Onko syntymänjälkeistä elämää?

Olivatpa kerran kaksoispojat saaneet alkunsa kohdussa. Sekunnit, minuutit ja tunnit kuluivat, kun kaksi embryomaista elämää kehittyivät. Elämän kipinä kasvoi ja kummankin aivot alkoivat saada muotoa ja hahmoa. Heidän aivojensa kehittyessä tulivat tuntemukset ja tuntemusten myötä tietoisuus – tietoisuus ympäristöstä, toisistaan ja omasta elämästään. He huomasivat, että elämä oli hyvä ja he nauroivat ja iloitsivat sydämissään.

Toinen sanoi toiselle: ”Olemme varmasti onnellisia, että olemme saaneet alkumme, ja että meillä on tämä mahtava maailma.”

Toinen yhtyi mielipiteeseen: ”Kyllä, onnellinen on äitimme, joka antoi meill elämän ja toisemme.”

Kaksosista kummankin kasvu jatkui ja pian heidän kätensä ja sormensa, jalkansa ja varpaansa alkoivat saada muotonsa. He venyttelivät jäseniään ja pyörivät ja kääntyilivät pienessä maailmassaan. He tutkivat sitä ja löysivät napanuoran, joka antoi heille elämän äitinsä verestä. Ne olivat kiitollisia tästä löydöstä ja lauloivat: ”Kuinka mahtava on äitimme rakkaus – hän jakaa kaikkensa meidän kanssamme!”

Viikot kuluivat kuukausiksi ja jokaisen uuden kuukauden tullessa he huomasivat toisissaan ja itsessään muutosta.

”Me muutumme”, sanoi toinen, ”mitä se voi tarkoittaa?”

”Se tarkoittaa”, sanoi toinen, ”että olemme lähestymässä syntymää.”

Hämmentynyt hiljaisuus levisi molempien ylle. He pelkäsivät syntymää, koska tiesivät, että se tarkoittaa heidän mahtavan maalimansa jättämistä.

Toinen sanoi: ”Jos se on minusta kiinni, eläisin täällä ikuisesti.”

”Mutta meidän täytyy syntyä”, sanoi toinen, ”Se on tapahtunut kaikille muillekin.” Kohdun sisällä oli tietysti todistusaineistoa, että äiti oli kantanut elämää ennen heitä. ”Uskon myös, että elämää on syntymän jälkeen, eikö niin?

”Kuinka täällä voi olla elämää syntymän jälkeen?” huudahti toinen. ”Emmekö me luovu napanuorastamme ja verikudoksesta, kun me synnymme? Oletko myöskään koskaan puhut kenellekään, joka on syntynyt? Onko kukaan palannut kohtuun syntymän jälkeen kuvamaan millainen syntymä on? EI!” Puhuessaan hän vaipui epätoivoon, ja epätoivossaan hän valitti: ”Jos hedelmöittymisen ja kohdussa kasvumme idea on päättyä syntymään, elämämme on todella järjetöntä.” Hän otti nykyisen napanuoransa rinnuksilleen ja sanoi: ”Ja jos näin on, elämä on typerää, eikä äitejä voi todellisuudessa olla!”

”Mutta äiti on”, esitti toinen vastaan, ”kuka muu antaa meille ravintoa? Kuka muu loi tämän maailman meille?”

”Me saamme ravintomme tästä nuorasta – ja maailmamme on aina ollut täällä”, sanoi toinen, ”Vaikka äiti olisikin – missä hän on? Oletko koskaan nähnyt häntä? Onko hän koskaan puhunut sinulle? Ei! Me keksimme äidin, kun olimme nuoria, koska se tyydytti tarpeemme. Se teki meidät rauhallisiksi ja onnellisiksi.”

Kuitenkin samaan aikaan kun toinen raivosi ja oli toivoton, toinen alistui siihen, että hän syntyy, ja pani toivonsa äitinsä käsiin. Tunnit kuluivat päiviksi ja päivät viikoiksi. Pian oli aika. He molemmat tiesivät syntymänsä olevan käsillä ja molemmat pelkäsivät sitä, mitä he eivät tienneet. Ensin syntyi toinen, sitten toinen.

He huudahtivat, kun he syntyivät valoon. Nesteen yskäys ulos ja henkäys kuivaa ilmaa. Kun he olivat varmoja, että olivat syntyneet, he avasivat silmänsä – nähdäkseen syntymän jälkeisen elämän ensimmäistä kertaa. He näkivät äitinsä kauniit silmät, kun he olivat rakastavasti hänen käsillään. He olivat kotona.

”...mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1. Kor. 2:9)