Muokataan osiota sivusta Onko moraaliopetus indoktrinaatiota?

=== Onko moraalilause epätosi? ===
 
Onko moraaliarvostelma epätosi? On selvää, että jos moraaliarvostelma on epätosi, on hyvin vaikea puolustaa sen opettamista totuutena. On kasvatuksellisesti epätarkoituksenmukaista opettaa epätosia väitteitä, ja tässä tapauksessa vain harvojen mielestä olisi ongelmallista luonnehtia sen opettamista indoktrinaatioksi. Jotkut moraalifilosofit väittävät, että kaikki moraaliset uskomukset ovat epätosia, ja että niitä siitä huolimatta melko tavanomaisesti opetetaan totuuksina. Toisin sanoen tämän kriteerin pohjalta moraaliopetus on näiden filosofien mielestä luonteeltaan indoktrinaatiota. 
	
Esimerkkinä tällaisen näkemyksen edustajista ovat J. L. Mackien (1917─1981) kaltaiset moraaliset antirealistit, joiden mielestä kaikki moraaliset väitteet ovat epätosia. Mackie perustelee näkemystään yksinkertaisesti: koska moraalisia väitteitä ei voi testata empiirisesti, ei ole perusteita uskoa moraalisen todellisuuden olemassaoloon, joten kaikki moraaliset väitteet ovat epätosia. Mackien moraalinen antirealismi on pohjimmiltaan ontologinen (olevaisen luonnetta koskeva) väite: todellisuudesta ei saa perusteita erotella moraalisesti oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. 

{{lainaus|"On konkreettinen tosiasia, että julmat teot eroavat ystävällisistä, ja että voimme oppia, niin kuin kaikki teemmekin, erottamaan ne melko hyvin käytännössä ja käyttämään sanoja "julma" ja "ystävällinen" melko selkeän, kuvaavan merkityksen perusteella; mutta onko yhtä konkreettinen tosiasia, että teot jotka ovat julmia ovat tuomittavia? Nyt käsiteltävä asia koskee arvon objektiivisuutta, ei niiden luonnollisten, tosiasiallisten erojen objektiivisuutta, joiden perusteella erilaisia arvoja asetetaan.|Mackie 1981: 17}}

Mackie kieltää, että julmat teot olisivat objektiivisesti tuomittavia. Ihmiset tavallisesti tuomitsevat ne, ja Mackien mielestä se on oikein, mutta tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen syyttömälle ihmiselle ei hänen mielestään ole moraalisesti väärin objektiivisessa merkityksessä. Tämä ei tarkoita, että Mackie suosittelisi tarpeettoman kärsimyksen tuottamista, vaan se tarkoittaa, että hänen mielestään ei ole olemassa mitään objektiivisia perusteita pitää sitä moraalisesti tuomittavana.
	
Tällainen antirealistinen näkemys, jonka mukaan kaikki moraalilauseet ovat epätosia, ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen. Suurin osa moraalifilosofeista pitää totena lausetta "on moraalisesti väärin tuottaa tarpeetonta kärsimystä". Moraalirealistit sanoisivat tämän lauseen olevan tosi, koska se vastaa moraalisen todellisuuden luonnetta. 
	
Klassinen moraalifilosofinen perinne (Sokrates, Platon, Aristoteles, Tuomas Akvinolainen) opettaa, että vahingoittaessaan muita ihminen vahingoittaa itseään, koska hän estää itseään elämästä aidosti inhimillistä elämää; hän vieraantuu hyvyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja viisaudesta. Hän estää itseään saavuttamasta elämänsä tarkoitusta ja toteuttamasta olemustaan. 
	
Tämän näkemyksen mukaan kaikkien ihmisten edut ovat yhtenevät. Moraalinen tieto on tietoa ihmisen olemuksesta ja hyvästä elämästä. Ihmisen oma etu vaatii moraalista käyttäytymistä. Moraalin vaatimukset voivat tosin pinnallisesti katsoen olla ristiriidassa ihmisen lyhytnäköisten tavoitteiden kanssa, mutta jos ihminen tarkastelee asiaa järkevästi, hän ymmärtää, ettei moraaliton toiminta ole hänen etunsa mukaista. 
	
Tämän perinteen mukaan hyvyys, oikeudenmukaisuus ja totuus kuuluvat ihmisyyteen. Moraaliton ihminen toimii oman ihmisyytensä vastaisesti ja estää itseään elämästä aidosti inhimillistä elämää. Moraalittomuus vahingoittaa eniten sen tekijää, koska se alentaa hänen elämänsä laatua. 
	
Tämän klassisen moraalirealismin selkeä vastakohta on Markiisi de Saden (1740─1814) filosofia. Hänen mukaansa ainoastaan paheellisuus on kannattavaa. Hyveen noudattaminen on vaarallista, koska se altistaa ihmisen muitten ahneudelle, petollisuudelle ja julmuudelle. Suojautuminen tätä uhkaa vastaan vaatii ihmistä itseään tulemaan paheelliseksi. Hyveellisestä ihmisestä tulee muiden uhri ja hän joutuu elämään elämäänsä heidän armoillaan. Vain paheellinen ihminen voi olla oman elämänsä mestari. Kuten Juliette toteaa: "Jokainen murha on sekä kommentti kaikkiin muihin murhiin että niihin osoitettu kritiikki, ja jokainen murha vaatii enemmän tehokkuutta seuraavan kohdalla". (Airaksinen 1995: 70.)
	
Klassinen moraalirealismi vastaa sadelaiseen kritiikkiin toteamalla, että paheellisuuden hinta on liian suuri, koska se alentaa ihmisen saalistavaksi pedoksi tai haaskaeläimeksi. Ihminen, joka saa ilonsa kaikkien rajojen rikkomisesta ja toisten vahingoittamisesta, ei elä aidosti inhimillistä elämää eikä koskaan löydä täyttymystä. Jokainen nautinto vain kiihottaa häntä uusiin räikeämpiin nautinnon muotoihin. Paheellisen väkivallan ja petoksen uhri voi menettää onnensa materiaaliset ja henkiset edellytykset, jos hän joutuu saalistajien armoille, mutta hänellä on kuitenkin perusedellytykset inhimilliseen elämään, jos hän on onnekkaampi. Viisauden ja rohkeuden hyveet voivat ohjata häntä suojautumaan tai puolustautumaan saalistajia vastaan. Sen sijaan saalistajasta tulee pohjimmiltaan tyydyttämätön olento, koska hänestä tulee kykenemätön löytämään elämänsä täyttymystä ihmiselle ominaisten hyveiden avulla.     
	
Jotkut kognitivistit ovat sitä mieltä, että moraali on jotain sellaista, mikä seuraa suoraan järjellisyyden olemuksesta. Immanuel Kantin (1724─1804) mielestä ihminen joutuu sisäiseen ristiriitaan tuottaessaan tarpeetonta kärsimystä muille, koska hän ei voi ajatella tämän periaatteen tulevan yleiseksi moraaliseksi periaatteeksi, joka pätee kaikissa vastaavissa tilanteissa. Moraalisen periaatteen tunnistaa siitä, että se on mahdollista universaalistaa. Koska moraalin vaatimus seuraa loogisen johdonmukaisuuden vaatimuksesta, ei moraalin vaatimusta voi kukaan järjellinen olento paeta.
	
Sadelaisen kritiikin mukaan juuri ristiriitaisuuksista ja sääntöjen rikkomisesta seuraa varsinainen nautinto. Paheellinen elämänsuunnitelma perustuu epäjohdonmukaisuuteen ja hajanaisuuteen. Koska hyvän päämäärät ovat tarkkaan määriteltyjä, ne eivät Saden mielestä ole minkään arvoisia. Pahat asiat puolestaan ovat käsittämättömiä ja sellaisina miellyttäviä. Mielihyvä edellyttää sitä, että on jotakin mitä kumota. Siksi on luotava sääntöjä, jotta ne voitaisiin rikkoa. (Airaksinen 1995: 55, 59, 72.)
	
Tässä kritiikissä näkyy miten sadelainen ristiriitojen ja rikkomusten varaan rakentuva nautinto itse asiassa edellyttää johdonmukaisuuden periaatetta ja moraalisten sääntöjen yleispätevyyttä. Paheellisen ihmisen nautinto perustuu siihen, että hän voi rikkoa moraalisen periaatteen ja toimia ristiriitaisesti. Ilman periaatteen olemassaoloa ei olisi myöskään rikkomuksen tuomaa nautintoa. Sääntöjen rikkomisesta nauttiminen osoittaa sadelaisen elostelijan tunnistavan niiden pätevyyden.  
	
Alan Gewirth (1978) on yhdistänyt aristoteelisen ja kantilaisen näkemyksen omassa teoriassaan. Gewirth väittää ihmisen joutuvan sisäiseen ristiriitaan tuottaessaan muille tarpeetonta kärsimystä. Jokainen ihminen toimii saavuttaakseen päämääriä ja pitää tavoittelemiaan asioita hyvinä. Voidakseen tavoitella hyvinä pitämiään asioita ihmisen täytyy olla vapaa ja hänellä täytyy olla hyvinvoinnin perustavat edellytykset. Koska hän joutuu vaatimaan oikeutta vapauteen ja hyvinvointiin voidakseen yleensä toimia ja tehdä haluamiaan tekoja, hänen täytyy suoda samat oikeudet muille ihmisille. Tästä seuraa moraalin keskeinen periaate: kunnioita kaikkien ihmisten oikeutta vapauteen ja hyvinvointiin. 
	
Jokainen ihminen toimii saavuttaakseen tarkoituksia, joita hän pitää hyvinä, ja hän odottaa muiden kunnioittavan vapauttaan ja perustavaa hyvinvointiaan, jotta hän voisi toimia hyväksi näkemällään tavalla. Tällaisen ihmisen on johdonmukaisuuden nimessä kunnioitettava kaikkien muidenkin ihmisten oikeutta vapauteen ja hyvinvointiin, jotka ovat puolestaan edellytyksiä heidän mahdollisuudelleen tavoitella hyvinä pitämiään asioita.  	
	
Kognitivismin piirissä on ollut myös hyvin voimakas intuitionistinen suuntaus. Intuitionistien mielestä on itsestäänselvää, että tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen on moraalisesti väärin. Se on järkiperäinen perususkomus, jota ei tarvitse perustella muilla uskomuksilla. Intuitio ei tässä yhteydessä tarkoita tunnetta tai vaistoa, vaan järkiperäistä näkemystä, joka on niin perustavanluonteinen, ettei sitä voida johtaa mistään toisesta näkemyksestä. Intuition pätevyyttä voidaan tarkastaa lähinnä vertaamalla sitä toisiin intuitioihin ja koko käsitysjärjestelmään ja pohtimalla, sopivatko käsitykset yhteen toistensa kanssa. Jos havaitaan epäjohdonmukaisuuksia, joudutaan joitakin käsityksiä muuttamaan. Yleensä muutetaan käsityksiä, jotka tuntuvat muutenkin epävarmoilta tai jotka eivät ole keskeisiä. Tällaista moraalisen pohdinnan muotoa kutsutaan pohdinnalliseksi tasapainotteluksi (reflective equilibrium). 
	
Richard Price (1723─1791) ilmaisee intuitionistisen näkemyksen seuraavasti:

{{lainaus|Eikö ymmärrys havaitse mitään väärää siinä, että joku tuottaa itselleen tai muille onnettomuuden ja tuhon? Eikö ole mitään todella väärää viattoman olennon hellittämättömässä ja loputtomassa kärsimyksessä? ─ "Se näyttää meistä väärältä." ─ Ja mitä syytä sinulla on epäillä, että se näyttää siltä mitä se on?  ─ ─ Voiko ihmismieli pitää hyvyyttä, kiitollisuutta ja totuudenmukaisuutta luonteeltaan samanlaisina kuin julmuutta, kiittämättömyyttä ja petollisuutta? ─ Yhtä hyvin pimeys voi näyttää valolta. (Price 1974: 45.)}} 

Price väittää, että jos teko ei ole objektiivisesti oikea tai väärä, se on objektiivisesti neutraali, ja silloin ymmärrys myös mieltää sen sellaiseksi. Ihminen ei kuitenkaan miellä kaikkia tekoja objektiivisesti neutraaleiksi tai yhdentekeviksi, vaan hän mieltää ainakin merkittävän osan teoista moraalisesti oikeiksi tai vääriksi. Tällä on merkitystä. Jos ihminen yleensä voi luottaa ymmärrykseensä, hänellä on syytä luottaa tähänkin peruserotteluun siitäkin huolimatta, että moraaliset erimielisyydet osoittavat, ettei ihminen ole tässä suhteessa erehtymätön. (Price 1974: 47-48.)
	
Kysymys moraalilauseen totuudesta on siten kiistanalainen. Mackien kaltainen skeptikkokin myöntää, että ihmiset tavallisesti pitävät tässä esimerkkinä käytettyä moraalista väitettä totena. Moraalisista kysymyksistä keskusteltaessa pidetään yleispätevänä totuutena, että on moraalisesti väärin tuottaa ihmiselle tarpeetonta kärsimystä. Vaikka Mackie on moraalinen antirealisti olettaessaan, että moraalitotuutta ei itse asiassa ole olemassa, hän myöntää, että moraalisia lauseita tavallisesti käytetään aivan kuin moraalitietoa olisi olemassa (hän on kognitivisti merkityksessä b). Keskustellessaan moraalista ihmiset tavallisesti olettavat tietävänsä, että on moraalisesti väärin tuottaa syyttömälle ihmiselle tarpeetonta kärsimystä. 
	
Kuitenkin juuri tämä kognitivismin ja antirealismin yhdistäminen merkitsee sisältökriteerin pohjalta koko moraaliopetuksen luonnehtimista indoktrinaatioksi. Kognitivismin mukaan ihmiset opettavat lapsilleen moraalisia periaatteita ikään kuin ne olisivat yleispäteviä totuuksia, joiden puolesta voidaan esittää tiedollisia perusteluja. Antirealismin mukaan ei näillä oletuksilla ja siten moraalisilla lauseilla kuitenkaan ole perustaa todellisuudessa. Nämä opetukset ovat siten kaikki epätosia, ja moraalikasvatusta on luonnehdittava indoktrinaatioksi.   
	
Se, miten Mackie pyrkii ratkaisemaan ristiriidan moraalisen antirealismin ja kognitivismin välillä, on teoria, jota hän kutsuu erehdysteoriaksi. Mackie itse luonnehtii sitä näin:

Vaikka useimmat ihmiset moraalisia väitteitä esittäessään lausumattomasti väittävätkin mm. viittaavansa johonkin objektiivisesti velvoittavaan, nämä väitteet ovat kaikki epätosia (Mackie 1981: 35).

Mackien mukaan ihmiset erehtyvät olettaessaan, että on olemassa moraalisia totuuksia, joista voi saada tietoa. Ihmiset erehtyvät moraalisten lauseiden luonteesta. Tämä väärä oletus on koko moraalisen käytännön perustana.  
	
Mackie selittää tämän erehdyksen johtuvan siitä, että ihmiset projisioivat omat tunteensa todellisuuteen. Todistaessaan esimerkiksi ihmisen olevan julma toista ihmistä kohtaan he samastuvat uhrin kärsimyksiin ja tuntevat sen niin epämiellyttäväksi ja vastenmieliseksi, että he alkavat luonnehtia tätä tekoa tuomittavaksi, pahaksi ja vääräksi. Heidän tunteensa värittää heidän tapaansa luonnehtia julmia tekoja. Heille ei riitä, että he luonnehtisivat julmia tekoja vastenmielisiksi, vaan he haluavat liittää julmiin tekoihin moraalisen tuomittavuuden ominaisuuden, jonka he käsittävät teon objektiiviseksi piirteeksi. Heistä moraalinen tuomittavuus on yksi piirre itse julmassa teossa, eivätkä he ymmärrä sen olevan pelkästään heidän oma tunnereaktionsa julmaa tekoa kohtaan. Kärjistäen voisi väittää, että koko vuosituhantinen moraalinen instituutio perustuu suureen erehdykseen, jota ei kukaan ennen Mackieta huomannut. Sukupolvi toisensa jälkeen on indoktrinoinut seuraavan sukupolven uskomaan tähän suureen erehdykseen, eikä kukaan ennen Mackieta ole nähnyt tätä suurta sekaannusta moraaliopetuksen ytimessä. 
	
Uskoessaan moraalin koko vuosituhantisen käytännön perustuvan erehdykseen, jota tuskin kukaan on ennen häntä huomannut, Mackie väittää lähes ainoana havainneensa erehdyksen, jonka melkein kaikki muut tekevät. Richard Hare (s. 1919) pitää tätä oletusta epätodennäköisenä. Mackien teorian ongelmana on Haren mukaan se, että Mackie ajattelee tavallisen ihmisen erehtyvän järjestelmällisesti sellaisissa tosiasioissa, jotka hänen pitäisi tämän teorian mukaan pystyä helposti saamaan selville. Miksei tätä erehdystä ole jo kauan sitten korjattu? ─ ─ On totta, että on olemassa optisia harhoja, mutta ne eivät petä meitä pitkään. Opimme esimerkiksi ottamaan huomioon valon taittumisen, kun arvioimme uima-altaan syvyyttä. Mackie joutuu olettamaan, että moraalissa olemme sellaisen pitkäaikaisen "optisen illuusion" uhreja, jota kukaan ei tiedostanut selvästi ennen kuin hän ja herra Robinson astuivat näyttämölle. (Hare 1982: 82.) 

Millä Mackie sitten perustelee väitteensä, että hän ei ole erehtynyt siinä, missä lähes kaikki muut erehtyvät? Millä hän perustelee väitettään, että ihmiset eivät yleensä pysty erottamaan omia tunteitaan todellisuudesta, samalla kun hän katsoo olevansa yksi niistä harvoista, jotka pystyvät tekemään tämän eron? Miten on mahdollista, että kaikki muut ovat tulleet indoktrinoiduiksi, mutta Mackie on ainoana tunnistanut suuren erehdyksen? 
	
Mackie ei suoranaisesti vastaa näihin kysymyksiin. Hänen argumenttinsa pyrkii osoittamaan antirealistisen näkemyksen järkevyyden. Mackien argumentin rakenne on seuraava. Moraalisen todellisuuden olemassaoloon olisi mahdollista uskoa ainoastaan, jos olisi olemassa vastaansanomaton rationaalinen todistus moraalisen todellisuuden olemassaolosta. Useita tällaisia todistusyrityksiä on tosin esitetty (eräs viimeisimmistä on Alan Gewirthin kehittelemä), mutta kaikissa niissä on havaittu loogisia ongelmia, eikä yksikään niistä ole rationaalisesti vastaansanomaton. Tästä todistuksen puutteesta seuraa Mackien mukaan, että ei ole rationaalisia perusteita väittää moraalisen todellisuuden olevan olemassa. 
	
Lisäksi on olemassa argumentteja, jotka todistavat, että moraalista todellisuutta ei ole olemassa. Kaikkein tunnetuimmat näistä ovat: (1) suhteellisuusargumentti ja (2) omituisuusargumentti. Suhteellisuusargumentti kiinnittää huomiota siihen, että keskeiset moraaliset käsitykset vaihtelevat kulttuurista, ihmisryhmästä ja ihmisestä toiseen. Omituisuusargumentti väittää ajatuksen objektiivisista arvoista olevan kummallinen tai omituinen. Mackie täydentää näitä argumentteja objektivointiteoriallaan: ihmisillä on taipumus projisioida tunteensa todellisuuteen ja tulkita näin värittynyt maailma objektiivisesti olemassa olevaksi.   
	
Kun näihin argumentteihin yhdistetään se tosiasia, ettei kukaan ole onnistunut rakentamaan vastaansanomatonta perustelua objektiivisen moraalisen todellisuuden puolesta, voidaan päätellä, ettei moraalista todellisuutta ole olemassa. Toisin sanoen, moraalirealismi on epätosi ja kaikki moraaliset väitteet ovat epätosia, koska sitä todellisuutta, josta ne oletettavasti puhuvat, ei ole olemassa. Koska tavallinen moraalinen kielenkäyttö kuitenkin olettaa, että moraaliset arvostelmat ovat tosia tai epätosia, on tämän kognitivistisen vakaumuksen lähdettä etsittävä jostain muualta kuin tosiasioista tai järjestä. Tältä pohjalta Mackie rakentaa objektivointiteoriansa, jonka mukaan ihmiset projisioivat tunteensa todellisuuteen ja muodostavat moraaliset käsityksensä projisioinnin pohjalta. Tarkastelen seuraavassa lyhyesti Mackien argumentteja. 

==== Suhteellisuusargumentti ====

Suhteellisuusargumentin mukaan moraaliset käsitykset vaihtelevat kulttuurista ja yhteisöstä toiseen. Jopa saman kulttuurin sisällä voi moraalisissa käsityksissä olla huomattavia eroja. Erot moraalikäsityksissä ovat niin syviä ja perustavia, että niitä ei Mackien mukaan ole mahdollista selittää samalla tavalla kuin selitämme käsityseroja esimerkiksi luonnontieteellisissä kysymyksissä. Moraalisten erimielisyyksien selitykseksi riittää ainoastaan oletus, että moraalista todellisuutta ei ole olemassa. Ihmisten moraaliset käsitykset perustuvat kulttuurisen sosialisaation pohjalta muotoutuneisiin elämäntapoihin ja asenteisiin. Sikäli kuin ihmisten asenteissa ja kulttuurisessa sosialisaatiossa on huomattavia eroja, heijastuvat nämä erot myös moraalisiin käsityksiin. (Mackie 1981: 36-37.)
	
Mackie kuitenkin myöntää, että pelkkä erimielisyyksien olemassaolo ei todista, etteikö moraalista todellisuutta olisi olemassa. Erimielisyyksiä on myös fysiikassa, biologiassa ja historiassa. Nämä luonnontieteelliset ja historialliset erimielisyydet eivät todista, ettei aineellista todellisuutta olisi olemassa tai ettei historiassa olisi tapahtunut mitään. Mikä sitten antaa Mackielle syyn päätyä vastaavista moraalisista erimielisyyksistä käsitykseen, että moraalista todellisuutta ei ole olemassa? 
	
Mackie antaa tähän kysymykseen kaksi vastausta. 

# Ensinnäkin erimielisyydet moraalissa ovat suurempia kuin aineellista todellisuutta koskevissa kysymyksissä. 

# Toiseksi, suuret erimielisyydet on helpompi selittää, jos oletetaan moraalisten käsitysten heijastelevan omaksuttua elämäntapaa ja sen pohjana olevaa sosialisaatiota, kuin jos oletetaan, että on olemassa moraalinen todellisuus, josta on mahdollista saada tietoa. 
	
Mackien suhteellisuusargumentti voidaan siten ilmaista kahden premissin varaan rakentuvana päätelmänä (P=premissi eli lähtökohtalause, J = johtopäätös). 

:P1 Moraalisissa käsityksissä on huomattavia eroja.

:P2 Moraaliset erimielisyydet heijastelevat eroja elämäntavoissa.
:------------------------------------------------------------
:J Ei ole olemassa moraalista todellisuutta.

Mackien argumentin tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että päätelmä seuraa loogisesti vain, jos lisätään kolmas premissi. Sen mukaan ihmiset eivät muodostaisi moraalisia käsityksiään elämäntapansa perusteella, jos objektiivinen moraalinen todellisuus olisi olemassa. Näin täydennettynä Mackien argumentin rakenne on seuraava:

:P1 Moraalisissa käsityksissä on huomattavia eroja.
:P2 Moraaliset erimielisyydet heijastelevat eroja elämäntavoissa.
:P3 Jos olisi olemassa moraalinen todellisuus, ihmiset eivät muodostaisi moraalisia käsityksiään elämäntapansa perusteella, vaan pelkästään todellisuuden pohjalta.

:Johtopäätös: Ei ole olemassa moraalista todellisuutta.
    
Näyttäisi kuitenkin olevan hyvin vähän perusteita uskoa Mackien kolmanteen premissiin. Ihmiset eivät välttämättä piittaa oikeutetuistakaan moraalisista vaatimuksista, jos ne ovat ristiriidassa heidän omien etujensa kanssa. Halu säilyttää mieluinen ja itselle edullinen elämäntapa saa ihmisen helposti jättämään moraalin vaatimukset huomiotta. 
	
Koska on hyviä perusteita hylätä Mackien kolmas oletus, ei Mackien päätelmä loogisesti seuraa eikä suhteellisuusargumentti todista, ettei moraalista todellisuutta ole olemassa. Päinvastoin, suhteellisuusargumenttia voidaan käyttää selittämään moraalisia erimielisyyksiä: vaikka objektiivisia moraalisia totuuksia onkin olemassa, ihmiset eivät ota niitä huomioon, jos ne ovat ristiriidassa heidän etujensa ja elämäntapansa kanssa. Etunäkökohdat voivat muovata sosialisaatiota, ja moraalisen todellisuuden vaatimukset voivat hämärtyä yhteisön tietoisuudessa. Tämä selittäisi moraalisissa käsityksissä vallitsevat suuret erimielisyydet. Niistä huolimatta on mahdollista pitää kiinni moraalirealistisesta käsityksestä, jonka mukaan moraalinen todellisuus on olemassa. 

==== Omituisuusargumentti ====

Mackien toinen argumentti moraalisen todellisuuden olemassaoloa vastaan on omituisuusargumentti. Sen mukaan ajatus moraalisen todellisuuden olemassaolosta on omituinen. Missä sellaisen todellisuuden voitaisiin ajatella olevan? Missä muodossa se voisi olla olemassa? On mahdollista paikallistaa luonnon esineet ja oliot, mutta voidaanko moraalinen hyvyys, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo paikallistaa samalla tavalla?
	
Omituisuusargumentissa on kaksi osaa. Ensinnäkin Mackie pitää omituisena ajatusta, että voisi olla olemassa moraalinen todellisuus. Toiseksi Mackie pitää omituisena ajatusta, että ihmisellä voisi olla moraalista tietoa. 
	
Mackie selventää omituisuusargumenttiaan kyseenalaistamalla teon luonnollisten ja moraalisten ominaisuuksien välisen suhteen (Mackie 1981:41). Hän ottaa esimerkiksi julman teon. Sitä voidaan kuvata pelkkänä tosiasiana: harkitusti julman teon tarkoituksena on tuottaa toiselle kipua pelkän huvin vuoksi. Toisaalta siitä voidaan lausua moraalinen arvostelma: julma teko on moraalisesti väärin. Mikä on suhde tekoa kuvaavien luonnollisten piirteiden ja sen oletetun moraalisen vääryyden välillä? Mackien mukaan tämä suhde ei perustu itse todellisuuteen vaan ihmisen tunteisiin ja niiden projisiointiin. Oletus, että julman teon täydellinen kuvaus edellyttäisi sen luonnehtimista moraalisesti vääräksi, on Mackien mukaan omituinen, koska itse julmaan tekoon ei kuulu moraalisen vääryyden ominaisuutta. 
	
Tämä esimerkki osoittaa, että omituisuusargumentti on luonteeltaan subjektiivinen: ajatus objektiivisista arvoista on joidenkin mielestä omituinen. Argumentin merkitystä kuitenkin vähentää, että suuri osa ihmiskunnasta olettaa tällaisia objektiivisia arvoja ja normeja olevan olemassa eivätkä he koe siinä mitään omituista.  
	
Mackien vastauksena saattaisi olla, että nämä ihmiset eivät huomaa projisioivansa tunteitaan todellisuuteen, ja siksi he eivät myöskään huomaa, että todellisuudessa itsessään ei ole moraalista hyvyyttä tai pahuutta. Jos he huomaisivat syyllistyvänsä projisiointiin, he myös huomaisivat miten omituinen koko ajatus moraalisesta todellisuudesta on.  
	
Mackien vastauksen ongelmana on, että monet niistäkään ihmisistä, jotka tuntevat hyvin hänen argumenttinsa, eivät koe mitään omituista ajatuksessa, että objektiivisesti päteviä arvoja ja normeja on olemassa. Se, että Mackie kokee objektiiviset arvot omituisiksi, ei sinänsä todista niiden olevan sellaisia. Mitä syytä meillä on olettaa, että Mackie on tältä osin oikeassa ja lähes kaikki muut ihmiset ovat väärässä? Hän väittää, että kaikki muut projisioivat tunteitaan todellisuuteen puhuessaan moraalista. Omasta mielestään hän itse on siinä määrin vapaa tästä taipumuksesta, että pystyy näkemään sen erehdykseksi. Kiistan toinen osapuoli voi kuitenkin väittää, että Mackie itse projisioi tunteitaan todellisuuteen, ja että hän siksi kokee objektiiviset arvot omituisiksi. Koska kyseessä on näin mullistava väite, olisi odottanut Mackien perustelevan sitä huolellisesti. Miksi meidän pitäisi uskoa, että kaikki muut erehtyvät ja Mackie on oikeassa? 

==== Objektivointiteoria ====

Objektivointiteoria on Mackien erehdysteorian osa suhteellisuusargumentin ja omituisuusargumentin lisäksi. Sen perustana on tavallisesta kokemuksesta tuttu tosiasia, että ihmisillä on taipumusta projisioida tunteitaan todellisuuteen. Ihmiset erehtyvät moraalin luonteesta, koska he tietämättään projisioivat omat tunteensa itsensä ulkopuolelle ja pitävät näin värittynyttä maailmaa moraalisena todellisuutena.
	
Mackie pyrkii selittämään moraalisten instituutioiden alkuperän viittaamalla lausumattomiin sopimuksiin, jotka on kehitetty ratkaisemaan osittaisia ristiriitoja. Hän käyttää Humen esimerkkiä: "Kaksi miestä soutaa venettä ja tekee sen yhteisen sopimuksen perusteella, vaikka he eivät olekaan koskaan tehneet lupauksia toisilleen" (Hume 1965: Book III, Part II, Sect II). Mackie kehittää tätä esimerkkiä huomauttamalla, että molempien miesten panosta tarvitaan ja kumpikin ymmärtää, että ellei hän souda, ei sitä tee toinenkaan. Molemmat haluavat päästä rannalle. Kun yksi alkaa soutaa, toinen reagoi soutamalla hänen kanssaan, mikä puolestaan rohkaisee sitä, joka aloitti, ja näin vähitellen kehittyy lausumaton sopimus, jossa molemmat tekevät oman osansa yhteiseksi hyödyksi (Mackie 1980: 82-83, 88-89). Samanlaisia vastavuoroisuuden ja molemmille hyödyllisen yhteistyön periaatteita voidaan käyttää selittämään myös monimutkaisempia moraalisia tapoja. Lopulta hyväksymisen ja hylkäämisen tunteet kehittyvät näiden sopimusten ympärille. Tapahtuu objektivaatioprosessi, jolla Mackie tarkoittaa sitä, että näitä arvostuksia ja tunteita aletaan pitää objektiivisesti pätevinä ja velvoittavina. Kuitenkaan niissä ei ole muuta objektiivista kuin tiettyihin arvostuksiin liitetyt piirteet. Näin ihmisten tunteista ja arvostuksista lähtöisin olevien tekijöiden katsotaan toimivan näistä arvostuksista riippumatta. (Mackie 1980: 149-150.)
	
Mackien argumentti on kuitenkin heikosti perusteltu, ja hänen käyttämänsä esimerkki todistaa päinvastaista kuin hän väittää. Mackien kuvaus moraalisten instituutioiden kehityksestä viittaa siihen, että inhimillisten suhteiden rakenteessa on objektiivisia tekijöitä, jotka johtavat tietynlaisten lausumattomien sopimusten kehittymiseen. Koska nämä sopimukset määräytyvät suurelta osin näiden objektiivisten ehtojen kautta, ne eivät ole keinotekoisia keksintöjä, vaan ne perustuvat tiettyjen asiantilojen löytämiseen ja havaitsemiseen. Inhimillisen elämän rakenne asettaa tiukkoja rajoituksia moraalisäännöille ─ mitkä tahansa säännöt eivät ole käytännössä mahdollisia. Näiden sääntöjen muotoutumista rajoittavat ihmisten välisten suhteiden rakenteisiin sisältyvät ehdot. Se tosiasia, että tietyt tunteet liitetään moraalisiin sääntöihin, ei poista niiden objektiivisuutta. Päinvastoin, on luonnollista olettaa, että hyväksymisen ja hylkäämisen tunteet liittyvät niihin juuri siksi, että ne ovat objektiivisesti tärkeitä.   
	
Mackien objektivointiteorian perusteluksi ei riitä pelkkä viittaus ihmisten taipumukseen projisioida tunteitaan ulkopuoliseen maailmaan. Tämän yleisen psykologisen tosiasian esille ottaminen ei riitä, koska on ratkaistava, kumpi kiistan osapuolista syyllistyy projisiointiin. Mikä yleensä saisi ihmisen projisioimaan tunteensa ulkopuoliseen todellisuuteen ja näkemään siellä moraalisia arvoja? Mackie voisi vedota Sigmund Freudin (1856─1939) selitykseen moraalin alkuperästä. Freudin selityksen lähtökohtana on Charles Darwinin (1809─1882) olettamus, jonka mukaan ihmiset elivät alun perin pienissä laumoissa, joissa vanhimman ja vahvimman uroksen mustasukkaisuus esti seksuaalisen vapauden. Alkulaumaa hallitsee väkivaltainen ja mustasukkainen isä, joka pitää kaikki naiset itsellään ja ajaa aikuistuvat pojat pois. Jokainen pojista haluaa isänsä tavoin saada kaikki naiset omikseen. Eräänä päivänä karkotetut veljekset liittyvät yhteen, tappavat ja syövät isänsä ja tekevät siten lopun alkulaumasta. Näin toimiessaan he samalla luovat yhteiskunnallisen kaaoksen. Vaikka veljet olivat liittyneet yhteen kukistaakseen isänsä, he kilpailivat keskenään naisista, ja kaikkien taistelussa kaikkia vastaan järjestys oli vaarassa tuhoutua. Kukaan ei ollut enää niin ylivoimainen, että olisi voinut ottaa isän roolin ja onnistua. Siksi pojat tuntevat pelkoa ja syyllisyyttä. He tuntevat pelkoa, koska heidän keskinäiset ristiriitansa merkitsevät vaaraa tulla tapetuksi. He tuntevat syyllisyyttä, koska he ovat tappaneet rakastamansa ihmisen. Vaikka veljet vihasivat isäänsä, koska hän seisoi heidän vallantarpeensa ja seksuaalisten pyrkimystensä tiellä, he myös rakastivat ja ihailivat häntä. Tyydytettyään vihansa heidän kiintymyksensä pääsi esille. Se ilmeni katumuksena ja syyllisyydentunteina. Tästä syntyy perustava moraalinen ahdistus, jonka tukahduttamiseksi aletaan luoda tabuja. Freudin mukaan tämä on sekä moraalin, neuroottisen persoonallisuuden että uskonnon alkuperä. (Freud 1989: 150-151, 166-172, 182.)
	
Freudin tulkinnan mukaan halut saattavat tukahdutettuina johtaa neuroosiin, ja halujen tukahduttamisessa on moraalilla keskeinen sija. Varhaisimmat kiellot ja tabut kohdistuvat nimenomaan kaikkein voimakkaimpiin haluihin. Ihmisellä on kaksinainen suhde näihin kieltoihin. Yhtäältä hän ei mitään niin haluaisi kuin rikkoa niitä, toisaalta juuri siksi hän pitää niitä ehdottoman velvoittavina. Moraalin pitäminen ehdottoman velvoittavana merkitsee siten neuroosin kaltaista tilaa, joka perustuu tabuihin ja syyllisyydentunteisiin. Omatunto eli yliminä syntyy seurauksena vanhempien kieltojen ja vaatimusten sisäistämisestä osana Oidipus-kompleksin ratkaisua. Ihminen vieraantuu todellisuudesta ja liukuu perustelemattomien pelkojen ja syyllisyydentunteiden maailmaan. Neuroottiset ihmiset tuottavat uusia moraalisääntöjä ja jatkuvia rajoituksia sovitukseksi tehdyistä rikoksista ja suojaksi uusien rikosten tekemistä vastaan. Vaikka moraali onkin sivilisaatiolle välttämätöntä, on se Freudin mielestä kuitenkin perimmältään keinotekoinen, ja sen liiallinen korostus on haitallista psykologiselle tasapainolle. Eräässä mielessä moraali on itse asiassa tarpeeton, jopa vahingollinen. Terveet ihmiset eivät tarvitse sitä, jos vain yhteiselämän kehykset on hyvin määritelty. (Freud 1989: 44-55, 68-70, 184-187.) 
	
Vaikka Freudin selitystä moraalin alkuperästä ei haluttaisikaan pitää historiallisena tosikertomuksena vaan tarinana, valaisevana kielikuvana, on selitykseltä kuitenkin vaadittava sisäistä johdonmukaisuutta. Jos se sisältää ristiriidan, se ei toimi hyvin edes kielikuvana. Sen tehtävänä on selittää, miten on voitu siirtyä tilasta, jossa ihmisten väliset suhteet perustuvat voimankäyttöön ja jossa jokainen pyrkii alistamaan muut tahtoonsa, tilaan, jossa yhteiskunnallisesti vakiintuneet normit ja instituutiot säätelevät ihmisten käyttäytymistä. Vaiheet, joiden kautta tämä siirtyminen tapahtuu, ovat syyllisyys, tabujen säätäminen ja lopuksi yhteiskuntasopimuksen solmiminen. "Mutta näistä jokainen edellyttää juuri niiden yhteiskunnallisten normien ja instituutioiden aiempaa olemassaoloa ja toimimista, joiden alkuperä niiden on määrä selittää." (MacIntyre 1970: 60.)
	
Syyllisyys on yksilön reaktio hänen itseään sitovaksi katsomansa normin rikkomiseen, se ei ole pelkästään voimakas kielteinen tunnetila. Syyllisyys edellyttää tietoisuutta moraalisesta rikkomuksesta. Miten pojat voivat yleensä kokea syyllisyyttä tappaessaan isänsä luonnontilassa, täydellisessä moraalisessa tyhjiössä? Jos oletetaan, ettei mitään moraalista viitekehystä ole olemassa, ei ole syytä pitää tekoa moraalisesti vääränä. Jos oletetaan heidän tekoaan seuranneen yhteisöllisen kaaoksen, voitaisiin ajatella heidän kokeneen yksinkertaisesti pelkoa. Ehkä Freud haluaa vain sanoa, että tässä ristiriitatilanteessa ihmismieli osoittautuu haavoittuvaksi. Se ei pystykään käsittelemään tilanteessa syntyviä paineita. Niinpä pojat keksivät moraalisen järjestelmän, joka antaa heille järjestyksen ja turvallisuuden tunteen mutta samalla synnyttää heissä tuskallista syyllisyyttä. (MacIntyre 1970: 60; Airaksinen 1991.)
	
Jos ihmismieli on näin heikko ja haavoittuva, ei ole syytä olettaa sen reagoivan pystyttämällä järjestelmän yhteiselämän koordinoimiseksi. On mielekkäämpää olettaa pelon tuskan ja paniikin ottavan vallan ihmisestä. Tällä tavalla on vaikea selittää moraalin syntyä. Ennemminkin poikien reaktion selittämiseksi on oletettava moraalin olemassaolo jo luonnontilassa. (Airaksinen 1991.) Ajatus moraalista ihmisen viettienergiaa tukahduttavana ja neurooseja tuottavana tekijänä antaa moraalista yksipuolisen kuvan. Pikemminkin moraali on ihmisen minuutta olennaisesti rakentava tekijä, joka itsessään on henkisen voiman lähde.
	
Mackie voisi ehkä Freudiin vedoten perustella objektivointiteoriaansa (jonka mukaan usko moraalin objektiivisuuteen on seurausta ihmisten tunteiden projisioimisesta ulkoiseen todellisuuteen) sanomalla, että ihmiset haluavat uskoa moraalitotuuteen, koska se auttaa heitä pakenemaan torjuttuja halujaan, synnyttää turvallisuuden tunteen tai tekee heille mahdolliseksi vaatia muilta ihmisiltä haluamaansa käyttäytymistä. Eikö kuitenkin ole yhtä mahdollista, että Mackie haluaa tehdä mitä itse haluaa tarvitsematta ottaa huomioon moraalin vaatimuksia? Ehkä hänellä on jokin syy toivoa, että kaikkia velvoittavaa moraalia ei ole olemassa? Ehkä Mackien kokemus objektiivisten arvojen omituisuudesta heijastelee hänen omia tunteitaan pikemmin kuin objektiivisia asioidentiloja. 
	
Oletus yleismaailmallisen, järjestelmällisen ja sukupolvien yli ulottuvan moraalisen indoktrinaation todellisuudesta on tietysti loogisesti mahdollinen näin määritellyn sisältökriteerin pohjalta. Mutta niin kauan kuin sen puolustajilla ei ole esittää hyviä perusteluja sen puolesta, voi olla perustellumpaa olettaa yleisen moraalisen käytännön opettavan moraalisia periaatteita totuuksina, koska ne ovat tosia ja koska niiden on jollakin tavalla päätelty tai havaittu olevan tosia. 
	
Koska erehdysteoria pohjautuu suhteellisuusargumenttiin ja omituisuusargumenttiin, jotka eivät ole rationaalisesti päteviä, voidaan objektivointiteoriaa käyttää tukemaan moraalirealismia. Sen avulla voidaan selittää ihmisten moraalisissa käsityksissä olevia eroja. Ihmisten taipumus projisioida tunteitaan todellisuuteen tekee heille joissakin tapauksissa vaikeaksi tunnistaa, mikä on objektiivisesti oikein tai väärin.

==== Kooste ====
 
Mackie väittää, että moraalisen todellisuuden voidaan tietää olevan olemassa ainoastaan, jos pystytään kiistatta todistamaan sen olemassaolo. Hän ei edellytä samanlaista rationaalista varmuutta antirealistiselta argumentilta. Hän myöntää, että se on luonteeltaan hypoteettinen. Mackie siis soveltaa erilaisia kriteereitä moraalirealistisen ja antirealistisen argumentin arviointiin. Koska kumpikaan hänen esittämistään antirealistisista argumenteista ei ole loogisesti pätevä, hänen objektivointiteorialtaan putoaa pohja pois. 
	
Moraalirealismia voidaan perustella moraaliseen käytäntöön sisältyvällä vakaumuksella, että moraalisia totuuksia on olemassa. Koska useimmat ihmiset käytännössä pitävät moraalisia sääntöjä ja arvoja objektiivisesti pätevinä, on kiistattomien argumenttien puutteessa mielekästä rakentaa asiaa koskevat käsityksemme käytännön varaan.
  	
Kun on pohdittu sisältökriteeriin sisältyvää väitettä, jonka mukaan moraalista todellisuutta ei ole olemassa ja kaikki moraalilauseet ovat epätosia, voidaan seuraavaksi siirtyä pohtimaan tietoteoreettista kysymystä: Tiedetäänkö moraalilauseen olevan epätosi?