Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation sisältökriteeri

=== Opetussisältöjen puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa ===
. 
Gregory ja Woods (1972: 171-174) eivät pidä mielekkäänä luonnehtia indoktrinaatiota opetukseksi, jolla välitetään ilmeisen epätosia uskomuksia. Doktriinit eivät ole heidän mielestään ilmeisen epätosia, vaan ne ovat ennemminkin uskomuksia, joiden puolesta ei ole riittävää todistusaineistoa.
	
Flew'n mielestä todistusaineistoon nähden on olemassa kaksi hyvin erityyppistä uskomusten joukkoa ja indoktrinaatio voidaan erottaa kasvatuksellisesta opetuksesta sen mukaan, minkä tyyppisiä uskomuksia se opettaa. 
Ensinnäkin on olemassa valtava ero ─ ─ arvojen ja tosiasioiden opettamisen välillä. Ja tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kohdalla on tehtävä yhtä merkittävä erottelu: yhdessä ääripäässä ovat uskomukset, jotka voimme parhaan todistusaineiston pohjalta sanoa tietävämme, ja vastakkaisessa ääripäässä ovat uskomukset, joille ei ole olemassa mitään todistusaineistoa ─ ─. (Flew 1972b: 107.)    

Flew'n mukaan indoktrinaatiossa pyritään opettamaan uskomuksia, joiden puolesta ei ole esittää mitään todistusaineistoa. Wilsonin mukaan tällaisten uskomusten puolesta ei ole "mitään julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa" (Wilson 1964: 27-8). Kyseiset uskomukset ovat siten vailla perusteita, eikä ole järkevää syytä uskoa niihin. 
	
Kriteeri, jonka mukaan opilliset uskomukset tunnistaa siitä, että niiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, kuulostaa lupaavalta, mutta sekin kohtaa ongelmia. Luettelen seuraavassa joitakin ongelmia, joita käsittelen tuonnempana vähän tarkemmin: 
	 
(1) Tieteenfilosofia ja tietoteoria eivät ole onnistuneet yksiselitteisesti määrittelemään, mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona.
	
(2) Filosofiassa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä kelpaa päteväksi todistusaineistoksi. 
	
(3) Filosofisessa keskustelussa ei olla yksimielisiä siitä, merkitseekö riittävän todistusaineiston esittäminen, että jokainen uskomus on perusteltava joillakin toisilla uskomuksilla.
	
Määritelmä, jonka mukaan opilliset uskomukset ovat sellaisia, joiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, ei auta erottamaan kasvatuksellista opetusta indoktrinaatiosta, koska nykyisellään ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä olisi hyväksyttävä todistusaineistoksi tai mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona. 
	
Myös tieteellisten teorioiden todistusaineisto saattaa olla osittain epäselvä. Tieteellisiä hypoteeseja on tosin mahdollista testata empiriisesti. On mahdollista asettaa hypoteeseja, johtaa niistä konkreettisia seurauksia ja verrata niitä empiirisiin tosiasioihin. Tällä tavalla on mahdollista osoittaa, että tieteellinen hypoteesi ei ole ristiriidassa tunnettujen empiiristen tosiasioiden kanssa. Kyseistä hypoteesia ei kuitenkaan ole mahdollista todistaa empiirisesti todeksi, koska mikään määrä testauksia ei osoita, etteikö voisi olla olemassa empiirisiä asiantiloja, joiden kanssa hypoteesi on ristiriidassa, vaikka niitä ei olekaan tähän mennessä löydetty. 
	
Parhaimmillakin tieteellisillä teorioilla on anomalioita (poikkeuksia), havaintoja, jotka näyttävät olevan yhteensopimattomia teorian pohjalta tehtyjen ennusteiden kanssa. Mikään teoria ei ole yhteensopiva kaikkien asiaankuuluvien havaintojen kanssa. Ongelmana on tietää, missä virhe piilee. Ensinnäkin virhe voi tietysti olla teoriassa, mutta virhe voi piillä myös niissä lisäoletuksissa, joita joudutaan tekemään, kun teoriasta johdetaan konkreettisia seurauksia. Virhe voi piillä myös koejärjestelyissä, joiden avulla empiiristä tietoa hankitaan. 
	
Tieteellinen tutkimus ja teorianmuodostus nojaavat ennakko-oletuksiin, joita ei pystytä todistamaan oikeiksi. Nämä ennakko-oletukset heijastuvat siihen, miten hypoteeseja muodostetaan. Hypoteeseja testataan havaintotiedon pohjalta. Tämä testaus ei kuitenkaan voi tapahtua irrallaan niistä oletuksista, joiden varassa teoria on muodostettu. Havainnot ovat riippuvaisia havainnoijan teoreettisesta taustasta ja oletuksista. Se, mitä yksilö havaitsee, on osittain riippuvaista siitä, millainen käsitejärjestelmä hänellä on, millaisia ennakko-oletuksia hän tekee, mitä hän odottaa näkevänsä tai havaitsevansa. Niinpä ei ole mahdollista tehdä tiukkaa eroa teoreettisten käsitteiden ja havaintokäsitteiden välillä, eikä siis ole mahdollista täysin ongelmattomasti testata teorioita empiirisesti. 
	
Entä sitten kolmas ongelma? Merkitseekö vaatimus riittävästä todistusaineistosta sitä, että jokainen uskomus pitäisi pystyä perustelemaan vetoamalla toisiin uskomuksiin, jotka tukevat sen pätevyyttä?
	
Oletetaan, että jokainen uskomus pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, joita pidetään luotettavina. Oletettavasti nämä toiset uskomukset täytyy taas perustella kolmansilla uskomuksilla. Tämä johtaa loputtomaan todistusten sarjaan, ellei sitten ole olemassa perususkomuksia, joihin voidaan uskoa perustellusti ilman että niitä tarvitsee todistaa toisilla uskomuksilla. Filosofisessa tietoteoriassa on oppisuunta, joka väittää tällaisia uskomuksia olevan. Sen mukaan on olemassa joitakin niin varmoja uskomuksia, että niitä ei voida epäillä, siis uskomuksia jotka ovat itsestään selviä tai joita ei voida ajatella koskaan tulevaisuudessa korjattavan. Se vaatii siksi kaikkien muiden uskomusten perustelemista lopulta näillä korjaamattomilla ja erehtymättömillä uskomuksilla. Tätä oppisuuntaan kutsutaan klassiseksi perustusteoriaksi, fundamenttiteoriaksi tai oikeutusteoreettiseksi fundamentalismiksi (ks. Lammenranta 1993: 3. luku). 
	
Perustusteoriaa voidaan luonnehtia kahden väitteen avulla (Lammenranta 1993: 137):

(1) On olemassa perususkomuksia.

(2) Kaikkien muiden uskomusten oikeutus on (ainakin osittain) riippuvainen perususkomuksista.
	
Perustusteorian eri muunnelmat ymmärtävät perususkomusten luonteen eri tavoilla. Klassinen perustusteoria vaati perususkomuksilta erehtymättömyyttä tai itsestään selvyyttä. Maltillisemmat perustusteorian muodot ovat lieventäneet näitä vaatimuksia.
	 
Jos riittävän todistusaineiston vaatimus määritellään klassisen perustusteorian pohjalta, pitäisi siis jokainen uskomus perustella joillakin toisilla uskomuksilla paitsi ne uskomukset, jotka ovat itsestään selviä tai niin varmoja, ettei niiden voida ajatella missään olosuhteissa osoittautuvan virheellisiksi. Perususkomukset ovat suoraan oikeutettuja tavalla, joka on riippumaton muiden uskomusten oikeutuksesta.
	
Klassinen perustusteoria olettaa, että perususkomuksista tekee oikeutettuja niiden erehtymättömyys (Lammenranta 1993:138, 143-): ne ovat sellaisia, joissa on mahdotonta erehtyä. Perustavan uskomuksen oletetusti yleispätevä määritelmä on seuraavanlainen:

Uskomus A on oikealla tavalla perustava henkilölle S, jos ja vain jos A on sellainen, että henkilö S ei oikeutetusti pidä mahdollisena että sitä pitäisi joskus korjata, tai jos A on itsestään selvä S:lle.
Tämä kriteeri on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen, koska itse tämä lause ei täytä niitä ehtoja, joita se asettaa perususkomuksille, vaikka se on yksi klassisen perustusteorian perususkomuksista. Jotta tämä lause voisi olla pätevästi perustava uskomus klassisen perustusteorian mukaan, sen pitäisi olla joko itsestään selvä tai sellainen, jota ei oikeutetusti voida ajatella joskus jouduttavan korjaamaan. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä pitää tätä kiistanalaista lausetta itsestään selvänä tai sellaisena, jota ei tarvitse koskaan korjata.   
	
Vallitseva tietoteoria suhtautuu epäillen klassisen perustusteorian oletukseen, että ihmisellä voisi olla erehtymättömiä uskomuksia ja että kaikki muut uskomukset pitäisi perustella näillä erehtymättömillä uskomuksilla. Klassisen perustusteorian pohjalta muodostettu opillisen uskomuksen määritelmä ja sen mukana sisältökriteeri olisi hyvin ongelmallinen, koska se määrittelisi suurimman osan tavallisista uskomuksista opillisiksi ja siten niiden opettamisen indoktrinaatioksi. Niinpä viime aikoina onkin kehitetty perustusteorian muotoja, joissa on luovuttu erehtymättömyyden ja korjaamattomuuden vaatimuksesta. Tiettyjen ehtojen vallitessa voidaan uskomuksia pitää pätevinä, vaikka ne eivät olekaan erehtymättömiä tai perusteltavissa erehtymättömien uskomusten avulla.
	
On suuri joukko uskomuksia, jotka ovat perustavia siinä mielessä, että niiden pätevyyttä ei voi perustella vetoamalla  muihin uskomuksiin. Nämä uskomukset eivät ole erehtymättömiä, mutta ne ovat kuitenkin yleensä riittävän luotettavia, niin että niitä voidaan pitää pätevinä. Tällaisia uskomuksia ovat esimerkiksi ne jotka perustuvat suoriin havaintoihin. Se, että uskon nyt naputtelevani tietokonetta, perustuu suoriin havaintoihini. Pitäisikö minulla olla joitakin muita uskomuksia, joiden avulla perustelen nämä suorat havaintoni, ennen kuin voin perustellusti uskoa niihin? Vai tiedänkö naputtelevani tietokonetta pelkästään suorien havaintojeni perusteella? Entä sitten kaikki asiat, jotka muistan tehneeni? Muistan esimerkiksi hetki sitten avanneeni kirjan ja lukeneeni siitä sivun. Voinko perustellusti uskoa lukeneeni sivun kirjasta sillä perusteella, että muistan niin tehneeni, vai pitäisikö minulla olla joitakin todisteita esittää tämän uskomukseni puolesta, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Oletetaan, että todisteena olisi tuore sormenjälki kirjassa. Miten tiedän tuon sormenjäljen olemassaolosta muuten kuin havainnon kautta, jonka pätevyys taas ilmeisesti pitäisi perustella jollakin muulla? Havaintotietoa ja muistitietoa pidetään kuitenkin yleensä perustavina tavalla, joka ei tiettyjen ehtojen vallitessa vaadi lisäperusteluja. Sama koskee esimerkiksi tietoa siitä, että muut ihmiset ovat samanlaisia ajattelevia ja tuntevia olentoja kuin itse olen. Voinko pätevästi uskoa lapseni olevan surullinen vain sillä perusteella, että hän käyttäytyy tavalla, joka ilmentää surua? Pitäisikö minun pystyä todistamaan tämä uskomukseni jollakin muulla uskomuksella, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Tietysti voin erehtyä kokemuksessani, mutta yhtä lailla voi ulkoinen todistusaineisto johtaa harhaan. 
	
Havaintoihin, muistiin, ja toisten ihmisten mielentiloihin kohdistuvat uskomukset ovat perustavia siinä mielessä, että niitä ei omaksuta minkään muun uskomuksen perusteella. Kun joku sanoo näkevänsä pöydän, hän ei välttämättä vetoa mihinkään muuhun todistusaineistoon kuin siihen kokemukseensa, että hän näkee pöydän tai että pöytä näyttäisi ilmenevän hänelle. Kun joku väittää lukeneensa sivun kirjasta, hän luottaa muistikuvaansa, jonka mukaan hän luki sivun. Sikäli kuin ei ole erityisiä syitä epäillä muistia, ihminen luottaa siihen pyrkimättä todistamaan sen varaan rakentamiensa uskomusten pätevyyttä muiden uskomustensa perusteella. Samalla tavalla hän päättelee jonkun ihmisen olevan surullinen tai iloinen sen kokemuksen perusteella, jonka hän saa ollessaan tämän kanssa. Tässäkin perustana on välitön kokemus, jonka hän toisesta saa. 
	
Kaikissa näissä tapauksissa tietty uskomus omaksutaan ilman, että sitä perustellaan muilla uskomuksilla. Vaikka se siis eräässä mielessä omaksutaan "ilman perusteluja", se ei kuitenkaan ole perusteeton. Tällaiset uskomukset ovat luotettavia normaaleissa olosuhteissa, joissa ei ole syytä olettaa näkevänsä aistiharhoja, muistavansa väärin tai saavansa väärän vaikutelman toisen ihmisen käyttäytymisestä. Samalla on kuitenkin totta, että ihminen voi erehtyä. Pelkkä kokemus ei ole riittävä tae uskomusten luotettavuudesta. Lisäksi uskomusten luotettavuus edellyttää, että nämä kokemukset tapahtuvat tiettyjen ehtojen vallitessa. Ongelmana on, että kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yleispätevästi, mitkä ovat ne ehdot, jotka tekevät tällaiset perustavat uskomukset päteviksi. Mutta vaikka kukaan ei olekaan onnistunut määrittelemään näitä ehtoja teoreettisesti, käytännössä on mahdollista riittävän hyvin erottaa luotettavat havainnot tai muistikuvat epäluotettavista, ja arvioida toisten ihmisten mielentiloja kohtuullisen hyvin. Näyttäisi siis perustellulta pitää tällaisia perustavia uskomuksia periaatteessa luotettavina, vaikka niiden luotettavuuden ehtoja ei pystytäkään yleispätevästi määrittelemään.