Muokataan osiota sivusta A New Critique of Theoretical Thought (kirja)

== Humanistinen perusmotiivi ==
 
Renessanssin aikana syntyi kolmas perusmotiivi länsimaiseen kulttuuriin. Renessanssi oli erityisesti kiinnostunut ihmisen ”uudelleen syntymästä” luonnollisessa merkityksessä. Oli koittanut ”uusi aikakausi”, joka vaatii ”uutta ihmistä”, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä eikä ole enää riippuvainen auktoriteeteista. Renessanssin syvin uskonnollinen perusta oli humanistinen usko ihmispersoonallisuuden vapauteen ja kykyyn saada tietoa todellisuuden perimmäisestä olemuksesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Ihmisen vapaus tarkoittaa vapautta kaikesta jumaluskoon perustuvasta kuuliaisuudesta. Ihmisen autonomia tarkoittaa sitä, että ihmispersoonallisuus on laki itselleen.

Humanistinen uskonto, jossa ihmispersoonallisuus asetetaan koko todellisuuden keskukseksi, synnytti uuden näkemyksen ”luonnosta”. Ylpeästi tietoisena omasta autonomiastaan ja vapaudestaan ihminen näki ”luonnon” äärettömien mahdollisuuksien kenttänä, jossa ihmispersoonallisuuden suvereenisuus täytyy ilmaista luonnon ilmiöiden täydellisen hallinnan kautta. Persoonallisuuden ihanteensa motivoimana humanismi omaksui uuden matemaattisen tieteen metodin ja korotti sen tieteen ihanteeksi, jonka päämääränä on luonnon täydellinen hallinta sen matemaattisesti ilmaistavien lakien tuntemisen kautta. Humanismi uskoi, että tiede tekisi ihmisen todella vapaaksi ja kohottaisi hänet uskonnollisten ennakkoluulojen yläpuolelle.

Tieteen ihanne joutui kuitenkin ristiriitaan persoonallisuuden ihanteen kanssa, koska matemaattisten lainalaisuuksien täysin hallitsema luonto ei jättänyt tilaa ihmisen vapaudelle. Tieteen ihanteena on humanismin mukaan täydellinen tiedollinen järjestelmä, jonka ulkopuolelle ei jää mitään. Persoonallisuuden ihanteena on humanistisen käsityksen mukaan ihmisen täydellinen vapaus. Tieteen kaikenkäsittävä järjestelmä tekee mahdottomaksi ihmisen vapauden ja päinvastoin. Humanistisen filosofian monimutkaiset järjestelmät ovat olleet yritystä sovittaa toisiinsa luonto ja vapaus, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa, jos niille annetaan ehdoton asema ja niistä tulee uskonnollistyyppisen palvonnan kohteita.<ref>Dooyeweerd 1953: 169–494</ref>

Humanistinen lähestymistapa etsii tieteen ja filosofian Arkhimedeen pistettä jostakin inhimillisen kokemuksen luonnollisesta aspektista. Se hylkää ajatuksen, että Jumalan ilmoitus voisi antaa tietoa todellisuuden alkuperästä ja sen perimmäisestä järjestyksestä. Humanismi pitää itsestään selvyytenä, ettei Jumalan ilmoitusta tarvita. Tämä vakaumus perustuu myyttiseen käsitykseen ihmisen järjen tai havaintojen kyvyistä, joita pidetään tieteellisen ajattelun Arkhimedeen pisteenä. Humanistinen vakaumus ei ole itsekriittinen oman lähtökohtansa suhteen, vaan antaa sille itsestään selvyyden aseman. Näin hämärtyy tietoisuus siitä, että tutkija on rajallinen olento, joka elää osana todellisuutta, jota hän ei ole itse luonut.<ref>Dooyeweerd 1953: 501–505</ref>

Koska humanismin perustavan usko ihmisen vapauteen ja hyvyyteen on voitu kyseenalaistaa useista erilaisista lähtökohdista, länsimaisessa kulttuurissa on saanut yhä enemmän sijaa antihumanistinen ajattelu. Monet modernin antihumanismin tunnetuimmista edustajista kuten Michel Foucault, Jacques Derrida ja Georges Bataille ovat saaneet vaikutteita Friedrich Nietzschen ajattelusta. Nietzsche ihannoi muinaista sankarikulttia ja sille keskeisiä arvoja kuten rohkeutta, suuruutta ja eliitin erinomaisuutta. Valmius kuoleman kohtaamiseen ja kyky pitää elämää alempiarvoisena kuin kunniaa ja mainetta on osa sankarietiikkaa, johon sisältyy kuoleman ja väkivallan viehätystä. Yksi Nietzschen inspiroiman vastakulttuurin hedelmistä oli fasismi.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = [[Charles Taylor]] | Nimeke = [[A Secular Age (kirja)|A Secular Age]] | Julkaisija = Harvard University Press | Vuosi = 2007 | Sivu = 373-374 }}</ref>

===Idea alkuperästä===

Humanistinen ajattelu jakautuu rationalistiseen ja irrationalistiseen suuntaukseen. Rationalismi kiinnittää ensisijaisen huomion kosmoksen lainomaiseen järjestykseen ja antaa ihmisjärjelle keskeisen merkityksen kosmoksen lainomaisen järjestyksen määrittämisessä. Rationalistinen lähestymistapa jakautuu kahteen haaraan, joista yhtä motivoi ihanne kaikkikäsittävästä tieteellisestä järjestelmästä ja toista ihanne täysin vapaasta persoonasta.

Tieteen ihanteen hallitessa kosmoksen järjestyksen katsotaan olevan heijastusta ihmisen tavasta tieteellisesti käsitteellistää maailmaa osana erityistieteiden ajattelua (matemaattista, mekaanista, biologista, psykologista jne. ajattelua). Koska tieteellisellä ajattelulla on keskeinen osa kosmoksen järjestyksen määrittämisessä, luonnon järjestyksen ei tunnusteta olevan älykkään suunnitelman tulosta. Luonto vain näyttää suunnitellulta, kuten Dawkins toteaa: ”Elävien olentojen moninaisuus johtuu niiden rakenteesta, joka näyttää tarkkaan suunnitellulta.”<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Richard Dawkins | Nimeke = Sokea kelloseppä | Julkaisija = Helsinki: WSOY | Vuosi = 1989 | Kappale = | Sivu = 9 | Selite =suom. Risto Varteva | Tunniste = }}</ref>

Persoonallisuuden ihanteen hallitessa järjestyneen kosmoksen alkuperäksi ymmärretään vapaan ihmisen itsetietoisuus. Ihmistietoisuuden tapa hahmottaa todellisuutta on edellytys sille, että kosmos koetaan järjestyneeksi.  Ihmistietoisuuden tapa hahmottaa todellisuutta määrää muodollisesti luonnontieteelliset lait ja vapaan ihmisen oma ajattelu määrää moraaliset lait. (Kant)

Irrationalismissa ihmisen yksilöllisyys ja subjektiivisuus nostetaan ensisijaisiksi. Jokin puoli ihmisen subjektiivisuudesta korotetaan ehdottomaan asemaan ja samalla hylätään käsitys yleispätevästä laista. Tältä pohjalta voidaan esimerkiksi korostaa kaiken tulkinnanvaraisuutta. Tämä ilmenee erityisesti konstruktivismin eri muunnelmissa, joissa jokaisen ihmisen ajatellaan elävän omien tulkintojensa luomassa maailmassa ja näin koko todellisuuden alkuperäksi ymmärretään yksilön tai yhteisön konstruktiot. 

===Idea kokonaistarkoituksesta===

Idea kokonaistarkoituksesta sisältää samalla idean maailmankaikkeuden yhtenäisyyden perustasta. Myös kokonaistarkoitus ymmärretään eri tavalla rationalistisessa ja irrationalistisessa lähestymistavassa.

Rationalistinen lähestymistapa jakautuu tieteen ihanteen ja persoonallisuuden ihanteen hallitsemaan lähestymistapaan. Tieteen ihanteen hallitessa pyritään tieteelliset tosiasiat jonkin osa-alueen sisällä yhdistämään kokonaisjärjestelmäksi, jossa osoitetaan eri yksityiskohtien toiminnalliset riippuvuudet toisistaan. Tämä osa-alue ymmärretään kosmoksen kokonaistarkoitukseksi ja sille annetaan ehdoton asema niin, että muut osa-alueet nähdään sen osina. Tällöin koko muu todellisuus nähdään absolutisoidun osa-alueen ehdoilla. Esimerkiksi biologismin pohjalta voidaan ihmisen moraali tulkita puhtaasti biologiseksi ilmiöksi. Tai fysiikan lainalaisuuksien pohjalta voidaan pyrkiä selittämään koko maailmankaikkeus. Perimmältään tieteen ihanteen motivoimassa ajattelussa on pyrkimys rakentaa ”täydellinen yhtenäisteoria, joka selittäisi koko maailmankaikkeuden kerralla” siten, että se tekisi Jumalan tarpeettomaksi<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Hawking, Stephen | Nimeke = Ajan lyhyt historia: Alkuräjähdyksestä mustiin aukkoihin | Julkaisija = Helsinki: WSOY | Vuosi = 1990 | Sivu = 154 | Selite =suom. Risto Varteva}}</ref>.

Persoonallisuuden ihanteen hallitessa kokonaistarkoitukseksi tehdään esimerkiksi vapaan ihmisen luoma arvojen järjestelmä, jonka ajatellaan käsittävän kaikki ihmiselämän alueet.

Irrationalismin mukaan kunkin yksilön tai yhteisön elämän tarkoitus perustuu kyseisen yksilön tai yhteisön käsityksille elämän tarkoituksesta. Kaiken perustana ovat luovat tulkinnat (konstruktiot) ja niihin perustuvat tavat hahmottaa maailmaa. Toinen mahdollisuus on, että ihmisen kokemus elämän kokonaistarkoituksesta perustuu hänen tunteidensa muodostamaan kokonaisuuteen.

===Idea osa-alueiden välisestä yhteydestä===

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee tieteen ihanne, todellisuuden yhdistävänä tekijänä pidetään ajattelun jatkuvuutta absolutisoidulla alueella. Tämä johtaa moniin erilaisiin käsityksiin jatkuvuudesta kuten matematismiin, mekanismiin, fysikalismiin, biologismiin ja psykologismiin. Ajattelu on reduktionistista, pelkistävää, koska todellisuus pyritään käsitteellistämään absolutisoidun osa-alueen pohjalta.

Darwinismi on yksi esimerkki matemaattisen tieteen ihanteen sovelluksesta luonnon ilmiöiden selittämiseen siten, että todellisuuden yhdistävänä tekijänä pidetään ajattelun jatkuvuutta absolutisoidulla alueella. Darwinismissa oletetaan, että vähittäisten muutosten välityksellä etenevä mekanistinen prosessi pystyy selittämään sen, miten inhimillinen persoona on kehittynyt alkeellisista elämän muodoista. Dooyeweerdin sanoin ilmaistuna darwinismi on ”humanistisen tieteen ihanteen naturalistinen ja spekulatiivinen tuote”.<ref name="Dooyeweerd97">{{Kirjaviite | Tekijä = Dooyeweerd, Herman | Nimeke = Christian Philosophy and the Meaning of History | Julkaisija = Lewiston: The Edwin Mellen Press | Vuosi = 1997 | Sivu = 89 }}</ref> Tieteen ihanteen vaikutus kulttuurimme on niin valtava, että Dooyeweerd puhuu tässä yhteydessä ”evoluution hypnoosista”. Tämän hypnoosin voima näkyy siinä, että darwinistisella evoluutioteorialla on lähes kyselemätön asema, vaikka yksikään tosiasia ei suoranaisesti tue sen oletusta kokonaisvaltaisesta makroevolutiivisesta muutosprosessista.

{{sitaatti|Tieteellinen tutkimus ei tuottanut yhtään ainoaa tosiasiaa, joka olisi tukenut darwinistisen teorian perustavaa hypoteesia, nimittäin sitä, että todelliset eliölajit saavat täysin vaihtelevia muotoja ja kehittyvät mekaanisen ”sopeutumisen” jatkuvan prosessin kautta.|Dooyeweerd<ref name="Dooyeweerd97" />}}

Huolimatta siitä, että tosiasiat eivät tue evoluutiota, evoluutioajattelu ohjaa kulttuurimme ajattelua, koska humanistisella tieteen ihanteella ja siihen liittyvällä oletuksella todellisuuden yhtenäisyyden perustasta on suuri vetovoima aikamme ihmiseen. Tämän ajattelutavan vaikutus on niin suuri, että usein myös kristillinen oppi pyritään sopeuttamaan evolutionistiseen dogmaan. ”Raamatun luomiskertomus pyritään monin tavoin sopeuttamaan Prokrusteen vuoteeseen.”<ref name="Dooyeweerd97" />  

Jos taas rationalistista lähestymistapaa hallitsee persoonallisuuden ihanne, täysin vapaaksi käsitetyn ihmispersoonallisuuden jokin ominaisuus korotetaan koko todellisuuden yhdistäväksi tekijäksi. Toinen mahdollisuus on, että ihminen luo arvojen järjestelmän, jossa määritellään arvojen suhde toisiinsa.

Irrationalismissa ihmisen kokeman maailman yhtenäisyys perustuu siihen, että kukin yksilö tai yhteisö elää itse konstruoimassaan tai luomassaan maailmassa. Toinen mahdollisuus on se, että ihminen on osa irrationaalista elämän virtaa. Irrationalismia edustavat myös ateistisen eksistentialismin eri muodot.

===Lain ja subjektin suhde===

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee pyrkimys rakentaa kaikkikäsittävä tieteellinen järjestelmä, teoreettinen ajattelu luo todellisuuteen yhteyden käyttämällä käsitettä luontoa hallitsevista lainalaisuuksista. Lainalaisuuden ymmärretään olevan se yleinen toimintapa, jonka mukaan teoreettisen järjen kautta luotu kosmos toimii. Kaikkien esineiden ja olioiden toiminta on lainalaisuuksien hallitsemaa. Yksilöllinen toiminta on yksittäistapaus ja esimerkki yleisestä lainmukaisesta toiminnasta.

Jos rationalistista lähestymistapaa hallitsee ihanne vapaasta ihmispersoonasta, luonnon universaalinen laki on transsendentaalisen ajattelun muoto, jonka kautta aistivaikutelmat määräytyvät. Moraalilaki on ilmausta ihmisen riippumattomasta tahdosta. Niinpä (a) lakien ja normien välillä on ylittämätön kuilu (Kant), (b) luonnonlaki johdetaan moraalisesta normista (Fichte).

Irrationalismissa luonnon lainalaisuudet ymmärretään vain teknisiksi symboleiksi, jotka väärentävät todellisuutta. Niiden kautta pystytään kuitenkin hallitsemaan luontoa, mikä edistää ihmisen biologista sopeutumista (Nietszsche, Heidegger). Ihminen on luova yksilö, joka ei ole alistettu yleispätevälle lailla, Kukin yksilö voi itse luoda lakinsa sekä luonnon, kulttuurin että moraalin suhteen. Kukin yksilö konstruoi oman todellisuutensa.

===Kooste===

Tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenteen analyysi osoittaa, että tieteellinen käsitteenmuodostus nojaa aina olettamuksiin, jotka ylittävät tieteellisen tiedon rajat. Tieteellisiä käsitteitä ei ole mahdollista muodostaa tekemättä oletusta siitä, mihin todellisuuden eri osa-alueiden välinen yhteys perustuu. Tätä oletusta ihminen ei voi tehdä irrallaan itsetuntemuksesta, koska hänen ainoa välitön kosketuspintansa todellisuuden yhteyteen on hänen oma kokemuksensa todellisuuden yhteydestä. Itsetuntemus puolestaan edellyttää tietoa ihmisen alkuperästä. Koska tieto ihmisen alkuperästä on edellytys sille, että tieteelliset käsitteet voidaan muodostaa itsekriittisellä tavalla, tiede nojaa perimmältään johonkin evidenssiin, jota ei ole enää mahdollista perustella tieteellisesti, vaikkakin sitä voidaan tieteellisen tutkimuksen avulla epäsuorasti testata. Tieteen pohjana oleva usko voi olla perusteltu, jos se nojaa sellaiseen evidenssiin, joka antaa luotettavan tiedon ihmisen alkuperästä.