Ero sivun ”Liberaali kristinusko” versioiden välillä

p (lisäselittämistä)
p (välimerkkimuutos)
Rivi 13: Rivi 13:
 
On myös niitä, jotka eivät halua olla sen enempää (ääri)liberaaleja kuin (ääri)konservatiivejakaan ja käyttävät siksi omasta kannastaan jotain muuta nimitystä: voidaan puhua vaikkapa "kolmannesta linjasta", "rakentavasta uudistusmielisyydestä", "maltillisesta konservatiivisuudesta", "yleiskirkollisuudesta" tms. – olennaista tämäntyyppisessä menettelyssä on mainostaa omaa kantaansa kaikki äärimmäisyydet välttäväksi "tasapainotilaksi". Käytännössä siis samakin ihminen voi kutsua omaa käsitystään kirjaimellisemmin Raamattua selittäviä vaikkapa "fundamentalisteiksi" ja omaa näkemystään väljemmin Raamatusta ajattelevia vaikkapa "repiviksi liberaaleiksi", antaen siis täten ymmärtää olevansa itse jonkinlainen "turvallisen keskitien kulkija".
 
On myös niitä, jotka eivät halua olla sen enempää (ääri)liberaaleja kuin (ääri)konservatiivejakaan ja käyttävät siksi omasta kannastaan jotain muuta nimitystä: voidaan puhua vaikkapa "kolmannesta linjasta", "rakentavasta uudistusmielisyydestä", "maltillisesta konservatiivisuudesta", "yleiskirkollisuudesta" tms. – olennaista tämäntyyppisessä menettelyssä on mainostaa omaa kantaansa kaikki äärimmäisyydet välttäväksi "tasapainotilaksi". Käytännössä siis samakin ihminen voi kutsua omaa käsitystään kirjaimellisemmin Raamattua selittäviä vaikkapa "fundamentalisteiksi" ja omaa näkemystään väljemmin Raamatusta ajattelevia vaikkapa "repiviksi liberaaleiksi", antaen siis täten ymmärtää olevansa itse jonkinlainen "turvallisen keskitien kulkija".
  
Tämä käytännön kielenkäytössä ilmenevä suhteellisuus ja "kilpalaulanta" on siis hyvä panna merkille, mutta tässä artikkelissa pitäydytään kuitenkin suurkertomussidonnaisiin ''liberaali'' ja ''konservatiivi'' -määreiden merkityksiin. Näin menetellen kaikki "ääri"-ilmaisut osoittautuvatkin jokseenkin turhanpäiväisiksi, sillä jokaisellahan lopultakin on jokin todellisuuskäsitys, eikä hän tyypillisesti itse pidä sitä lainkaan äärimmäisenä vaan pelkkänä perustosiasioiden tunnustamisena perustosiasioiksi.<ref>Toinen kysymys sitten on, miten voimakkaasti itse kukin on taipuvainen ilmaisemaan uskomuksiaan. Asiallisessa analyysissä on näet tehtävä ero itse uskomuksen ja sen ilmaisutavan välillä.<br />Toisaalta kaikki todellisuuskäsitykset kylläkin vaikuttavat edustajiensa keskuudessa vallitseviin näkemyksiin sekä siitä, miten kyseistä käsitystä itseään olisi paras ilmaista, että siitä, miten olisi paras arvioida muiden käsitysten edustajien tapoja omien käsitystensä ilmaisemiseen. On johonkin määrään asti mahdollista ottaa analyysissä huomioon näitä eri todellisuuskäsitysten tuottamia käyttäytymisarvottamisia, mutta oman todellisuuskäsityksensä rajoista ei kukaan kuitenkaan pääse varsinaisesti irti – yksilötasolla todellisuuskäsitys voi kyllä vaihtua toiseksi tai jotenkin muuten muuttaa muotoaan, mutta ei ole tietoista ihmisyksilöä, jolla ei jollain hetkellä olisi mitään todellisuuskäsitystä, josta käsin hän kaikkia asioita arvioi.<br />Suurkertomusnäkökulma auttaa tämän asian ymmärtämistä ja mielessä pitämistä: voin kyllä vaikkapa kristittynä jossain määrin eläytyä omastani poikkeavan todellisuuskäsityksen edustajan ajatusmaailmaan, mutta en voi varsinaisesti samastua siihen lakkaamatta samalla olemasta itse kristitty. Sama tietenkin pätee myös toiseen suuntaan. Perimmäisen todellisuuden kuvauksina suurkertomukset nimittäin sulkevat toisensa pois (todellisuushan ei voi perimmäisellä tasolla olla itsensä kanssa ristiriitainen – muuten emme voisi olla olevaisuuttamme ihmettelemässäkään), eikä kukaan siis voi samanaikaisesti tosiasiallisesti edustaa useampaa kuin yhtä niistä.</ref> Hänen kuulijakuntansa näkökulmasta hänen käsityksensä näyttää taas sitä äärimmäisemmältä, mitä kauemmas näiden oma todellisuuskäsitys on etäännyttänyt heidät "tuon edellisen puhujan" käsityksestä.<ref>Todellisuuskäsitysten äärimmäisyyttä voi siis arvioida vain edellyttämällä ja ottamalla jonkin tietyn suurkertomuksen tarkastelulähtökohdaksi, johon muita sitten verrataan siitä näkökulmasta, miten paljon ne näyttävät tästä tarkastelun "keskiökertomuksesta" (sille luonteenomaisilla mittaustavoilla tarkasteltuina) poikkeavan.</ref>
+
Tämä käytännön kielenkäytössä ilmenevä suhteellisuus ja "kilpalaulanta" on siis hyvä panna merkille, mutta tässä artikkelissa pitäydytään kuitenkin suurkertomussidonnaisiin ''liberaali'' ja ''konservatiivi'' -määreiden merkityksiin. Näin menetellen kaikki "ääri"-ilmaisut osoittautuvatkin jokseenkin turhanpäiväisiksi, sillä jokaisellahan lopultakin on jokin todellisuuskäsitys, eikä hän tyypillisesti itse pidä sitä lainkaan äärimmäisenä vaan pelkkänä perustosiasioiden tunnustamisena perustosiasioiksi.<ref>Toinen kysymys sitten on, miten voimakkaasti itse kukin on taipuvainen ilmaisemaan uskomuksiaan. Asiallisessa analyysissä on näet tehtävä ero itse uskomuksen ja sen ilmaisutavan välillä.<br />Toisaalta kaikki todellisuuskäsitykset kylläkin vaikuttavat edustajiensa keskuudessa vallitseviin näkemyksiin sekä siitä, miten kyseistä käsitystä itseään olisi paras ilmaista, että siitä, miten olisi paras arvioida muiden käsitysten edustajien tapoja omien käsitystensä ilmaisemiseen. On johonkin määrään asti mahdollista ottaa analyysissä huomioon näitä eri todellisuuskäsitysten tuottamia käyttäytymisarvottamisia, mutta oman todellisuuskäsityksensä rajoista ei kukaan kuitenkaan pääse varsinaisesti irti – yksilötasolla todellisuuskäsitys voi kyllä vaihtua toiseksi tai jotenkin muuten muuttaa muotoaan, mutta ei ole tietoista ihmisyksilöä, jolla ei jollain hetkellä olisi mitään todellisuuskäsitystä, josta käsin hän kaikkia asioita arvioi.<br />Suurkertomusnäkökulma auttaa tämän asian ymmärtämistä ja mielessä pitämistä: voin kyllä vaikkapa kristittynä jossain määrin eläytyä omastani poikkeavan todellisuuskäsityksen edustajan ajatusmaailmaan, mutta en voi varsinaisesti samastua siihen lakkaamatta samalla olemasta itse kristitty; sama tietenkin pätee myös toiseen suuntaan. Perimmäisen todellisuuden kuvauksina suurkertomukset nimittäin sulkevat toisensa pois (todellisuushan ei voi perimmäisellä tasolla olla itsensä kanssa ristiriitainen – muuten emme voisi olla olevaisuuttamme ihmettelemässäkään), eikä kukaan siis voi samanaikaisesti tosiasiallisesti edustaa useampaa kuin yhtä niistä.</ref> Hänen kuulijakuntansa näkökulmasta hänen käsityksensä näyttää taas sitä äärimmäisemmältä, mitä kauemmas näiden oma todellisuuskäsitys on etäännyttänyt heidät "tuon edellisen puhujan" käsityksestä.<ref>Todellisuuskäsitysten äärimmäisyyttä voi siis arvioida vain edellyttämällä ja ottamalla jonkin tietyn suurkertomuksen tarkastelulähtökohdaksi, johon muita sitten verrataan siitä näkökulmasta, miten paljon ne näyttävät tästä tarkastelun "keskiökertomuksesta" (sille luonteenomaisilla mittaustavoilla tarkasteltuina) poikkeavan.</ref>
  
 
== Liberaalin kristinuskon kritiikkiä ==
 
== Liberaalin kristinuskon kritiikkiä ==

Versio 22. kesäkuuta 2016 kello 15.00

Liberaali kristinusko on kulttuuri-ilmiö, jolle on tyypillistä yhtäältä kristillisten, toisaalta vallitsevasta nykylänsimaisesta (tieteellisenä markkinoidusta) naturalistisesta todellisuuskäsityksestä peräisin olevien elementtien yhdistäminen ja tämän kokonaisuuden markkinointi "ajanmukaisena kristinuskona". Se siis luopuu klassisen kristinuskon todellisuuskäsityksestä – siihen keskeisesti kuuluvaa kadotus- ja pelastussanomaa myöten – ja ottaa paljon vaikutteita ympäröivistä vallallaolevista filosofioista ja katsomuksista.

Koska kysymyksessä on perimmältään todellisuuskäsityksiä koskeva eroavaisuus ja koska liberaali kristinusko on luopunut klassisen kristinuskon perustavimmastakin sisällöstä sellaisena kuin se on ilmaistu esim. jo vanhalta ajalta peräisin olevissa kristillisen uskon tunnustuksissa,1 "liberaalia kristinuskoa" voi pitää "nelikulmaisen ympyrän" tapaisena käsitehirviönä eli ristiriitana itse käsitteessä. Tämän ristiriidan takia siitä puhuttaessa on kokonaiskuvan saamiseksi syytä käyttää kahtalaista lähestymistapaa eli valottaa asioita yhtäältä klassisen kristinuskon tunnustajien, toisaalta liberaaliteologien näkökulmasta.

Käsitteistöä

Klassisen ja liberaalin kristinuskon välinen todellisuuskäsitysero on yksinkertaisesti ilmaistavissa siten, että ne seuraavat aivan erilaisia ja keskenään yhteensopimattomia suurkertomuksia: klassisen kristinuskon suurkertomus on liberaalissa kristinuskossa korvattu jollakin kilpailijallaan, enimmäkseen joko modernistisella tai postmodernistisella suurkertomuksella.

Koska seurattava suurkertomus leimaa seuraajansa koko ajattelutapaa, liberaaliteologeille on luontevaa sanoa edustavansa "kristinuskon liberaalia tulkintaa" – "kristinusko" olisi siis heidän mukaansa "tulkittavissa vapaasti", siis minkään muuttumattoman ja luovuttamattoman todellisuuskäsityksen kyseistä tulkintavapautta rajoittamatta.2 Tälle vastakohtaisesti klassisen kristinuskon puolustajat, konservatiiviteologit, pitäytyvät luovuttamattomana pitämäänsä klassisen kristinuskon todellisuuskäsitykseen ja siihen liittyviin totuusväittämiin.

Valitettavasti nämä käsitteet eivät ole käytännön kielenkäytössä tarkkarajaiset, vaan niitä, kuten muitakin sanoja, käytetään vaihtelevissa merkityksissä. Niinpä liberaali-määrettä käytetään konservatiivisuutta arvostavissa piireissä usein myös leimasanana, ja näin käytettynä sen vastakohta onkin "äärikonservatiivi" tai "fundamentalisti", jollaisiksi liberaalipiirit mielellään leimaavat konservatiiveja.

On myös niitä, jotka eivät halua olla sen enempää (ääri)liberaaleja kuin (ääri)konservatiivejakaan ja käyttävät siksi omasta kannastaan jotain muuta nimitystä: voidaan puhua vaikkapa "kolmannesta linjasta", "rakentavasta uudistusmielisyydestä", "maltillisesta konservatiivisuudesta", "yleiskirkollisuudesta" tms. – olennaista tämäntyyppisessä menettelyssä on mainostaa omaa kantaansa kaikki äärimmäisyydet välttäväksi "tasapainotilaksi". Käytännössä siis samakin ihminen voi kutsua omaa käsitystään kirjaimellisemmin Raamattua selittäviä vaikkapa "fundamentalisteiksi" ja omaa näkemystään väljemmin Raamatusta ajattelevia vaikkapa "repiviksi liberaaleiksi", antaen siis täten ymmärtää olevansa itse jonkinlainen "turvallisen keskitien kulkija".

Tämä käytännön kielenkäytössä ilmenevä suhteellisuus ja "kilpalaulanta" on siis hyvä panna merkille, mutta tässä artikkelissa pitäydytään kuitenkin suurkertomussidonnaisiin liberaali ja konservatiivi -määreiden merkityksiin. Näin menetellen kaikki "ääri"-ilmaisut osoittautuvatkin jokseenkin turhanpäiväisiksi, sillä jokaisellahan lopultakin on jokin todellisuuskäsitys, eikä hän tyypillisesti itse pidä sitä lainkaan äärimmäisenä vaan pelkkänä perustosiasioiden tunnustamisena perustosiasioiksi.3 Hänen kuulijakuntansa näkökulmasta hänen käsityksensä näyttää taas sitä äärimmäisemmältä, mitä kauemmas näiden oma todellisuuskäsitys on etäännyttänyt heidät "tuon edellisen puhujan" käsityksestä.4

Liberaalin kristinuskon kritiikkiä

Liberaalin kristinuskon ongelma on, että tyypillisesti se lähinnä kritisoi konservatiivisia käsityksiä. Oma vaihtoehto ei useinkaan tule julki tai jopa ei tee väittämiä, joita voitaisiin punnita, mutta kuitenkin oma kanta esitetään älyllisesti parempana. Toinen ongelma on, että mikäli vain imetään kulloisestakin kulttuurista muodikkaita vaikutteita, joita liberaali pitää ominaan, kokonaiskatsomuksesta tulee sisäisesti jännitteinen ja ristiriitainen. Lisäksi, koska melkein aina kysymyksiin on paljon enemmän vääriä kuin oikeita vastauksia, ilman Jumalan omaa ilmoitusta, jota liberaali kristinusko tyypillisesti kyseenalaistaa, on hyvin todennäköistä, että vapaasti valittu kanta uusi kanta on väärä. Liberaalin kristinuskon käsityksiä ei tyypillisesti ole yhteiskunnallisesti eletty ja siten koeteltu, sen käsitykset näyttävät olevan akateemisia ihmisjärjen utopioita. Utopiat eivät historiallisesti ole toimineet, koska todellisuus ei ole osoittautunut utopian mukaiseksi.

Koska useimpiin uskonnollisiin ja siten perustaviin kysymyksiin on hyvin monenlaisia vastauksia, voidaan sanoa, että mikäli meillä ei ole Jumalan omaa ilmoitusta, olemme sokeita ja lähes varmasti väärässä. Tähän jatkuvasti varioivaan sokeuteen liberaali kristinusko on vaarassa astua.

Viitteet

  1. ^ Nämä uskontunnustukset eli symbolit (Apostolinen uskontunnustus, Nikaian uskontunnustus ja Athanasioksen tunnustus areiolaisuutta vastaan) oli aikanaan otettu käyttöön juuri kristinuskon aidon ja luovuttamattoman sisällön erottamiseksi sen kanssa ristiriitaisista kilpailevista näkemyksistä. Näin ollen on järjelle ilmeistä, että niitä ei voi niiden tarkoitukselle ja aidolle alkuperäiselle merkityssisällölle räikeää väkivaltaa tekemättä pitää minään "aikain saatossa vapaasti uudelleen tulkittavissa olevana kirkollisena virikemateriaalina", kuten liberaaliteologia asian luonteen johdosta välttämättä joutuu menettelemään.
  2. ^ Todellisuudessa liberaaliteologitkaan eivät tietenkään ole ajattelussaan vapaita vaan seuraamansa suurkertomuksen sitomia kuten kaikki muutkin, mutta tätä he eivät välttämättä itsekään tiedosta.
  3. ^ Toinen kysymys sitten on, miten voimakkaasti itse kukin on taipuvainen ilmaisemaan uskomuksiaan. Asiallisessa analyysissä on näet tehtävä ero itse uskomuksen ja sen ilmaisutavan välillä.
    Toisaalta kaikki todellisuuskäsitykset kylläkin vaikuttavat edustajiensa keskuudessa vallitseviin näkemyksiin sekä siitä, miten kyseistä käsitystä itseään olisi paras ilmaista, että siitä, miten olisi paras arvioida muiden käsitysten edustajien tapoja omien käsitystensä ilmaisemiseen. On johonkin määrään asti mahdollista ottaa analyysissä huomioon näitä eri todellisuuskäsitysten tuottamia käyttäytymisarvottamisia, mutta oman todellisuuskäsityksensä rajoista ei kukaan kuitenkaan pääse varsinaisesti irti – yksilötasolla todellisuuskäsitys voi kyllä vaihtua toiseksi tai jotenkin muuten muuttaa muotoaan, mutta ei ole tietoista ihmisyksilöä, jolla ei jollain hetkellä olisi mitään todellisuuskäsitystä, josta käsin hän kaikkia asioita arvioi.
    Suurkertomusnäkökulma auttaa tämän asian ymmärtämistä ja mielessä pitämistä: voin kyllä vaikkapa kristittynä jossain määrin eläytyä omastani poikkeavan todellisuuskäsityksen edustajan ajatusmaailmaan, mutta en voi varsinaisesti samastua siihen lakkaamatta samalla olemasta itse kristitty; sama tietenkin pätee myös toiseen suuntaan. Perimmäisen todellisuuden kuvauksina suurkertomukset nimittäin sulkevat toisensa pois (todellisuushan ei voi perimmäisellä tasolla olla itsensä kanssa ristiriitainen – muuten emme voisi olla olevaisuuttamme ihmettelemässäkään), eikä kukaan siis voi samanaikaisesti tosiasiallisesti edustaa useampaa kuin yhtä niistä.
  4. ^ Todellisuuskäsitysten äärimmäisyyttä voi siis arvioida vain edellyttämällä ja ottamalla jonkin tietyn suurkertomuksen tarkastelulähtökohdaksi, johon muita sitten verrataan siitä näkökulmasta, miten paljon ne näyttävät tästä tarkastelun "keskiökertomuksesta" (sille luonteenomaisilla mittaustavoilla tarkasteltuina) poikkeavan.