Muokataan osiota sivusta Keskustelu:Anselmin jumalatodistus

== Hairahtuuko Anselm kehäpäättelyyn? ==

On selvää, että jos Jumala suoraan määritellään välttämättömäksi olennoksi, tästä määritelmästä voi helpostikin deduktiivisesti johtaa Jumalan olevan todella olemassa (''per definitionem'' eli määritelmän nojalla). Tässä tapauksessa on kuitenkin mahdollista vaatia määritelmää muutettavaksi tai ainakin itse käyttää toista määritelmää, jolla ei ole tällaisia seurauksia. Tällainen suora määritelmä vaikuttaa toisin sanoen mahdolliselta muttei ainoalta mahdolliselta eikä siksi ole avoimessa keskusteluavaruudessa todistusvoimainen, vaan siihen vetoava argumentointi olisi kehäpäättelynomaista.

Anselm ei kuitenkaan tee mitään tämäntapaistakaan. Hän päinvastoin selittää perustellen, miten ihmiselle on ensinnäkin mahdollista muodostaa käsitys siitä, mitä suurempaa ei ole mahdollista ajatella. Näin toimiminen ei tuntune useimmista filosofisesti orientoituneista ateisteistakaan sinänsä ongelmalliselta: siinähän puhutaan pelkästä ajattelusta eikä vielä lainkaan väitetä, että se, mistä näin muodostuu käsitys, olisi todella olemassa. Eihän ateisti halunne olla siinä mielessä tyhmän maineessa, että väittäisi olevansa kykenemätön ajattelemaan perässä sen, minkä Anselm on jo aiemmin ajatellut ja yksityiskohtaisesti selittänyt. Ateisti halunnee päinvastoin käydä viisaasta, osoittaa ymmärtäneensä Anselmin ajatuksenjuoksun &ndash; ja sitten osoittaa sen joko riittämättömäksi tai jollain muulla tavoin onnahtavaksi. Näin hän olisi osoittanut älyllisen etevämmyytensä ja vienyt pisteet kotiin fiksua esittäneeltä supranaturalistilta. Siispä tällainen ateisti toteaisi Anselmin argumentin ensimmäiseen kohtaan jotain sentapaista, että "ymmärrän kyllä, millaisesta kuvitellusta olennosta puhut, mutta et saa minua alkuunkaan vakuuttumaan, että sellainen olisi todella olemassa".

Kun Anselm tämän jälkeen siirtyy eteenpäin, lähtökohtana on se, että ateisti on jo hyväksynyt Anselmin puhuvan sellaisesta, mikä on kyllä ajateltavissa, tosin sillä lisäyksellä, että tämä, mistä nyt teoreettisesti keskustellaan, "tuskin on olemassa"/"ei voida osoittaa olevan olemassa" tms. (agnostinen kanta) tai "ei takuulla ole olemassa"/"kieltäydyn myöntämästä olevan olemassa"/"kieltäydyn ajattelemasta olemassaolevaksi" tms. (ateistinen kanta). Väittelijät siis toisin sanoen ovat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että tämä, mitä suurempaa on mahdotonta ajatella, on olemassa (ainakin) '''siinä abstraktin teoreettisessa merkityksessä, että sen määritelmä ei ole sisäisesti ristiriitainen'''. Keskustelu kuitenkin koski Jumalan '''todellista''' olemassaoloa, joten ateisti voi tyytyväisenä todeta, ettei Anselm ilmeisen huolellisesta ajatuskehittelystään huolimatta ole näköjään päässyt vielä mihinkään todistustaakkansa kannalta myönteiseen tulokseen eikä onnistunut kiristämään opponentiltaan minkäänlaista myönnytystä.

Jumala tosin jossain mielessä "voisi olla olemassa" mutta se ei ole ateismin kannalta vaarallista, sillä ylivoimaisesti suurin osa siitä, mikä tässä mielessä "voisi olla olemassa" ei kuitenkaan todellisuudessa ole olemassa. Ateisti voi jopa ajatella olevansa kovastikin niskan päällä: koska ylivoimaisesti suurin osa tällä tavalla mahdollisesta olemassaolosta ei kuitenkaan ole todellista, hänen kannaltaan voi vaikuttaa riittävältä vedota vain tähän ja todeta, että on järkevää olettaa, ettei '''mikään''', mikä voisi olla olemassa mutta minkä olemassaolosta ei ole muuta näyttöä, ole todellisesti olemassa. (Richard Dawkins on ajankohtainen esimerkki tällaisesta perustelijasta.) Tämä näyttäisi riittävältä argumentilta, sillä vaikka supranaturalisti voisikin oikeutetusti siihen huomauttaa, että tällä perusteella ei esim. tapiirejakaan olisi ollut olemassa ennen kuin ne löydettiin, ateisti voisi todeta tyytyvänsä väittämään, ettei pelkkään teoreettiseen mahdollisuuteen perustuvalla tapiirien olemassaoloväittämällä ollut riittäviä perusteita, joten niiden '''todellisen''' olemassaolon uskominen ei olisi ollut järkevää ennen kuin ne oli löydetty, ja että niiden löytämisen jälkeen tieteen itseään korjaava prosessi ilomielin myönsi niiden olemassaolon &ndash; ilman, että olisi saanut mitään syytä luopua kriittisestä perusasenteestaan. Aivan samoin tiede kyllä myöntäisi Jumalankin olemassaolon, jos sellainen jostain löytyisi &ndash; mikä tietysti ateistin riemuksi on ilmeisen mahdotonta, kristityt kun tunnetusti uskovat nimenomaan '''näkymättömään''' Jumalaan. Näin siis ateisti näyttää olevan nyt lähellä lopullista voittoa: kristitty teisti on yksinkertaisesti herkkäuskoinen hölmö, sekä kriittiseen ajatteluun ilmeisen kykenemätön että uskomuksissaan mielivaltaisen valikoiva. Tämä tulos on ateistille enemmän kuin riittävä, Jumalan olemassaolon periaatteellisen mahdottomuuden osoittamisyritykseen ryhtymiseen ei ollut alun perinkään mitään tarvetta (jos kohta ei keinojakaan).

Näin siis sinänsä laiskasti pelanneet "leijonat" ovat "pelin" ensi erän jälkeen omissa silmissään selvästi voitolla kovasti ponnistelleista "kristityistä".

Tämä abstraktin teoreettisessa sisäisen ristiriidattomuuden mielessä olemassaoleminen on muuten samantapaista kuin vaikkapa kompleksilukujen olemassaolo matematiikassa: vaikka onkin tunnetusti niin, ettei minkään luvun toinen potenssi voi olla negatiivinen, niin kompleksilukujen konstruktio ei kuitenkaan johda ristiriitaan jo tunnettujen matematiikan tulosten kanssa. Nämä tunnetut tulokset nimittäin koskevat sellaisia lukuja, joilla ei ole imaginaariulottuvuutta, joka taas jo nimensäkin mukaan on "vain kuviteltu". Näin ollen matemaatiikkojen voi sanoa jakautuvan tässä vaiheessa kahdenlaisiin tutkijoihin: "imaginaarimatemaatikkoihin", jotka jostain syystä haluavat miettiä, mitä kuviteltujen lukujen olemassaolosta muka seuraisi, ja "reaalimatemaatikkoihin", jotka ovat kiinnostuneita vain "oikeasti olemassaolevien lukujen" eli reaalilukujen tutkimisesta ja pitävät näitä kuvitelluista luvuista kiinnostuneita "imaginaristeja" siksi jotenkin lapsellisina satuilijoina.

Argumentin ensimmäisen osan läpikäynnin jälkeen ateistinen opponentti siis myöntää Anselmin olevan oikeassa siinä, että tämän tarkoittaman kriteerin mukaista olentoa on mahdollista ajatella ja että tätä kriteeriä käyttäen on mahdollista selvittää, ajatellaanko tällaista vai jotain muunlaista olentoa. Yhtä mieltä siis ollaan tällaisesta ihmisajattelun kyvystä, ei sen enemmästä.

Toisessa vaiheessa Anselmin opponoija odottaa tämän yrittävän jotain uutta, sillä tähänastinenhan ei näköjään ole johtamassa muuhun Anselmin kannalta myönteiseen tulokseen kuin enintään jonkinlaiseen lohdutuspalkintoon siinä mielessä, että näin määritellyn olennon todellinen olemassaolo ei ole järjenvastaista; silti se näyttää olevan äärimmäisen epätodennäköistä, joten Anselm näyttäisi olevan tekemässä oman maalin: osoittavan, että Jumala voisi kyllä periaatteessa ollakin olemassa, mutta todellisuudessa "tuskin on olemassa". Tällöin siis ateisti on todennäköisesti, lähes varmastikin, oikeassa, Anselm hengenheimolaisineen taas yhtä todennäköisesti, siis lähes varmasti, väärässä &ndash; ja on vielä kaiken huipuksi nähnyt suuren vaivan päätyäkseen omalta kannaltaan näin noloon tulokseen! Ateisti hykertelee pöydän alla tyytyväisenä käsiään malttaen tuskin odottaa Anselmin puheenvuoron päättymistä: kaikki valtit näyttävät jo olevan hänen hallussaan.

Ateistiopponenttinsa yllätykseksi, lähes pettymykseksikin (sillä kovin pöljän vastustajan murskaavakaan peittoaminen ei ole erityisen merkittävä saavutus) Anselm ei kuitenkaan tunnu vieläkään huomaavan, mihin on joutumassa, eikä yritä mitään irtiottoa tai suunnanmuutosta vaan päinvastoin yksinkertaisesti vain jatkaa samaan suuntaan: kun kerran hänen kriteerinsä on järjellisesti toimiva eli sitä käyttäen päästään yhteiseen käsitykseen siitä, että on mahdollista ajatella sellaista, mitä suurempaa ei ole mahdollista ajatella, ja erottaa perustellusti tämä kaikesta muusta, niin samaa ajatuslinjaa voidaan saumattomasti jatkaa ottamalla seuraavaksi esiin tämän olennon todellista olemassaoloa koskeva kysymys. Sitähän ateisti juuri halusikin: nyt hän lopultakin pääsee osoittamaan leijonankyntensä peitoten Anselmin yhdellä iskulla toteamalla vain yksikantaan, että voihan tällaista tosin kuvitella, mutta pelkästään kuviteltu on osattava erottaa todella olemassaolevasta. Kun ateisti siis nyt miettii mielessään, miten hän tämän murskaavan kritiikkinsä mahdollisimman terävästi ja voitonriemuisesti esittäisi &ndash; olisiko vaikkapa "spagettihirviö" vielä naurettavampi esimerkki vain periaatteessa kuviteltavissa olevasta olennosta kuin "pizzahirviö" &ndash; Anselm tyynen viileästi päättääkin pitkän puheenvuoronsa kysäisemällä häneltä, voisiko hän jollain tavoin perustellusti kiistää väitteen, jonka mukaan sellainen, joka on välttämättä olemassa, on suurempi kuin sellainen, jonka olemassaolo on jonkinlaisesta satunnaisuudesta riippuvaisena enemmän tai vähemmän epävarmaa.

Tätäpä ei ateisti ollut tullutkaan ajatelleeksi. Hänen järkensä todistaa hänelle Anselmin olevan oikeassa: jos jonkin olemassaolo on sattumanvaraista, se ei ole yhtä hyvää tai suurta kuin sellainen olemassaolo, joka on täysin välttämätöntä ja siitä syystä varmaa. Siksi ei voi kieltää, että silloin, kun puhutaan siitä, mitä suurempaa ei voida ajatella, puhutaan sellaisesta, mikä on varmasti myös todella olemassa. Ateisti todennäköisesti ärtyy tästä ja ajattelee Anselmin huiputtaneen. Hän voi käydä mielessään läpi koko siihenastisen keskustelun ja miettiä, olisiko hänen pitänyt jo aiemmin esittää jokin painava vastalause. Hän miettii kuumeisesti, voisiko vielä tässä vaiheessa jonkin sellaisen esittää. Valitettavasti mitään toimivaa ei tule mieleen: hän olisi tosin voinut kieltäytyä koko keskustelusta, mutta se nyt ei ainakaan olisi osoittanut ateismin älyllistä ylemmyyttä; jos hän suostuu Jumalan olemassaoloa koskevaan keskusteluun, hänen on käytännön syistä pakko hyväksyä se Anselmin ehdotus, että keskustelun pohjaksi koetetaan määritellä ymmärrettävästi, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan Jumalasta &ndash; muutenhan hän kannattaisi sellaista absurdia kantaa, että voidaan väitellä järkevästi, vaikka ei edes tiedetä, puhutaanko samasta asiastakaan; kun Anselm sitten määrittelee puheen kohteen sellaisella tavalla, joka ei vetoa mihinkään pyhään tekstiin vaan pelkkiin inhimillisiin järjenkykyihin, vastalauseita tai reunahuomautuksiakaan ei pääse ateistiselta pohjalta esittämään: järkeenhän tässä keskustelussa nimenomaan oli tarkoituskin rajoittua, eihän muuta yhteistä pohjaa keskustelukumppaneilla yksinkertaisesti ollut. Näin ateisti siis tajuaa, että hänellä ei vastassaan olekaan pelkkä "pieni ja tyhmä vähemmistöryhmä" vaan viime kädessä '''oman järkensä todistus''': Anselm siis on onnistunut haastamaan todistajanaitioon vastustajansa omat järjenkyvyt. Miten ateisti nyt voisi kumota oman järkensä ja julistaa sen kelvottomaksi todistajaksi &ndash; ja esiintyä vielä sen jälkeen "paremman tiedon ja järjen valon" edustajana koppavasti niitä kohtaan, joilla on Anselmin usko?

Anselm antaa ateistille harkinta-aikaa niin paljon kuin tämä vain haluaa (nyt on jo 10. vuosisata hyvällä alulla). Kun ateisti ei enää vaadi lisää ajatteluaikaa, Anselm voi todeta tuloksen: ''modus ponens'', jota kukaan loogisesti ajatteleva ei voi kiistää, tuottaa tähän mennessä sanotusta ja ateistin ääneen tai vaikenemalla myöntämästä sen johtopäätöksen, että sellainen Jumala, jonka olemassaolosta he olivat sopineet järjen tasolla keskustelevansa, on välttämättä myös todella olemassa.

Tämä muistuttaa kompleksilukujen olemassaolon osoittamista: "imaginaarimatemaatikot" ovat pystyneet osoittamaan, että kompleksilukumatematiikka tuottaa kaikki klassisen matematiikan tulokset ja lisäksi vielä sellaisia matemaattisesti tosia tuloksia, joihin ei klassisilla lukujoukoilla ollut ylletty; tämä liittyy siihen, että kompleksilukujen joukolla on sellaisia täydellisyysominaisuuksia, joita sitä pienemmillä lukujoukoilla ei ole ja joita "reaalimatemaatikot" eivät olleet osanneet "ainoilta todellisilta luvuiltaan" toivoakaan. Tämän jälkeen "reaalimatemaatikoilla" on vain kaksi vaihtoehtoa: joko pitäytyä siihen, että vain reaalimatematiikka on "oikeaa matematiikkaa", '''"koska me olemme sitä mieltä"''', tai sitten myöntää, että heistä alun perin pelkältä mielikuvituksen leikiltä vaikuttanut imaginaarimatematiikka tosiasiassa johtikin olennaisesti parempaan ja syvempään käsitykseen matematiikan tutkimuskohteista. Jos he tämän tunnustavat, he samalla vaihtavat leiriä ja heistäkin tulee alun perin halveksimiaan "imaginaarimatemaatikkoja".  &ndash; Sikäli kuin tiedän, matematiikan ammattilaisten joukossa nykyään edellätarkoitetunlaiset reaalimatemaatikot mahtuvat tyhjään joukkoon; tässä voin tosin olla väärässäkin, mutta vähintäänkin on niin, että jos heitä vielä esiintyisi, juuri heidän yleisesti katsottaisiin olevan "pieni ja tyhmä vähemmistöryhmä". Samoin aktiiviateistit ovat kaikkialla ihmisten joukossa selvänä vähemmistönä &ndash; eivätkä itsekään juuri halua muistella ateismin varaan rakennettujen suurisuuntaisten yhteiskuntakokeilujen tuloksia.

Kun nyt koko tämä Anselmin argumentti tunnetaan, voidaan lyhyesti todeta, että Jumalan olemassaolo kuuluu jo Jumalan käsitteeseen ja seuraa suoraan siitä: kun puhutaan Jumalasta, puhutaan välttämättä olemassaolevasta, itsestään olemassaolevasta, iankaikkisesti kaikkien ajan ja paikan rajoitusten ulkopuolella olemassaolevasta olennosta. Tämä '''ei''' siis kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi pelkkä tarkoitushakuisen kehämäinen Jumalan suora määritteleminen välttämättä olemassaolevaksi vaan nimenomaan varsinaisesta määritelmästä lähtien '''johdettu tulos''' &ndash; matematiikan terminologian mukainen ''teoreema''. Kertaalleen pätevästi johdettu teoreema on kuitenkin matematiikassakin jatkossa siinä mielessä aksioomaa muistuttavassa asemassa, että siihen voi vedota suoraan tarvitsematta johtaa sitä uudelleen: esim. kolmiolaskuissa käytetään Pythagoraan teoreemaa suoraan todistamatta sitä joka laskun yhteydessä erikseen; toistelu ei lisäisi todistuksen pätevyyteen mitään. Sama teoreemaperiaate koskee myös Jumalan olemassaoloa: elleivät antiteistit pysty kumoamaan Anselmin jumalatodistusta, kristilliset apologeetat voivat vedota siihen pätevänä järjen todistuksena Jumalan (välttämättömästi) todellisesta olemassaolosta.

Elävä kristillinen usko tarvitsee kyllä Jumalan sanan ravintoa tyytymättä pelkkiin parhaisiinkaan järjen päätelmiin (näin ilman muuta oli Anselminkin uskon laita); mutta kun apostolien tehtäviin Raamatun (2.Kor. 10.luku) mukaan kuuluu myös Jumalan tuntemista vastaan nostettujen järjen päätelmien '''kumoaminen''', voi sanoa, että argumentoinnillaankin Anselm on uskollisesti hoitanut apostolista virkaansa.

''Näköjään tämä teksti oli jäänyt allekirjoittamatta. Se on historiatietojen mukaan lisätty 20. elokuuta 2009 kello 11.46. Allekirjoituksen osalta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan":''

--[[Käyttäjä:Apollos|Apollos]] 8. marraskuuta 2010 kello 22.31 (EET)