Tuomas Kangasniemi: Lapset keksivät uskon jumaliin aikuisten opetuksesta riippumatta

Yksi ateistien suosimista perusteluista maailmankuvalleen on vetoaminen siihen, että ihminen syntyy ateistina. Argumenttiin kuuluu metafyysisen väittämän ohella keskeisesti myös moraalinen ulottuvuus: tämä ajatus näkee "uskonnon" eli uskon johonkin jumalaan (teismin) vahingollisena ja ihmiselle vieraana. Sen vuoksi käsityksiä jumalista ei tulisi opettaa ainakaan lapsille.

Väite esiintyy yleisesti internet-keskusteluissa ja blogeissa, joskus aggressiivisesti esitettynä.^{1, 2, 3, 4, 5} Muodollisemmissa julkaisuissa sitä käytetään pikaisesti arvioituna harvemmin, mutta esimerkiksi uskontotieteen dosentti Matti Kamppinen aloitti sillä ateismia puolustaneen Sunnuntaidebatti-kirjoituksensa Helsingin Sanomissa⁶ viime maaliskuussa.

Mutta mitä tarkoittaa, että ihminen on syntyessään ateisti? Väitteen määrittelyä on syytä täsmentää, sillä argumenttia ei esitetä faktatietona tutkimusviitteiden kera. Ennemminkin se on yleistajuista retoriikkaa, minkä vuoksi kannanoton tarkka sisältö ei ole selvä.

Ajatuksen voinee ymmärtää kahdella tavalla: suppeasti ja laajasti. Näistä suppea merkitys sisältää ainoastaan perusväittämän – sen, että vastasyntyneellä lapsella ei ole tietoa jumalista eikä tietoista uskoa sellaisiin. Tätä tilaa sanotaan implisiittiseksi ateismiksi (linkki osoittaa asiasta kertovaan kainalojuttuun).

Laajempi merkitys sanoo tämän lisäksi, että teistisen kasvatuksen puutteessa lähes kaikki ihmiset päätyisivät rationaalisen päättelyn ja havaintojen seurauksena eksplisiittisiksi ateisteiksi. Sen sijaan, että heiltä pelkästään puuttuisi käsitys jumalista, he selväsanaisesti ja tietoisesti ymmärtäisivät, että jumalia ei ole tai että kaikki jumalia koskeva tieto on turhaa.

Edellä mainittu väite on laajemman merkityksen jyrkempi muoto. Lievemmässä muodossa se sanoo, että ei ole mitään sellaista päättelyketjua tai tiedonhankintamenetelmää, josta ihminen saisi tietoa jumalista tai jota kautta ihminen oppisi, että jumalia on olemassa.

Tällä tavoin ihminen säilyisi syntymän kautta saamassaan implisiittisen ateismin tilassa, vaikka hän ei välttämättä koskaan oivaltaisikaan eksplisiittisesti, että jumalat ovat kuvitelmaa. "Uskoontulon" syynä voisi olla vain teistinen opetus tai omaehtoinen, mutta täysin epärationaalinen ratkaisu hylätä järjellinen maailmankuva.

Käytännössä voidaan todeta, että synnynnäisen ateismin väite tarkoittaa aina laajasti ymmärrettyä teesiä. Muoto voi olla kumpi tahansa, lievempi tai jyrkempi.

Laajempi merkitys ei ole aina ilmeinen, mutta asian ymmärtäminen tällä tavoin on välttämätöntä, jotta argumentissa olisi mitään järkeä. Järkeily suppean väitteen takana muuttuu näet vajavaiseksi heti, jos väitteestä yritetään johtaa mitään seuraamuksia.

On totta, että ihminen syntyy vailla tietoista käsitystä jumalista, mutta kehdossa ihminen ei ajattele tietoisesti kovin paljon muutakaan. Kuitenkin ihmiset hankkivat vanhempana ilman suurempaa ohjastusta tietoisia käsityksiä useista ympäristönsä asioista.

Pelkkä syntymätila ei voi siten olla mikään selitys siihen, että implisiittinen ateismi aina säilyisi tai että se muuttuisi eksplisiittiseksi ateismiksi. Siksi suppean väitteen tueksi tarvitaan jokin mekanismi, joka vähintäänkin takaa ihmisen säilymisen implisiittisen ateismin tilassa.

Varsinaiset ongelmat synnynnäinen ateismi -väitteessä alkavat tästä. Laajemmin määriteltynä teoria on mahdollinen, mutta sivistyneessäkin keskustelussa – kuten Kamppisen artikkelissa – ainoa peruste sen tueksi on järkeily sen sijaan, että ateisteilla olisi näyttöä väitteensä tueksi. Koetuloksia pienten lasten ajattelusta tai siitä, millaiseksi näiden maailmankuva kehittyisi "aatteellisessa tyhjiössä", kuten autiolla saarella, ei esitetä.

Kuitenkin siitä ateistit ja teistit lienevät suurin piirtein yhtä mieltä, että ihmisen ajattelun kehittyminen on suhteellisen helposti tutkittavissa oleva asia. Perusteltua syytä pitäytyä a priori -väitteessä ei siksi ole.

Juuri koetuloksista onkin muodostunut edeltävän 10–15 vuoden aikana suurin vaikeus sille käsitykselle, että ihminen kasvaisi luontojaan ateistiksi. Alkuvuodesta 2009 brittiläinen tiedelehti New Scientist on julkaissut aiheesta kaksi artikkelia, joista toisessa⁷ useat psykologian ja uskontotieteen asiantuntijat kokoavat koeaineistoaan yhteen ja siihen vedoten suoraan kiistävät ateistien argumentin pätevyyden.

Toinen teksti⁸ liittyy teeman epäsuoremmin. Se käsittelee tutkimusta, jossa havaittiin, että myös aikuisilla on taipumus uskoa, ateistisesta vakaumuksestaan huolimatta, että tietyillä maailmassa tapahtuvilla asioilla on tarkoitus.

Mainittakoon, että New Scientistin artikkelit on kirjoitettu eksplisiittisen ateistisesta katsomuksesta käsin: niiden leimaaminen uskonnolliseksi propagandaksi on siksi mahdotonta. Varsinaisten asiatietojen lomassa tekstit korostavat useita kertoja, että usko jumaliin on ajatteluvirhe tai muuten väärä.

Myös jutuissa haastatellut tutkijat painottavat samaa tai vähintäänkin sanovat, että heidän tuloksensa eivät kerro, onko jumalia olemassa vai ei. He kuitenkin esittävät, että usko jumaliin, älykkääseen suunnitteluun ja tarkoitukseen johtuu inhimillisen ajattelun synnynnäisestä luonteesta, ja siksi teistinen usko on niin yleistä.

Yhden voimakkaimmista väitteistä esittää kokeellisen psykologian tutkija Olivera Petrovich Oxfordin yliopistosta. Hänen mukaansa lapset päättelevät jonkin jumalan olemassaolon sen perusteella, mitä nämä havaitsevat maailman toiminnasta – ilman aikuisten väliintuloa.

"He nojaavat kokemukseensa maailmasta ja rakentavat jumalan käsitteen sen perusteella", hän toteaa New Scientistille.⁷

Tutkimuksissaan Petrovich on tarkastellut muun muassa brittiläisten ja japanilaisten tarhaikäisten lasten käsityksiä siitä, mikä on luonnossa esiintyvien asioiden, kuten eläinten ja kasvien, alkuperä. Vapaiden vastausten lisäksi koehenkilöt saivat valita vaihtoehdoista "Jumala", "kukaan ei tiedä" tai "ihmiset".

Vastaus "Jumala" oli kaikkein suosituin ja noin 7 kertaa yleisempi kuin "ihmiset". Merkittäviä eroja kulttuurien välillä ei havaittu: yhtä lailla britit kuin japanilaiset kertoivat Jumalan luoneen eläimet. Petrovich kertoo myös, että lasten mielestä jumala on ihmisestä erillinen olio.

Science & Spirit -lehden haastattelussa Petrovich totesikin tämän havainnon olevan erityisen hämmästyttävä ja hyvin tärkeä. Perinteinen japanilainen uskonto, shintolaisuus, ei hänen mukaansa opeta, että Jumala tai jumalat olisivat luoneet mitään.⁹

Toisin kuin New Scientistissä tänä vuonna, S&S:n 1999 julkaisemassa¹⁰ tekstissä Petrovich kuitenkin korosti, ettei ollut varma, onko teistinen ajattelu ihmisessä sisäsyntyistä. Silti jo 10 vuotta sitten hän piti "todella vakavasti otettavana mahdollisuutena", että lapset keksivät käsityksen jumalista tai Jumalasta itse.

Ihmisen uskonnollisuutta pitää joiltakin osiltaan synnynnäisenä myös Bostonin yliopiston apulaisprofessori Deborah Kelemen. Hän on huomannut ala-asteen varhaisia luokkia käyvien lasten olevan hyvin vakuuttuneita todellisuuden teleologisesta luonteesta eli siitä, että eliöt ja ei-elävät kohteet on luotu jotakin tarkoitusta varten.

Koeryhmän lapset sanoivat esimerkiksi, että linnut ovat olemassa, jotta ne laulaisivat kauniisti, ja että jotkin kivet ovat teräväsärmäisiä, jotta eläimet voisivat rapsuttaa itseään niihin. Jokia taas on, jotta veneet voisivat kellua jonkin päällä. Lapset liittivät myös vuoriin tai pilviin jonkin tarkoituksen.

New Scientistille Kelemen selittää olleensa tuloksista hyvin yllättynyt. "Lisäksi lapset olivat hyvin vakuuttuneita näkemyksistään, eivätkä piitanneet vastakkaisista ehdotuksista", hän sanoo. Kelemenin ensimmäiset tutkimusraportit julkaistiin lehdissä Cognition ja Developmental Psychology.^11, 12

Myöhemmin Kelemen on kerännyt Petrovichin tapaan näyttöä siitä, että ympäröivän yhteiskunnan uskonnollisuudella ei ole vaikutusta lasten käsityksiin esineiden tarkoituksellisuudesta.¹³ Kelemen vertasi brittiläisiä ja amerikkalaisia lapsia: näiden maiden kulttuurit ovat varsin samanlaiset, mutta Yhdysvalloissa teistinen usko on huomattavasti yleisempää.

Kelemenin mukaan edes vanhempien käsitykset eivät selitä lasten vastauksia suoraviivaisesti, vaan koeryhmän lapset pitäytyivät teleologisissa selityksissä siitä huolimatta, että aikuiset yrittivät väittää heille toisin.¹⁴ Kahdesta viimeksi mainitusta tuloksesta siten molemmat puhuvat synnynnäisen ateismin teoriaa vastaan.

Lasten ikä jää Petrovichin ja Kelemenin muuten vakuuttavassa aineistossa ainoaksi epävarmuudeksi: tarha- ja alakouluikäiset ovat oppineet ympäröivästä maailmasta jo yhtä ja toista. Tästä Petrovich itsekin huomautti S&S:ssä.

Ongelmaa paikkaa jossakin määrin psykologian professori Paul Bloom Yalen yliopistosta kirjallaan¹⁵ sekä lasten uskomuksia koskevalla, Science-lehdessä julkaistulla koosteartikkelilla.¹⁶ Myös New Scientist haastattelee häntä.⁷

Teoksissaan Bloom kokoaa yhteen useammissa tutkimuksissa^17, 18, 19 saatua tietoa siitä, että vauvat ymmärtävät noin 5–12 kuukauden iästä alkaen, että ihmisten ja esineiden "käytöksessä" on periaatteellisen tason ero. Esineiden tulisi noudattaa liikkeessään fysiikan lakeja ja liikkua ennakoitavalla tavalla, mutta ihmiset voivat pyöriä ympäriinsä satunnaisesti.

Kokeissa vauvat näet hämmästyivät, kun laatikko tai muu eloton esine liikkui satunnaisesti, mutta ihmisen epäsäännöllinen liike ei herättänyt mitään kummastusta.

Bloom huomauttaa New Scientistille, että imeväisten taipumus erottaa persoonan sisältävät objektit persoonattomista ei itsessään riitä synnyttämään teististä ajattelua. Yhdessä Petrovichin ja Kelemenin tutkimuksen kanssa havainnot kertovat kuitenkin paljon.

Ensinnäkin, Bloomin tulkinnan mukaan lapset käsittelevät sieluja ja materiaa erillisinä todellisuuksina, joille pätevät erilliset lait. Sielu, joka ateistisesta näkökulmasta on vain kiertoilmaus aivojen toiminnalle, on lapsille siten todellinen olento. Koeryhmän nuoruuden vuoksi lienee selvä, että kulttuurin vaikutteilla tai vanhempien aivopesulla ei ole tässä ymmärryksessä mitään sijaa.

Lisäksi hieman vanhemmat lapset löytävät oma-aloitteisesti suunnittelua ja tarkoitusta joka puolelta ympäriltään, jopa sellaisista paikoista, mistä teististen uskontojenkaan mukaan ei tarvitsisi löytää mitään erityistä.

Jos lapset kehittävät luonnostaan sielun ja ei-inhimillisen suunnittelijan käsitteet, ollaan hyvin lähellä jonkinlaisen jumala-käsitteen päättelyä. Tätä näkökantaa korostavat New Scientistin haastattelussa Bloomin lisäksi kognitiotieteen tutkija Jesse Bering (Queensin yliopisto, Belfast) sekä psykologian ja antropologian professori Pascal Boyer (Washingtonin yliopisto, St. Louis).

Bloom pitää täsmällisemmin teististä uskontoa ihmisen ominaisuutena, joka on intuitiivinen tai "rautaan koodattu". "Jokaisella ihmisellä on tällaiset aivokytkennät, eivätkä ne missään vaiheessa katoa", hän heittää.⁷ Bloom muistuttaa silti Sciencen artikkelissa yhteiskunnallisten tekijöiden luultavasti vahvistavan teistisiä ja teleologisia käsityksiä.

Teleologisen uskon säilymisestä kertoo seikkaperäisesti Kelemenin tänä vuonna julkaistu²⁰ ja New Scientistin referoima⁸ tutkimus. Sen mukaan myös aikuiset uskovat tarkoitukseen, mitä Kelemen itse pitää virheellisenä ajatteluna.

Aikuiset eivät kylläkään liitä suunnittelua kaikkiin näkemiinsä objekteihin, mutta monissa biologiaa ja geofysiikkaa koskevissa hienovaraisemmissa kysymyksissä he näkevät tarkoituksen.

Yliopisto-opiskelijoista kootut koehenkilöt uskoivat erityisesti sellaisiin väitteisiin, jotka liittyivät Maan elinkelpoisuuteen – esimerkiksi "Aurinko tuottaa valoa, jotta kasvit voisivat yhteyttää" tai "Ilmakehässä on otsonikerros, jotta se suojaisi Maata uv-säteiltä. Näihin toteamuksiin noin 80 % koehenkilöistä vastasi kyllä, eikä sen enempää vastausajalla, luonnontieteellisellä koulutuksella kuin ateistisella tai agnostisella vakaumuksella ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä vastausten laatuun.

"Helpommissa" väitteissä (kuten "Kastemadot tekevät maan alle tunneleita, jotta maa saisi ilmaa") ateistinen vakaumus kuitenkin korreloi negatiivisesti, ja kyllä-vastauksia annettiin keskimäärin puolet vähemmän.

Tilastollisen analyysinsä pohjalta Kelemen perustelee lisäksi, että kysymysten systemaattinen väärinymmärrys väitteiksi, joissa ei esitetä syy-seurausyhteyttä ("Ilmakehässä on otsonikerros JA se suojaa Maata uv-säteiltä") on hyvin epätodennäköinen vaihtoehto.

Kaikkiaan Kelemenin mukaan on selvää, että ihmiset näkevät luonnossa suunnittelua ja että usko suunnitteluun ja tarkoitukseen on ihmiselle kaikkein luonnollisin. Hän on kuitenkin hyvin varovainen väittämään, että lapset alkaisivat uskoa luonnostaan johonkin persoonalliseen jumalaan.

Sekä tuoreimmassa artikkelissaan²⁰ että sähköpostitse lähetetyssä vastauksessa hän selittää, että tähänastisten tutkimusten perusteella panteistista käsitystä ei voi sulkea pois. Tämä voisi tarkoittaa uskoa esimerkiksi maailmanhenkeen tai järjestystä synnyttävään voimaan, joka asuu esineissä itsessään.

Bloom uskaltautuu hypoteesissaan jonkin verran pidemmälle. Hän arvioi New Scientistin artikkelissa, että eristyksissä keskenään kasvatetut lapset kehittäisivät itse itselleen uskonnon tyhjästä, samaan tapaan kuin joissakin tapauksissa²¹ eristyksissä kasvaneiden lasten on todettu kehittäneen itselleen tyhjästä omia kieliä.

Boyer on tästä samaa mieltä: hänen mukaansa "uskonto on pienimmän vaivan tie, kun taas epäusko jumalia kohtaan vaatii yrittämistä".

Kokeellinen näyttö Petrovichin, Kelemenin ja Bloomin tutkimuksista on merkittävää, mutta sillä on kauaskantoisempia seurauksia kuin vain se, että jokin yksittäinen ateistien käyttämä argumentti menettää tehonsa. Monille tavallisille, eksplisiittistä ateismia tunnustaville ateisteille on nimittäin tärkeää, että he muodostavat maailmankuvansa ja vastaukset muihinkin kysymyksiin älyllisesti ja rationaalisesti.

Tähän järkiperäiseen maailmankuvaan ei heidän mielestään sovi usko jumaliin. Henkilöstä tosin riippuu, nähdäänkö eksplisiittinen ateismi jonkinasteisena itsestäänselvyytenä vai pikemminkin loogisena päätelmänä siitä, mitä havainnot kertovat. Myös moraalisen argumentin merkitys vaihtelee.

Vastausta siihen, onko jumalia todella olemassa tai vaikuttavatko ne todella maailmaan, tutkimus ihmisen ajattelun kehityksestä ei tietenkään anna. Ateistien ylpeys ihmisen järjen ja älyn mahdollisuuksista ja niiden eräänlaisesta erehtymättömyydestä tulee kuitenkin kyseenalaiseksi, sillä tämä järki johtaa useimmat ihmiset täysin toiseen tulokseen kuin he itse ovat päätyneet.

Erityisesti se johtaa toiseen tulokseen lapset, jotka ovat ehtineet omaksua ympäristöstään kulttuurisia vaikutteita vähemmän kuin aikuiset. He, ja monet vielä aikuisenakin, päättelevät älyllisesti, että jumalia on olemassa.

Vielä kyseenalaisemmaksi joutuu monien – ei kaikkien – ateistien ylpeys heidän henkilökohtaisesta älystään. Ainakin nettikeskustelun tasolla on näet erittäin yleistä syyttää kreationismia ja kaikkea "uskontoa" silkaksi typeryydeksi (ks. esim. Google-haut ^22, 23, 24).

Kuitenkaan koetulosten valossa ylpeilyyn ei ole aihetta. Sen enempää eksplisiittistä kuin implisiittistäkään ateismia ei voi esittää itsestäänselvyytenä, joka jokaisen järkevän ihmisen tulisi huomata todeksi.

Viitteet

Artikkelin tägit: teismi, ateismi, synnynnäinen, usko, jumala, tutkimus, koetulos, koe, taipumus uskoa, tarkoitus, luotu, teleologia, teleologinen, lapset, aikuiset