Muokataan osiota sivusta Onko moraaliopetus indoktrinaatiota?

=== Todistusaineiston riittävyys ===

Yksi tapa perustella moraalisten väitteiden tiedollisesti kyseenalaista luonnetta on väittää, että moraalisten väitteiden puolesta tai niitä vastaan ei voida esittää riittävästi tai riittävän selvää todistusaineistoa. Koska niiden puolesta ei voida esittää riittävän selvää todistusaineistoa, ei voida perustellusti väittää, että ihmisellä on moraalista tietoa. Niinpä moraaliset uskomukset kuuluvat tiedollisesti kyseenalaisten uskomusten joukkoon, joiden opettaminen on indoktrinaatiota.
	
Moraalifilosofian historiassa on useita mielenkiintoisia yrityksiä todistaa moraalisten periaatteiden totuus. Se, että mikään näistä yrityksistä ei ole vastaansanomaton, ei merkitse, etteivätkö ne ole onnistuneet todistamaan mitään. Näiden argumenttien pätevyyden kriteeriksi on usein asetettu se, voidaanko niiden ajatella pakottavan täydellisen skeptikon luopumaan kannastaan ja pitämään joitakin moraalisia periaatteita objektiivisesti pätevinä. Tällöin unohdetaan, että täydellistä skeptikkoa on vaikea saada uskomaan edes ulkopuolisten esineiden tai muiden ihmisten olemassaoloon. Mackien kaltaiset maltillisemmat skeptikot, jotka uskovat aineellisen todellisuuden olemassaoloon, mutta epäilevät moraalista todellisuutta, puolestaan näyttäisivät syyllistyvän epäjohdonmukaisuuksiin. 
	
Yksi vaatimus, joka usein asetetaan todistusaineistolle, on todistusaineiston julkisuus. Moraalisten intuitioiden ongelmana on se, että ne ovat yksityisiä. Vaikka jollakulla olisi omasta mielestään hyvin selvä taju siitä, että on moraalisesti väärin tuottaa ihmisille tarpeetonta kärsimystä, se ei välttämättä vakuuta ketään toista, ellei tämä miellä asiaa samalla tavalla. Voiko tällaisella moraalisella intuitiolla sitten olla tiedollista merkitystä? Entä jos joku väittää päinvastaista, mitä hänelle voidaan sanoa? 
	
Voidaan tietysti löytää paljonkin järkisyitä, jotka tukevat moraalisia periaatteita. Ne edistävät myönteisten ihmissuhteiden kehittymistä sekä yhteiskunnan ja yleensä ihmiselämän hyvinvointia. Nämä perustelut kuitenkin edellyttävät, että ihmissuhteet ja hyvinvointi koetaan jossain mielessä arvokkaiksi. Jos joku ei pidä niitä arvokkaina, perustelut eivät merkitse hänelle paljoakaan. Jos toisen ihmisen moraaliset intuitiot ovat täysin vastakkaisia omillemme, voimme tietysti yrittää herättää hänessä toisenlaista tietoisuutta. Mutta perimmältään ei ole olemassa mitään ei-moraalista argumenttia, joka olisi riittävä perustelu moraalisille käsityksille.

Kaikki moraalivaateet kiistävän ihmisen kanssa olisi yhtä mahdotonta väitellä oikeasta ja väärästä, kuin olisi väitellä empiirisistä kysymyksistä sellaisen henkilön kanssa, joka ei tunnusta aistein havaittavan ulkomaailman olemassaoloa. (Taylor 1995:60.) 
	
Se että moraalisten periaatteiden puolesta esitettävä todistusaineisto on osittain intuitiivista ei kuitenkaan merkitse, etteikö tuo todistusaineisto olisi riittävä. Tämä tulee ilmi tarkasteltaessa asiaa konkreettisemmin. Esitetyn moraaliperiaatteen mukaan on moraalisesti väärin tuottaa tarpeetonta kärsimystä kenellekään ihmiselle. Tämän lauseen perustana on arvostelma, jonka mukaan mielihyvän tai onnellisuuden tila on parempi kuin kärsimys, ja kärsimys on jotain sellaista, minkä tuottamista muille on pyrittävä välttämään. Vaikka tämä moraalinen periaate perustuukin intuitioon tarpeettoman kärsimyksen välttämisen moraalisesta toivottavuudesta, on tämän intuition taustalla kuitenkin empiirinen kokemus, joka on vastaansanomatonta. Jokainen ihminen on joutunut vastakkain kärsimyksen ja kivun kokemusten kanssa. Kärsimyksen kokemukseen sinänsä sisältyy kokemus sen epätoivottavuudesta. Ihmisen on hyvin vaikea kestää kovaa ja pitkäaikaista kärsimystä, kun taas hänen ei ole vaikea olla jatkuvasti onnellinen. Tietysti kärsimys voi joskus olla välttämätön paha pyrittäessä saavuttamaan myönteisiä seurauksia (esimerkiksi kärsimys, joka tuotetaan hammaslääkärissä tai sairaalan leikkauspöydällä). Silloin ei ole kyse tarpeettomasta kärsimyksestä, vaan kärsimyksestä, joka on edellytys pitkäaikaisemman ja vaikeamman kärsimyksen välttämiselle. Jossain mielessä siis voidaan sanoa, että kärsimyksen epätoivottavuus on intuitiivinen totuus, mutta toisaalta on todettava, että tämä intuitiivinen totuus on vahvasti ankkuroitunut ihmisen arkikokemukseen. Siinä mielessä tämä moraaliperiaate ei ole haavekuva tai pelkkä kaunis ajatus, vaan se nousee inhimillisen kokemuksen peruselementeistä. On vaikea pitää toivottavana maailmaa, jossa ihmiset tuottavat toisilleen tarpeetonta kärsimystä. 
	
Markiisi de Sade tietenkin kiistää edellä sanotun. Hänen mielestään nautinto ja tuska kietoutuvat läheisesti yhteen. Ihminen voi saavuttaa nautinnon vain tuskan avulla, koska mielihyvän välttämättömänä ehtona on sitä edeltävä kärsimys, aivan kuten nälkä edeltää nautittavaa ateriaa. Saden varsinainen väite on kuitenkin äärimmäisempi: itse tuska on mielihyvää. Sadelainen ihminen ei tavoittele onnellisuutta vaan kiihottumista. Ihminen tuntee kiihtymystä törmätessään johonkin odottamattomaan tai sellaiseen, joka tarjoaa vastuksen. Vastuksen kohtaaminen ja sitä vastaan taisteleminen on tuskaa ja kärsimystä, mutta samalla se on kiihottavaa ja nautinnollista. Tuska ja vastenmielisyys luovat rajan, jonka ylittäminen tuottaa nautintoa. Mielihyvä ei kuitenkaan ole päämäärä, vaan yksinkertaisesti merkki kiihotuksen laukeamisesta.    

{{lainaus|Rikoksen kauhistuttavuus miellyttää Luontoa, koska yksin sen mukaan Hän säätelee sitä iloa, jonka me saamme jonkin rikoksen suorittamisesta. Mitä hirvittävämpi se on, sitä enemmän nautimme siitä; mitä pimeämpi, iljettävämpi se on, sitä enemmän se värisyttää meitä. (Sade: Juliette, suomennos Airaksinen 1995:67.)}} 

Mielihyvä on yhteentörmäystä arvojen ja normien kanssa, niiden rikkomista ja murtautumista tyhjyyteen, jossa ihmistä ei sido mikään ja jossa hän voi luoda itsensä tyhjästä. Sade haluaa maksimaalisen yhteentörmäyksen tuoman nautinnon välittämättä sen seurauksista tai hinnasta; hän ei ole kiinnostunut säännöstellyistä nautinnoista. Hänen mielestään äärimmäisen nautinnon tuhoavuutta voi hallita pettämällä itseään. Oletetaan, että ihminen on saanut sukupuolitaudin, joka merkitsee todennäköistä kuolemaa. Hän voi kääntää tragediansa nautinnoksi, koska tauti tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia tartuttaa muita ihmisiä ja leikitellä heidän tuskallaan. (Airaksinen 1995:91-109.)
	
Sadelainen ihminen on kuitenkin vain näennäinen vastaesimerkki kärsimyksen epätoivottavuudelle. Sadelaisen ihmisen pyrkimyksiä ohjaa vihan ja vimman näkökulma, jossa aggression purkaminen on keskeinen motivationaalisen jännityksen lähde. Hän on täynnä tyydyttämättömyyttä, joka saa hänet janoamaan kostoa luontoa vastaan. (Airaksinen 1995:109.) Ihminen, joka on omistautunut pelkän maksimaalisen kiihotuksen etsimiseen eikä enää pysty etsimään mielihyvää ilman tuskaa, on jo kadottanut mahdollisuuden olla onnellinen. Hän on niin viritetty, että onnellinen elämä tuntuu hänestä pitkästyttävältä, hänen täytyy etsiä paheen tuomaa kiihotusta. Koska hyveiden tuoma mielihyvä on hänen tavoittamattomissaan, hän pitää hyveellisiä ihmisiä pitkästyttävinä, kiinnostamattomina (muuta kuin mahdollisina uhreina), alkeellisina ja tylsinä olentoina. Hän pitää hyveen tuoman onnellisuuden mittana sitä laimeaa tunnetta, minkä myönteinen asenne hyveisiin voisi hänessä aiheuttaa. Hän ei pysty ymmärtämään, missä mielessä hän on itse ihmisenä jo tuhoutunut.
	
Oletetaan, että jossain kehittyisi kokonainen kulttuuri, jonka jäsenet pitävät hyväksyttävänä kiduttaa ihmisiä huvin vuoksi. Oletetaan, että Äiti Teresa ja Gandhi yrittäisivät vakuuttaa heille, että ihmisten kiduttaminen on moraalisesti väärin. Kyseiset ihmiset kuitenkin suhtautuvat pilkallisesti tähän opetukseen ja alkavat kiduttaa näitä kahta moraaliopettajaa. Tulisiko tällaisen kulttuurin olemassaolon horjuttaa vakaumusta, että on moraalisesti väärin tuottaa ihmisille tarpeetonta kärsimystä? Vai olisiko mielekkäämpää olettaa kyseisten ihmisten olevan jollain tavalla psykologisesti kehittymättömiä tai turmeltuneita? (Pojman 1990: 31.)
	
Ihmisten väliset ystävyyssuhteet eivät ole mahdollisia, jos ihmiset pitävät tarpeettoman kärsimyksen tuottamista oikeutettuna. Ystävyyssuhteet eivät ole mahdollisia ilman luottamusta, että ystävät välttävät tarpeettoman kärsimyksen tuottamista. Tämä moraalinen periaate on läheisten ihmissuhteiden edellytys. On kuitenkin oltava huolellinen siinä, miten tämä ymmärretään. Ihmissuhteet ovat mahdollisia tilanteessa, jossa moraalisääntöjä ajoittain rikotaan, mutta ne eivät ole mahdollisia kokonaan ilman moraalisääntöjä. Ihmissuhteiden edellyttämä luottamus vaatii ihmisten käyttäytymiseltä odotettavuutta, mikä edellyttää moraalisääntöjä. Joku voisi vastata tähän sanomalla, että argumentti ei merkitse mitään sellaiselle, joka ei välitä läheisistä ihmissuhteista. Käytännössä tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi elää vailla läheisiä ihmissuhteita.
	
Vaikka Saden kirjoituksissa kuvataankin elostelijoiden välistä aitoa kiintymystä, hallitsee heidän suhteitaan kuitenkin aina kieltämisen ja pettämisen pelko. Saden puolustaman hillittömän itsekeskeisyyden periaatteen mukaan "kaikki on sen varassa, että tämä järjetön veljeyden käsite romutetaan", ja että "sinun oman itsesi ja jonkun muun itsen välillä ei esiinny minkäänlaista yhteyttä" (Sade 1966-1967 IX 50; Airaksinen 1995: 141.) Ystävyys on epävarmaa, koska petos tarjoaa sadistille niin paljon nautintoa. Ystävyyden ja rakkauden särkeminen on julman mielihyvän ihana lähde. Pelätessään ystäviensä petollisuutta ihminen joutuu jatkuvasti pohtimaan ensi-iskun tarpeellisuutta. (Airaksinen 1995:136.) 
	
De Saden Juliette myrkyttää ystävättärensä Clairwilin, koska Madame Durand väittää tämän suunnitelleen hänen kuolemaansa:
Kuuntele minua, Juliette, äläkä vain paljasta mitään. Tämä saari Dalmatiassa ─ ─ tämä prinsessa Christine ─ ─ tämä matka ─ ─ rakas tyttö, olisit ollut hukassa. ─ ─ Se kaikki oli vain ansa, jonka oli asettanut nainen, jota luulit ystäväksesi. Hän suunnitteli sinun kuolemaasi. Hän himoitsi omaisuuttasi. (Sade 1966-1967 IX 426, suomennos Airaksinen 1995: 136.)

Juliette reagoi välittömästi, vaikka tämä Madame Durandin ilmianto on sekin epäilyksenalainen. 

{{lainaus|Meille tarjoillaan; olin tehnyt päätökseni. Tuntien mahdottomaksi antaa Clairwilin pettää itseäni, liiaksi uskoen madame Durandin paljastusten vilpittömyyteen, sujautan käteeni piiloitetun myrkyn ensimmäiseen ruokalajiin, jonka ojennan Clairwilille. Hän nielaisee, horjahtaa tuoliltaan ja kaatuu päästäen hurjan huudon. (Sade 1966-1967 IX 426, suomennos Airaksinen 1995:136.)}}

Sadistiset elostelijatkaan eivät halua elää ilman kiintymyssuhteita, vaikka ne ovatkin ilman moraalista perustaa. Samalla he tietävät ystävyyssuhteiden tekevän heidät alttiiksi petokselle ja tuholle. Siksi heillä on jatkuva kiusaus ottaa itselleen maksimaalinen nautinto pettämällä ja tuhoamalla ystävänsä. Toisaalta petoksen tuoma nautinto syvenee, mitä syvemmäksi ystävyys kehittyy. Tässä ilmenee ystävyyden mahdottomuus pelkän sadistisen leikin ehdoilla. 
	
Muitakin vastaavanlaisia moraaliperiaatteita on olemassa, esimerkiksi periaate, että ihmisten välisen viestinnän tulisi olla totuudenmukaista. Oletetaan, että jokin kulttuuri kääntäisi tämän periaatteen päälaelleen ja pitäisi valehtelua arvokkaampana tai ainakin yhtä hyväksyttävänä kuin totuuden puhumista. Olisiko inhimillinen kommunikaatio yleensä enää mahdollista? Olisiko silloin mitään syytä olettaa ihmisten puhuvan totta, sen sijaan että oletettaisiin heidän systemaattisesti valehtelevan? Luottamus edes jonkinasteiseen totuudenmukaisuuteen on perustana ihmissuhteille. Kun tämä luottamus särkyy, ihmisten pystyttämät järjestelmät sortuvat.

{{lainaus|Kuvitelkaamme mielessämme yhteiskuntaa, muuten kuinka ihanteellista tahansa, mutta jossa ei sanoihin ja eleisiin voisi koskaan luottaa. Tehdyt kysymykset, annetut vastaukset, välitetyt tiedot ─ millään niistä ei olisi mitään arvoa. Jos esitetyt väitteet olisivat umpimähkään tosia tai epätosia, toiminnoilta ja valinnoilta olisi alun alkaen pohja pois. Että kieli ja toiminta olisi enemmän kuin huitaisu tyhjään, keskinäiseen kanssakäymiseen tulee sisältyä tietty vähimmäismäärä luottamusta. Siitä syystä jonkinlainen totuudenmukaisuustaso on aina nähty välttämättömänä edellytyksenä ihmisten muodostamille yhteisöille. (Bok 1978: 39.)}}
	
Vastaavalla tavalla voitaisiin argumentoida muiden keskeisten moraalisten normien puolesta. Ne eivät ole käytännössä vaihdettavissa vastakohdikseen. Todellisuus asettaa selkeitä rajoituksia sille, minkälaiset normit ja arvot voivat toimia moraalisten järjestelmien perustana. Moraalisen näkökulman välttäminen voi onnistua vain moraalin tarinaperinteessä. Siellä ihminen voi astua ulos moraalin kielestä ja maailmasta. Elävässä elämässä ihmisen on kuitenkin mahdotonta luopua moraalista ja silti säilyttää oman toimintansa ja elämänsä merkitys. (Airaksinen 1987:22-23.)