Muokataan osiota sivusta A New Critique of Theoretical Thought (kirja)

== Voiko looginen käsite antaa tietoa maailmasta? ==
Edellä määriteltiin ensimmäinen tieteellistä käsitteenmuodostusta kohtaava ongelma: Miten käsitteellinen abstraktio on mahdollista? Tieteellisen käsitteenmuodostuksen kohde erotetaan erilleen muusta todellisuudesta: looginen analyysi kohoaa tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa korkealle abstraktion tasolle ja erottaa tutkimuksen kohteena olevan todellisuuden aspektin muista aspekteista. Tämä on mahdollista, koska ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä ajalliseen todellisuuteen ja sen ilmiöihin. Tieteellinen ajattelu ei kuitenkaan voi pysähtyä tähän aspektien toisistaan erottamiseen, vaan sen tulee pystyä loogisessa käsitteessä yhdistämään looginen aspekti tutkimuksen kohteeseen. Tieteellinen tieto on käsitteellistä ja looginen käsite tutkimuskohteesta hyödyttää todellisuuden ymmärtämisessä ainoastaan, jos looginen käsite välittää tietoa kohteestaan. Käsitteen on tarkoitus tavoittaa olennaisia piirteitä käsitteenmuodostuksen kohteena olevasta todellisuuden osasta. Jos käsite jää puhtaaksi loogiseksi konstruktioksi ilman yhteyttä muuhun todellisuuteen, se ei anna tietoa todellisuudesta eikä auta todellisuuden hahmottamisessa.<ref>Dooyeweerd 1953: 44</ref>

Tästä seuraa toinen perustava ongelma tieteellisen käsitteenmuodostuksen ehdoista: Mistä lähtökohdasta voimme uudelleen yhdistää loogisen aspektin muiden aspektien kanssa, kun ne on tieteellisen ajattelun rakenteen mukaisesti asetettu toisilleen vastakkaisiksi abstraktiossa? Mikä tekee mahdolliseksi saada tieteellistä tietoa todellisuuden rakenteista, kun tieteellinen tieto edellyttää sitä, että loogiset käsitteet ovat yhdistettävissä todellisuuteen?

Tieteelliseen käsitteenmuodostukseen kuuluva yhdistämisen prosessi, jossa looginen käsite yhdistetään tutkimuksen kohteeseen, edellyttää lähtökohtaa, jota Dooyeweerd kutsuu Arkhimedeen pisteeksi, ajattelun perimmäiseksi lähtökohdaksi, johon perusteluissa viime kädessä vedotaan. Ajattelun perimmäisen lähtökohdan pitäisi olla sellainen, että se tarjoaa tiedollisen oikeutuksen oletukselle, että loogiset käsitteemme onnistuvat tavoittamaan tietoa maailman rakenteesta. Tieteellisiä käsitteitä ei voida muodostaa kriittisesti perustellulla tavalla, ilman että tehdään selkoa ajattelun perimmäisistä lähtökohdista. Vain kriittisesti tietoisena omasta lähtökohdastaan tieteellinen ajattelu voi tiedollisesti oikeutetulla tavalla kuvata todellisuuden eri osa-alueet oikeasta näkökulmasta, oikeassa suhteessa toisiinsa.

Arkhimedeen piste on käsite, jonka avulla pyritään ilmaisemaan, että teemme tieteellistä tutkimusta aina rajallisina ihmisinä, jotka tarkastelevat todellisuutta tietystä näkökulmasta. Tieteellisen tutkimuksen kannalta olennainen kysymys koskee sitä, millä tavalla tutkija sijoittuu todellisuuteen, minkälaisesta lähtökohdasta hän sitä lähestyy. Voimme konkretisoida tätä esimerkillä kolmesta ihmisestä, jotka kaikki tarkastelevat '''Claude Monetin''' maalausta ''Lumpeet''. Henkilö A tarkastelee taulua kahden senttimetrin etäisyydeltä. Henkilö B tarkastelee taulua kahden metrin etäisyydeltä ja henkilö C tarkastelee taulua 50 metrin etäisyydeltä. Henkilö A ilmoittaa näkevänsä pelkästään erilaisia väriläiskiä. Henkilö B kertoo näkevänsä lumpeita. Henkilö C puolestaan sanoo näkevänsä pilviä. Se, miten henkilöt sijoittuvat suhteessa tauluun, ratkaisee sen, miten todenmukaisen kuvan he siitä pystyvät saamaan. 

Tämän esimerkin avulla voimme konkretisoida perimmäisen kiintopisteen, Arkhimedeen pisteen, merkitystä tieteelliselle tutkimukselle. Se, miten tutkija ihmisenä sijoittuu todellisuuteen, määrää sen, minkälaisen näkymän hän siihen saa. Kahden senttimetrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen voi tehdä havaintoja taulun yksityiskohdista, mutta hän ei pysty suhteuttamaan havaintojaan oikealla tavalla kokonaisuuteen, koska yksityiskohdat hallitsevat liikaa hänen tarkastelukulmaansa. 50 metrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen näkee taulun niin kaukaa, että hänen käsityksensä siitä jää epämääräiseksi ja paljolti mielikuvituksen varaan. Kahden metrin etäisyydeltä taulua tarkasteleva ihminen pystyy suhteuttamaan yksityiskohdat mielekkäällä tavalla kokonaisuuteen. 

Arkhimedeen pisteestään lähtien tutkija luo oman tutkimuksensa viitekehyksenä olevan kokonaisnäkemyksen. Tutkijan on suhteutettava yksityiskohtaiset löytönsä ja havaintonsa kokonaisuuteen, koska irrallisina yksityiskohdat jäävät merkityksettömiksi. Hän ei voi rakentaa kokonaisnäkemystään yksityiskohtaisen tieteellisen tiedon varaan, koska hän ei ole kaikkitietävä olento – hän on sidottu omaan rajalliseen näkökulmaansa. Niinpä tieteen Arkhimedeen pisteellä tarkoitetaan tutkijan eksistentiaalista lähtökohtaa eli sitä lähtökohtaa, joka hänellä on ajattelevana, kokevana ja tuntevana ihmisenä maailmassa. Jokainen tutkija on jollakin tavalla eksistentiaalisesti sijoittunut ihmisenä eikä hän voi paeta perustavaa inhimillistä kokemistapaansa myöskään tutkijana: se kuka hän on ihmisenä, ohjaa hänen tapaansa tarkastella todellisuutta.

Arkhimedeen pistettä voidaan verrata näkötorniin, josta ihminen luo käsityksen maailmasta kokonaisuutena ja osa-alueiden keskinäisistä suhteista tämän kokonaisuuden sisällä. Miten on mahdollista perustella loogisen systematiikan käyttö todellisuuden kuvaamisessa? Arkhimedeen pisteellä ymmärretään lähtökohtaa, josta voidaan ymmärtää todellisuuden laadullisesti erilaisten tekijöiden välinen yhteys. Tieteellinen ajattelu joutuu tarkastelemaan todellisuutta jostakin perimmäisestä lähtökohdasta, jota ei enää voida perustella millään muulla. Ajattelu joutuu palaamaan tähän perimmäiseen lähtökohtaan aina uudestaan pyrkiessään suhteuttamaan todellisuuden eri osatekijät keskinäiseen yhteyteensä.<ref>Dooyeweerd 1953: 10</ref>

Dooyeweerdin mukaan tieteellisen tutkimuksen Arkhimedeen piste ei voi olla sen enempää itse tieteellisessä ajattelussa kuin sen kohteessa, koska ongelmana on näiden kahden yhdistäminen. Positivismi pyrkii löytämään tieteellisen ajattelun tiedollisen kiintopisteen havainnoista, joiden se katsoo ongelmattomasti tarjoavan tietoa todellisuudesta. Mutta tällöin se joutuu epäkriittisesti olettamaan, että myös käsitteellisessä muodossa ilmaistut havaintolauseet heijastavat tällä tavalla ongelmattomasti todellisuuden rakennetta. Näin olettaessaan se kokonaan sivuuttaa varsinaisen ongelman: Miten voimme tietää käsitteidemme kuvaavan todellisuutta oikein? Positivismi perustuu ”annetun myyttiin”, joka johtaa tutkijan epäkriittisesti pitämään omia havaintoväitteitään tulkitsemattomina tosiasioina, vaikka ne aina todellisuudessa sisältävät tulkintaa ja vaativat oikeutusta.

Konstruktivismi puolestaan pitää ajattelun kiintopisteenä itse ajattelijan tulkintoja. Tällöin se joutuu myöntämään, että suhde tulkintojen ja todellisuuden välillä jää ratkaisemattomaksi. Kaikki ihmiset elävät omien tulkintojensa maailmassa ja todellinen maailma jää kaikille tuntemattomaksi. Ihminen jää vangiksi tulkinnan suljettuun kehään.

Kristillinen lähtökohta pyrkii välttämään näihin lähtökohtiin sisältyvät ongelmat pitämällä ajattelun kiintopisteenä Kristusta, joka on luonut sekä tutkimuksen kohteena olevan todellisuuden, että tutkijan kaikkine älyllisine kykyineen. Koska Kristus on todellisuuden keskus, hänessä myös käsitteellinen ajattelu ja sen kohteena oleva todellisuus perimmältään löytävät yhteytensä ja kokonaistarkoituksensa.
	 
Jokaisen tieteellisen lähestymistavan ratkaiseva kysymys koskee Arkhimedeen pisteen valintaa. Tämä koskettaa koko tutkimuksen ydintä. Tämän perustavan ongelman herättäminen alistaa jokaisen mahdollisen tieteellisen lähtökohdan perustavalle kritiikille. Ei ole mitään itsestään selvää syytä olettaa, että käsitteemme onnistuvat välittämään tietoa maailmasta. Voidaksemme perustella sen, että käsitteemme sanovat jotakin maailmasta, tarvitsemme näkemyksen loogisen ajattelun ja muun todellisuuden välisestä suhteesta. Mitä syytä meillä on olettaa, että ihmisen looginen ajattelu on rakennettu niin, että se tarjoaa meille tietoa maailmasta?

Moderni filosofia on yleensä myöntänyt Arkhimedeen pisteen tarpeellisuuden teoreettisen käsitteenmuodostuksen lähtökohdaksi ainakin siinä mielessä, että tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää tutkijan kriittistä itsereflektiota. Tutkijan on tehtävä selkoa omista perustavista lähtökohdistaan ja kriittisesti arvioitava niitä. Arkhimedeen pisteen etsintä näkyy selvästi esimerkiksi Descartesin systemaattisen epäilyn metodissa. 

Nykyfilosofian piirissä on kuitenkin myös monia ajattelijoita, jotka kokonaan kieltävät Arkhimedeen pisteen tarpeellisuuden tai mahdollisuuden. Esimerkiksi Raimo Tuomela kieltää tällaisen mahdollisuuden:

{{sitaatti|Ihmisen ajatteluun – enempää filosofiseen, tieteelliseen kuin arkipäiväiseenkään – ei liity mitään vankkumatonta ”Arkhimedeen kiintopistettä”, jonka avulla hän voisi ajattelu- ja tietomaailmaansa liikutella – ikävä kyllä. On nimittäin hyvin ymmärrettävää, että filosofit ovat tällaisia transsendentaalisia kiintopisteitä ja kivijalkoja järjestelmiinsä halunneet rakentaa. Intellektuaalisesti ne antaisivat hyvän perustan, jos olisivat mahdollisia. Emotionaalisesti ne taas luullakseni antavat tukea ja turvaa sekä vapauttavat pelosta ja ahdistuksesta samaan tapaan kuin magia ja uskonto, jotka myös perustuvat transsendentaaliperiaatteisiin tai ainakin periaatteisiin, joilla on samanlainen rooli.|Tuomela<ref name="tuomela">{{Kirjaviite | Tekijä = Tuomela, Raimo | Nimeke = Tiede, Toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1983 | Sivu = 6 }}</ref>}}

Tuomela kieltää, että tieteellisellä ajattelulla voisi olla ehdottoman varmaa lähtökohtaa. Tuomela perustaa tämän kieltonsa tiettyyn näkemykseen tieteellisen ajattelun luonteesta. Tämä näkemys tieteellisen ajattelun luonteesta oletettavasti perustuu johonkin tiedolliseen kiintopisteeseen. Katsoessaan tietävänsä, ettei tieteellinen ajattelu tarvitse varmaa lähtökohtaa, Tuomela joutuu lausumattomasti tukeutumaan johonkin lähtökohtaan, jonka varaan hän oletetun tietonsa rakentaa. Kieltäessään sen, että tieteelliset väitteet tarvitsevat lähtökohtaa, jonka varaan ne tietonsa rakentavat, Tuomela joutuu lausumattomasti olettamaan tällaisen lähtökohdan. 

Arkhimedeen piste on perimmäinen lähtökohta, jota ei enää perustella, ja johon viime kädessä tukeudutaan. Jokainen perustelu vetoaa lopulta johonkin, jota ei voida perustella. Jos tieteentekijä yleensä haluaa muodostaa käsitteitään perustellusti, hän joutuu perustelemaan käsitteitään jostakin lähtien, ja lopulta ajattelija päätyy lähtökohtaoletuksiin, joita hän ei enää voi perustella, jos hän ei halua ajautua loputtoman perustelun kehään. Ainoastaan kaikkitietävä Jumala ei tarvitse Arkhimedeen pistettä, koska Jumala tietää kaiken välittömän intuition pohjalta. Ihmisellä ei ole tällaista kaikkitietävän olennon välitöntä tietoa koko olevaisesta.

Tuomela puolustaa plastista näkemystä, jota hän kuvaa seuraavalla tavalla:

{{sitaatti|Transsendentaaliajattelun tilalle ehdotan plastista näkemystä, jonka mukaan ihmisen ajatusjärjestelmä muistuttaa purtta, jonka kaikki perustavatkin lankut ja laudat vaihdetaan uusiksi kesken purjehduksen. Toisin sanoen, ei-transsendentaalisen, antropologisen näkemyksemme mukaan ajatusjärjestelmän kyllä voidaan ajatella tavallaan perustuvan joillekin yleisille periaatteille, mutta nämä ovat muutettavissa olevia, ei-transsendentaalisia faktuaalisia periaatteita.|Tuomela<ref name="tuomela" />}}

Tuomelan käyttämä kielikuva on tieteenfilosofiassa yleisesti käytetty. Se ei kuitenkaan osoita, ettei Arkhimedeen pistettä tarvita. Se antaa vain tietynlaisen tulkinnan Arkhimedeen pisteelle. Tämän tulkinnan perustelu edellyttää tiedollista kiintopistettä, joka ankkuroi sen todellisuuteen.

Koska Tuomelan näkemyksen mukaan tieteellinen ajattelu ei tarvitse itsensä ulkopuolisia tukipisteitä, hänen oletuksensa mukaan tieteellisen ajattelun Arkhimedeen piste on siinä itsessään. Dooyeweerd kutsuu tätä näkemystä oletukseksi tieteellisen ajattelun itseriittoisuudesta. Itseriittoisuuden oletus sisältää uskon, että ihminen voi perustellusti muodostaa käsitteitä todellisuudesta tukeutumatta Jumalan ilmoituksen tarjoamaan kokonaisnäkemykseen. Itseriittoisuuden oletus on sikäli ongelmallinen, että itsekriittisen tutkijan pitäisi nimenomaan pystyä oikeuttamaan oletuksensa, että hänen käsitteensä tavoittavat todellisuuden. Tätä oikeuttamista hän ei voi tehdä pelkästään omien älyllisten kykyjensä varassa, koska ongelmana on osoittaa, että älylliset kyvyt tavoittavat todellisuuden. Dooyeweerdin mielestä oletus ajattelun itseriittoisuudesta kohtaa paroni von Münchhausenin ongelman: ihminen yrittää nostaa itsensä ylös suosta vetämällä itseään tukasta. Ihminen voi tietysti luoda käsitteitä ja teorioita ja muuttaa niitä ilman sellaista tukipistettä, joka antaisi tiedollisen oikeutuksen näille käsitteille ja teorioille. Ongelmaksi muodostuu tietää, mikä tiedollinen merkitys tällaisille ajattelun luomuksille tulisi antaa. Jos niillä ei ole perustaa todellisuudessa ja siten tiedollista oikeutusta, millä perusteella niitä kutsutaan tiedoksi?

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen toista perusongelmaa ”Miten looginen käsite onnistuu tavoittamaan jotakin käsitteenmuodostuksen kohteena olevasta todellisuuden osasta?” voidaan selventää käyttämällä hyväksi Popperin erottelua kolmesta maailmasta. Maailma 1 on ulkopuolellamme oleva maailma, joka sisältää fyysisiä ja biologisia esineitä ja olioita. Maailma 2 koostuu ihmisen ja eläinten mentaalisista sisällöistä. Maailma 3 koostuu ihmishengen tuotteista, erityisesti teorioista ja ideoista. Nämä kolme maailmaa vaikuttavat toisiinsa ja maailmojen 1 ja 2 yhdistäminen tapahtuu maailman 3 kautta. Käsitteet ja teoriat ovat ihmisen vapaita luomuksia, mutta ne kohdistuvat maailman 1 objekteihin. 

Kahden erillisen tekijän perusteltu yhdistäminen on mahdollista ainoastaan jonkin sellaisen varassa, jolla on yhteys molempiin yhdistettäviin tekijöihin. Mikä voi olla tällainen lähtökohta, yhdistävä tekijä tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa? Kristillisen näkemyksen mukaan tämä perimmäinen yhdistävä tekijä on Kristus, jonka kautta kaikki on luotu ja joka pitää kaikkea koossa. Nekään, jotka pyrkivät tutkimuksessa täysin uskonnollisesti neutraaliin lähestymistapaan, eivät onnistu välttämään laaja-alaisten oletusten tekemistä, vaikka he pyrkisivät piilottamaan omat uskonnolliset valintansa neutraaleilta kuulostavien sanojen taakse.

Kun ihminen muodostaa tieteellisiä käsitteitä, hän toimii kokonaisvaltaisena ihmisenä välittömän kokemuksensa varassa. Niinpä hänen toimintaansa ohjaavat kokonaisvaltaiset intuitiot todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Nämä intuitiot eivät ole neutraaleja havaintoja, vaan ne muokkautuvat osittain sen pohjalta, mitä ihminen pitää tietonsa perimmäisenä kiintopisteenä. Miten ihminen sitten suorittaa tieteellisen käsitteenmuodostuksen pohjana olevan teoreettisen synteesin, käsitteellisen yhdistämisen? 

Teoreettinen synteesi eli todellisuuden joidenkin tekijöiden tavoittaminen tieteellisessä käsitteessä tapahtuu ihmisen tietoisuuden sisällä. Käsitteitä muodostaessaan tutkija pyrkii saamaan käsitteellisesti otteen jostakin todellisuuden osa-alueesta. Voidakseen muodostaa tutkimuskohteestaan käsitteen hänen täytyy muodostaa näkemys sen suhteesta muuhun todellisuuteen. Tällaisen kokonaisnäkemyksen tutkija voi saavuttaa vain intuitiivisesti, koska tutkija ei ole kaikkitietävä olento. Hänen täytyy siis suhteuttaa tutkimuskohde omiin intuitiivisiin käsityksiinsä todellisuudesta kokonaisuutena. Nämä intuitiot voivat olla enemmän tai vähemmän oikeaan osuvia.

Ihminen toimii koko ajan kaikilla todellisuuden osa-alueilla: fysikaalisella, biologisella, psyykkisellä, loogisella, kielellisellä, sosiaalisella, moraalisella, taloudellisella ja uskon alueella. Toiminnassaan ihminen koko ajan yhdistää nämä osa-alueet toisiinsa. Kun ihminen suhteuttaa osa-alueet omaan peruskokemukseensa, hän luo käsityksen osa-alueiden keskinäisestä yhteydestä perustautuen intuitiiviseen käsitykseensä todellisuuden perimmäisestä yhteydestä ja alkuperästä. Intuitio merkitsee ensinnäkin tietoisuutta ajallisen todellisuuden jatkuvuudesta. Toisaalta intuitio merkitsee itsetietoisuutta, koska kaikki osa-alueet koetaan osana minuuden toiminnan piiriä ja minuuden maailmankokonaisuutta. 

Dooyeweerdin mukaan Arkhimedeen pisteen täytyy olla jotakin sellaista, mistä ihminen on kokemuksellisesti osallinen minuudessaan, koska ajattelua toteuttamassa on aina ajattelija. Jos ihminen ei voisi olla kokemuksellisesti kosketuksissa Arkhimedeen pisteeseen, hänen olisi mahdotonta ohjautua käsitteenmuodostuksessaan sen pohjalta, koska se jäisi hänen tietoisuudelleen vieraaksi. Ihmisen on mahdotonta käsitteenmuodostuksessa ohjautua jonkin sellaisen pohjalta, josta hänellä ei ole mitään intuitiivista käsitystä. Kristillisen näkemyksen mukaan Kristus voi toimia tieteellisen käsitteenmuodostuksen perustana, koska Kristus on koko todellisuuden yhtenäisyyden perusta, josta tutkija voi olla minuudessaan osallinen.

Jokainen tieteentekijä on eksistentiaalisesti jossakin tilanteessa. Hän katsoo todellisuutta joidenkin perustavien intuitioiden pohjalta ja pyrkii ymmärtämään todellisuutta niiden valossa. Tutkija rakentaa tiedolliset käsityksensä kokonaisvaltaisten intuitioiden varaan ja nojaa niihin tulkitessaan kokemuksessaan ilmenevää maailmaa. Jokaisen tieteentekijän perustava ongelma on pystyä määrittelemään oman ajattelunsa tukipisteet suhteessa todellisuuteen, ilman että määrittely tapahtuu täysin hänen subjektiivisen näkökulmansa ehdoilla.

Dooyeweerdin mielestä ihminen voi ymmärtää osa-alueiden välisen yhteyden vain intuition kautta. Intuitio puolestaan on sidottu analyyttiseen ajatteluun: ”Meidän täytyy hylätä jokainen yritys erottaa intuitio analyyttisesta aspektista ja asettaa se vastakohdaksi analyyttiselle ajattelulle salaperäisenä metafyysisenä kykynä.”<ref>Dooyeweerd 1955: 480</ref> Intuitio on se analyyttisen ajattelun pohjakerros, jonka kautta analyyttinen ajattelu on yhteydessä muihin osa-alueisiin.

Dooyeweerdin mukaan on olemassa kaksi intuition muotoa: välittömän kokemuksen intuitio, josta kaikki ihmiset ovat riippuvaisia tavallisessa elämässään, ja teoreettinen intuitio, jonka varassa tieteellinen käsitteenmuodostus tulee mahdolliseksi. Välittömän kokemuksen intuition kautta koemme yhteyden muuhun todellisuuteen. Teoreettinen intuitio puolestaan auttaa meitä analysoimaan osa-alueet ja muodostamaan tieteellisiä käsitteitä. Molempien intuitiivisten kokonaisnäkemysten totuus riippuu siitä, onko ihminen aidosti kosketuksissa todellisuuden yhtenäisyyden perustaan vai rakentuuko intuitio jonkin mytologisen kuvitelman varaan. Tämän arvioiminen on itsetuntemuksen asia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että teoreettinen käsitteenmuodostus on tietoisuuden sisällä tapahtuva teko, jossa analyyttinen ajattelu ja analyysin kohteena oleva todellisuuden aspekti yhdistetään. Minuus toteuttaa tämän yhdistämisen intuition avulla. Intuitio on analyysin pohjakerros, jonka avulla ihminen suhteuttaa kaikki todellisuuden aspektit itseensä. Tämä suhteuttaminen edellyttää tukeutumista joko Jumalan ilmoitukseen tai johonkin omaan uskonnolliseen vakaumukseen todellisuudesta kokonaisuutena. Intuitiivisella tasolla ihminen pyrkii tulemaan tietoiseksi todellisuuden eri osa-alueiden välisestä yhteydestä, koska hän jollakin minuutensa tasolla pystyy ottamaan etäisyyttä aikaan. Tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää sekä todellisuuden aspektien välistä ajallista yhteyttä että sitä, että käsitteitä muodostava ihminen pystyy saamaan kosketuksen todellisuuden kokonaistarkoitukseen, johon kaikki keskittyy ja jossa kaikki löytää yhteytensä. Niinpä kaikki tieto lopulta edellyttää itsetuntemusta.

Naturalistisen oletuksen mukaan tieteellinen ajattelu on itseriittoista siinä mielessä, ettei se tarvitse mitään itsensä ulkopuolista tukipistettä. Tieteisuskoisessa ajattelussa oletetaan, että ajattelun tukipiste on matemaattis-loogisessa ajattelussa, joka voidaan todentaa havaintojen välityksellä. Humanistiseen persoonallisuuden ihanteeseen nojautuva ajattelu olettaa, että tieteellisen käsitteenmuodostuksen tukipiste on ihmisen arvotajunnassa ja siihen perustuvassa ajattelussa. Näiden irrationalistiset vastineet etsivät ajattelun tukipistettä tajunnan virrasta, eksistentiaalisesta kokemuksesta tai konstruktivistisista tulkinnoista. Teistinen realismi puolestaan etsii ajattelun Arkhimedeen pistettä ihmisen ulkopuolelta, Jumalasta, mikä edellyttää sitä, että Jumala ilmoittaa itsensä. Kristillinen ajattelu tarkentaa tätä siten, että ajattelun Arkhimedeen piste on Kristus, joka on ihmiseksi tullut Jumala. Tullessaan ihmiseksi Jumala on samalla tullut inhimillisten havaintojen kohteeksi. Koska Kristuksen elämää koskevat silminnäkijätodistukset on tallennettu kirjalliseen muotoon evankeliumeissa, Kristus voidaan tuntea näiden todistusten pohjalta. Silminnäkijätodistukset välittävät Kristuksen itseilmoituksen, joka on rakennettu niin hienosyisten sisäisten todisteiden varaan, että se on itse itsensä todistava. Tämän itseilmoituksen pohjalta ihminen voi olla Kristuksesta osallinen minuudessaan. Tämä tekee mahdolliseksi sen, että hän voi muodostaa tieteelliset käsitteensä tukeutuen Kristuksen itseilmoitukseen. Kristus on yhdistävä tekijä ajattelun ja sen kohteen välillä, koska hän on molempien alkuperä ja koska hän pitää kaikkea koossa.

Jos ihminen ei ota ajattelunsa lähtökohdaksi Jumalan ilmoitusta, hän joutuu tekemään itseriittoiseksi lähtökohdakseen jonkin osan luomakunnasta. Tällöin tämä lähtökohdaksi valittu tekijä absolutisoidaan: se tehdään ehdottomaksi siinä mielessä, että sitä ei enää perustella millään muulla eikä sen ajatella perimmältään riippuvan mistään muusta.

Naturalistinen lähestymistapa pyrkii löytämään Arkhimedeen pisteen ajallisen todellisuuden osa-alueiden sisäpuolelta. Tämä voidaan sanoa toisinkin: naturalistinen lähestymistapa pyrkii löytämään Arkhimedeen pisteen itse tieteellisen ajattelun sisältä. Tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa looginen osa-alue yhdistetään tutkittavan osa-alueen kanssa. Tällaista yhdistämistä Dooyeweerd kutsuu käsitteelliseksi synteesiksi. On siis olemassa yhtä monta muotoa käsitteellistä synteesiä kuin on olemassa osa-alueitakin. Kun Arkhimedeen pistettä etsitään teoreettisen alueen sisältä, jokin näistä osasynteeseistä tehdään absoluuttiseksi ja kaikki muut teoreettisen synteesin muodot nähdään sille alistettuina. Tällainen absolutisointi on aina luonteeltaan myyttistä, koska se projisoi kohteeseensa jotakin sellaista, mitä sillä ei todellisuudessa ole, nimittäin ehdottoman aseman todellisuuden perustana. Tällainen todellisuuden osa-alueiden mytologisointi on merkinnyt erilaisten -ismien kuten materialismin, logisismin, biologismin, historismin jne. syntymistä.

{{sitaatti|Ne jotka puolustavat dogmia teoreettisen ajattelun itseriittoisuudesta, joutuvat etsimään omaa lähtökohtaansa itse teoreettisesta järjestä. Mutta teoreettinen järki joutuu etenemään synteettisellä tavalla johtuen rakenteeseensa kuuluvasta vastakkainasettelusta. On kuitenkin olemassa yhtä monta muotoa mahdollisia teoreettisia synteesejä kuin ajallisessa kokemuksessamme on ei-loogisia osa-alueita.

On olemassa käsitteellistä synteesiä, joka on luonteeltaan matemaattista, fysikaalista, biologista, psykologista, historiallista jne. Mistä näistä mahdollisista teoreettisista näkökulmista voi teoreettinen näkemys kokemustodellisuudesta etsiä lähtökohtaansa? Riippumatta siitä, miten valinta tehdään, se väistämättä merkitsee erityisen synteettisesti käsitetyn osa-alueen absolutisoimista.|Dooyeweerd<ref>Dooyeweerd 1953: 45–46</ref>}}

Ongelmana on, että jokainen näistä -ismeistä on yhtä hyvin tai yhtä huonosti perusteltavissa. Millään niistä ei periaatteessa ole etusijaa ennen toista. Käytännössä -ismin syntyminen merkitsee sitä, että tehdään ehdottomaksi lähtökohdaksi eli jumalallistetaan se osa-alue, jolla yhteiseksi nimittäjäksi valittu tekijä on ja kaikki muut osa-alueet nähdään tämän absolutisoidun alueen osina. Dooyeweerd osoittaa, että yritys palauttaa muiden osa-alueiden lakeja absolutisoidun osa-alueen lakeihin johtaa tieteellisen ajattelun sisäisiin ristiriitoihin. Tätä Dooyeweerd pitää osoituksena siitä, että naturalistiselle lähestymistavalle ominainen pelkistävä ajattelu ei pysty tekemään oikeutta todellisuudelle: osa-alueita ei voida palauttaa toisiinsa. 

Osa-alueen absolutisointi ja -ismien synty osoittaa Dooyeweerdin mukaan, ettei ole selvästi tajuttu tieteellisen käsitteenmuodostuksen luonnetta. Esimerkiksi fysiikan tutkimuksessa erotetaan todellisuuden fysikaalinen aspekti tutkimuksen kohteeksi. Niinpä ei ole perusteltua väittää, että koko todellisuus on fysikaalista sillä perusteella, että fysikaalinen tutkimus saa selville vain fysikaalisia tosiasioita. Sama pätee biologian, psykologian ja logiikan tutkimukseen. Tieteellisen ajattelun sisäiseen rakenteeseen kuuluu, että tutkimuksen kohteena oleva aspekti asetetaan loogisen analyysin kohteeksi, jolloin tullaan tietoiseksi laadullisesta erosta aspektien välillä ja vastakkainasettelusta loogisen aspektin ja käsitteellistämisen kohteena olevan todellisuuden osan välillä. Tieteellinen käsitteenmuodostus on sisäiseltä rakenteeltaan suhde loogisen osa-alueen ja analysoitavan osa-alueen välillä. Koska tieteellinen ajattelu on sisäiseltä rakenteeltaan suhde, minkäänlaisen absoluutin olemassaolo koko tieteellisen ajattelun alueella ei ole mahdollista. Jotta tieteellisessä käsitteessä voitaisiin yhdistää looginen aspekti ja tutkimuksen kohteena oleva aspekti, tarvitaan lähtökohta, tiedollinen kiintopiste, näiden molempien aspektien ulkopuolelta. Muuten yhdistäminen ei ole mahdollista tiedollisesti perustellulla tavalla.

Voimme ottaa esimerkiksi sen, miten eri lähtökohdista käsitteellistetään Downin oireyhtymää sairastava lapsi. Biologisesta näkökulmasta Downin oireyhtymää sairastava lapsi voidaan pelkistetysti kuvata organismiksi, jolla on kaikissa soluissaan yksi ylimääräinen kromosomi. Ylimääräisestä kromosomista seuraa erilaisia kehitysviiveitä sekä alttiutta joillekin sairauksille. Jos tämä biologinen näkökulma absolutisoidaan, voidaan tällaiset lapset nähdä olentoina, joiden biologinen rakenne on niin epätarkoituksenmukainen, että heidän syntymänsä voidaan perustellusti estää sikiöseulontojen ja näiden pohjalta tehtävien aborttien avulla. Tämä olisi biologisen aspektin absolutisoimista, biologian tekemistä koko lapsen ymmärtämisen perustaksi. Ihminen voi saada ymmärrystä tällaisen tulkinnan yksisilmäisyydestä pohtimalla itseään ja omia biologisia ominaisuuksiaan tällaisen absolutisoivan näkökulman valossa. Olisimmeko valmiit siihen, että meidät eliminoidaan siinä vaiheessa, kun meissä ilmenee biologisia vajavuuksia ja sairauksia? Olisiko yhteiskuntaamme luotava asiantuntijaelin, joka arvioi eri biologisten vajavuuksien vaikutusta elämän laatuun, ja ratkaisee siltä pohjalta, kenen elämän laatu on laskenut niin alhaiselle tasolle, että hänet on (tuskattomasti ja hänen tietämättään) eliminoitava hänen oman etunsa nimissä? Tavoittaako tällainen biologisoiva näkökulma sen, mikä on olennaista ihmisyydessä?

Dooyeweerd kuvaa kristillistä lähestymistapaa seuraavaan tapaan. Arkhimedes sanoi pystyvänsä vääntämään maan paikoiltaan, jos hänelle annettaisiin kiintopiste maan ulkopuolelta. Samalla tavalla tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää ajallisen todellisuuden osa-alueiden ulkopuolella olevaa Arkhimedeen pistettä. Tieteellisen käsitteenmuodostuksen edellytyksenä on kokonaisnäkemys todellisuudesta, ja vain ajallisen todellisuuden aspektien ulkopuolisesta Arkhimedeen pisteestä on mahdollista luoda tällainen kokonaisnäkemys. Mikään erityistieteellinen ajattelu ei voi toimia ilman kokonaisnäkemystä.

Mitä sitten tarkoittaa, että Kristus on tieteellisen ajattelun Arkhimedeen piste? Tämä tarkoittaa tieteellistä lähestymistapaa, jossa vastaukset tieteellisen tutkimuksen kolmeen transsendentaaliseen perusongelmaan muodostetaan Kristuksen Raamatussa olevan itseilmoituksen pohjalta. Ilmoitus paljastaa todellisuuden perimmäisen alkuperän sekä ihmisen syntiinlankeemuksen ja lunastuksen todellisuuden. Tosiasiat tulkitaan tämän evidenssin valossa, niin että Kristuksesta lähtien avautuu näkemys luomakunnan rakenteisiin. 

{{sitaatti|Olemme osoittaneet, että filosofinen näkemys ajallisen todellisuuden rakenteeseen (ja siksi myös totuuden rakenteeseen) on ehdottoman riippuvainen tutkijan Arkhimedeen pisteestä. Saadaksemme totuudenmukaisen näkemyksen ajallisen todellisuuden rakenteeseen meidän on välttämättä luovuttava pelkästään ajalliseen todellisuuteen rajoittuvasta näkökulmasta, jossa kokonaan hylätään Jumalan todellisuus. Filosofi ei kuitenkaan pysty luopumaan tämänpuoleiseen rajoittuvasta naturalistisesta näkökulmasta, jollei Kristuksessa meille ilmoitettu Jumalan totuus saa hänen sydäntään valtaansa. Kristuksessa kokemuksen rakenne avautuu ja vapautuu naturalistisen filosofian ennakkoluuloista. Kristillinen filosofinen ajattelu ei voi tehdä kompromissia tämän totuuden osalta.|Dooyeweerd<ref>Dooyeweerd 1955: 574</ref>}}  

Ihminen on sidottu kaikessa toiminnassaan aikaan. Ihminen on kuitenkin tietoinen ajasta, mikä kertoo siitä, että hän ei ole kokonaan suljettu ajalliseen todellisuuteen. 

{{Lainaus|Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.|{{rp|Saarn. 3:11}}}} 

Ihmisellä on sisäinen taipumus etsiä kosmoksen ja oman olemassaolonsa alkuperää. Tämä suuntautuminen kohti ajallisen todellisuuden alkuperää kertoo omalta osaltaan ihmisen minuuden kyvystä ottaa etäisyyttä aikaan. Ilman objektiivista Jumalan ilmoitusta tämä taipumus johtaa ihmisen kuitenkin uskonnollisten myyttien valtaan. Kristus on tutkijan Arkhimedeen pisteenä siinä määrin kuin tutkija on eksistentiaalisesti yhteydessä Kristuksen itseilmoituksen tarjoamaan tiedolliseen todistusaineistoon ja tarkastelee todellisuutta tämän tiedollisen perustan näkökulmasta.

Mitä merkitsee käsitteenmuodostuksen menetelmälle, että sen perimmäinen lähtökohta ei ole persoonaton maailmankaikkeuden osa vaan elävä Persoona, joka todistaa itse itsensä Totuudeksi? Se merkitsee ensinnäkin sitä, että käsitteenmuodostuksen lähtökohtana on tämän elävän persoonan itseilmoitukseen sisältyvä tiedollinen evidenssi. Kristillinen käsitteenmuodostuksen menetelmä rakentuu evidenssille, Kristuksen omalle itseilmoitukselle, joka välittyy evankeliumien silminnäkijätodistajien välityksellä. Sikäli kuin tieteellinen tutkimus perustautuu Kristukseen, se tukeutuu ilmoitettuun totuuteen. Useimmissa tapauksissa sana ”Totuus” Raamatussa merkitsee lujuutta, varmuutta ja luotettavuutta. Tieteentekijän tutkimustyö voi rakentua totuudenmukaiselle perustalle, kun hän sydämessään tukeutuu totuuteen, ”kun hänen sydämensä ottaa vastaan Jumalan ilmoituksen”, joka on annettu Jumalan Sanassa.  

Jumala on kaiken totuuden alkuperä ja lähde. Kristus on täydellinen ilmoitus Jumalasta ja Totuuden täydellinen merkitys. Irrallaan Totuuden tuonpuoleisesta täyteydestä totuuden ajallisilla ulottuvuuksilla ei ole mitään merkitystä tai pätevyyttä. Ainoastaan totuuden tuonpuoleinen, uskonnollinen ulottuvuus, joka koskettaa sydäntä, antaa kaikille ajallisille totuuksille niiden pysyvyyden ja varmuuden. Seisoessamme totuudessa subjektiivinen ymmärryksemme suuntautuu oikealla tavalla ajalliseen maailmaan. En ollenkaan kiellä, että synti yhä uudelleen himmentää kristityn ymmärrystä. Enkä kiellä sitä, että monet ei-kristillisistä lähtökohdista tutkimustaan tekevät tutkijat ovat paljastaneet suhteellisen tosia asiaintiloja ajallisen todellisuuden sisällä. Mutta todella kristillisen filosofian ei tulisi koskaan epäillä sitä, että kaikki suhteellinen totuus ajallisen todellisuuden sisällä on ainoastaan tosi Totuuden täyteydessä, jonka Jumala on ilmaissut Kristuksessa. Suhteellisen tekeminen ehdottomaksi muuttaa totuuden valheeksi.<ref>Dooyeweerd 1955: 572</ref>

Kristuksella on keskeinen asema tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa, koska hänellä on keskeinen asema todellisuudessa. Kristus on sekä kosmologian että tietoteorian keskus. Siksi hän on perimmäinen viitekehys, johon jokainen tieteellinen käsite on suhteutettava. Kristillisestä lähtökohdasta on mahdotonta pitää neutraalina metodia, joka ei millään tavalla ota huomioon Kristusta. Koska Kristuksen kautta todellisuus kokonaisuutena tulee ymmärrettäväksi, metodi, joka ei ota perustakseen Kristusta, tekee perustavan kosmologisen virheen. Se ymmärtää väärin maailmankaikkeuden kokonaisuuden, mikä puolestaan vääristää tosiasioille annettua teoreettista tulkintaa.

Kaikki erilaiset -ismit kuten materialismi, fysikalismi, matematismi, biologismi, ja logisismi perustuvat kosmologiseen harhaan, jonka mukaan todellisuuden yhtenäisyyden perusta olisi löydettävissä jostakin ajallisen todellisuuden aspektista. Kukin näistä -ismeistä päätyy pelkistämään todellisuutta tavalla, joka ei tee oikeutta sen moninaisuudelle. Kun ihminen saa näkemyksen Kristuksen ontologiseen keskeisyyteen, hän samalla saa perustan luopua ontologisesti pelkistävästä ajattelusta.

Tullessaan ihmiseksi Kristus ilmoitti Jumalan olemuksen tavalla, joka on ihmisen kokemuksen tavoitettavissa. Tällainen ilmoitus ei välittyisi luotettavasti, jos empiirisen kokemuksen rakenteessa olisi tietoteoreettinen kuilu havaitsijan ja havainnon kohteen välillä. Kristuksen seuraajien tieto Kristuksesta perustui siihen, mitä he olivat kuulleet ja nähneet. Kosmoksen alkuperä, perimmäinen tarkoitus ja olemassaolon keskus on ilmoittanut itsensä ihmisen empiirisen kokemuksen rakenteessa ja tämä ilmoitus on meille välitetty silminnäkijöiden kertomana evankeliumeissa. Näin ajattelun Arkhimedeen pisteeksi, sen lähtökohdaksi tulee Totuus, joka on Persoona, ja joka itse todistaa itsensä totuuden koko voimalla. Siksi kristillinen ajattelu ei ole sidottu tulkinnan suljettuun kehään.

Tieteellinen käsitteenmuodostus on olennaisella tavalla riippuvainen itsetuntemuksesta, koska vain olemuksensa keskuksessa ihminen voi kokea yhteyden kaikkien eri osa-alueiden välillä, joissa hän toimii. Näkemys todellisuudesta kokonaisuutena on aina suhteessa näkemykseen tämän kokonaisuuden alkuperästä. Muodostaessaan kokonaiskäsitystään ihminen joutuu samalla ottamaan kantaa omaan alkuperäänsä ja muodostamaan käsityksen itsestään suhteessa tähän alkuperään. Tästä muodostuu Dooyeweerdin mukaan kolmas perustava ongelma tieteelliselle käsitteenmuodostukselle: kysymys kriittisen itsereflektion mahdollisuudesta.