Muokataan osiota sivusta Onko moraaliopetus indoktrinaatiota?

=== Tiedetäänkö moraalilauseen olevan epätosi? ===
  
Yksi keskeinen kysymys moraalisen tiedon olemuksesta koskee tiedon ja teoreettisen todistuksen suhdetta. Voimmeko perustellusti sanoa tietävämme jotakin ainoastaan, jos pystymme todistamaan omat tietoväitteemme oikeiksi? Vai onko mahdollista tietää jotakin ilman tällaista todistusta? 
	
Sekä J. L. Mackien kaltainen skeptikko että Alan Gewirthin kaltainen moraalirealisti ovat yhtä mieltä, että on perusteltua sanoa tietävänsä jotain moraalisesti oikeasta ja väärästä ainoastaan, jos keskeiset moraaliset totuudet pystytään kiistatta todistamaan oikeiksi. Heidän reaktionsa tähän todistuksen vaatimukseen ovat vastakkaiset. Alan Gewirth omisti koko elämänsä kehittääkseen argumentin, joka kiistatta todistaa korkeimman moraalisen periaatteen: kunnioita jokaisen ihmisen oikeutta vapauteen ja hyvinvointiin. J. L. Mackie puolestaan väittää, että sen enempää Gewirthin kuin kenenkään muunkaan perustelut eivät ole viime kädessä päteviä, joten todistuksen puutteessa on pääteltävä, että moraalista todellisuutta ei ole olemassa. 
	
Mackien ja Gewirthin yhteinen oletus voidaan kuitenkin kyseenalaistaa. Kiistattoman teoreettisen todistuksen puute ei välttämättä todista tiedon puutetta. On monia asioita, joita ihmiset katsovat tietävänsä, vaikka he eivät pystykään vastaansanomattomasti todistamaan tietoväitteitään oikeiksi. Eräs länsimaista tietoteoriaa pitkään kiinnostanut kysymys koskee mahdollisuutta todistaa, että aineellisia esineitä on olemassa. Kukaan ei kuitenkaan ole tähän mennessä pystynyt esittämään argumenttia, joka todistaisi aineellisten esineiden olemassaolon kiistatta. Silti yleisesti uskotaan aineellisen todellisuuden olemassaoloon, ja ihmiset katsovat tietävänsä, että aineellisia esineitä on olemassa.
	
Mackie vastaa huomauttamalla, että aineellisia esineitä tiedetään olevan olemassa huolellisen havainnoinnin pohjalta. Tähän voidaan vastata, että silloin myös kysymys moraalisen todellisuuden olemassaolosta pitäisi ratkaista moraalisen kokemuksen ennemmin kuin teoreettisten todistusten pohjalta. Mackie ei huomaa ajattelussaan tässä suhteessa vallitsevaa epäjohdonmukaisuutta.
	
On olemassa hyviä syitä olettaa, että meillä on moraalista tietoa, vaikka väitettä ei pystytäkään kiistatta todistamaan. Koska rationaalisesti kiistattomia todistuksia ei ole esitetty minkään muunkaan keskeisen ja laaja-alaisen filosofisen väitteen puolesta, on syytä olettaa, että todistusten epätäydellisyys johtuu ihmisjärjen rajoituksista.
  	
Väite, jonka mukaan moraalista todellisuutta ei ole olemassa, edellyttää tietoa, joka osoittaisi moraalisen käytännön perustuvan illuusiolle. Jotta olisi mielekästä esittää väite, että moraaliset arvostelmat ovat kaikki epätosia, tarvitaan tietoa perimmäisen todellisuuden luonteesta. Tätä väitettä tuskin pystytään perustelemaan pelkästään sillä, että todetaan ihmisillä olevan taipumus projisioida tunteitaan todellisuuteen, koska se voi vaikuttaa tässä tapauksessa ainakin kahdella vastakkaisella tavalla, kuten jo todettiin.  
	
On siis kiistanalaista väittää, että edellä esitetty moraalilause tiedetään epätodeksi tai että sitä ei tiedetä todeksi. Suurin osa ihmisistä ja suuri osa moraalifilosofeista sanoisi päinvastoin tiedettävän, että lause, "on moraalisesti väärin tuottaa ihmisille tarpeetonta kärsimystä", on tosi. Tämä moraalinen uskomus voi olla pätevästi perustava: siihen voidaan oikeutetusti uskoa, koska on olemassa hyviä (vaikkakaan ei kiistattomia) moraalirealistisia argumentteja, koska moraalinen käytäntö edellyttää sitä, ja koska se on yhteensopiva moraalisen intuition kanssa. 
	
Tavallisesti ei ajatella kenenkään voivan rehellisesti uskoa, että on oikein tuottaa muille tarpeetonta kärsimystä. Murhaajan ei katsota voivan oikeutetusti puolustautua vetoamalla siihen, ettei hän tiennyt ihmisten murhaamisen olevan moraalisesti väärin. Ihmiset eivät hyväksy tietämättömyyttä puolusteluna murhalle, vaikka murhaaja ei koskaan olisikaan opiskellut moraalirealistisia argumentteja.

Otan osaa rasistiseen lynkkaukseen: sinuun ei tee vaikutusta väitteeni, että pidin sitä oikeana huolellisen harkinnan jälkeen. Suhtaudumme tällaiseen väitteeseen hyvin epäluuloisesti. Emme tavallisesti hyväksy murhaajan väitettä että hän piti huolellisen harkinnan jälkeen valitsemaansa toimintapaa moraalisesti kaikkein parhaimpana hänelle tarjolla olevista. (Plantinga 1993a: 17.)

Ajattelemme normaalin ihmisen pitävän murhaa vääränä ja vastenmielisenä. Jotkut perustavat moraaliset periaatteet ovat niin selviä ja vakuuttavia, ettei kukaan voi puolustautua vetoamalla siihen, ettei hän ollut niistä tietoinen. Esimerkiksi Jeffrey Stout pitää moraalista tietoa niin varmana, ettei ole perusteita epäillä sitä: 

Väite, että viattomien ihmisten kiduttaminen on väärin, ei perustu pelkästään hyödyllisiksi havaittuihin yhteiskunnallisiin sopimuksiin. Viattomien ihmisten tarkoituksellinen ja tietoinen kiduttaminen on väärin ja epäoikeudenmukaista, ja sitä on mahdotonta sallia. Se olisi epäoikeudenmukaista, vaikka koko sivilisaatio romahtaisi ja vaikka tätä romahdusta seuraavassa tilanteessa jokainen ihminen voisi perustellusti uskoa sen olevan hyväksyttävää ajan yleisten tapojen mukaisesti. ─ ─ Viattomien kiduttaminen ei yksinkertaisesti tee oikeutta uhreille, olivatpa olosuhteet millaiset hyvänsä. Tämä on moraalinen totuus asiasta, ymmärsimmepä sen tai emme ─ totuus, jota pidän paljon varmempana kuin mitään perustelua, jonka voisin sille antaa, tai mitään argumenttia, jonka voisin sen puolesta esittää. (Stout 1988: 245.)

Stout esittää, että moraalilause, joka kieltää viattomien kiduttamisen, on tosi, ja että se tiedetään todeksi. Tieto tämän lauseen totuudesta on varmempaa kuin mikään sen puolesta esitettävä argumentti. Ei ole mitään järkevää syytä epäillä tämän moraalilauseen totuutta. Tästä seuraa, että sitä on mielekästä ja perusteltua opettaa lapsille. Sen opettaminen totuutena ei ole indoktrinoivaa. Vastuullinen kasvattaja voi liittää sen osaksi hyvin perusteltua moraaliopetusta.
	
Markiisi de Saden filosofia on selkeä vasta-argumentti tällaista näkemystä vastaan. Kristinuskon vastaisessa kapinassaan Sade unelmoi luonnosta, joka olisi kaikkikäsittävä pahuus vailla merkityksellisyyttä. Todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan kaoottinen ja sattumanvarainen. Koska luonto on kaaos, siitä ei voi johtaa mitään moraaliohjetta. Eläessään elämäänsä luonnon olentoina ihmiset käyttäytyvät kuten raatelevat ja väkivaltaiset eläimet. Inhimillinen kehitys kulkee haaskaeläimestä kostajan kautta kohti saalistajaa. Ihmiselämän huipentumana on murhan ja kidutuksen kautta saavutettu sadistinen nautinto. Paheellisen ihmisen tulee elämänsä aikana rikkoa kaikki lait ja periaatteet, koska se tuottaa hänelle perverssiä tyydytystä. Sade on ennen kaikkea kiinnostunut murhasta, koska sen avulla voidaan niveltää yhteen kuolema ja jännityksen purkautumisena ilmenevä korkein nautinto. (Airaksinen 1995: 48-52.) 
	
Saden mukaan luonnon keskeinen periaate voidaan Mooseksen lakia parodioiden ilmaista seuraavassa muodossa:
Minun lakeihini on kirjoitettu, että te kaikki tuhoatte toisenne; ja oikea tapa onnistua siinä on, että te rajattomasti ja keskeytyksettä vahingoitatte lähimmäistänne. Tämän aiheuttaa se, että olen asettanut teihin mitä jyrkimmän taipumuksen rikokseen; näin siksi, että tahtoni on, että tekisitte itsenne onnellisiksi kenen tahansa kustannuksella. ─ ─ Niinpä luo ja tuhoa miten haluat, nauttiaksesi; aurinko nousee huomenna kuten ennenkin. (Sade: Juliette, suomennos Airaksinen 1995: 68-69.) 

Murha on luonnonmukaista, sillä luonnon periaatteet ovat pääasiassa tuhoavia. Koska "kaikkien elävien olentojen elämän periaate ei ole mikään muu kuin kuolema", on ihmisenkin pyrittävä seuraamaan luontoa toiminnassaan: 

Niinpä revi pois, hakkaa ja raasta, kiduta, murra, raunioita, teurasta, polta, jauha pölyksi, sulata. ─ ─ Kun et voi miellyttää Luontoa maailmanlaajuisen hävityksen hirvittävyydellä, miellytä Häntä ainakin paikallisella tuhoamisella ja liitä surmatöihisi kaikki kuviteltavissa oleva iljettävyys ja kauhu, jolla voit osoittaa suostuvasi niiden lakien alaisuuteen, jotka Hän sinulle määrää. (Sade: Juliette, suomennos Airaksinen 1995:67.)  

Saden etiikka näyttäisi siten jyrkästi kiistävän moraalisen periaatteen, joka kieltää tarpeettoman kärsimyksen aiheuttamisen. On kuitenkin huomattava, että eräässä mielessä Saden moraali samalla edellyttää tätä periaatetta. Kiellettyään kaikki pysyvät arvot ─ väkivaltaista mielihyvää lukuunottamatta ─ Sade lausumattomasti kuitenkin olettaa jonkinlaisten objektiivisten arvojen olemassaolon ja pätevyyden. Airaksinen analysoi tätä seuraavasti:

{{lainaus|Todella paheellinen ihminen haluaa suorittaa rikoksen, ja mikään ei kiihota häntä enempää kuin ilkeys. Mutta: voidakseen tehdä rikoksen, hänen täytyy ensin määritellä rikos, ja jotta rikos ylipäätään voisi olla olemassa, täytyy olla olemassa myös lakeja ja arvoja. (Airaksinen 1995: 27.)}}

Pahe edellyttää loogisesti hyveen olemassaolon. Paheelliselle ihmiselle ei riitä se, että hän kapinoi inhoamiensa ihmisten subjektiivisia tuomioita vastaan. Hänelle tuottaa todellista nautintoa vasta aitojen arvojen murtaminen ja moraalisten lakien tuhoaminen. (Airaksinen 1995: 27.) Murha on Saden mielestä kiinnostavaa, koska hän tietää siten rikkovansa yleispätevän moraalilain, hän tietää tuhoavansa jotakin arvokasta ja korvaamatonta. Ilman tätä arvotietoisuutta murha menettäisi viehätyksensä.   
	
Väitettäessä, että moraalisen väitteen totuudesta tai epätotuudesta ei ole mahdollista saada tietoa, vedotaan usein siihen, että moraaliset väitteet sisältävät jotakin sellaista, mitä ei voi empiirisesti testata. Tällöin joudutaan kysymään: merkitseekö jonkin asian tietäminen samaa kuin sen empiirinen testaaminen? Tähän on vastattava, että tätä tietoa (tietoa siitä, että asian tietäminen on yhtä kuin sen empiirinen testaaminen) ei voida saada empiirisesti testaamalla. Se täytyy hankkia jollain muulla keinoin. Tästä seuraisi, että on olemassa ainakin yksi lause, jonka perustaksi täytyy olettaa joitakin muita tietolähteitä kuin empiirinen testaaminen. Tämä jättäisi tilaa myös sille, että moraalisista periaatteista on mahdollista saada tietoa muutenkin kuin empiirisen kokemuksen kautta. 
	
Lisäksi on huomattava, että moraalisesta todellisuudesta voidaan useiden moraalirealistien mielestä saada tietoa myös empiirisen kokemuksen kautta. Joidenkin mielestä inhimillisessä todellisuudessa havaittavat säännönmukaisuudet tuovat moraalisen todellisuuden empiirisen havainnoinnin piiriin. Näitä säännönmukaisuuksia voidaan käyttää perustana pääteltäessä paitsi ihmisten moraalisia uskomuksia ja näiden uskomusten heijastumista käyttäytymiseen, myös tämän käyttäytymisen yhteiskunnallisia seurauksia. Toinen tapa on käyttää inhimillisessä todellisuudessa havaittavia säännönmukaisuuksia perustana pohdinnalle, jossa tutkitaan näiden säännönmukaisuuksien normativiisia edellytyksiä, ja edelleen, näiden normatiivisten edellytysten loogista rakennetta. Tätä kautta voidaan päästä käsiksi itse moraaliseen todellisuuteen, jonka avulla on mahdollista selittää näiden uskomusten, käyttäytymisen ja seurausten välistä suhdetta.  
	
Ei ole tarpeen olettaa että moraaliset intuitiot ovat erehtymättömiä, tai edes, että niillä on taipumusta olla yleensä oikeita. Riittää jos voidaan olettaa, että ne voivat antaa ihmisille moraalisen näkökulman tiettyjen ehtojen vallitessa: että olemme moraalisesti herkkiä, rationaalisesti avoimia, kriittisiä, pyrimme perustelemaan näkemyksiämme ja olemme valmiit ottamaan huomioon muiden esittämiä vasta-argumentteja.