Muokataan osiota sivusta Onko moraaliopetus indoktrinaatiota?

==== Objektivointiteoria ====

Objektivointiteoria on Mackien erehdysteorian osa suhteellisuusargumentin ja omituisuusargumentin lisäksi. Sen perustana on tavallisesta kokemuksesta tuttu tosiasia, että ihmisillä on taipumusta projisioida tunteitaan todellisuuteen. Ihmiset erehtyvät moraalin luonteesta, koska he tietämättään projisioivat omat tunteensa itsensä ulkopuolelle ja pitävät näin värittynyttä maailmaa moraalisena todellisuutena.
	
Mackie pyrkii selittämään moraalisten instituutioiden alkuperän viittaamalla lausumattomiin sopimuksiin, jotka on kehitetty ratkaisemaan osittaisia ristiriitoja. Hän käyttää Humen esimerkkiä: "Kaksi miestä soutaa venettä ja tekee sen yhteisen sopimuksen perusteella, vaikka he eivät olekaan koskaan tehneet lupauksia toisilleen" (Hume 1965: Book III, Part II, Sect II). Mackie kehittää tätä esimerkkiä huomauttamalla, että molempien miesten panosta tarvitaan ja kumpikin ymmärtää, että ellei hän souda, ei sitä tee toinenkaan. Molemmat haluavat päästä rannalle. Kun yksi alkaa soutaa, toinen reagoi soutamalla hänen kanssaan, mikä puolestaan rohkaisee sitä, joka aloitti, ja näin vähitellen kehittyy lausumaton sopimus, jossa molemmat tekevät oman osansa yhteiseksi hyödyksi (Mackie 1980: 82-83, 88-89). Samanlaisia vastavuoroisuuden ja molemmille hyödyllisen yhteistyön periaatteita voidaan käyttää selittämään myös monimutkaisempia moraalisia tapoja. Lopulta hyväksymisen ja hylkäämisen tunteet kehittyvät näiden sopimusten ympärille. Tapahtuu objektivaatioprosessi, jolla Mackie tarkoittaa sitä, että näitä arvostuksia ja tunteita aletaan pitää objektiivisesti pätevinä ja velvoittavina. Kuitenkaan niissä ei ole muuta objektiivista kuin tiettyihin arvostuksiin liitetyt piirteet. Näin ihmisten tunteista ja arvostuksista lähtöisin olevien tekijöiden katsotaan toimivan näistä arvostuksista riippumatta. (Mackie 1980: 149-150.)
	
Mackien argumentti on kuitenkin heikosti perusteltu, ja hänen käyttämänsä esimerkki todistaa päinvastaista kuin hän väittää. Mackien kuvaus moraalisten instituutioiden kehityksestä viittaa siihen, että inhimillisten suhteiden rakenteessa on objektiivisia tekijöitä, jotka johtavat tietynlaisten lausumattomien sopimusten kehittymiseen. Koska nämä sopimukset määräytyvät suurelta osin näiden objektiivisten ehtojen kautta, ne eivät ole keinotekoisia keksintöjä, vaan ne perustuvat tiettyjen asiantilojen löytämiseen ja havaitsemiseen. Inhimillisen elämän rakenne asettaa tiukkoja rajoituksia moraalisäännöille ─ mitkä tahansa säännöt eivät ole käytännössä mahdollisia. Näiden sääntöjen muotoutumista rajoittavat ihmisten välisten suhteiden rakenteisiin sisältyvät ehdot. Se tosiasia, että tietyt tunteet liitetään moraalisiin sääntöihin, ei poista niiden objektiivisuutta. Päinvastoin, on luonnollista olettaa, että hyväksymisen ja hylkäämisen tunteet liittyvät niihin juuri siksi, että ne ovat objektiivisesti tärkeitä.   
	
Mackien objektivointiteorian perusteluksi ei riitä pelkkä viittaus ihmisten taipumukseen projisioida tunteitaan ulkopuoliseen maailmaan. Tämän yleisen psykologisen tosiasian esille ottaminen ei riitä, koska on ratkaistava, kumpi kiistan osapuolista syyllistyy projisiointiin. Mikä yleensä saisi ihmisen projisioimaan tunteensa ulkopuoliseen todellisuuteen ja näkemään siellä moraalisia arvoja? Mackie voisi vedota Sigmund Freudin (1856─1939) selitykseen moraalin alkuperästä. Freudin selityksen lähtökohtana on Charles Darwinin (1809─1882) olettamus, jonka mukaan ihmiset elivät alun perin pienissä laumoissa, joissa vanhimman ja vahvimman uroksen mustasukkaisuus esti seksuaalisen vapauden. Alkulaumaa hallitsee väkivaltainen ja mustasukkainen isä, joka pitää kaikki naiset itsellään ja ajaa aikuistuvat pojat pois. Jokainen pojista haluaa isänsä tavoin saada kaikki naiset omikseen. Eräänä päivänä karkotetut veljekset liittyvät yhteen, tappavat ja syövät isänsä ja tekevät siten lopun alkulaumasta. Näin toimiessaan he samalla luovat yhteiskunnallisen kaaoksen. Vaikka veljet olivat liittyneet yhteen kukistaakseen isänsä, he kilpailivat keskenään naisista, ja kaikkien taistelussa kaikkia vastaan järjestys oli vaarassa tuhoutua. Kukaan ei ollut enää niin ylivoimainen, että olisi voinut ottaa isän roolin ja onnistua. Siksi pojat tuntevat pelkoa ja syyllisyyttä. He tuntevat pelkoa, koska heidän keskinäiset ristiriitansa merkitsevät vaaraa tulla tapetuksi. He tuntevat syyllisyyttä, koska he ovat tappaneet rakastamansa ihmisen. Vaikka veljet vihasivat isäänsä, koska hän seisoi heidän vallantarpeensa ja seksuaalisten pyrkimystensä tiellä, he myös rakastivat ja ihailivat häntä. Tyydytettyään vihansa heidän kiintymyksensä pääsi esille. Se ilmeni katumuksena ja syyllisyydentunteina. Tästä syntyy perustava moraalinen ahdistus, jonka tukahduttamiseksi aletaan luoda tabuja. Freudin mukaan tämä on sekä moraalin, neuroottisen persoonallisuuden että uskonnon alkuperä. (Freud 1989: 150-151, 166-172, 182.)
	
Freudin tulkinnan mukaan halut saattavat tukahdutettuina johtaa neuroosiin, ja halujen tukahduttamisessa on moraalilla keskeinen sija. Varhaisimmat kiellot ja tabut kohdistuvat nimenomaan kaikkein voimakkaimpiin haluihin. Ihmisellä on kaksinainen suhde näihin kieltoihin. Yhtäältä hän ei mitään niin haluaisi kuin rikkoa niitä, toisaalta juuri siksi hän pitää niitä ehdottoman velvoittavina. Moraalin pitäminen ehdottoman velvoittavana merkitsee siten neuroosin kaltaista tilaa, joka perustuu tabuihin ja syyllisyydentunteisiin. Omatunto eli yliminä syntyy seurauksena vanhempien kieltojen ja vaatimusten sisäistämisestä osana Oidipus-kompleksin ratkaisua. Ihminen vieraantuu todellisuudesta ja liukuu perustelemattomien pelkojen ja syyllisyydentunteiden maailmaan. Neuroottiset ihmiset tuottavat uusia moraalisääntöjä ja jatkuvia rajoituksia sovitukseksi tehdyistä rikoksista ja suojaksi uusien rikosten tekemistä vastaan. Vaikka moraali onkin sivilisaatiolle välttämätöntä, on se Freudin mielestä kuitenkin perimmältään keinotekoinen, ja sen liiallinen korostus on haitallista psykologiselle tasapainolle. Eräässä mielessä moraali on itse asiassa tarpeeton, jopa vahingollinen. Terveet ihmiset eivät tarvitse sitä, jos vain yhteiselämän kehykset on hyvin määritelty. (Freud 1989: 44-55, 68-70, 184-187.) 
	
Vaikka Freudin selitystä moraalin alkuperästä ei haluttaisikaan pitää historiallisena tosikertomuksena vaan tarinana, valaisevana kielikuvana, on selitykseltä kuitenkin vaadittava sisäistä johdonmukaisuutta. Jos se sisältää ristiriidan, se ei toimi hyvin edes kielikuvana. Sen tehtävänä on selittää, miten on voitu siirtyä tilasta, jossa ihmisten väliset suhteet perustuvat voimankäyttöön ja jossa jokainen pyrkii alistamaan muut tahtoonsa, tilaan, jossa yhteiskunnallisesti vakiintuneet normit ja instituutiot säätelevät ihmisten käyttäytymistä. Vaiheet, joiden kautta tämä siirtyminen tapahtuu, ovat syyllisyys, tabujen säätäminen ja lopuksi yhteiskuntasopimuksen solmiminen. "Mutta näistä jokainen edellyttää juuri niiden yhteiskunnallisten normien ja instituutioiden aiempaa olemassaoloa ja toimimista, joiden alkuperä niiden on määrä selittää." (MacIntyre 1970: 60.)
	
Syyllisyys on yksilön reaktio hänen itseään sitovaksi katsomansa normin rikkomiseen, se ei ole pelkästään voimakas kielteinen tunnetila. Syyllisyys edellyttää tietoisuutta moraalisesta rikkomuksesta. Miten pojat voivat yleensä kokea syyllisyyttä tappaessaan isänsä luonnontilassa, täydellisessä moraalisessa tyhjiössä? Jos oletetaan, ettei mitään moraalista viitekehystä ole olemassa, ei ole syytä pitää tekoa moraalisesti vääränä. Jos oletetaan heidän tekoaan seuranneen yhteisöllisen kaaoksen, voitaisiin ajatella heidän kokeneen yksinkertaisesti pelkoa. Ehkä Freud haluaa vain sanoa, että tässä ristiriitatilanteessa ihmismieli osoittautuu haavoittuvaksi. Se ei pystykään käsittelemään tilanteessa syntyviä paineita. Niinpä pojat keksivät moraalisen järjestelmän, joka antaa heille järjestyksen ja turvallisuuden tunteen mutta samalla synnyttää heissä tuskallista syyllisyyttä. (MacIntyre 1970: 60; Airaksinen 1991.)
	
Jos ihmismieli on näin heikko ja haavoittuva, ei ole syytä olettaa sen reagoivan pystyttämällä järjestelmän yhteiselämän koordinoimiseksi. On mielekkäämpää olettaa pelon tuskan ja paniikin ottavan vallan ihmisestä. Tällä tavalla on vaikea selittää moraalin syntyä. Ennemminkin poikien reaktion selittämiseksi on oletettava moraalin olemassaolo jo luonnontilassa. (Airaksinen 1991.) Ajatus moraalista ihmisen viettienergiaa tukahduttavana ja neurooseja tuottavana tekijänä antaa moraalista yksipuolisen kuvan. Pikemminkin moraali on ihmisen minuutta olennaisesti rakentava tekijä, joka itsessään on henkisen voiman lähde.
	
Mackie voisi ehkä Freudiin vedoten perustella objektivointiteoriaansa (jonka mukaan usko moraalin objektiivisuuteen on seurausta ihmisten tunteiden projisioimisesta ulkoiseen todellisuuteen) sanomalla, että ihmiset haluavat uskoa moraalitotuuteen, koska se auttaa heitä pakenemaan torjuttuja halujaan, synnyttää turvallisuuden tunteen tai tekee heille mahdolliseksi vaatia muilta ihmisiltä haluamaansa käyttäytymistä. Eikö kuitenkin ole yhtä mahdollista, että Mackie haluaa tehdä mitä itse haluaa tarvitsematta ottaa huomioon moraalin vaatimuksia? Ehkä hänellä on jokin syy toivoa, että kaikkia velvoittavaa moraalia ei ole olemassa? Ehkä Mackien kokemus objektiivisten arvojen omituisuudesta heijastelee hänen omia tunteitaan pikemmin kuin objektiivisia asioidentiloja. 
	
Oletus yleismaailmallisen, järjestelmällisen ja sukupolvien yli ulottuvan moraalisen indoktrinaation todellisuudesta on tietysti loogisesti mahdollinen näin määritellyn sisältökriteerin pohjalta. Mutta niin kauan kuin sen puolustajilla ei ole esittää hyviä perusteluja sen puolesta, voi olla perustellumpaa olettaa yleisen moraalisen käytännön opettavan moraalisia periaatteita totuuksina, koska ne ovat tosia ja koska niiden on jollakin tavalla päätelty tai havaittu olevan tosia. 
	
Koska erehdysteoria pohjautuu suhteellisuusargumenttiin ja omituisuusargumenttiin, jotka eivät ole rationaalisesti päteviä, voidaan objektivointiteoriaa käyttää tukemaan moraalirealismia. Sen avulla voidaan selittää ihmisten moraalisissa käsityksissä olevia eroja. Ihmisten taipumus projisioida tunteitaan todellisuuteen tekee heille joissakin tapauksissa vaikeaksi tunnistaa, mikä on objektiivisesti oikein tai väärin.