 'Hänestä ja Hänen kauttansa ja Häneen on kaikki; Hänelle kunnia iankaikkisesti."⁹⁴ "Sillä sinä olet luonut kaikki ja sinun tahdostasi ne ovat olemassa ja ovat luodut."⁹⁵

Kaikki luotu on realisoitua Jumalan tarkoitusta. Universumilla on jumalallinen alkuperä ja tarkoitus. Nykytilassaan tämä ei ole paras mahdollinen maailma, mutta tämä on paras tie parhaaseen mahdolliseen maailmaan, joka on vielä tulossa.

Tarkoituksettomuus ja turhuus on rikos kaiken kattavaa jumalallista suunnitelmaa vastaan. Se on Jumalan hyvää tarkoitusta vastaan suunnattu kapina, joka on tuomittu epäonnistumaan. Minkä tahansa tarkoituksettomaksi julistaminen on synti. Ja varsinkin se, joka sanoo kenelle tahansa ihmiselle "sinä' tyhjänpäiväinen", on Jeesuksen mukaan ansainnut tuomion,⁹⁶ sillä kukaan Jumalan luoma ei ole tyhjänpäiväinen, vaikka hänestä ei olisikaan yhteiskunnallisesti mihinkään tuotannolliseen käyttötarkoitukseen.

Sanallinen ilmaisukyky on suurin Jumalan antamista kyvyistä ja siksi on äärimmäisen tärkeää, mitä me sillä teemme. Sanoillamme me joko tunnustaudumme Jumalan pyhiin tarkoitusperiin ja toteutamme niitä, tai sitten me teemme sanoillamme tyhjäksi Jumalan suunnitelman omalla kohdallamme ja yritämme sanoilla tehdä muidenkin olemassaolon turhaksi ja tarkoituksettomaksi. Mutta varokaamme sitä, sillä Jeesus sanoi, että "jokaisesta turhasta (suoraan tai välillisesti tarkoituksettomuutta palvelevasta) sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä."⁹⁷ Tarkoitus on kallis lahja, mutta se on myös velvoittava lahja.

Arvojen tarkoitus

Käsitteet arvo ja tarkoitus kuuluvat läheisesti yhteen. Jos ei millään ole mitään tarkoitusta, niin sillä ei ole arvoakaan ja päinvastoin.

Humanismi on se sana, joka nykyään edustaa, edistää ja puolustaa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia. Humanismia on hyvin monenlaista, eikä siitä ole helppoa tehdä yleispäteviä yhteenvetoja. Humanistinen manifesti I ja II (1933 ja 1973) ovat yrityksiä muotoilla länsimainen humanismi uskon tunnustuksen muotoon. Suomalainen akateemikko von Wright on esittänyt humanismin keskeisen ajatuksen kirjassaan Humanismi elämänasenteena: "Ihminen on mittapuu, jolla on arvioitava kaikkien oikeudellisten ja moraalisten arvostelmien pätevyyttä... Kuten John Stuart Mill sanoo, ihmisen (huom. ei Jumalan, kirj.huom.) kaikista luomuksista on tärkein ihminen itse.”⁹⁸ Ihminen on itse luonut itsensä, antaa itselleen arvon, oikeuden, tarkoituksen ja päämäärän. Ihminen on alku ja loppu, hänen yläpuolellaan ei ole mitään. "Meidän lähtökohtamme on ihminen eikä Jumala - luonto eikä jumaluus", julistaa Humanistinen manifesti II. Ihminen on itsensä luoja, herra ja pelastaja.

On tietenkin mieltä ylentävää väittää, että ihminen on arvokas ja että hänen elämällään on tarkoitus, mutta ilman kestäviä perusteluja siitä tulee vain naiivi hokema. On kaunista puhua moraalisista arvoista, mutta ilman perusteita nekin haihtuvat tuuleen.

Evoluutioteoria, joka tarjoaa pohjan humanismille, ei anna perusteita moraalisille arvoille sen enempää kuin yksilönkään (myös heikon) arvolle. T.H. Huxley myönsi, että "varas ja murhaaja seuraavat luontoa siinä kuin hyväntekijäkin. Kosminen evoluutio voi ehkä opettaa meille, miten ihmisen hyvät ja pahat ominaisuudet ovat kehittyneet. Se on kuitenkin kyvytön selittämään miksi se, mitä me kutsumme hyväksi, on millään tavalla suositeltavampaa kuin se, mitä kutsumme pahaksi."⁹⁹

Humanismi yrittää säilyttää ihmisarvon ilman sen antajaa ja moraaliset arvot ilman niiden lähdettä. Kirjassaan Rutto Albert Camus pitää kiinni ihmisarvon puolustamisesta ja korkeista moraalisista ihanteista. Samalla hän kuitenkin jyrkästi kumoaa moraalisten arvojen perusteet, jotka on ankkuroitu persoonallisen hyvän Jumalan olemassaoloon. Ilman Jumalaa kaikki arvot tulevat ensin suhteellisiksi, ja sen jälkeen ne kuolevat kokonaan.

Entinen Brittiläisen Humanistisen seuran johtaja H.J. Blackburn sanoi, että "humanistit eivät usko mihinkään universaaliseen hyvään tai yleispätevään tarkoitukseen, joka ohjaisi ihmisen kohtaloa. Ihminen on itsensä oma, ja hänen täytyy oman kulttuurinsa puitteissa kokemuksen kautta löytää, mikä hänelle on hyvää.”¹⁰⁰ Tämähän kuulostaa hyvin suvaitsevalta, mutta tällaisen arvojen suhteellisuusteorian pohjalta ei ole mitään sanottavaa siihen, että toisessa kulttuurissa vanhempia kunnioitetaan ja toisessa heitä syödään. Voidaan vain todeta, että yhteisenä hyveenä pidetään lautasen puhdistamista aterian jälkeen. Kulttuurirelativismissa arvot käyvät kuolinkamppailuaan. Kun ihminen julistetaan vastuulliseksi vain itselleen, hän ei ole enää vastuussa ollenkaan.

Nietzsche oli oikeassa sanoessaan, että ilman Jumalaa jäämme vaille arvoja. Eksistentialistinen humanismi vetää johtopäätöksensä rohkeammin ja johdonmukaisemmin kuin muut. Sartre sanoi: "Dostojevski kirjoitti kerran: ’Jos Jumalaa ei olisi, kaikki olisi luvallista’, ja tämä on eksistentialismin lähtökohta."¹⁰¹ Sartre kokee "äärimmäisen hämmentävänä sen, että Jumalaa ei ole, koska Jumalan mukana häviää mahdollisuus löytää järjellinen arvojen valtakunta. Enää ei ole mitään hyvää apriori, koska ei ole mitään ääretöntä ja täydellistä tietoisuutta, joka ajattelisi sitä. Todellakin kaikki on sallittua, jos Jumalaa ei ole, ja ihminen on hylätty ja turvaton, sillä hänellä ei ole itsessään eikä itsensä ulkopuolella mitään, mihin tarttua... Jos Jumalaa ei ole, ei ole annettu mitään arvoja eikä mitään käskyjä, jotka laillistaisivat käytöksemme. Siten meillä ei ole takanamme eikä edessämme arvojen valtakunnassa mitään oikeutuksen eikä anteeksiannon välineitä. Olemme jätetyt yksin..."¹⁰² Mutta hän myöntää: "jos minä olen sulkenut pois Isän Jumalan, niin jonkun täytyy keksiä arvoja".¹⁰³

Jos ihmiselle annetaan rajaton vapaus itse keksiä omat arvonsa, niin lähestymme aikaa, jolloin toinenkin Dostojevskin väite toteutuu: "Rajoittamaton vapaus päätyy rajattomaan despotismiin". Ehdottoman auktoriteerin (= Jumalan) kieltäminen johtaa lopulta auktoriteetin ehdottomaan kieltämiseen. Tällainen anarkistinen ajattelutapa onkin yksi nykyisen nuorisokulttuurin päävirtauksista.

Voimme paeta koko arvokysymystä buddhalaisen Zen-mestarin Yun-Menin opetukseen: "Jos tahdot pelkän totuuden, niin älä vaivaa mieltäsi oikealla ja väärällä, sillä ristiriita niiden välillä on vain mielen sairautta."¹⁰⁴ Tällöin lopputulokseksi saamme yhtä pyöreän nollan: yksilö on vailla ehdotonta ihmisarvoa, ja ihminen on vailla ehdottomia moraalisia arvoja. Silti se on todellinen kiusaus myös nuorelle tuskaantuneelle sukupolvelle. Pelle Miljoona puhuu monen puolesta kirjoittaessaan maailmanympärimatkaltaan: "...minä olen väsynyt kuulemaan taruja Jumalasta, Jeesuksesta, synnistä, hyvästä ja pahasta. Lähden mieluummin Bangkokiin. Sukellan tunnelmiin, jotka ovat hyvän ja pahan yläpuolella."¹⁰⁵

Kemisti maksaisi keskipainoisesta aikuisesta ihmisyksilöstä alle kymmenen markkaa, jos saisi hajottaa hänet alkutekijöihinsä. Työnantaja arvioi terveen ihmisen työpanoksen arvon huomattavasti korkeammaksi. Arvomme määräytyykin osittain siitä hinnasta, jonka joku on valmis meistä maksamaan. Hinta, jonka Jumala on maksanut ihmisen pelastamiseksi, tekee jokaisesta yksilöstä arvokkaamman kuin kaikki maailman rikkaudet yhteensä. Ihminen ei ehkä ole universumin keskipiste niin kuin Freud huomautti, mutta hän on joka tapauksessa Jumalan rakkauden keskipiste. Eikä Jumala rakasta ihmistä siksi, että tämä on niin arvokas, vaan ihminen on arvokas, koska Jumala rakastaa häntä.

Jos kaiken takana on vain sattuma ja päämäärätön valinta, ei esimerkiksi naisella ole sen enempää arvoa tai oikeuksia kuin naarasapinalla tai kanalla, joka olemassaolon taistelussa on jäänyt vastakkaisen sukupuolen kahlitsemaksi. Kristillisen maailmankatsomuksen mukaan nainen on samanarvoinen kuin mies, koska molemmat ovat Jumalan luomia ja lunastamia.

"Toisen maailmansodan aikana Hitler lähetti miehiä pastori Bodelschwinghin johtamaan sairaalaan ilmoittamaan, että valtiolla ei olisi enää varaa ylläpitää satoja yhteiskunnalle hyödyttömiä epileptikkoja ja muita vammaisia ja siksi nämä pitäisi tuhota. Bodelschwing vei miehet huoneeseensa, jossa sitten käytiin todellinen 'henkien sota'. Sen seurauksena Hitlerin miehet lähtivät takaisin suorittamatta sitä tehtävää, jota varten heidät oli lähetetty. Bodelschwinghin ainoa ase oli tietoisuus siitä että jokainen sairaalan potilas oli Jumalan kuvaksi luotu ainutlaatuisen arvokas yksilö. Potilaiden vahingoittaminen tai tuhoaminen olisi synti Jumalaa vastaan, eikä se jäisi rankaisematta. Mitä muuta hän olisi voinut sanoa?"¹⁰⁶

Koska pyhä Jumala on olemassa, ehdottomat moraaliset arvot ovat mahdollisia. Tästä syystä meillä on perusteet vastustaa itsekkyyttä, riistoa, sortoa ja vihaa todella tuomittavina ja ehdottoman väärinä asenteina ja tekoina yksilöllisellä, yhteiskunnallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Arvoilla on ihmisen elämää ja Jumala-suhdetta ylläpitävä, varjeleva ja kehittävä tarkoitus. Ja tarkoituksella puolestaan on ihmisen elämää ja Jumala-suhdetta ylläpitävä, varjeleva ja kehittävä arvo.

Wittgenstein, joka myöhempinä päivinään oli varsin vaitelias suhteestaan Jumalaan, kirjoitti päiväkirjaansa 16.7.1916: "Jumalaan uskominen merkitsee sen näkemistä, että elämällä on tarkoitus."¹⁰⁷

Määränpäänä päämäärä

Onko vääränä määränpäänämme määrällinen päämäärä vai päämääränämme väärä määränpää - vai onko koko kysymyksenasettelu päämäärättömyydessään määrättömän päätön? - Ehkä aloitimme väärästä päästä... äääh...

Vielä parikymmentä vuotta sitten oli yleistä ottaa eläkeikä huomioon jo nuoruuden valinnoissa. Tänään tuntuu vaikealta ajatella vajaan kahdenkymmenen vuoden päässä häämöttävää vuosituhannen vaihtumista, jolloin ahtaassa maailmassamme pitäisi laskelmien mukaan olla yli kaksinkertainen väestömäärä nykyiseen verrattuna. Minne ihmiskunta on menossa? Mikä sen määränpää on, ja minkä pitäisi olla sen päämääränä? Mitä yksilölle tapahtuu hänen kuollessaan? Mikä ihmisen elämän päämäärä on? Mitä tapahtuu maailmankaikkeudelle, kauneudelle, surulle, kärsimykselle, hyvyydelle, julmuudelle, pahuudelle jne.? Korjaako meidät sattuma, vai ohjaavatko meitä tähdet? Onko kaikki ikuista kiertokulkua, vai onko loppu häämöttämässä? Minkälainen se on?

Optimistinen humanismi

Sosiologian isäksi nimitetty positivistisen filosofian perustaja Auguste Comte (17981857) yritti 1800-luvun alkupuolella perustaa luonnon tieteille rakennettua humanistista uskontoa. Sen tuli olla uskonto, jossa itse ihmiskuntaa kunnioitettaisiin korkeimpana olentona. Comtella oli valmiiksi suunnitellut sakramentit, pyhimykset ja rituaalit. Hänen kaavailemansa ihmistä palvova kirkkokunta olisi jakaantunut kahteen tuhanteen seurakuntaan Euroopassa, ja Comte itse olisi tietysti ollut sen johtaja.

Brittiläisen Humanistisen seuran presidentin Sir Julian Huxleyn versio 1960-luvulla oli vähemmän paavillinen, mutta luonteeltaan yhtä sokeasti ihmisen rajattomiin mahdollisuuksiin uskova. Hänen avukseen oli tullut kaikkivoipa ikään kuin Pyhän Hengen johdattavan tehtävän saanut evoluutio. Se oli vievä ihmiskunnan kohti valoisaa tulevaisuutta: "Evoluutionäky (the evolutionary vision) auttaa meitä - joskin epätäydellisesti -hahmottamaan sen uuden uskonnon piirteet, joka varmuudella tulee nousemaan tulevien aikojen tarpeita täyttämään."¹⁰⁸

Huxley ei ujostellut julistaessaan evoluution suuria ihmetekoja ja ihmisen jumaluutta: "Tänään, meidän vuosisatamme ihmisessä evoluutio on vihdoinkin tulossa tietoiseksi itsestään.”¹⁰⁹ Hegelin mukaan kehitys päättyisi kun maailmanhenki ihmisen kautta tulisi tietoiseksi itsestään. Optimistinen humanismi näkee siinä kuitenkin vasta taivaan porttien raottumisen: "Evoluutio... on kaikkein väkevin ja suurin ajatus, mikä koskaan on maan päällä syntynyt... Evoluution toivottava päämäärä voitaisiin määritellä olemassaolon jumalallistamiseksi, mutta jotta tällä määritelmällä olisi mitään käyttöarvoa, meidän täytyy vapauttaa sana 'jumalallinen' sen yhteydestä johonkin yliluonnolliseen olentoon. Tämä uusi näky evolutionistisesta humanismista, jonka olemme saavuttamassa, on perusluonteeltaan uskonnollinen. Meidän tulisi pyrkiä uskonnollisella antaumuksella aikaansaamaan ihmiskunnalle vielä suurempi täyttymys sen tulevaisuuden päämäärässä."¹¹⁰

Ilmeisesti suomalaisella humanistifilosofi von Wrightilla on mielessään samanlainen ihmisuskonto, kun hän toteaa, että mahdollinen tulevaisuuden uskonto on niin erilainen, "että uuden uskon tunnustajat kieltäytyvät itsepintaisesti nimittämästä sitä 'uskonnoksi'. Niin jyrkästi se eroaa kaikesta, mistä aikaisemmin on käytetty tätä nimitystä."¹¹¹ Aitona humanistina hänen omassa sydämessään "elää toivo, että ajallisen vaelluksemme päämääränä on maanpäällinen regnum hominis ( = ihmisen valtakunta)."¹¹² Sen valtakunnan ensimmäinen käsky kuuluu: "Älä pidä muita jumalia itsesi rinnalla."

Suomalainen uskontotieteilijä ja filosofi Sven Krohn sanoo toivossa julistavansa, että tulevaisuus tuo tullessaan kehityksen tuottaman 'täysihmisen'.¹¹³ Tämän kehityksen alkua on luomattomassa ydinihmisessä, joka on syntymättömänä kuitenkin aina ollut olemassa.¹¹⁴ Jälleensyntyminen on se, joka on tehnyt mahdolliseksi tämän kehityksen alkumuodosta kasvi- ja eläinkunnan kautta täysihmiseksi.¹¹⁵ Optimistista kehitystoivoaan hän perustelee hindujen pyhillä kirjoituksilla, Uuden Testamentin apokryfikirjoilla, gnostilaisten ja platonilaisten kehitysmystiikalla, sekä kuuluisan keskiaikaisen mystikon Meister Eckhartin käsityksillä.

Georg Henrik von Wright ei silti ole yhtä sinisilmäisen optimistinen kuin monet 1960-luvun humanistit, vaan hänen mieltään jäytää epäilys, että "Auschwitz, Hiroshima ja Vietnam ovat viittapaaluja tiellä, jonka loppua emme vielä näe, vaan enintään aavistamme."¹¹⁶

Ihmisen rajattomiin mahdollisuuksiin toivonsa paneva optimistinen humanismi saattaa olla lyhyellä tähtäimellä tehokas kehityksen innoittaja, mutta erittäin huono sen esteiden ymmärtäjä. Luovuttuaan Jumalasta humanistin ainoa toivo on ihminen. Siksi hän mielellään sulkee silmänsä kaikelta siltä pahalta, joka nousee ihmisen sydämestä ja joka on käytännössä koko ajan ohjannut kehitystä toivotusta suunnasta päinvastaiseen.

Marxilainen humanismi

Marxilaisuus on ateismistaan huolimatta messiaaninen liike, joka lupaa pelastaa koko maailman ja viedä orjuutetun työväestön luvattuun maahan. Meneillään olevan erämaavaelluksen pettymykset eivät ole saaneet liikkeen profeettoja tinkimään päämäärästä, proletariaatin diktatuurista ja lopullisesta valtiottomasta rauhanvaltakunnasta, jossa ei ole enää luokkataisteluja ja jossa yksilössäkin asuva itsekkyyden tiikeri on saatu täysin kesytetyksi.

"Kommunistinen yhteiskunta on ensimmäinen historiassa, joka tarjoaa mahdollisuuden rikollisuuden täydelliseen hävittämiseen. Tämä ei ole vain toiveajattelua, vaan realistinen päämäärä", julistaa U.S.S.R. - Soviet Life Today -lehti,¹¹⁷ ja jatkaa: "Kommunistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan vain yksi usko - usko ihmiseen..." Mao sanoi saman asian vielä selvemmin: "Meidän Jumalamme ei ole kukaan muu kuin Kiinan kansa."¹¹⁸

Tietysti ihannevaltioon johtava kehitys on pitkä ja julma. Välillä kehitys etenee pienien muutosten kautta, joskus tarvitaan väkivaltaisia vallankumouksia. Stalin lainasi usein Leninin määritelmää proletariaatin diktatuurista: "Tieteellinen käsite, diktatuuri, ei tarkoita enempää eikä vähempää kuin valtaa, joka suoranaisesti perustuu väkivaltaan, jota eivät rajoita mitkään ehdottomat säännöt."¹¹⁹ Vuonna 1918 Lenin valittaa, että "meillä on edelleen liian vähän sitä säälimättömyyttä, joka on välttämätöntä sosialismin edistymiselle... Tuomioistuimet eivät ole tarpeeksi ankaria. Sen sijaan, että lahjusten vastaanottajat ammuttaisiin, heidät tuomitaan kuuden kuukauden vankeuteen."¹²⁰ "Me emme ole koskaan periaatteessa hyljänneet terroria, emmekä voi sitä tehdä."¹²¹ Lenin jatkaa: "Oikeus ei saa poistaa terroria, sen lupaaminen olisi itsepetosta tai vääristelyä. Oikeuslaitoksen täytyy selittää se ja laillistaa se. Se täytyy määritellä laveasti, sillä ainoastaan vallankumouksellinen oikeudentaju ja vallankumouksellinen omatunto voivat luoda olosuhteet, jossa sitä (terroria) voidaan laajemmin tai suppeammin soveltaa."¹²² Zinovieville hän kirjoitti myös vuonna 1918: "Meidän tulee rohkaista vastavallankumouksellisiin kohdistuvan terrorin energiaa ja joukkovoimaa."¹²³

Engels kirjoitti Marxin suostumuksella, että "seuraava maailmansota tulee pyyhkimään maan pinnalta ei vain taantumuksellisia luokkia ja dynastioita vaan kokonaisia taantumuksellisia rotuja. Se on myös yksi osa kehityksestä. "¹²⁴ Tie paratiisiin on julma ja verinen.

Mao ei uskonut lopullisen ja pysyvän päämäärän mahdollisuuteen. Hän piti vallankumousta ikuisesti etenevänä prosessina, jossa ristiriidat eivät lopu koskaan.¹²⁵ Ehkä Maon näkemys on realistisempi, sillä tähänastisen kokemuksen mukaan näyttää siltä, että yhden sukupolven ratkaisusta on tullut seuraavan sukupolven ongelma.

Myös Engelsin oli myönnettävä, että vaikka maanpäällinen utopia olisikin saavutettavissa, sekään ei voisi olla lopullinen päämäärä. Se ei olisi ikuinen päämäärä, koska hänkin ymmärsi, että armoton materia tulisi lopulta , 'tuhoamaan maan päältä sen korkeimman luomuksen eli ajattelevan mielen."¹²⁶ Mitä marxilaisuus sitten tarjoaa lopulliseksi päämääräksi?

Paras ratkaisu, jonka dialektinen materialismi tähän pystyy tarjoamaan, on melkein identtinen buddhalaisen näkemyksen kanssa ikuisesta oman napansa ympärillä pyörivästä, ei minnekään etenevästä elämänpyörästä. Engelsin mukaan "aine liikkuu ikuisessa kiertoliikkeessä, kehässä, jonka kiertokulun mittaamiseen meidän aikamääreemme eivät riitä."¹²⁷ Buddhalaiset ovat ajan määrittelemisessä rohkeampia. Heidän mukaansa yksi kiertoliike kehän ympäri kestää 1.680.000 vuotta kun taas hindulaiset uskovat sen kestävän peräti 4.320.000 vuotta.¹²⁸

Itämaisen mystiikan mukaan henki, Brahman, on se ikuinen elementti, joka pysyy samana jokaisella kierroksella. Marxilaisilla taas "on varmuus siitä, että materia pysyy ikuisesti samana kaikissa sen muutostiloissa, sen ominaisuudet eivät katoa koskaan ja siksi se rautaisella varmuudella tuottaa jossain muualla ajattelevan mielen."¹²⁹ Näin Engels ilmaisee uskonsa materian ikuiseen luomisvoimaan, jolla ei kuitenkaan ole mitään lopullista päämäärää. Kun voimakkaimmat ovat lopultakin selvinneet voittajiksi, he tuskin ehtivät unohtaa koko pitkää veristä historiaa, kun kosminen esirippu taas laskeutuu. Ja pitkän pimeyden jälkeen brutaali näytelmä alkaa alusta. Ihmiskunta on kuin kreikkalaisen mytologian Sisyphus, jonka kirottuna kohtalona oli voimansa äärimmilleen ponnistaen vierittää iso kivi kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle vain nähdäkseen sen vierivän takaisin laaksoon.

Kosminen humanismi

Aulis Sallinen on mahtavassa kuoro- ja orkesteriteoksessaan Dies Irae kuvannut maailman tuhoa ja ulkoavaruudesta tulevaa pelastusta. Siihenhän niin monet ufoja tiirailevat kansalaiset ovat panneet viimeisen toivonsa.¹³⁰ Mutta sekin on vain tilapäinen pelastus ennen kaiken lopullista tuhoa ja "seuraavan kierroksen" alkamista.

Ainoa tapa löytää ikuisuus on saavuttaa ykseys sen kanssa, jonka uskotaan muodostavan todellisuuden ikuisen perustan. Itämaisen mystiikan tie on ykseys Brahmanin, maailmanhengen, kanssa, ja länsimaisen uuden mystiikan tie on ykseys ikuisen materian kanssa. Kun materia-käsitettä vielä vähän venytellään ja tehdään epämääräisemmäksi, niin ero maailman hengen ja materian välillä ei enää olekaan niin selvä. Tästä löytyy se yhteinen pohja, jolta jo aikaisemmin mainittu 'uusi tietoisuus' on nousemassa. Sitä voisi kutsua kosmiseksi humanismiksi, koska se korostaa ihmisen mystistä yhteyttä kosmokseen, joka mielletään Jumalaksi tai jumalalliseksi. Albert Einstein vastusti kaikkea sellaista uskontoa, joka herätti pelkoa. Hän sanoutui irti myös moraaliuskonnoista sellaisina kuin ne esiintyvät esim. juutalaisissa kirjoituksissa ja Uudessa Testamentissa. Tilalle hän ehdottaa epämääräistä 'uskonnollista kosmista tunnetta', jota hän on löytänyt Schopenhauerin esittämästä buddhalaisuudesta. Einstein uskoi jokaisena aikakautena olleen uskonnollisia neroja, jotka ovat löytäneet tämän kaikkien uskontunnustusten ja kirkko kuntien yläpuolella olevan kosmisen tuntemuksen.¹³¹

Onko kosminen humanismi tulevaisuuden maailmanuskontoja yhdistävä supervaltiouskonto, jonka ensimmäisenä päämääränä on poistaa kaikki pienen Maa-planeettamme kansoja erottavat rajat ja koota koko ihmiskunta yhteisen maailmanhallituksen alle?

Tämä tavoite on ilmaistu selvästi Humanistisen manifestin II-osassa ja monessa erillisessä filosofisessa, uskonnollisessa ja poliittisessa suunnassa oikealla ja vasemmalla, idässä ja lännessä. On mahdotonta ennustaa tarkasti minkälaisen muodon tämä Raamatun ennustama lopun ajan petovalta saa. Varmaa on ainakin se, että se ei voi voittaa ihmisten mieltä, ellei se tarjoa "pelastusta" ja messiaanista toivoa muodossa tai toisessa. Siinä onnistuu nähdäkseni vain sellainen uskonto, joka ostaa ovelasti uskottavuutensa olemalla tarpeeksi epämääräinen. Toisaalta se saa suosiota tekemällä ihmisestä pohjimmiltaan jumalan, jonka rajattomat potentiaalit on vain vapautettava kahleistaan "uuden ihmisen" ja ihmiskunnan synnyttämiseksi.

Foundation for Mind Research-seuran johtaja Jean Houston sanoo, että maailma tarvitsee nyt "psykonauttiohjelman, joka toisi ensimmäisen (tosi-)ihmisen maan päälle. Ihmislaji on ottamassa valtavaa kvantti hyppyä aivan uudenlaiseen olemukseen. Jos me opimme hallitsemaan eri tietoisuuden muodot, niin... lastenlapsemme tulevat olemaan niin erilaisia, että he katsovat meitä kuin neanderthalilaisia (kivikautisia ihmisiä)".¹³²

Kosmisen humanismin tarjoamasta tulevaisuudentoivosta tulee myös kaikkia yksilöitä sitova pakollinen velvoite. Käytännössä se merkitsee sitä, että jokainen, joka haluaa pitää työpaikkansa ja säilyttää oikeutensa ostaa ja myydä, täytyy julkisesti sitoutua olemaan uskollinen ”ihmiskunnan yhteiselle hyvälle" ja sitä edistävälle maailmanhallitukselle tai -hallitsijalle. Ne jotka eivät suostu ottamaan tätä "pedon merkkiä"¹³³ eliminoidaan (= kauniimpi sana murhaamiselle) "ihmiskunnan yhteisen hyvän" vastustajina.

Pessimistinen humanismi

Kaikki humanistit eivät ole yhtä optimistisia ihmisen mahdollisuuksien ja ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Jotkut ovat lukeneet tarpeeksi paljon historiaa yhtyäkseen mieluummin Nietzscheen, joka sanoo, että "tämä maailma ei ole mitään muuta kuin vallanhalua. "¹³⁴

Pessimistisen humanismin edustajat osaavat arvioida realistisemmin ihmisen mahdollisuudet ja uskaltavat vetää johdonmukaisemmin johtopäätöksiä maailmankatsomuksesta, jossa ei ole tilaa persoonalliselle Jumalalle. He myöntävät, että ilman alkuperäistä suunnittelijaa ei ole olemassa lopullista suunnitelmaa; ilman persoonallista Jumalaa myös meidän määrän päämme on vain sattuman tai persoonattoman välttämättömyyden käsissä. Eikä heitä lohduta edes se, että ihminen on nyt "ottanut evoluution omiin käsiinsä", sillä he tietävät, että ne kädet ovat koko tunnetun historian ajan olleet tahmeat ihmisen verestä.

Arthur Koestlerin mielestä "näyttää hyvin todennäköiseltä, että Homo Sapiens on biologinen oikku, evoluution ainutlaatuinen, vahinko, virhe."¹³⁵

Pessimistisen humanismin vaikuttavimpia ääniä länsimaisen filosofian entisestäänkin kuivassa erämaassa on ollut buddhalaisuudesta syviä vaikutteita saanut saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer (1788-1860). Hänen käsityksensä mukaan "todellisuus on päämäärätöntä kasvua, koskaan tyydyttymätöntä pyrkimystä. Tällaisena todellisuus on kaiken kärsimyksen lähde. Kärsimys on elämässä väistämätöntä, ja kulttuuri edistyessään luo vain uusia kärsimyksen muotoja."¹³⁶

Kaiken kukkuraksi fyysikot ja kosmologit ovat jo jonkin aikaa puhuneet maailmankaikkeuden väistämättömästä kuolemasta. Nyt on enää ratkaistava, onko jatkuvasti laajenevan universumin kuolema kylmä vaiko kuuma.

Tri Tinsley kuvaa vaihtoehtoja seuraavasti: "Jos universumin keskimääräinen tiheys on tarpeeksi suuri, kappaleiden yhteinen vetovoima tulee pysäyttämään jatkuvan laajentumisen.

Sen jälkeen alkaa vastakkainen liike, kunnes kaikki luhistuu kuumaksi tulipalloksi. Ei ole olemassa mitään tunnettua fysikaalista mekanismia, joka voisi estää tällaisen katastrofaalisen suuren luhistumisen."¹³⁷

Tällainen olisi siis "suljetun" universumin kohtalo. Nykyään pidetään kuitenkin todennäköisempänä, että universumi on "avoin". Tri Tinsley jatkaa kuvailemalla, mitä siitä seuraa: "Jos universumin massa on liian pieni, sen kuolema tulee olemaan kylmä. Siinä tapauksessa se jatkaa laajentumistaan hidastuvalla vauhdilla. Kaikki galaksien kaasu muuttuu tähdiksi ja tähdet sammuvat. Meidän omasta auringostammekin tulee kuollut, kylmä jäänne muiden sammuneiden tähtien joukkoon aina harvenevassa avaruudessa."¹³⁸(308) Lopulta koko maailmankaikkeus on kuin haalea sauna sunnuntaiaamuna, kuten Hannu Taanila asian ilmaisi.

Fyysikko Steven Weinberg, joka tuli kuuluisaksi ns. alkupamausta käsittelevästä kirjastaan, kirjoitti teoksensa loppuun lohduttoman lauseen: "Mitä ymmärrettävämmältä universumi näyttää, sen päämäärättömämmältä se tuntuu.”¹³⁹ Tämän hän sanoi todettuaan ensin kaiken väistämättömän lopun.

Charles Darwiniakin masensi syvästi ajatus, että kaiken jälkeen tien päässä odottaisi sama kuollut kaaos, josta kaiken on oletettu kehittyneen. "Kun uskoo niinkuin minä, että tulevaisuuden ihminen on paljon korkeammin kehittynyt olento kuin nykyinen, niin tuntuu sietämättömältä ajatella, että hän ja kaikki muut tuntevat olennot ovat tuomittuja täydelliseen tuhoon niin pitkän kehityksen jälkeen."¹⁴⁰ Luonto paljastuukin armottomaksi äidiksi joka surmaa omat lapsensa.

Hinduille tämän illusorisen maailman tuho, joka heidän käsityksensä mukaan johtuu siitä, että tuhon jumala Shiva tanssii Tandava-tanssin, on vain vapautuksen päivä. Silloin kaikki näkyvä palautuu kaaokseen ja yhtyy Brahmaniin.

Bertrand Russelkin myöntää että "ainoa kehityksen suunta ihmisille ja koko universumille voi olla kehitys kohti hautaa". Mutta hän lisää kyynisesti: "Joskus ajatellessani mitä ihmiset tekevät elämällään se tuntuu miltei lohdulliselta."¹⁴¹

Ehkä hän olisi yhtynyt Juice Leskisen kanssa laulamaan: "Ole siinä! On helpompi olla niin. Ole siinä kun liekit mua nuolee. Ole siinä ja tuskasi taivaisiin huuda vasta kun aurinko kuolee. Siinä voit minun vierellä vilkuttaa kun maailma hautaansa nilkuttaa."¹⁴²

Oletus kaiken perimmäisestä päämäärättömyydestä on johdonmukainen seuraus kaiken alkuperättömyydestä tai sattumanvaraisesta alusta ja väliin mahtuvasta pelkästä mielettömästä tarkoituksettomuudesta. Harva vain rohkenee olla täysin johdonmukainen väärille maailmankatsomuksellisille ennakko-olettamuksilleen, koska johtopäätökset tuntuvat liian pahoilta ollakseen tosia.

Pahan määränpää

Ranskalainen filosofi Pierre Bayle (16471706) esitti 1600-luvun lopulla nykyään ahkerassa käytössä olevan väitteen kristinuskoa vastaan. Hän lähti liikkeelle kiistämättömästä pahuuden olemassaolosta. Jos sen lisäksi on olemassa kaikkivaltias Jumala, Hän varmasti myös pystyisi tuhoamaan pahan. Jos Jumala lisäksi olisi hyvä, Hän varmasti myös tuhoaisi pahan. Mutta paha on yhä olemassa - siispä Jumala a) ei pystykään tuhoamaan pahaa eikä siis ole kaikkivaltias, b) ei tahdokaan tuhota pahaa eikä siis ole hyvä, tai sitten Häntä c) ei ole ollenkaan olemassa. Jos siis kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala on olemassa, niin miksi Hän ei tuhoa pahaa?

Niin todella, miksi Hän ei heti aamupäivällä lennättänyt salamaa niskaani, kun olin aamusta lähtien ollut mykkä vaimolleni, tiuskinut lapsilleni, myöhästynyt tahallisesti työpaikaltani sovittuani jo edellisenä iltana siitä, että työkaverini leimaa kellokorttini ajoissa jne.? Miksi Hän vielä suostuu katsomaan tätä hirvittävää luonnon tuhoamista ja ihmissielun tappamista?

Väite sisältää ainakin kaksi väärää oletusta. Ensinnäkin siinä oletetaan, että Jumala ei tähän päivään mennessä ole tehnyt mitään pahan voittamiseksi. Ja toiseksi siinä oletetaan, ettei Hän siksi tulekaan tekemään mitään ratkaisevaa sen suhteen.

Kristinusko opettaa, että Jumala sekä voi että tahtoo tuhota pahan. Äärettömässä viisaudessaan Hän myös tietää parhaimman tavan tehdä sen. Pahan loppu on jo alkanut. Heti syntiinlankeemuksen tapahduttua astui voimaan valmis suunnitelma pahan voittamiseksi. Ratkaisevin taistelu käytiin Golgatalla, jossa paha voitettiin hyvällä. Pahuudessa elävät ihmiset vain ovat liian sokeita ymmärtääkseen mitään muuta kuin väkivallan ja ylivoiman kieltä. Siksi Golgatan tapahtuma näyttääkin heistä lähinnä surkealta fiaskolta. He vaativat Jumalaa todistamaan kaikkivaltiutensa Allahin kielellä, miekalla ja pakolla. Mutta jos Jumala lopettaisi pahan pelkän kaikkivaltiutensa voimalla, niin Hän tekisi tyhjäksi alkuperäisen tarkoituksensa, joka oli rakkauden valtakunnan perustaminen aineelliseen maailmaan. Sen valtakunnan kulmakivi¹⁴³ laskettiin Kristuksen kuolemaan asti uhrautuvassa rakkaudessa. Sen valtakunnan maahan kylvetty siemen¹⁴⁴ oli ihmiseksi tullut Jumalan poika. Verellä todistettu rakkaus on uskottavaa kieltä.

Jumala haluaa voittaa pahan ensisijaisesti uhrautuvan, hellästi kutsuvan ja kärsivällisesti odottavan rakkauden kautta. Hänen kärsivällisyytensä palkkana on oleva lukematon joukko niitä, jotka nöyryydessä ottivat vastaan tarjotun pelastuksen.¹⁴⁵ Mutta Hänen kärsivällisyyttään ei pidä tulkita välinpitämättömyydeksi pahuutta kohtaan, sillä kaikkivaltius on se toissijainen lääke, jota Hän tulee käyttämään niitä vastaan, jotka hylkäävät Hänen armonsa. "Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan Hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä Hän ei tahdo että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen."¹⁴⁶

Helvetti on polttava kysymys

Eräänä tavallista helteisempänä kesäkautena Tiedonantaja-lehteen lipsahti jonkun kesätoimittajan kynästä lehden virallisesta uskontunnuksesta rajusti poikkeava otsikko: "Työpaikoilla on kuumaa kuin helvetissä."

Usein kuulee luokkavihaisten tai muuten vain toisiaan vihaavien ihmisten kehottavan toisiaan painumaan helvettiin. Silti usko helvettiin kuuluu useimpien mielestä keskiaikaisiin jäänteisiin yhdessä kuppaamisen, noitavainojen ja "litteän maan suojelu-seuran" kanssa.

Bertrand Russel piti Jeesuksenkin moraalia hyvin kyseenalaisena, koska tämä selvästi uskoi helvettiin. "Minusta tuntuu, ettei kukaan inhimillinen henkilö voi uskoa ikuiseen kadotukseen... Minun täytyy sanoa, että oppi helvetin tulesta syntien rangaistuksena on julmuuden oppia."¹⁴⁷

Sama Jeesus joka rakasti, paransi ja antoi anteeksi niinkuin ei kukaan muu, todella puhui myös hyvin ankarasti niiden tulevaisuudesta, jotka ylpeästi vastustivat Jumalaa ja rakastivat esim. rahaa enemmän kuin Jumalan hyvää tahtoa. Hän ei opettanut, että kaikki tulisi loppumaan hyvin, vaan Hän kutsui ihmisiä parannukseen. Hän itki niiden puolesta, jotka itsepäisesti kieltäytyivät Jumalan kutsusta. Hän varoitti heitä ikuisesta kadotuksesta ja vaivan paikasta.

Jos olemme harhautuneet pitämään Jeesusta taivaallisena joulupukkina tai kosmisena namusetänä, niin meidän pitäisi lukea ne kohdat, joissa Hän käsitteli tulevaa tuomiota.¹⁴⁸ Niiden sanoma on yhtä selvä kuin se on pelottavakin. Kaikkivaltiasta leikkivän tyrannin sanomana ne voisi käsittää sadistisen mielen hekumointina. Mutta kun helvetistä puhuu Hän, joka on vapaaehtoisesti riisuutunut jumaluudestaan, kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut pelastaakseen meidät helvetiltä, niin se täytyy ottaa erittäin vakavasti. Olkoonkin, että osa helvettiä kuvaavista sanoista voidaan mahdollisesti ymmärtää symbolisesti, ne sellaisenaankin välittävät meille mahdollisimman vakavan varoituksen. Meitä varoittaa sama opettaja jonka oma elämä ja ns. vuorisaarna ovat moraaliselta sisällöltään vailla vertaa maailman historiassa.

Anthony Flew sanoi, että koko ns. pahuuden ongelma tulee entistä vaikeammaksi, jos meidän on pakko uskoa vielä helvettiinkin.¹⁴⁹ Mutta onko todella näin? Ilman lopullista tilinteon päivää historia, joka on täynnä julmuutta ja hyvyyttä, olisi kuin narrin nauru. Maailma ilman viimeistä tuomiota olisi maailma, jossa paha jäisi vaille rangaistusta ja hyvä vaille palkkaa; kärsimys vaille kompensaatiota ja loputon suru ilman lopullista lohdutusta. Ääretön määrä rikkomuksia oikeutta, totuutta ja ihmisarvoa vastaan saisi iloita menestyksestään; sorto ja riisto ja kaikkinainen vääryys saisi riemuita voitostaan. Totisesti pahuuden ongelma on entistäkin vaikeampi ymmärtää, jos emme voi uskoa sen lopulliseen häviöön ja oikeudenmukaiseen tuomioon.

Ihmiselle annettu vapaus on häkellyttävän paljon suurempi kuin mitä eksistentialismi hänelle antaa: ihmisellä on vapaus ratkaista ikuinen kohtalonsa. Helvetti on monumentti vapaudelle, joka on todellinen ikuisia seurauksiaan myöten, vastuulle, joka pysyy, rikokselle, joka hulluudessaan ja vääryydessään vaatii ikuisen tuomion. Helvetti on se tuomio, jonka Kristus kärsi kaikkien puolesta. Helvetti on niitä varten, jotka eivät sanoneet Jumalalle: "Tapahtukoon sinun tahtosi" ja joille Jumala siksi sanoi: "Tapahtukoon teidän tahtonne. "

Taivas ei tarjoa mitään sellaista, mitä kapinallinen sielu tahtoo. Kun Jeesus lupasi, että puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan, Hän tiesi, ettei kukaan muu edes haluaisi nähdä Jumalaa. Muille se olisi pahempaa kuin helvetti. Helvettiin joutuu vain ihmisen jäännös, raato. Ihminen voi olla täysin ihminen vain silloin, kun hän elää sitä päämäärää varten, johon hänet on luotu kasvavassa rakkaussuhteessa Jumalaan.

C.S. Lewis sanoi, että jos et hyväksy helvettiä, niin mitä sinä sitten vaadit Jumalaa tekemään? Antamaan kaikille ihmisille anteeksi? Poistamaan heidän syyllisyytensä? Auttamaan heitä uuden elämän alkuun? Tukemaan heitä voimallaan? Opettamaan heitä elämään oikein esimerkin kautta? ... Tämän kaiken Hän on jo tehnyt, mutta hehän eivät halua vastaanottaa sitä. Ehkä vaadit Jumalaa jättämään ihmiset yksin omaan rauhaansa? Eikö helvetti olekin juuri sitä?

Karman karmea laki

Tuomittuaan ensin Jumalan julmana hallitsijana helvettiin ihminen kuvittelee itselleen Jumalan valtuudet ja tekee taas kerran itsestään sekä luojan, tuomarin että pelastajan.

Lapin lääninlääkäri Rauni-Leena Luukanen uskoo tietävänsä, että ei ole olemassa ikuista helvettiä. Toisessa maailmassa ihminen joutuu katsomaan elämäänsä maan päällä ja antamaan itselleen arvosanat [kaikkien koululintsarien toiveuni, kirj.huom.] nöyryydessä, lähimmäisenrakkaudessa, epäitsekkyydessä. Hän joutuu itse laatimaan ohjelman, miten muuttaa huonot arvosanat paremmiksi, ja syntyy uudelleen sovittamaan sen, mitä on rikkonut."¹⁵⁰ Luukasta ei tunnu ollenkaan ihmetyttävän se, miten kuolema on voinut tehdä ihmisestä niin täydellisen hyvän, että hän pystyy ehdottoman oikeisiin arviointeihin ja tuomioihin. Ja jos ihminen todella kuolemansa jälkeen tulee täydelliseksi, niin miksi hänen sitten pitäisi palata maan päälle jatkamaan kehitystä kohti täydellisyyttä, jossa hän jo on. Mutta eihän toiveunien järkevyyttä ole ennenkään pidetty välttämättömänä.

Luukanen ja monet muut hänen kanssaan ovat muutenkin muokanneet alkuperäisen jälleensyntymisopin paremmin länsimaisen ihmisen toiveita vastaavaksi. Enää ei naudanlihaa nauttivan kulinaristin tarvitse pelätä syntyvänsä seuraavassa elämässä lapamadoksi. Eikä kauniina kesäiltana RAIDia suihkuttaneen tarvitse pelätä joutuvansa seuraavassa elämässä sen uhriksi. Intialaiseen jälleensyntymisoppiin kuuluu nimittäin transmigraatio, jonka mukaan sielunvaellusta tapahtuu myös eläin- ja ihmiskunnan välillä. Mutta eihän kukaan sivistynyt ihminen näe mitään ylevää siinä, että hän viettäisi seuraavan elämänsä Lapin pakkasessa värjöttävänä talitinttinä.

Sielunvaellusopin puolesta esitettyihin 'tieteellisiin' todisteisiin palaan myöhemmässä artikkelissa. Tässä vaiheessa täytyy vain ohimennen käsitellä tuota salaperäistä ja armotonta lakia, jolla ei ole laatijaa, eikä antajaa, mutta jota kuulemma kaikkien banaanikärpäsestä Suomen presidenttiin asti täytyy totella. On kyse karman laista.

Kristinuskon vaikutuksesta lännessä on sellainen käsitys, että karman laki antaa sielunvaelluksen kautta ihmiselle rajattomat mahdollisuudet korjata entiset pahat tekonsa tekemällä seuraavassa elämässä hyviä tekoja, kunnes niiden määrä ylittää pahojen tekojen määrän. Tämä omatekoinen itsesovitusoppi ei sovi kuitenkaan yhteen intialaisen käsityksen kanssa. Sen mukaan pelastus tulee vasta sitten, kun kaikki teot on tehty tekemättömiksi (?) - sekä hyvät ja pahat. Vasta sitten, kun kaikki yrittäminen ja pinnistäminen on loppunut ja ihminen vaeltaa elämänsä läpi poissaolevan näköisenä kuin pyhä lehmä hän on lähestymässä pelastusta, vapautumista karman laista. Alkuperäisessä muodossaan karman laki ei innosta hyviin tekoihin vaan halvaannuttavaan passiivisuuteen ja välinpitämättömyyteen eli "korkeampaan tietoisuuteen".

Siksi kaikkein pyhimmät ihmiset ovat 'sanyaseja', kaikesta kieltäytyneitä meditoijia, jotka yrittävät mietiskellen (se ei suinkaan ole ajattelemista vaan ajattelemisen lopettamista tietyn pyhän mantran avulla) vapautua tämän maailman illuusiosta. Tavallinen perhettään elättävät ja rakastava äiti ei tietenkään ehdi keskittymään sellaiseen, joten hänen kohtalonsa on sinetöity. Tosin hänen kohdallaan asiat ovat ilmeisesti menneet pieleen jo edellisessä elämässä, koska karman laki pakotti hänet työläisnaiseksi.

Vaikka kastijako onkin Intiassa kielletty, niin valtion lainsäädäntö ei mahda mitään sille karmealle logiikalle, jonka mukaan kadulla kuihtuva ihmistaimi on ansainnut kohtalonsa ja sen muuttaminen olisi vain tuomion lykkäämistä seuraavaan elämään.

Ikuinen elämän kiertokulku samsara pyörii kehää, ja sen kärsimystä säännöstelee persoonaton ja kylmä karman laki, jonka kynsistä pelastuttuaan ihmissielu on saavuttanut päämääränsä - olemattomuuden. Lohduttomuuksien lohduttomuus! Missään ei ole armahtavaa lain antajaa, joka tuomitsisi oikeudenmukaisesti mutta joka myös armahtaisi tuomittuja. Ainoa pelastus on sammumisessa, olemassaolon lakkaamisessa.

Sielunvaellusta ja karman lakia on monesti yritetty soveltaa yhteen kristinuskon kanssa. Kuuluisa hindulainen mystikko, Radhakrishnan, tutki kristinuskoa kyllin perusteellisesti todetakseen: "Kristinuskon ja hindulaisuuden välillä on yksi perustavaa laatua oleva ero: kaikki hindut uskovat useaan perättäiseen elämään, mutta kristinuskon mukaan 'ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio.’ ”¹⁵¹

Jumalan valtakunta

Raamatun mukaan Jumalan päämäärä ilmenee Hänen valtakuntansa tulemisessa.

Sanoma Jumalan valtakunnan luonteesta ja lainalaisuuksista, sen kaiken kattavuudesta ja sen tulemisen eri vaiheista ja muodoista on ollut yksi perusmotivaation antaja omassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin, että kristinuskolla on todella kokonaisvaltainen sanoma, joka ei vierasta eikä kierrä ainoatakaan elämänaluetta, yksilön tai yhteisön ongelmaa, taiteen tai tieteen muotoa, vaan tarjoaa vapaaksi tekevää totuutta koko ihmiskunnalle ja kaikkiin sen tarpeisiin. Olen käsitellyt tätä koko luomakunnan perimmäistä päämäärää melko perusteellisesti kirjassa Kristityn Kasvu n:o 4, jonka teemana on Tehtävä Maailmassa. Siksi en toista tässä sanomaani.

Jumalan valtakunnalla ei ole alkua eikä loppua, se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.¹⁵² Saatanan valtakunnalla on sekä alku että loppu. Se on saanut alkunsa kapinasta Jumalan valtakunnan pyhää luonnetta ja täydellistä lakia vastaan, ja se saa loppunsa tuomiossa. Jumalan valtakunnan tuleminen merkitsee saatanan valtakunnan, tilapäisen loiseläjän, menemistä.

Valtakunnan sanoman keskeisin kohde on yksilö, jonka Jumala haluaa vastaanottaa armosta valtakunnan kansalaiseksi ja jonka sydämeen Hän haluaa rakentaa valtakuntansa ominaisuuksia, kuten ikuisen ja järkkymättömän voimakkaan rauhan, oikeudenmukaisuuden ja ilon.

Mutta koska koko todellisuus on Jumalan valtakunnan hallinta-aluetta, niin siksi kristityn tulee pitää päämääränään Jumalan valtakunnan luonteen ja sen lainalaisuuksien etsimistä jokaisella elämänalueella: perhe-elämässä, valtiontaloudessa, filosofiassa, psykologiassa jne. eikä eristää valtakunnan sanomaa koskemaan vain jotain salaista sydämen sopukkaa.

Kun meitä pelotellaan synkillä tulevaisuudennäkymillä, maailmanhallitsijoilla ja diktatuureilla, meidän on muistettava, että ainoa historiallinen väistämättömyys on Jumalan valtakunnan tuleminen. Jokainen valtakunta, yksilöllinen, kansallinen tai maailmanlaajuinen, joka on rakennettu ristiriidassa Jumalan valtakunnan luonteen ja lainalaisuuksien kanssa, on sortunut ja tulee sortumaan. Mitä enemmän se on ristiriidassa ikuisen ja horjumattoman valtakunnan kanssa, sitä nopeammin se tulee sortumaan. Näin on käynyt kaikkien suurten kulttuurien.

Synti on yritys mahdottomaan, ja ne jotka yrittävät sitä, rikkovat väistämättä itsensä. Itseasiassa synti ja sen rangaistus ovat yksi ja sama asia. Sinun ei tarvitse rangaista silmää siitä, että siinä on hiekkaa; ruumista siitä, että siinä on syöpää tai sielua siitä, että siinä on syntiä.

Jokaisen ihmisen todellinen kotimaa on Jumalan valtakunta. Siksi jokainen uskoontuleminen on samalla palaamista kotiin ja jokainen evankeliumin hylkääminen vieraantumista Jumalasta, omasta itsestään ja koko todellisuudesta.

"Toteuta itseäsi" -päämäärän tilalle tulee "toteuta valtakuntaa" . Vasta silloin löydät itsesi, koska silloin teet sitä, mihin sinut on luotu, ja elät oikeassa suhteessa Häneen, joka sinut on luonut.

Päämääränämme ei ole enää edes oikeudenmukaisesti hallittu ihmisen valtakunta, koska tiedämme, että missä Jumalan valtakunta saa hallita, siellä vallitsee täydellinen oikeudenmukaisuus ja rauha ihmisen suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin, omaan itseensä ja koko luomakuntaan.

Evankeliumi ei ole vain yksilökohtainen eikä vain sosiaalinen - eikä edes molemmat yhdessä. Se on hyvä uutinen valtakunnasta, uudesta järjestyksestä, joka lopulta sulkee sisäänsä kaikki (paitsi ne, jotka ovat käyttäneet vapauttaan sulkeakseen itsensä sen ulkopuolelle).

Valtakunnan kansalaisuus ei irrota maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja päämääriä panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan. Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Kristitty ei ole ruusunpunainen optimisti, joka uskoo koko maailman kääntyvän työnsä tuloksena. Hän ei myöskään ole synkkä pessimisti, joka pitää tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. Raamatullinen realisti näkee selvästi pahuuden julmat kasvot, mutta menee silti maailmaan odottaen suuria voittoja Jumalan valtakunnalle, kunnes tapahtuu se lopullinen historiallinen väistämättömyys, jota koko luomakunta on huokaillen odottanut: Kristuksen valtakunnan lopullinen ja kertakaikkinen tuleminen.

Historia ei ole tie, joka ei tule mistään eikä johda minnekään, tai ovi, joka avautuu tyhjyydestä pimeyteen ja tarkoituksettomuudesta epätoivoon. Historialla on mielekäs alku ja tarkoitus. Sen päämääränä on Jumalan tahdon täyttyminen ehdottomasti ja täydellisesti. Kristillinen maailmankatsomus antaa meille mahdollisuuden ymmärtää kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä tavalla, joka on sisäisesti ristiriidaton ja sopusoinnussa koko todellisuuden kanssa.

Katso myös

ApologetiikkaWiki

• Ajankohtainen 3
• Johdanto
• I luku: Maailmankatsomuksen valinta ja maailmankatsomukselliset valinnat
• II luku: Maailmankatsomus ei saa olla sisäisesti ristiriitainen
• III luku: Maailmankatsomus ei saa olla ristiriidassa todellisuuden kanssa
• IV luku: Maailmankatsomuksen täytyy voida selittää kaiken alkuperä, tarkoitus ja päämäärä
• V luku: Maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään
• VI luku: Maailmankatsomuksen tulee olla oikeaksi koettava ja sisäisesti tyydyttävä
• VII luku: Entä sitten? Epäilen silti