Muokataan osiota sivusta Realistinen hermeneutiikka

=== Maltillisen hermeneutiikan kritiikkiä ===

Gadamerin lähestymistavan ongelmana on, että hän ei pysty tekemään selvää eroa tekstin objektiivisen merkityksen ja sen subjektiivis-yhteisöllisen merkityksellisyyden välillä. Gadamerin mukaan ymmärrys on aina perinteen välittämää ja siten läpeensä historiallista. Lukija ei koskaan pysty tavoittamaan tekstiä sellaisena kuin se on itsessään, vaan ainoastaan sellaisena kuin se ymmärretään tietyssä yhteisössä. Lukija on aina osa tekstin vaikutusten historiaa. Gadamerin lähestymistapa jättää epäselväksi, ovatko tekstin tuottamat vaikutukset yhteisössä osa sen objektiivista merkitystä vai osa sen merkityksellisyyttä kyseiselle yhteisölle.<ref>Vanhoozer 1998: 409</ref>
	
Pystyykö ihminen kritisoimaan perinnettä, vaikka osallisuus perinteestä on ymmärtämisen edellytys? Voisiko Gadamer koskaan vedota tekstiin sen tulkinnan perinnettä vastaan, ja jos voisi, niin kuinka? Jos tällainen vetoaminen ei ole mahdollista, silloin ei ole selvää, miten voitaisiin estää tulkintayhteisöä olemasta autoritäärinen. Jos tekstiä itseään ei voida käyttää kriittisenä periaatteena, mitä sitten voidaan? 
	
Sikäli kuin Gadamerin lähestymistapa sekoittaa tekstin sen tulkinnan historiaan, hänen käsityksensä lähenee pragmatismia ja tältä osin erkanee realismista. C.S. Peircen yhteenveto pragmatismista muistuttaa läheisesti Gadamerin käsitystä merkityksestä: "Pohdi mitä käytännöllisiä vaikutuksia ajattelemme käsityksemme kohteella olevan. Käsityksemme näistä vaikutuksista on yhtä kuin käsityksemme kohteesta."<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Peirce, Charles Sanders | Nimeke = Collected Papers of Charles Sanders Peirce | Selite = toim. C. Hartshorne & P. Weiss | Julkaisija = Cambridge, Mass.: Harvard University Press | Vuosi = 1931-35 | Sivu = 5:401 }}</ref>
	
Vanhoozerin mukaan Gadamerin puolustama horisonttien yhteensulautuminen sisältää tunneperäisen harhan, sekaannuksen tekstin ja sen vaikutusten välillä (mitä se on ja mitä se saa aikaan). Tämä harha on erityistapaus tietoteoreettisen epäilyksen sävyttämää asennetta. Horisonttien yhteensulautumisen käsite ei tee oikeutta sille, että tulkintatilanteessa on aina vähintään kaksi toisistaan erillistä ääntä, tekstin tai todellisuuden ääni ja tulkitsijan ääni. [[Mihail Bahtin|Mihail Bahtinin]] mukaan tulkinnan tarkoituksena ei ole poistaa äänten erillisyyttä, vaan johtaa niiden väliseen avoimeen ja moniääniseen dialogiin. Tarkoituksena on selventää äänten erillisyyttä, ei peittää sitä. Juuri erillisten äänten välisessä dialogissa tulkitsija tulee tietoiseksi sekä omasta äänestään että tekstin erillisestä äänestä. Hän löytää sekä itsensä että tekstin merkityksen ymmärtäessään niiden erilaisuuden ja saattaessaan ne keskinäiseen dialogiin.<ref>Vanhoozer 1998: 389-390</ref>