The Edge of Evolution (kirja)

Kirjailija	Michael J. Behe
Edeltävä	Darwin's Black Box: The Biochemical Challenge to Evolution

Tuoreessa kirjassaan The Edge of Evolution biokemian professori M. Behe käy läpi malarian, HI-viruksen ja paikallisen ihmisväestön genomin havaittuja mutaatioita ja luonnonvalintaa. Koska näissä tapauksissa valintaedut ovat tavallista suurempia ja populaatiot ja mutaationopeudet viruksien ja bakteerien kohdalla suuria, tämä on parhainta olemassa olevaa todistusaineistoa mutaation ja luonnonvalinnan kyvystä ja rajoista. Itse asiassa malarian ja vielä enemmän HI-viruksen genomin jokaisessa kohdassa tapahtuu mutaatio sataan kertaan jo vuoden aikana. Kuitenkaan mitään olennaisesti uusia temppuja eivät taudinaiheuttajat (onneksi) ole saavuttaneet. Myös ihmisen tunnettu mutaationopeus tarkoittaa sitä että jokaisen sukupolven aikana jokaista genomin kohtaa muutetaan kymmeniä tai satoja kertoja, eikä mitään varsinaista kehitystä tapahdu. (Päinvastoin, sillä kuten [Sanford osoittaa], haitalliset mutaatiot kertyvät hiljalleen ihmisen genomiin. Ihminen ei kehity vaan rapistuu.)

Esimerkiksi P. Falsiparum malarialoisen todennäköisyys saada resistanssi atovakoni-lääkettä vastaan vaatii yhden tietyn mutaation. Tämän tapahtuman todennäköisyys on 10^-12 (yksi jaettuna miljoonalla miljoonalla) yhdelle loiselle. Klorokiini-lääkkeen resistenssi vaatii kaksi tiettyä mutaatiota, joiden yhteiseksi todennäköisyydeksi tulee 10^-20. Malaria pystyy saavuttamaan nämä resistenssit koska sen populaatio on niin suuri: yhden potilaan ruumiissa on noin 10¹² loista ja noin miljardilla ihmisellä on malaria. Spontaani resistenssi atovakoni-lääkkeelle havaitaan noin joka kolmannella henkilöllä kun taas klorokiini lääkkeelle resistenssi kehittyy noin yhdelle ihmiselle (tai tarkemmin ottaen hänen loisilleen) miljardista. Mikäli saavutettavien etujen monimutkaisuuden yksiköksi otetaan klorokiini-vastustuskyky, eli 10^-20, ”chloroquine-complexity cluster” = 1 CCC, voidaan todeta, että koska yllä olevan perusteella 1 CCC voi kehittyy vain noin kerran ihmissukupolven aikana malarian tapauksessa, ja koska useimmilla lajeilla populaatiot ja valintapaine ovat paljon malariaa pienemmät ja lisääntymisten välinen aika paljon suurempi (Pf. malaria sukupolven aika 48 tuntia), evoluutio tuskin kykenee tuottamaan edes yhtä CCC:tä yleisessä tapauksessa. Näin ollen on myös verrattain selvää, että 2 CCCs:tä, eli 10^-40 todennäköisyysrajaa, evoluutio ei pysty ylittämään. Suurin piirtein tässä on siis evoluution raja. Tämä sopii myös hyvin yhteen sen tosiasian kanssa, että maapallolla on historiansa aikana ollut yhteensä noin 10⁴⁰ solua.

Seuraavaksi Behe käy läpi solun biokemiallista koneistoa osoittaen että suurin osa solutason koneistosta vaatii enemmän kuin 2 CCC:tä kehittyäkseen. Proteiinien kohdalla 2 CCC:tä vastaa kahta proteiinien välistä kiinnittymispaikkaa. Suurin osa solun toiminnoista käyttää kuutta tai paljon useampaa proteiinia, joten suurin osa solun koneistosta ei näyttäisi voivan kehittyä satunnaisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan avulla. (Proteiinien muotoavaruudessa tietyn kiinnittymispaikan muodon löytäminen vaatii yli 10⁷ kokeilua. Lukuna tämä vastaa vähintään viiden aminohapon vaihtoa proteiinissa. Vaikka tarvittaisiin vain kolme näistä jotta saataisiin valintaetu, 10^-8 mutaationopeudella todennäköisyys on 10^-24, alle 1 CCC.)

Behen johtopäätös on, että mutaatio ja luonnonvalinta kyllä kykenee usein antamaan edun eliölle, mutta lähinnä vain tuhoamalla olemassa olevia kokonaisuuksia joista jollain hetkellä on haittaa organismille. Evoluutio muistuttaa siis lähinnä peräytymistaistelua, jossa oman maan kyliä, siltoja ja teollisuutta poltetaan jotta saataisiin tilapäinen etu taistelussa. Suunnittelu näyttää selittävän ekonomisesti asioita parhaiten usealla tasolla joilla materialismiin sitoutunut tutkimus on ongelmissa tai joutuu keksimään erillisiä usein epätodennäköisiä selityksiä.

Kuten tavallista, kehitysoppiin tarrautuvilta löytyy joitakin vastavetoja, tekeväthän he niitä tuhatkertaisella massalla ja miljoonakertaisella rajoituksella. Behe vastaa kritiikkiin [amazonin blogissaan].

Huomautettakoon, että ilmeisesti Behen laskut eivät ole täysin oikeassa, sillä kahden tai useamman mutaation todennäköisyyksiä voidaan laskea kertomalla suoraan mutaationopeuksia vain tietyissä tilanteissa. Geneettisen ajautumisen takia kahden mutaation todennäköisyys saattaa olla $u\times {\sqrt {u}}$ muotoa (jossa u on mutaationopeus). Tämä ei kuitenkaan muuta Behen argumenttia olennaistesti: kahden proteiinien kiinnittymispaikan asemesta evoluution rajana puhutaan kolmesta kiinnittymispaikasta, eli neljästä proteiinista, joka on yhä aivan liian vähän useimmille solun toiminnoille.