Argumentointivirheet

Argumentointivirheet eli perusteluvirheet ovat keskustelutekniikan ja mielipiteen esittämisen virheitä, jotka muodollisesti näyttävät oikeilta, mutta joissa lähemmin tarkasteltuina on joko looginen virhe, ne kohdistuvat johonkin muuhun kuin itse asiaan tai joissa käydään ihmisten eikä asioiden kimppuun. Argumentointivirheitä on listattu jo keskiajalla, useimmiten skolastikkojen toimesta. Monilla argumentointivirheillä on oma nimensä.

Tässä artikkelissa käsitellään tavallisimpia argumentointitapoja, joita pidetään yleisesti virheellisinä. Useimmiten keskustelussa argumentin kumoamiseksi riittää, kun toteaa argumentoinnin olevan esimerkiksi puhdasta argumentum ad hominemia, koska sellaista argumentaatiota tuskin kukaan pitää hyvänä. Toisaalta argumentoinnin osoittaminen aukkojen jumala -argumentaatioksi ei välttämättä riitä, sillä ei ole itsestään selvää, että aukkojen jumala -argumentointi olisi virheellistä argumentointia, joten silloin tulee kyetä perustelemaan myös aukkojen jumala -argumentoinnin virheellisyys.

Perusteluvirheiden mitä, missä, milloin

Kysymys väitteen ja perusteen välisestä suhteesta

Varsinaiset perusteluvirheet liittyvät esitetyn väitteen ja sen perusteluina käytettyjen näkökohtien välisiin suhteisiin. Puolustettavaa väitettä siis pyritään perustelemaan tavalla, joka, vaikka nojautuisikin pelkkiin tosiin (jopa tosiksi tiedettyihin) aliväitteisiin, ei sitä riitä näyttämään toteen (tai muulla tavoin pönkittämään). Toisin sanoen (mahdollisesti) pätevistä osista (varmasti) pätemättömästi rakennettu argumentaatio sisältää varsinaisen perusteluvirheen. Jos taas "muodollisesti pätevä" argumentointi nojautuukin virheellisiin aliväitteisiin, kyseessä on kyllä virheellinen perustelu, mutta sen virheellisyys ei ole perusteluteoreettisesti paikannettavissa, vaan tarvitaan muunlaista asiantuntemusta.

Argumentaation analysoinnin taustana on ajatus tilanteesta, jossa suullisen tai kirjallisen puheenvuoron käyttäjä A tahtoo saada lisää kannatusta jollekin väitteelle P puhumalla sen puolesta käyttäen jotakin perustetta Q. Perusteita ja perusteluja voi olla samassa puheenvuorossa useitakin; kutakin niistä voi tarkastella erikseen ja toisaalta niistä muodostuvaa kokonaisuutta yhdellä kertaa. Tarkastelun peruskysymyksenä on se, onko (riittävän) järkevän kuulijan välttämätöntä yhtyä näkemykseen P, mikäli hän myöntää todeksi perusteen Q. Ellei näin ole, perustelussa lienee jotain parantamisen varaa ja argumentaatioanalyysi voi mahdollisesti paikantaa ja nimetä kulloisenkin ongelman.

Modus ponens perustelemisen yleismuotona

Pätevän päättelyn klassisena lähtökohtana voi pitää modus (ponendo) ponens (lat. '[myöntämällä] myöntämisen tapa') -päättelyä:

Q => P . . .(on totta, että jos Q pätee, myös P pätee)

Q . . . . . . .(on totta, että Q pätee)

------------ . . (edellisistä seuraa, että)

P . . . . . . . (on totta, että P pätee)

Tämän syllogismin mukainen rakenne voi esiintyä argumentoinnin eri tasoilla:

Onnistuneesti toteutettu suoranainen modus ponens -päättely sinänsä on sekä loogisesti sitova että retorisesti vakuuttava. Jos tarkoitus on esim. perustella näkemystä, että villiintyneet kaniinit ovat vahinkoeläimiä, voi sanoa: "Jos jonkin eläimen pääsy puutarhaan aina tai lähes aina johtaa siihen, että puutarhan kasveihin tulee vakavia vaurioita, kyseessä on vahinkoeläin. Villiintyneiden kaniinien pääsy puutarhaan aiheuttaa lähes aina vakavia vaurioita kasveille. On siis selvää, että nämä kaniinit ovat vahinkoeläimiä." – On kuitenkin muitakin tunnettuja loogisesti päteviä päättelytapoja, jotka myös ovat retorisesti vakuuttavia. Tällä "perustelemisen ruohonjuuritasolla" modus ponens on siis enintään "paras vertaistensa joukossa".

Toisaalta koko pätevän argumentoinnin käsitettä voi lähestyä tarkastelemalla A:n tehtävää tämän syllogismin "läpi": saadakseen järkevät kuulijansa kannattamaan P:tä (tai vähintäänkin vastustamaan sitä vähemmän kiihkeästi) A:n olisi tuotava esiin joitain seikkoja (Q), joilla on sellaiset ominaisuudet, että kuulijoiden on (ainakin A:n puheenvuoron kuultuaan) vaikea kiistää sen enempää niiden totuutta kuin niiden antamaa tukea A:n ajamalle väitteelle (P). Jollei A:n puheenvuoro toisi esiin mitään nämä ehdot täyttäviä seikkoja, kyseisen puheenvuoron ei voine parhaalla tahdollakaan sanoa antaneen hänen järkeville kuulijoilleen mitään syytä suhtautua P-väitteeseen aiempaa myönteisemmin. Tästä syystä modus ponens -ideaa voi kokonaistarkastelun tasolla pitää perustelemisen yleismuotona aivan siitä riippumatta, käyttikö perustelija sitä suoranaisesti esityksensä "pintatasolla" vai ei. Näin ollen argumentaatioanalyysin voi käynnistää esittämällä seuraavat kysymykset:

1. Mitä halutaan perustella? ("Mikä tässä on P?")
2. Miten perustelu on rakennettu? ("Mistä Q muodostuu?")
3. Kuka argumentoi? ("Kuka tai mikä taho A on?")
4. Miksi argumentoija haluaa perustella sitä, mitä perustelee? ("Mikä on A:n suhde P:hen?")
5. Kenelle argumentointi on osoitettu? ("Keistä kuulijakunta muodostuu?")
6. Miten tällaisen perustelemisen voi olettaa vaikuttavan tavoiteltuun yleisöön? ("Vaikuttaako A onnistuvan P:n edistämisessä haluamansa kuulijakunnan keskuudessa?")
7. Miten tällainen perusteleminen olisi vaikuttanut järkevään yleisöön? ("Mikä todellisuudessa on Q:n ja P:n suhde? Miltä osin ja missä määrin modus ponens mahdollisesti toteutuu?")

Ehkä on syytä todeta, missä mielessä kysymykset A:n identiteetistä, motiiveista ja kohdeyleisöstä ovat argumentaatioanalyyttisesti merkityksellisiä. Perustelun asiallinen pitävyyshän ei niistä mitenkään riipu, ja niihin vetoaminen P:n vastustamiseksi olisi itsessään argumentum ad hominem -perusteluvirhe. Argumentoinnin analyysissä on kuitenkin tarpeen hahmottaa kokonaiskuva tilanteesta. On näet mahdollista, että A ei olekaan varsinaisesti argumentoimassa vaan pikemminkin vaikkapa agitoimassa. Jollei argumentaatioanalyytikko tätä huomaa, ota huomioon ja kiinnitä siihen huomiota, hän "ei näe metsää puilta". Teknisessä mielessä argumentaatioanalyysin ydin on tosin vietävä läpi pelkkien 1, 2 ja 7 -kohtien varassa, mutta tällaiseen putkinäköisyyteen rajoittumista ei voi kenellekään suositella. Näin ollen 3, 4, 5 ja 6 -kohdat ovat tarpeelliset syvätarkan kokonaiskuvan muodostamiseksi ja teknisen argumentaatioanalyysin relevanssin arvioimiseksi (ts. jotta voitaisiin vastata kysymykseen, mikä tämän analyysin tulosten merkittävyys on tai mikä sen pitäisi olla suhteessa A:n todellisiin tavoitteisiin).

Logiikan argumentaatioanalyyttisestä merkityksestä

Suoranainen looginen päättely ei suinkaan ole ainoa pätevä perustelujen esittämistapa, ja logiikan ja matematiikan ammattilaisia lukuunottamatta vain harva argumentoija esittääkään perustelunsa loogisten todistusten muodossa. Koska kaiken pätevän perustelemisen luonteeseen kuuluu, että sen voi sekä ymmärtää että analysoida – tuskinpa kukaan pitäisi sisällöltään hämärää tai rakenteeltaan sekavaa esitystä minkään asian pätevänä perusteluna – monen perustelun rungolle voi kuitenkin jälkikäteisanalyysissä varsin yksiselitteisesti määrittää jonkin tietyn (pätevän tai pätemättömän, mutta yhtä kaikki loogisesti analysoitavissa olevan) perusrakenteen.

Jos tämä perusrakenne ("perustelun muoto") on loogisesti pätemätön, väitteen totuus ei seuraa perustelujen totuudesta, vaan kyseessä on (varsinainen) perusteluvirhe. Tällöin järkevän kuulijan ei tarvitse paneutua asiaan sen tarkemmin voidakseen pidättäytyä yhtymästä puhujan kannattamaan näkemykseen tämän esittämillä perusteilla.

Jos perusrakenne sitä vastoin on pätevä, argumentoinnin pätevyys jää riippumaan siinä esiintyvistä väitteistä, tarkemmin sanoen niiden totuusarvosta (siis siitä, ovatko ne tosia vai eivät). Rakenteensa puolesta pätevän perustelun loogisesti mielekäs vastustaminen (tai ylipäänsä pidättäytyminen yhtymästä perustelijan kantaan) edellyttää nimenomaan siinä käytettyjen yksittäisten perusteiden perusteltua kyseenalaistamista. Analyysi siis etenee perustelun kokonaisrakenteen pätevyyden arvioinnista sen osien pätevyyden arviointiin.

Esim. modus ponens -päättely on pätevä perustelun muoto, jonka looginen sitovuus yksittäistapauksissa riippuu vain syllogismiviivan yläpuolisten väittämien totuudesta: siitä, onko todella totta ensinnäkin se, että

• jos Q pätee, niin myös P välttämättä pätee,

ja lisäksi vielä se, että

• Q todellakin pätee.

Tätä muotoa olevan perustelun jatkoanalyysi on siis kohdistettava juuri näihin kysymyksiin.

Argumentaatioanalyysin apologeettisesta merkityksestä

Koska ihmiset ovat keskenään erimielisiä monistakin asioista, on tyypillistä, että kunkin näkemyksen kannattajat pitävät oman näkemyksensä perusteluja pätevinä (vähintäänkin verrattuina muiden näkemysten perusteluihin), kun taas sen vastustajat pitävät niitä pätemättöminä. Vaikka tähän asiaintilaan nykyisen pahan aikakautemme puitteissa tuskin on odotettavissa perustavaa muutosta, on silti mahdollista päästä erimielisyyksien ymmärtämisessä eteenpäin. Siinä määrin kuin itse kunkin katsomustavan piirissä tosiksi uskottuja ajatuksia pyritään esittämään selkeästi ja perustelemaan jäsennellysti, niiden arviointi ja vertailu helpottuvat.

Perustavistakin erimielisyyksistä huolimatta voitaneen varsin laajasti olla yhtä mieltä tietyistä "metatason" kysymyksistä:

• siitä, että kilpailevat näkemykset olisi hyvä perustella mahdollisimman huolellisesti,
• siitä, että niiden perustelujen tulisi rakenteeltaan olla muodollisesti päteviä,
• siitä, mitkä perustelut sellaisia ovatkin,
• ja vielä siitäkin,
  • mistä niiden osista ollaan kuinkakin erimielisiä,
  • ketkä ovat niistä mitäkin mieltä ja
  • miten kukin osapuoli nämä eri perustelujen yksityiskohtia koskevat näkemyksensä perustelee.

Sikäli kuin tällaiseen "yksimielisyyteen erimielisyyden luonteesta, rajoista ja rakenteesta" päästään, argumentit on saatu tietyssä mielessä valmiiksi ja ne voidaan "päästää irti" eli tehdä ne puolin ja toisin mahdollisimman laajasti tunnetuiksi: "Näin me uskomme, näin sitä osaamme parhaiten perustella – noin nuo ajattelevat, noin he perustelevat, näin me heille vastaamme – mitä mieltä te näistä olette, kenen kelkkaan jäätte tai lähdette?"

Oman ja vastapuol(t)en tähänastisen argumentaation analysointi siis auttaa oman argumentaation kehittämisessä ja vastapuol(t)en argumentaation menestyksellisessä kohtaamisessa. Tästähän osaltaan myös apologetiikassa on kysymys.

Kysymys perusteen omasta uskottavuudesta

Erikoinen tapaus on se, jos peruste Q on itsessään loogisesti ristiriitainen tai muusta syystä epätosi. Silloin päättely (implikaatio) Q:sta P:hen on klassisen lauselogiikan mukaan yllättäen P:stä riippumatta aina sallittu (tosi), toisin sanoen väärästä väitteestä voi oikein päätellä mitä vain. Tätä on havainnollistettu seuraavalla esimerkkipäättelyllä: "Jos kuu on juustoa, niin lehmät lentävät."

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että (riittävän) järkevä kuulija hyväksyisi näin perustellun väitteen vaan että hän ei myöntäisi todeksi perustetta Q. Yleensäkin on loogisesti mahdollista kiistää P kiistämällä Q. Tällöin ei siis väitetä, että P ei ole totta, koska Q ei ole totta, vaan ainoastaan, että koska Q ei ole totta, siihen vetoaminen ei millään tavoin tue P:n totuutta eikä siis estä olemasta asiasta järkevästi eri mieltä kuin A. Epätodesta väittämästä tehdyt implikaatiot eivät näet loogisesti implikoi johtopäätösten totuutta eivätkä epätotuutta, vaan koko kysymys jää siinä suhteessa täysin avoimeksi. Tässä tapauksessa ei ole tarpeen ottaa mitään kantaa perustelun sisäiseen rakenteeseen eli siihen, onko P:n ja Q:n välistä yhteyttä käsitelty A:n puheenvuorossa vakuuttavasti vai ei. – Se, onko Q:n kiistäminen järkevästi mahdollista, riippuu tietenkin kulloisestakin Q:sta.

Nämä tapaukset siis poikkeavat edellisistä siinä, että huomio kiinnittyy nimenomaan Q:n mahdolliseen ongelmallisuuteen eikä P:n ja Q:n väliseen suhteeseen.

Kysymys kuulijan tai vastaväittäjän esiymmärryksestä

Kokonaan erilainen tilanne on silloin, kun puhujan A väite P on keskustelun osanottajan B mielestä jo alun perinkin niin ilmeisesti virheellinen, että B pitää A:n perustelua joka tapauksessa virheellisenä käytetystä perusteesta Q riippumatta. Tällaisissa tapauksissa keskusteluteknisesti taitamaton B voi täysin vilpittömässä mielessä syyttää A:ta nimetystä tai nimeämättömästä perusteluvirheestä ymmärtämättä, että perusteluvirheen käsite on argumentaatioanalyyttinen eli itse keskusteluun nähden metatasolla. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että perusteluvirheistä puhuttaessa ei huomio lainkaan kiinnity puheena olevaan asiaan sinänsä vaan yksinomaan siihen tapaan, jolla asiasta on puhuttu, ja toisaalta sitä, että jonkin perustelun toteaminen virheelliseksi ei merkitse, että perusteltua väitettä välttämättä pidettäisiin virheellisenä; kääntäen jonkin perustelun toteaminen (teknisessä mielessä) virheettömäksi ei merkitse perustellun asian toteamista virheettömäksi. (Tuonnempana tässä artikkelissa esitettävä esimerkki valaissee asiaa.)

Väitteet "Olet väärässä" ja "Teet perusteluvirheen" ovat siis aivan erisisältöisiä, eikä keskustelijoiden periaatteessa pitäisi vedota toistensa perusteluvirheisiin, sillä tämä on itsessään perusteluvirhe (argumentum ad ignorantiam). Argumentaatioanalyysin perusajatus on, että kukin esiintyjä esittää oman kantansa parhaalla osaamallaan tavalla perustellen ja sen jälkeen "vastuu siirtyy kuulijalle", joka mielessään punnitsee ja mahdollisesti argumentaatioanalyyttisesti arvioi esitettyjen väitteiden uskottavuuksia niiden tueksi esitettyjen perusteiden valossa. Keskustelijoiden esiintyminen toistensa (tai itsensäkään) argumentaation tuomarin roolissa on vain omiaan vaikeuttamaan kuulijan kykyä selkeään arviointiin ja siten heikentää koko keskustelemisen mielekkyyttä.

Oikea tapa tuoda omaa esiymmärrystä esille väittelyssä on sen tarjoaminen muidenkin ymmärrykseksi jäsentämällä sitä väitteiksi ja niiden perusteluiksi ja panostamalla näiden esittämiseen. Se, mitä tai minkä arvoista joku muu sanoi, jääköön kolmansien osapuolten arvioitavaksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö saisi väittää toisen olevan väärässä. Esitettäviä vastaväitteitä ei vain pitäisi yrittää perustella vastustajan oletetuilla tai todellisillakaan argumentaatiovirheillä vaan omalla pätevällä argumentaatiolla.

Argumentaatioanalyysin metatasot esimerkin valossa

Keskenään erimielisten osapuolten käymiin keskusteluihin tai väittelyihin liittyvien toiminta- ja tarkastelutasojen havainnollistamiseksi voi ajatella esimerkiksi tapausta, jossa henkilö K haastaa henkilön V oikeuteen vaatien V:tä maksamaan velkansa K:lle. V kuitenkin kiistää olevansa velkaa K:lle. Tällöin K esittää oikeudelle velkakirjan, jossa V:n velka todetaan. V ei sano enää mitään, ja tuomari määrää V:n maksamaan velkakirjan edellyttämän summan K:lle. Päätöksen julistamisen jälkeen V tuohtuneena kysyy tuomarilta, miksi tämä uskoi juuri K:ta, vaikka V nimenomaan oli sanonut, ettei ollut velkaa, eikä ollut missään vaiheessa myöntynyt K:n vaateeseen. Tähän tuomari toteaa, että koska V ei ollut moittinut K:n esittämää velkakirjaa, sitä pidettiin ratkaisevana todisteena "vaikeneminen on myöntymisen merkki" -olettaman pohjalta.

Jos nyt asia oli esimerkiksi niin, että V oli jo maksanut velkakirjan summan mutta K vaati samaa saatavaa toistamiseen, niin vaikka V olikin oikeassa, hän teki oikeudenkäynnissä perusteluvirheen eli vaikeni, kun olisi pitänyt puhua, ja siksi tuomari ei päätöstä tehdessään ja perustellessaan syyllistynyt virheeseen, vaikka päätös olikin tässä tapauksessa asian todelliseen laitaan nähden virheellinen, ts. V joutui maksamaan K:n saatavan kahteen kertaan. Vastaavasti K:n väite velasta oli virheellinen mutta hänen esiintymisensä oikeudessa virheetön, hänhän toimitti oikeuden vaatimat todisteet asianmukaisesti; tämä asiaintila ei riipu siitä, toimiko K vilpittömässä mielessä eli oliko hän todella unohtanut V:n jo maksaneen velan vai ei.

Koko tilannetarkastelua ei kuitenkaan voi tehdä siirtymättä metatasolle eli tarkastelematta tapahtumainkulkua ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. V:n näkökulmasta K:n perustelu oli virheellinen jo siksikin, että väärää asiaa ei voi pätevästi perustella. Tämä vakaumus johti kuitenkin V:n toimimaan itse virheellisesti, mikä johti jutun ratkeamiseen V:n tahdon vastaisesti.

Jos taas asia olikin esimerkiksi niin, että V:n täysin vilpitön vakaumus velan maksamisestaan olikin perustunut todentuntuisesta unesta johtuneeseen muistikuvaan, niin sekä K:n asia että perustelu samoin kuin tuomarin päätös ja sen perustelu olivat virheettömiä. Pelkkä argumentaatioanalyysi ei pysty tunkeutumaan sille tasolle, kuka oli itse kiistakysymyksen suhteen objektiivisesti oikeassa, sillä sen aineistona on vain se, mitä itse kukin väitti ja miten sitä perusteli. Argumentaatioanalyyttisesti K:n ja tuomarin perustelut olivat joka tapauksessa paremmat kuin V:n, kun taas kysymystä siitä, kumpi riitapukareista oli objektiivisesti oikealla asialla, ei oteta edes käsiteltäväksi.

Tästä esimerkistä voi myös todeta metatasojen hierarkian: K ja V toimivat perustasolla, tuomari näihin nähden (ensimmäisellä) metatasolla (hänhän punnitsi olennaisesti sitä, kumpi esitti vakuuttavamman perustelun), tämä tarkastelu taas vielä tuomariinkin nähden metatasolla eli K:hon ja V:hen nähden toisella metatasolla ("metametatasolla"). Totta kai metatasoja voisi ottaa käyttöön enemmänkin, niin monta kuin kulloinkin tarvitaan. Olennaista on vain tajuta, miltä tasolta asioita missäkin tapauksessa tarkastellaan ja mitä seikkoja silloin kuuluu ja voi ottaa huomioon, mitä ei.

Jollei tätä tajuta, koko perusteluvirheen käsite menee sekaisin.

Argumentointivirheiden luokittelua

Henkilöön kohdistuvat argumentointivirheet

• Argumentum ad auctoritatem (auktoriteettiin vetoaminen)
  • Argumentum ad verecundiam (arvovaltaan vetoaminen)
  • Ipse dixit (hän sanoi niin)
  • Argumentum ad populum (suosituimmuuteen vetoaminen)
  • Argumentum ad hitlerum (kompromettointi)
  • Suutari pysyköön lestissään (omahyväisyys)
• Argumentum ad hominem (henkilökohtaisuuksiin meneminen)
  • ad hominem abusivis (loukkaus)
  • ad hominem circumstantiae (argumentaation asianhaaroihin vetoaminen)
  • ad hominem tu quoque (argumentoijan sosiaaliseen habitukseen vetoaminen)
  • kaivon myrkyttäminen
  • ad hominem motivum (motiiviin vetoaminen, oma lehmä ojassa)
• Argumentum ad crumenam (varallisuuteen vetoaminen)
• Argumentum ad lazarum (köyhyyteen vetoaminen)
• Itseen yleistäminen
• Itsestä yleistäminen
• O sancta simplicitas (voi pyhä yksinkertaisuus)

Emotionaalinen argumentointi

• Argumentum ad baculum (uhkailu)
• Argumentum ad consequentiam (seurauksiin vetoaminen)
• Argumentum ad metum (pelottelu)
• Argumentum ad misericordiam (sääliin vetoaminen)
• Argumentum ad novitatem (uutuuteen vetoaminen)
• Argumentum ad odium (katkeruuteen vetoaminen)
• Argumentum ad traditionem (perinteisiin vetoaminen)
• Asenteellinen kielenkäyttö
  • Argumentum ad ridiculum (naurettavuuteen vetoaminen)
  • Imartelu
  • Sanakikkailu
• Kaltevan pinnan argumentti
• Kaksi vääryyttä tuottaa yhden oikeuden
• Muoto sisällön yli
• Olkinukke
• Syyllistäminen assosiaatiolla
• Geneettinen virhepäätelmä
• Toiveajattelu

Argumentointi asian vierestä

• Savuverho (red herring)
• Ignoratio elenchi (yhdentekevä johtopäätös)
• Virheellinen analogia (omppuja ja aplareita)
• Sanahelinä (argumentum ad eloquantiam)
• Argumentum ad absurdum (älyttömyyteen vetoaminen)

Semanttiset virheet

• Amfibolia (homonymisaatio, oraakkelinvastaus)
• Bifurkaatio
• Ekvivokaatio (synonymisaatio)
• Kehäpäätelmä (petitio principii)
• Metaforaan vetoaminen
• Reifikaatio (abstraktion kohteleminen reaalisena)
• Yksikään todellinen skotti (käänteinen kehäpäätelmä)
• Jos-viina-on (kaksoismerkitys)
• Virheellinen todistelu

Loogiset argumentointivirheet

• Argumentum ad ignorantiam (käänteinen todistustaakka/tietämättömyyteen vetoaminen)
• Argumentum ad logicam (premissivirhepäätelmä)
• Argumentum ex silentio (vaikenemiseen vetoaminen)
• Argumentum ad nauseam (toisto ilman uutta asiaa)
• Humen giljotiini (naturalistinen virhepäätelmä)
• Occamin partaveitsi (argumentoinnin tarpeeton kompleksointi)
• Todennäköisyyksiin vetoaminen
• Epätäydellinen vertailu
• Epäkonsistentti vertailu

Korrelaatiopohjaiset argumentointivirheet

• Hätäinen päätelmä
• Kompleksikysymys
• Kompleksinen korrelaatio
• Dilemman virheasettelu
• Kytkykauppavirhe
• Virheellinen premissi
• Syyn ja seurauksen sekoittaminen
• Virheellinen kompromissi
• Post hoc ergo propter hoc
• Cum hoc ergo propter hoc
• Non sequitur
• Premissin pitäminen argumenttina
• Kausaalinen yliyksinkertaistaminen
• Kausaalinen liittoefekti
• Regressiovirhepäätelmä
• Retrospektiivinen determinismi (se tapahtui, koska niin pitikin tapahtua)
• Occamin partaveitsen virheellinen käyttö

Syllogismivirheet

• Dicto simpliciter
  • Virheellinen poikkeuksen kielto (dicto simpliciter ad dictum secundum quid)
  • Virheellinen yleistys (dicto secundum quid ad dictum simpliciter)
• Virheellinen konjunktio
• Virheellinen disjunktio
• Kaksoisnegatiivisen premissin virhe
• Eksistentiaalinen virhe
• Eksklusiiviset premissit
• Nelitermivirhe
• Keskitermivirhe
• Tautologia
• Jatkumovirhe
• Illicit major
• Illicit minor

Jakaumavirheet

• Väärä kompositio
• Väärä divisio
• Ekologinen virhepäätelmä

Tilastovirheet

• Vinoutunut otos
• Hätäinen yleistys
• Vinoutunut poikkeus
• Tilaston virhetulkinta
• Pelurin virhepäätelmä
• Vinoutunut lähdeaineisto
• Syyttäjän virhepäätelmä
• Seulomisvirhepäätelmä
• Täydellisen ratkaisun virhepäätelmä

Aiheesta muualla

Esimerkkejä argumentaatiovirheistä Skepsiksen sivuilla