Muokataan sivua Evidentialismi

Evidentialismiksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumalan olemassaolo pitäisi voida todistaa argumenteilla eli järkiperusteluilla ennen kuin Jumalaan olisi mielekästä uskoa. Tällaista näkemystä kutsutaan evidentialismiksi. Sen mukaan "uskontoa koskeville myönteisille ja kielteisille väitteille on annettava perusteluja eli evidenssiä" (Niiniluoto 2003: 139). Evidentialistit vaativat, että Jumalan olemassaolo pitäisi todistaa ennen kuin siihen olisi järkevää uskoa.

Evidentialismin vastakohtaa kutsutaan tavallisesti fideismiksi. Fideismin mukaan uskonnollisia vakaumuksia ei tule ollenkaan alistaa järjen arvioitaviksi, koska uskonnollisilla vakaumuksilla ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Evidentialistien tavallinen strategia on esittää fideismi ainoana vaihtoehtona evidentialismille. The Cambridge Dictionary of Philosophy kuitenkin esittää evidentialismin ja fideismin lisäksi myös kolmannen vaihtoehdon, jota kutsutaan nimellä eksperientialismi. Eksperientialismin mukaan ihmisen on mahdollista omaksua uskonnollisia vakaumuksia tiedollisesti oikeutetulla tavalla välittömän kokemuksen perusteella. Eksperientialismi eroaa evidentialismista siinä, että uskonnolliset vakaumukset voivat olla järjenmukaisia, vaikka niitä ei johdettaisi muista uskomuksista. Eksperientialismi ei kuitenkaan ole fideismiä. Eksperientialismin mukaan uskonnolliset vakaumukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja välittömän kokemuksen perusteella aivan kuten aineellisia esineitä koskevat uskomukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja aistihavaintojen perusteella. (Hasker 1996.)

Evidentialistit käyttävät usein perusteiden, perustelujen, todistusaineiston ja evidenssin käsitettä epämääräisesti. Esimerkiksi Niiniluoto määrittelee evidentialismin yllä olevassa lainauksessa käsitykseksi, jonka mukaan uskontoa koskeville väitteille on annettava perusteluja eli evidenssiä. Myöhemmin samassa artikkelissa hän kuitenkin siirtyy käyttämään perusteiden käsitettä ja toteaa:

{{sitaatti|Maailmankatsomuksien valinta ilman perusteita on mielivallan asia, jolloin samalla metodilla voitaisiin päästä mihin tahansa tuloksiin: uskallettu hyppy ja kohtalokas valinta ilman järjen ja moraalin kontrollia voivat viedä esimerkiksi huuhaan syövereihin, saatanan palvontaan, maailmanlopun lahkoihin tai natsismiin. (Niiniluoto 2003: 142.)}}

Niiniluoto siis katsoo, että jos ihminen ei pysty esittämään perusteluja uskonsa puolesta, hänen uskonsa on vailla perusteita oleva mielivaltainen valinta, joka on täysin ilman järjen ja moraalin kontrollia. Tässä evidentialistisessa lähestymistavassa ei tehdä eroa sen välillä, mitä voidaan teoreettisesti todistaa oikeaksi ja mikä voidaan tietää oikeaksi. Siinä ei tehdä eroa sen välillä, onko ihmisellä perusteita uskolleen ja sen välillä, pystyykö hän esittämään perusteluja uskonsa puolesta. Peruste on laaja käsite, johon sisältyy esimerkiksi havainnon ja kokemuksen välityksellä saatava todistusaineisto, kun taas perustelu tarkoittaa väitelausein ilmaistua päättelyä, jossa tätä todistusaineistoa käytetään argumentin tai teoreettisen todistuksen muodossa. Perustelut voivat lisäksi olla hyvin eritasoisia vakuuttavuudeltaan ja kiistattomuudeltaan. Parhaimmassa tapauksessa ihminen pystyy vastaansanomattomasti todistamaan käsityksensä oikeaksi. Tavallisempaa on, että ihminen pystyy esittämään hyviä järkisyitä käsityksensä puolesta. Ihminen voi esittää hyviä järkisyitä käsityksensä puolesta ilman, että hän pystyy vakuuttamaan muita keskusteluun osallistujia perusteluillaan. Yksimielisyyden puute ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö kyseiset järkisyyt muodostaisi riittävää perustetta uskoa kyseisellä tavalla.

Jos ihminen esimerkiksi uskoo edessään olevien esineiden olemassaoloon näköhavainnon perusteella, hänen uskonsa perustuu evidenssiin, todistusaineistoon, jonka näköhavainto hänelle välittää. Hänellä on siis perusteita uskolleen, vaikka hän ei pystyisikään esittämään näitä perusteita argumentin tai perustelujen muodossa. Itse asiassa kukaan ei ole vielä onnistunut rakentamaan havaintojen välityksellä saatavaa evidenssiä sellaisen argumentin muotoon, joka vastaansanomattomasti todistaisi tajunnan ulkopuolisten esineiden olemassaolon. Tämä epäonnistuminen johtuu siitä, että argumentissa joudutaan olettamaan havaintojen luotettavuus ilman että sen perusteluksi voitaisiin lopulta vedota muuhun kuin havaintoihin. Todistus on siis kehäinen. 

Usein Jumalan olemassaoloa koskevassa keskustelussa sekoitetaan keskenään kolme asiaa: 

1) Onko Jumalan olemassaolon puolesta olemassa perusteita, todistusaineistoa tai evidenssiä laajassa mielessä? 

2) Voidaanko Jumalan olemassaolon puolesta esittää väitelausein ilmaistavia perusteluja? 

3) Voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa teoreettisesti vastaansanomattomalla tavalla? 

Laajassa mielessä todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta voi olla esimerkiksi kokemus Jumalan läsnäolosta. Väitelausein ilmaistavan perustelun muotoon tämä todistusaineisto voidaan pukea, kun rakennetaan argumentti, jossa kokemuksellista tietoa Jumalasta käytetään perusteluna uskoa Jumalan olemassaoloon. Tällainen perustelu voi tarjota hyviä järkisyitä uskoa Jumalaan, vaikka se ei olekaan teoreettisesti vastaansanomaton. Evidentialistin mielestä usko on vailla perusteita oleva mielivaltainen valinta, jos uskova ei pysty esittämään argumentteja tai perusteluja uskonsa puolesta. Jotkut evidentialistit saattavat pitää perustellun uskon edellytyksenä, että voidaan esittää vastaansanomaton todistus uskon puolesta. Kuten jo totesimme, perusteet ja perustelut ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Lapsi voi olla sanavarastoltaan tai päättelykyvyltään niin kehittymätön, ettei hän pysty perustelemaan uskoaan äitinsä olemassaoloon tai esittämään minkäänlaista argumenttia äitinsä olemassaolon puolesta. Hän on tavallisesti kuitenkin välittömässä kokemuksellisessa yhteydessä äitiinsä, niin että hänellä on perusteita uskoa äitinsä olemassaoloon. Kun ihminen pääsee kokemukselliseen yhteyteen Jumalan kanssa, häneltä voi puuttua riittävä käsitteistö tai päättelykyky voidakseen esittää järkiperäisiä perusteluja uskonsa puolesta. Hänellä saattaa silti olla riittävästi kokemuksellista todistusaineistoa Jumalan olemassaolon puolesta, niin että hän voi uskoa Jumalaan tiedollisesti oikeutetulla tavalla. Tiedon ja päättelykyvyn kehittyessä uskovalta odotetaan myös kykyä esittää perusteluja uskonsa puolesta.

Ateistisen ja agnostisen evidentialistin mukaan väite Jumalan olemassaolosta on sellainen, ettei sen puolesta voida esittää todistusaineistoa ollenkaan tai ei ainakaan riittävästi. Tämä agnostinen näkemys laajennetaan usein koskemaan kaikkia teistisiä väitteitä ja ilmaistaan muodossa, ettei teististen uskonnollisten uskomusten puolesta ole esittää "mitään julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa" (Wilson 1964: 27–28.) Kyseiset uskomukset ovat tämän käsityksen mukaan vailla perusteita eikä niihin ole järkevää uskoa. 

Ateistisen ja agnostisen evidentialismin mukaan teistiset uskonnolliset uskomukset ovat siis sellaisia, ettei niiden puolesta voida esittää todistusaineistoa. Tämän väitteen ongelmana on se, ettei nykyisin vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä olisi hyväksyttävä todistusaineistoksi tai mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona. Myös tieteellisten teorioiden todistusaineisto saattaa olla osittain epäselvä. Parhaimmillakin tieteellisillä teorioilla on anomalioita (poikkeuksia), havaintoja, jotka näyttäisivät olevan yhteensopimattomia teorian pohjalta tehtyjen ennusteiden kanssa. Lisäksi herää seuraava kysymys: Merkitseekö vaatimus riittävästä todistusaineistosta sitä, että jokainen uskomus pitäisi pystyä perustelemaan vetoamalla toisiin uskomuksiin, jotka tukevat sen pätevyyttä?