Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation sisältökriteeri

== Uskomusten asema tiedon kentässä ==

Vääristyneen opetuksen sisältönä olevia uskomuksia on pyritty erottamaan tieteellisistä tai muuten perustelluista uskomuksista määrittelemällä niiden asemaa tiedon kentässä, ehdottamalla että ne ovat epävarmoja, järjenvastaisia, epätosia tai sellaisia, joiden ei tiedetä olevan tosia. Näitä vääristyneistä opetussisällöistä voidaan tarkemmin luokitella seuraavasti.

=== Vääristyneet opetussisällöt koostuvat epätosista uskomuksista ===
 
Käsitysten oppiminen (erotuksena taitojen oppimisesta) on mielekästä määritellä niin, että oppiessaan ihminen tulee tietämään jotakin. Lähtökohtana on ajatus, että ainoastaan tosia uskomuksia voi sanan varsinaisessa mielessä opettaa. Niinpä epätosien uskomusten opettaminen ei ole sanan varsinaisessa mielessä opettamista, koska sen seurauksena ihminen ei tule tietämään mitään; hän omaksuu epätotta informaatiota. 
	
Kasvattajan tehtävänä on antaa lapselle oikea kuva todellisuudesta ja siten auttaa häntä suhtautumaan siihen realistisesti ja käyttäytymään sen mukaisesti. Indoktrinaatio sen sijaan opettaa uskomuksia, jotka välittävät epätoden kuvan todellisuudesta. 

{{lainaus|Indoktrinaation käsite koskee uskomusten totuutta ja todistusaineistoa. Vastustamme sitä, koska uskomusten totuus, todistusaineisto ja todellisuus täytyy asettaa ensisijaisiksi, ja muut näkökohdat toissijaisiksi. ─ ─ Kasvattajan tehtävänä on toimia selventävänä ja tulkitsevana välittäjänä lapsen ja todellisuuden välillä. Indoktrinaatio alkaa, kun lapselle opettamamme käyttäytyminen nousee omista vaatimuksistamme eikä todellisuuden vaatimuksista. (Wilson 1964: 28, 35.)}}

Wilsonin käsityksen mukaan indoktrinaatiota voidaan parhaiten luonnehtia sanomalla, että sen avulla välitetään uskomuksia, jotka ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Indoktrinaation näkökulma sivuuttaa todellisuuden ja todistusaineiston ja asettaa niiden sijaan indoktrinoijan subjektiiviset mieltymykset ja niiden pohjalta nousevat vaatimukset.
	
Tämä kriteeri on pätevä siitä huolimatta, että totuuden tietäminen voi olla vaikeaa. On paljon vaikeampi tietää opettavansa totuutta kuin tietää opettavansa käsityksiä, joiden puolesta voidaan esittää päteviä perusteluja tai vankkaa todistusaineistoa. Hyvin vakuuttavaltakin näyttävä todistusaineisto voi lopulta osoittautua harhaanjohtavaksi. Ihmisillä saattaa olla perusteita uskoa jokin käsitys totuudeksi, todistusaineisto voi tukea hänen käsitystään, ja silti käsitys voi olla epätosi. Tämä ongelma seuraa suoraan tiedon, myös tieteellisen tiedon, rajallisuudesta. Koskaan ei tiedetä kaikkea, ja siksi jotain olennaista saattaa jäädä huomaamatta. Edes tieteellinen menetelmä ei tarjoa keinoa todistaa uskomuksia tosiksi. On mahdollista testata tieteellisten hypoteesien yhteensopivuutta empiiristen havaintojen kanssa, mutta mikään määrä testauksia ei todista näitä hypoteeseja tosiksi. 

Indoktrinaation luonnehtiminen epätosien uskomusten opettamiseksi tekee tahattoman indoktrinaation yleiseksi. Opettajalla voi olla hyviä perusteita pitää jotain käsitystä totena, mutta se voi silti osoittautua epätodeksi. Opettaja saattaa noudattaa opetuksessaan tuoreinta tieteellistä käsitystä asiasta ja silti indoktrinoida sisältökriteerin mukaan arvioituna. Useat tieteelliset käsitykset on historian kuluessa kumottu ja havaittu virheellisiksi. On muistettava, että kaikki tieteelliset käsitykset ovat hypoteettisia, ehdollisia ja epävarmoja. Kun indoktrinaatio määritellään epätosien uskomusten opettamiseksi, opettaja jää tietyn epävarmuuden varaan sen osalta, onko hänen opetuksensa indoktrinaatiota, koska myöhempi tutkimus saattaa osoittaa osan vallitsevista tieteellisistä käsityksistä virheellisiksi. Tällaista epävarmuutta ei kuitenkaan voida välttää, eikä sitä tarvitse pitää kielteisenä asian. Itse asiassa realistisesta totuuskäsityksestä seuraava perustava epävarmuus on tiedollisesti aktivoiva tilanne. Se pakottaa ihmisen koko ajan tarkistamaan käsityksiä. Rajallisella ihmisellä tuskin on muuta mahdollisuutta. 
	
Monet kuitenkin pyrkivät välttämään realistisen totuuskäsityksen vaativuutta ja etsivät aidon opetussisällön kriteereiksi luonnehdintoja, jotka eivät suoranaisesti edellytä opetettavien uskomusten totuutta. 

=== Opetussisältöjen puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa ===
. 
Gregory ja Woods (1972: 171-174) eivät pidä mielekkäänä luonnehtia indoktrinaatiota opetukseksi, jolla välitetään ilmeisen epätosia uskomuksia. Doktriinit eivät ole heidän mielestään ilmeisen epätosia, vaan ne ovat ennemminkin uskomuksia, joiden puolesta ei ole riittävää todistusaineistoa.
	
Flew'n mielestä todistusaineistoon nähden on olemassa kaksi hyvin erityyppistä uskomusten joukkoa ja indoktrinaatio voidaan erottaa kasvatuksellisesta opetuksesta sen mukaan, minkä tyyppisiä uskomuksia se opettaa. 
Ensinnäkin on olemassa valtava ero ─ ─ arvojen ja tosiasioiden opettamisen välillä. Ja tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kohdalla on tehtävä yhtä merkittävä erottelu: yhdessä ääripäässä ovat uskomukset, jotka voimme parhaan todistusaineiston pohjalta sanoa tietävämme, ja vastakkaisessa ääripäässä ovat uskomukset, joille ei ole olemassa mitään todistusaineistoa ─ ─. (Flew 1972b: 107.)    

Flew'n mukaan indoktrinaatiossa pyritään opettamaan uskomuksia, joiden puolesta ei ole esittää mitään todistusaineistoa. Wilsonin mukaan tällaisten uskomusten puolesta ei ole "mitään julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa" (Wilson 1964: 27-8). Kyseiset uskomukset ovat siten vailla perusteita, eikä ole järkevää syytä uskoa niihin. 
	
Kriteeri, jonka mukaan opilliset uskomukset tunnistaa siitä, että niiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, kuulostaa lupaavalta, mutta sekin kohtaa ongelmia. Luettelen seuraavassa joitakin ongelmia, joita käsittelen tuonnempana vähän tarkemmin: 
	 
(1) Tieteenfilosofia ja tietoteoria eivät ole onnistuneet yksiselitteisesti määrittelemään, mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona.
	
(2) Filosofiassa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä kelpaa päteväksi todistusaineistoksi. 
	
(3) Filosofisessa keskustelussa ei olla yksimielisiä siitä, merkitseekö riittävän todistusaineiston esittäminen, että jokainen uskomus on perusteltava joillakin toisilla uskomuksilla.
	
Määritelmä, jonka mukaan opilliset uskomukset ovat sellaisia, joiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, ei auta erottamaan kasvatuksellista opetusta indoktrinaatiosta, koska nykyisellään ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä olisi hyväksyttävä todistusaineistoksi tai mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona. 
	
Myös tieteellisten teorioiden todistusaineisto saattaa olla osittain epäselvä. Tieteellisiä hypoteeseja on tosin mahdollista testata empiriisesti. On mahdollista asettaa hypoteeseja, johtaa niistä konkreettisia seurauksia ja verrata niitä empiirisiin tosiasioihin. Tällä tavalla on mahdollista osoittaa, että tieteellinen hypoteesi ei ole ristiriidassa tunnettujen empiiristen tosiasioiden kanssa. Kyseistä hypoteesia ei kuitenkaan ole mahdollista todistaa empiirisesti todeksi, koska mikään määrä testauksia ei osoita, etteikö voisi olla olemassa empiirisiä asiantiloja, joiden kanssa hypoteesi on ristiriidassa, vaikka niitä ei olekaan tähän mennessä löydetty. 
	
Parhaimmillakin tieteellisillä teorioilla on anomalioita (poikkeuksia), havaintoja, jotka näyttävät olevan yhteensopimattomia teorian pohjalta tehtyjen ennusteiden kanssa. Mikään teoria ei ole yhteensopiva kaikkien asiaankuuluvien havaintojen kanssa. Ongelmana on tietää, missä virhe piilee. Ensinnäkin virhe voi tietysti olla teoriassa, mutta virhe voi piillä myös niissä lisäoletuksissa, joita joudutaan tekemään, kun teoriasta johdetaan konkreettisia seurauksia. Virhe voi piillä myös koejärjestelyissä, joiden avulla empiiristä tietoa hankitaan. 
	
Tieteellinen tutkimus ja teorianmuodostus nojaavat ennakko-oletuksiin, joita ei pystytä todistamaan oikeiksi. Nämä ennakko-oletukset heijastuvat siihen, miten hypoteeseja muodostetaan. Hypoteeseja testataan havaintotiedon pohjalta. Tämä testaus ei kuitenkaan voi tapahtua irrallaan niistä oletuksista, joiden varassa teoria on muodostettu. Havainnot ovat riippuvaisia havainnoijan teoreettisesta taustasta ja oletuksista. Se, mitä yksilö havaitsee, on osittain riippuvaista siitä, millainen käsitejärjestelmä hänellä on, millaisia ennakko-oletuksia hän tekee, mitä hän odottaa näkevänsä tai havaitsevansa. Niinpä ei ole mahdollista tehdä tiukkaa eroa teoreettisten käsitteiden ja havaintokäsitteiden välillä, eikä siis ole mahdollista täysin ongelmattomasti testata teorioita empiirisesti. 
	
Entä sitten kolmas ongelma? Merkitseekö vaatimus riittävästä todistusaineistosta sitä, että jokainen uskomus pitäisi pystyä perustelemaan vetoamalla toisiin uskomuksiin, jotka tukevat sen pätevyyttä?
	
Oletetaan, että jokainen uskomus pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, joita pidetään luotettavina. Oletettavasti nämä toiset uskomukset täytyy taas perustella kolmansilla uskomuksilla. Tämä johtaa loputtomaan todistusten sarjaan, ellei sitten ole olemassa perususkomuksia, joihin voidaan uskoa perustellusti ilman että niitä tarvitsee todistaa toisilla uskomuksilla. Filosofisessa tietoteoriassa on oppisuunta, joka väittää tällaisia uskomuksia olevan. Sen mukaan on olemassa joitakin niin varmoja uskomuksia, että niitä ei voida epäillä, siis uskomuksia jotka ovat itsestään selviä tai joita ei voida ajatella koskaan tulevaisuudessa korjattavan. Se vaatii siksi kaikkien muiden uskomusten perustelemista lopulta näillä korjaamattomilla ja erehtymättömillä uskomuksilla. Tätä oppisuuntaan kutsutaan klassiseksi perustusteoriaksi, fundamenttiteoriaksi tai oikeutusteoreettiseksi fundamentalismiksi (ks. Lammenranta 1993: 3. luku). 
	
Perustusteoriaa voidaan luonnehtia kahden väitteen avulla (Lammenranta 1993: 137):

(1) On olemassa perususkomuksia.

(2) Kaikkien muiden uskomusten oikeutus on (ainakin osittain) riippuvainen perususkomuksista.
	
Perustusteorian eri muunnelmat ymmärtävät perususkomusten luonteen eri tavoilla. Klassinen perustusteoria vaati perususkomuksilta erehtymättömyyttä tai itsestään selvyyttä. Maltillisemmat perustusteorian muodot ovat lieventäneet näitä vaatimuksia.
	 
Jos riittävän todistusaineiston vaatimus määritellään klassisen perustusteorian pohjalta, pitäisi siis jokainen uskomus perustella joillakin toisilla uskomuksilla paitsi ne uskomukset, jotka ovat itsestään selviä tai niin varmoja, ettei niiden voida ajatella missään olosuhteissa osoittautuvan virheellisiksi. Perususkomukset ovat suoraan oikeutettuja tavalla, joka on riippumaton muiden uskomusten oikeutuksesta.
	
Klassinen perustusteoria olettaa, että perususkomuksista tekee oikeutettuja niiden erehtymättömyys (Lammenranta 1993:138, 143-): ne ovat sellaisia, joissa on mahdotonta erehtyä. Perustavan uskomuksen oletetusti yleispätevä määritelmä on seuraavanlainen:

Uskomus A on oikealla tavalla perustava henkilölle S, jos ja vain jos A on sellainen, että henkilö S ei oikeutetusti pidä mahdollisena että sitä pitäisi joskus korjata, tai jos A on itsestään selvä S:lle.
Tämä kriteeri on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen, koska itse tämä lause ei täytä niitä ehtoja, joita se asettaa perususkomuksille, vaikka se on yksi klassisen perustusteorian perususkomuksista. Jotta tämä lause voisi olla pätevästi perustava uskomus klassisen perustusteorian mukaan, sen pitäisi olla joko itsestään selvä tai sellainen, jota ei oikeutetusti voida ajatella joskus jouduttavan korjaamaan. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä pitää tätä kiistanalaista lausetta itsestään selvänä tai sellaisena, jota ei tarvitse koskaan korjata.   
	
Vallitseva tietoteoria suhtautuu epäillen klassisen perustusteorian oletukseen, että ihmisellä voisi olla erehtymättömiä uskomuksia ja että kaikki muut uskomukset pitäisi perustella näillä erehtymättömillä uskomuksilla. Klassisen perustusteorian pohjalta muodostettu opillisen uskomuksen määritelmä ja sen mukana sisältökriteeri olisi hyvin ongelmallinen, koska se määrittelisi suurimman osan tavallisista uskomuksista opillisiksi ja siten niiden opettamisen indoktrinaatioksi. Niinpä viime aikoina onkin kehitetty perustusteorian muotoja, joissa on luovuttu erehtymättömyyden ja korjaamattomuuden vaatimuksesta. Tiettyjen ehtojen vallitessa voidaan uskomuksia pitää pätevinä, vaikka ne eivät olekaan erehtymättömiä tai perusteltavissa erehtymättömien uskomusten avulla.
	
On suuri joukko uskomuksia, jotka ovat perustavia siinä mielessä, että niiden pätevyyttä ei voi perustella vetoamalla  muihin uskomuksiin. Nämä uskomukset eivät ole erehtymättömiä, mutta ne ovat kuitenkin yleensä riittävän luotettavia, niin että niitä voidaan pitää pätevinä. Tällaisia uskomuksia ovat esimerkiksi ne jotka perustuvat suoriin havaintoihin. Se, että uskon nyt naputtelevani tietokonetta, perustuu suoriin havaintoihini. Pitäisikö minulla olla joitakin muita uskomuksia, joiden avulla perustelen nämä suorat havaintoni, ennen kuin voin perustellusti uskoa niihin? Vai tiedänkö naputtelevani tietokonetta pelkästään suorien havaintojeni perusteella? Entä sitten kaikki asiat, jotka muistan tehneeni? Muistan esimerkiksi hetki sitten avanneeni kirjan ja lukeneeni siitä sivun. Voinko perustellusti uskoa lukeneeni sivun kirjasta sillä perusteella, että muistan niin tehneeni, vai pitäisikö minulla olla joitakin todisteita esittää tämän uskomukseni puolesta, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Oletetaan, että todisteena olisi tuore sormenjälki kirjassa. Miten tiedän tuon sormenjäljen olemassaolosta muuten kuin havainnon kautta, jonka pätevyys taas ilmeisesti pitäisi perustella jollakin muulla? Havaintotietoa ja muistitietoa pidetään kuitenkin yleensä perustavina tavalla, joka ei tiettyjen ehtojen vallitessa vaadi lisäperusteluja. Sama koskee esimerkiksi tietoa siitä, että muut ihmiset ovat samanlaisia ajattelevia ja tuntevia olentoja kuin itse olen. Voinko pätevästi uskoa lapseni olevan surullinen vain sillä perusteella, että hän käyttäytyy tavalla, joka ilmentää surua? Pitäisikö minun pystyä todistamaan tämä uskomukseni jollakin muulla uskomuksella, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Tietysti voin erehtyä kokemuksessani, mutta yhtä lailla voi ulkoinen todistusaineisto johtaa harhaan. 
	
Havaintoihin, muistiin, ja toisten ihmisten mielentiloihin kohdistuvat uskomukset ovat perustavia siinä mielessä, että niitä ei omaksuta minkään muun uskomuksen perusteella. Kun joku sanoo näkevänsä pöydän, hän ei välttämättä vetoa mihinkään muuhun todistusaineistoon kuin siihen kokemukseensa, että hän näkee pöydän tai että pöytä näyttäisi ilmenevän hänelle. Kun joku väittää lukeneensa sivun kirjasta, hän luottaa muistikuvaansa, jonka mukaan hän luki sivun. Sikäli kuin ei ole erityisiä syitä epäillä muistia, ihminen luottaa siihen pyrkimättä todistamaan sen varaan rakentamiensa uskomusten pätevyyttä muiden uskomustensa perusteella. Samalla tavalla hän päättelee jonkun ihmisen olevan surullinen tai iloinen sen kokemuksen perusteella, jonka hän saa ollessaan tämän kanssa. Tässäkin perustana on välitön kokemus, jonka hän toisesta saa. 
	
Kaikissa näissä tapauksissa tietty uskomus omaksutaan ilman, että sitä perustellaan muilla uskomuksilla. Vaikka se siis eräässä mielessä omaksutaan "ilman perusteluja", se ei kuitenkaan ole perusteeton. Tällaiset uskomukset ovat luotettavia normaaleissa olosuhteissa, joissa ei ole syytä olettaa näkevänsä aistiharhoja, muistavansa väärin tai saavansa väärän vaikutelman toisen ihmisen käyttäytymisestä. Samalla on kuitenkin totta, että ihminen voi erehtyä. Pelkkä kokemus ei ole riittävä tae uskomusten luotettavuudesta. Lisäksi uskomusten luotettavuus edellyttää, että nämä kokemukset tapahtuvat tiettyjen ehtojen vallitessa. Ongelmana on, että kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yleispätevästi, mitkä ovat ne ehdot, jotka tekevät tällaiset perustavat uskomukset päteviksi. Mutta vaikka kukaan ei olekaan onnistunut määrittelemään näitä ehtoja teoreettisesti, käytännössä on mahdollista riittävän hyvin erottaa luotettavat havainnot tai muistikuvat epäluotettavista, ja arvioida toisten ihmisten mielentiloja kohtuullisen hyvin. Näyttäisi siis perustellulta pitää tällaisia perustavia uskomuksia periaatteessa luotettavina, vaikka niiden luotettavuuden ehtoja ei pystytäkään yleispätevästi määrittelemään. 
	
=== Opillisten uskomusten puolesta esitettävä todistusaineisto on epäselvä, mikä tekee niistä kiistanalaisia. ===
 

Sekä Flew että Wilson horjuvat kahden erilaisen luonnehdinnan välillä: a) Indoktrinaatiossa opetetaan epätosia uskomuksia. b) Indoktrinaatiossa opetetaan uskomuksia, joiden osalta ei ole esittää todistusaineistoa ollenkaan tai ei ainakaan riittävästi. Näiden kantojen yhdistäminen ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Jos ei ole olemassa todistusaineistoa, jonka perusteella kyseisten uskomusten totuus tai epätotuus voidaan ratkaista, näitä uskomuksia on vaikea perustellusti väittää epätosiksi. On ristiriitaista väittää, että opilliset uskomukset ovat epätosia ja että niitä ei voi todistaa tosiksi tai epätosiksi, jos samalla oletetaan, että tietää voi vain sen, minkä voi todistaa oikeaksi. Jos opillisten väitteiden totuutta tai epätotuutta ei voi tietää, ei ole perusteita pitää niitä epätosina. 
	
Yksi Flew'n ja Wilsonin puolustama määritelmä on siis se, että indoktrinoitujen uskomusten totuuden tai epätotuuden ratkaiseminen on periaatteessa mahdotonta, koska niitä koskeva todistusaineisto ei anna selvyyttä puoleen tai toiseen. Gregory & Woods sanovat saman asian hiukan toisin sanoin: 

{{lainaus|Doktriineista väiteltäessä jää tilaa keinotekoisille perusteluille. Jotakin voidaan sanoa niiden puolesta ja jotakin niitä vastaan. (Gregory & Woods 1972: 172)}}

Tässä luonnehdinnassa oletetaan, että on olemassa uskomusten joukko, erityisesti uskonnolliset ja moraaliset uskomukset, joihin ei koskaan voida ratkaista kantaa perustellusti. Kaikki ne perustelut, joita voidaan esittää puolesta tai vastaan, ovat lopulta keinotekoisia. Konkreettisesti ilmaistuna tämän kriteerin taustaoletuksena on tietoteoreettinen agnostisismi uskonnollisen ja moraalisen tiedon suhteen. Lisäksi tässä kriteerissä oletetaan, että tämä kiistanalainen uskomusten joukko on käytännössä erotettavissa uskomuksista, jotka eivät ole kiistanlaisia, niin että tulee mahdolliseksi erottaa indoktrinaatio kasvatuksellisesta opetuksesta tarkastelemalla opetettavien uskomusten kiistanalaisuutta. 
	
Ongelmana on kuitenkin se, että tiede on täynnä kiistoja mitä moninaisimmista kysymyksistä, joten kouluopetusta on vaikea rajoittaa vain niihin kysymyksiin, jotka eivät ole kiistanalaisia. Oletus, jonka mukaan moraaliset ja uskonnolliset käsitykset ovat kiistanalaisia jossain paljon syvemmässä mielessä kuin tieteelliset käsitykset, on itsessään kiistanalainen. Toisin sanoen tietoteoreettinen agnostisismi moraalisen ja uskonnollisen tiedon suhteen on itsessään kiistanalainen kanta. Se muistuttaa siltä osin niitä opillisia uskomuksia, joiden opettamista pidetään sisältökriteerin mukaan indoktrinaationa. Useat nykyajan uskonnonfilosofit väittävät, että uskonnollisista kysymyksistä on mahdollista saada tietoa ja niitä koskevia kantoja voidaan perustella järkiperäisesti. Sama pätee moraalisiin kysymyksiin. Moraalifilosofiassa on 1900-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut selkeä käänne suuntaan, jossa oletetaan moraalisten arvostelmien olevan luonteeltaan tietoon pohjautuvia ja oletetaan, että moraaliset kiistat on mahdollista ratkaista järkiperusteilla.
	
Toinen ongelma on, että Gregoryn ja Woodsin käyttämä kiistanalainen luonnehdinta pätee kaikkiin metafyysisiin, olevaisen luonnetta koskeviin lauseisiin, ei pelkästään uskonnollisiin. Tällaisia metafyysisiä kysymyksiä on esimerkiksi kysymys aineellisen todellisuuden olemassaolosta. Onko olemassa aineellista todellisuutta? Mikä on inhimillisen kokemuksen ja ulkopuolisen todellisuuden suhde? Aineellisen todellisuuden olemassaolon todistus joutuu välttämättä vetoamaan inhimilliseen kokemukseen, ilman että se pystyy vastaansanomattomasti todistamaan, että tämä kokemus vastaa todellisuutta. Tulisiko siis pitää uskoa aineellisen todellisuuden olemassaoloon kiistanalaisena opillisena uskomuksena, jonka opettaminen on indoktrinaatiota? Tällä perusteella jäisi hyvin vähän opetettavaa kouluissa.  

=== Opillisia uskomuksia ei voi osoittaa epätosiksi ===

Yksi tapa luonnehtia opillisia uskomuksia on määritellä ne uskomuksiksi, joita ei periaatteessakaan ole mahdollista osoittaa epätosiksi. Tätä pidetään ratkaisevana puutteena, koska se merkitsee sitä, että uskomukset on suojattu empiiriseltä testaukselta. Jos ne olisivat päteviä, niitä ei tarvitsisi suojata keinotekoisesti, vaan ne voitaisiin päin vastoin altistaa empiiriselle testaukselle. 
	
Tätä ns. falsifikaatiokriteeriä puolusti tieteenfilosofiassa esimerkiksi Karl Popper (1902─1994). Hän piti tällä perusteella sekä Marxin taloustiedettä että Freudin psykoanalyysia valetieteellisinä. Ne eivät ole vakavasti otettavia teorioita, koska niitä ei voi falsifioida, osoittaa epätosiksi. Opillisten uskomusten joukkoon luetaan tällä perusteella tavallisesti uskonnollisia, moraalisia ja poliittisia uskomuksia.
	
Kazepides puolustaa indoktrinaatiokeskustelussa tätä popperilaista falsifikaatiokriteeriä (1991:11). Opilliset uskomukset eivät ole hänen mukaansa tavallisia tietoväitteitä, jotka voitaisiin periaatteessa altistaa empiiriselle testaukselle, eivätkä ne ole hypoteeseja, mielipiteitä, näkemyksiä, jotka saattaisivat mahdollisesti olla tosia tai  enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Empiirisellä todistusaineistolla ei ole merkitystä opillisten uskomusten hyväksymiselle. Vaikka opilliset väitteet näyttävätkin viittaavan todellisuuteen, ne ovat itse asiassa ilmausta elämäntavasta tai tavasta arvioida elämää.
	
Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi falsifikaatiokriteerin kyky erottaa tieteellisiä uskomuksia valetieteellisistä. Monet eivät pidä esimerkiksi Freudin teorioita valetieteellisinä pelkästään siksi, että on vaikea ajatella, miten ne voitaisiin osoittaa epätosiksi. Ne saattavat silti olla selitysvoimaisia ja siten tiedollisesti merkityksellisiä.      
	
=== Opillisilla uskomuksilla ei ole mitään tarkkaa tai ymmärrettävää merkitystä ===

Yksi tapa määritellä indoktrinoitavien uskomusten sisältöä on käyttää perustana ns. verifikaatiokriteeriä, jonka positivistiset tieteenfilosofit esittivät 1900-luvun alkupuoliskolla. Sen mukaan kaikki mielekkäät väitteet ovat empiirisesti todennettavia: niiden totuus tai epätotuus voidaan osoittaa empiirisen kokemuksen kautta. Väitteet, joita ei voi empiirisesti todentaa, ovat vailla mielekästä merkitystä, toisin sanoen niiden merkitystä ei voi edes ymmärtää. Uskonnolliset, moraaliset ja maailmankatsomukselliset uskomukset ovat tämän käsityksen mukaan vailla mieltä, koska ei ole olemassa mitään perusteita, joiden avulla olisi mahdollista ratkaista niiden totuus tai epätotuus. Tällaisten vailla selkeää merkitystä olevien uskomusten opettaminen on indoktrinaatiota. Tämä näkemys näyttäisi olevan Wilsonin (1972), Flew'n (1972a, b) ja Gregoryn & Woodsin (1972) käsitysten taustalla.
	
Verifikaatiokriteeri on kuitenkin ongelmallinen sikäli, että edes kaikkia tieteellisen tutkimuksen perustana olevia olettamuksia ei voida testata empiirisesti. Tieteessä käytetään usein hyvin abstrakteja käsitteitä ja periaatteita, joilla ei ole selvää yhteyttä empiiriseen kokemukseen. Jos verifikaatiokriteeriä sovelletaan tiukasti, se merkitsee, että nämä tieteellisetkään käsitykset eivät ole mielekkäitä, koska niillä ei ole selvää merkitystä. Sitä paitsi itse verifikaatiokriteeriä on mahdotonta todistaa empiirisesti, joten se määrittelee itsensä kuuluvaksi niiden lauseiden joukkoon, jotka ovat vailla mieltä.
	
On tärkeää muistaa, että positivistit kohtasivat suurimmat ongelmansa juuri pyrkiessään erottamaan tieteellisiä uskomuksia ei-tieteellisistä tai mielekkäitä uskomuksia ei-mielekkäistä. He joutuivat toistuvasti korjaamaan ja muuttamaan verifikaatioperiaatetta, koska mikään sen muunnelmista ei onnistunut erottamaan tieteellisiä käsityksiä maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista käsityksistä. Jo se, että tätä perustetta pyrittiin toistuvasti korjaamaan siten että se määrittelisi tietyt ennalta valitut käsitykset mielekkäiksi ja toiset ei-mielekkäiksi, tuntuu epäilyttävältä. Positivistit eivät koskaan menestyneet tässä yrityksessään, koska kriteeri, joka olisi ollut riittävän tiukka sulkemaan kaikki metafyysiset käsitykset pois mielekkäiden lauseiden joukosta, sijoitti myös osan tieteestä ei-mielekkäiden lauseiden joukkoon, ja sellainen kriteeri, joka olisi riittävän laaja niin että sen piiriin mahtuisivat kaikki tieteelliset lauseet, sulkisi piiriinsä myös metafyysisiä lauseita (Smart 1973: 41; Thiessen 1993: 69). Tämän kriteerin avulla ei siis ainakaan tällä hetkellä ole mahdollista erottaa uskomuksia, joiden opettaminen on indoktrinaatiota, niistä, joiden opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää. Tämän kriteerin soveltaminen edellyttäisi, että luotaisiin määritelmä, joka välttäisi yllä kuvatut ongelmat.  


=== Opillisten uskomusten pätevyydestä ei olla yksimielisiä. ===
 

Opillisten uskomusten on katsottu olevan erotettavissa perustelluista uskomuksista myös sillä perusteella, että niiden totuudesta ei olla yksimielisiä. Niiden puolesta ei voida esittää julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa, eikä niiden ratkaisemiseksi ole olemassa yleisesti hyväksyttyjä menettelytapoja.
	
Wilson (1964: 29-30) väittää, että uskonnolliset ja moraaliset kysymykset ovat sellaisia, että niistä ei ole yksimielisyyttä. Ihmiset eivät ole edes yksimielisiä siitä, miten niitä koskevat kiistat voitaisiin ratkaista. Erimielisyyksiä voi olla tieteellisistäkin kysymyksistä, mutta vallitsee sentään yksimielisyys siitä, miten niitä koskevat kiistat tulisi ratkaista. 
	
Wilson kuitenkin liioittelee tieteessä vallitsevaa yksimielisyyttä. Samalla hän lienee oikeassa siinä, että uskonnon osalta erimielisyydet vaikuttavat suuremmilta kuin luonnontieteen osalta. Tällöin on kuitenkin huomattava, että uskonto koskettaa kaikkia ihmisiä kaikkialla maailmassa, joten sen kannattajajoukko on kulttuurisesti, etnisesti, ja koulutuksellisesti paljon sekalaisempi kuin luonnontieteilijöiden. Siinä mielessä on odotettavaa, että uskontoa koskevat erimielisyydet ovat suurempia ja konkreettisempia, koska uskonnonharjoittajien joukkoon kuuluu hyvin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisista elämänoloista. Tämä erimielisyys ei sinänsä kuitenkaan todista, etteikö olisi mitään keinoja pyrkiä ratkaisemaan uskonnollisten käsitysten pätevyyttä. Lienee totta, ettei uskonnon kannattajan ole useinkaan mahdollista järjellisillä perusteluilla vakuuttaa toisen uskonnon kannattajaa oman näkemyksensä pätevyydestä. Tällä psykologisella ja sosiologisella tosiseikalla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, voidaanko uskonnollisia väitteitä yleensä arvioida rationaalisesti.

=== Kooste ===

Yleisenä päätelmänä on siis todettava, että opillisen uskomuksen käsitettä ei ole onnistuttu määrittelemään yksiselitteisesti. Sille on annettu useitakin luonnehdintoja, jotka ovat osittain keskenään ristiriitaisia. Sisältökriteerin perustavana ongelmana on siis se, että ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä uskomukset kuuluvat sisältökriteerin perusteella niihin, joiden opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää. Ei ole yksimielisyyttä siitäkään, miten kriteeriä pitäisi soveltaa. Ei esimerkiksi ole yksimielisyyttä siitä, mikä määrä yksimielisyyttä olisi riittävä tietyn uskomuksen opettamisen perusteluksi. Täydellistä yksimielisyyttä lienee turha odottaa missään asiassa. Käytännössä yksimielisyyden tunnusmerkiksi tulee se, mitä tietyn yhteisön enemmistö pitää tällä kriteerillä hyväksyttävänä. Se taas saattaa vaihdella yhteisöittäin. Tämä merkitsisi sitä, että kukin yhteisö määrittelisi kasvatuksellisesti hyväksyttäväksi opetukseksi sen, minkä se hyväksyy, ja ehkä indoktrinaatioksi sen, mitä vähemmistöt ja asiasta toisin ajattelevat yhteisöt opettavat. Näinhän sisältökriteeri paljolti käytännössä toimii. Sen avulla määritellään tavallisesti indoktrinaatioksi sensisältöinen opetus, joka on vastoin kyseisen määrittelijän mielestä hyvin perusteltuja käsityksiä asiasta. Tässä muodossa indoktrinaation käsite toimii kuitenkin lähinnä vain kielteisenä nimilappuna, joka voidaan kiinnittää toisinajatteleviin. Sillä ei tässä muodossa ole minkäänlaista itsekriittistä merkitystä. Näin käytettynä se itse asiassa rajoittaa ajattelun ja ilmaisun vapautta, mikä on ristiriidassa sen kriittisyyden ihanteen kanssa, johon indoktrinaatiokeskustelussa tavallisesti vedotaan.
	
Uskomusten totuus tai niiden tiedollinen asema eivät kuitenkaan ole ainoita perusteita, jolla opillisia uskomuksia on pyritty erottamaan tiedollisesti hyväksyttävistä. Tarkastelen seuraavassa joitakin muita ehdotuksia erottelevaksi kriteeriksi. Opillisille uskomuksille on ajateltu olevan ominaista, että (1) niistä pidetään kiinni itsepäisesti, (2) ne ovat laaja-alaisia, (3) ne koetaan merkityksellisiksi, (4) uskomusjärjestelmän oikeuttamisen rakennetta ei eroteta itse uskomusjärjestelmän sisällöstä.