Kriittinen ajattelu

Versio hetkellä 3. heinäkuuta 2016 kello 19.22 – tehnyt Samuli Koivisto (keskustelu | muokkaukset) (viitteisiin sarakkeet)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Kriittinen ajattelu edellyttää kykyä ajatella ja kykyä kritisoida. Koska kritisointikyky edellyttää ajattelukykyä, voisi ajatella, että "kriittinen ajattelu" voitaisiin korvata pelkällä "kriittisyydellä". Näin ei kuitenkaan ole, sillä kriittinen ajattelu on enemmän kuin pelkkä kriittisyys1, nimittäin ajattelua, joka ei tyydy käytettävissään oleviin valmiisiin lähtökohtiin vaan pyrkii yhä parempiin perusteluihin ja niiden mahdollistamaan suurempaan selvyyteen silläkin uhalla, että tämä prosessi voi osoittaa ajattelun lähtökohtina alun perin olleita käsityksiä kestämättömiksi ja aiemmin kannatettuja näkökantoja siksi hylättäviksi. Tällainen itselle tutuiksi, rakkaiksi ja turvallisiksi käyneisiin käsityksiin etäisyyttä ottaminen ja niiden punnitseminen siltä kannalta, että niissä kenties voisi olla jotain korjaamisen varaakin, on ymmärrettävästi hidasta, työlästä ja usein tuskallistakin. Jo tästäkin syystä aidosti kriittinen ajattelu on – ja on aina ja kaikkialla ollutkin – huomattavan harvinaista.

Kulttuurin merkitys kriittiselle ajattelulle

Kriittisen ajattelun yleisenä esteenä on siis sen alulle saannin hankaluus, jatkamisen työläys ja sen tulosten lyhyellä tähtäimellä kyseenalainen palkitsevuus. Ikään kuin näissä tekijöissä ei jo olisi riittävästi kiviä kriittisen ajattelun rekeen, sillä on myös erityisiä esteitä, jotka riippuvat kulloisistakin olosuhteista. Yleisesti ottaen kukin kulttuuriympäristö pyrkii jatkamaan toimintaansa entiseen tapaan ja siksi vastustamaan perusteisiinsa tai edes käytänteisiinsä kohdistuvaa kritiikkiä. Tämä "kulttuurisen hitauden laki" koskee ihmisyhteisöjä kaikilla tasoilla: perheitä, sukuja, työyhteisöjä, uskonnollisia yhdyskuntia, harrastuspiirejä ja alakulttuureita, yhteiskuntia ja kokonaisia sivilisaatioita.2

Kriittiselle ajattelulle otollisia ympäristöjä

Jotkut kulttuurit ovat kriittisen ajattelun harjoittamisen kannalta selvästi kannustavampia kuin useimmat muut. Tunnettuja esimerkkejä ainakin joissain suhteissa kriittistä ajattelua suosineista kulttuureista:

  1. Antiikin kreikkalaiset, etenkin ateenalaiset: vapaiden miesten keskustelukulttuuri salli erilaisten teorioiden esittämisen ja niistä keskustelemisen; tällainen avoin keskusteluavaruus johti keskenään kilpailevien ja tässä kilpailussa yhä vakuuttavampia argumentteja näkemystensä tueksi tavoittelevien filosofisten koulukuntien muodostumiseen, ja näin syntyneet ja kehittyneet ajatuskokonaisuudet ovat antaneet merkittävän lähtösysäyksen sekä länsimaiselle että islamilaiselle filosofialle.
  2. Juutalaiset: Juutalaiseen kasvatukseen on varsin yleisesti kuulunut ajatus siitä, että itse kukin on lapsesta asti yksilö, jolla oletetaan ja edellytetäänkin olevan kaikkiin asioihin oma kanta perusteluineen. Kasvatus on tapahtunut paljolti keskustelemalla lasten kanssa, ja tähän on valmennettu jättämällä lapselle aikaa ja tilaa tiedostaa omat tarpeensa, olivatpa ne sitten aineellisia (kuten nälkä) tai henkisiä (kuten uteliaisuus ja kysymisen tarve). Näin on päädytty kulttuuriin, jota on luonnehdittu: "Jos samassa huoneessa on kolme juutalaista, siellä on myös ainakin neljä eri mielipidettä joka asiasta." Tällainen kulttuurinen ja kasvatuksellinen pohja on mitä ilmeisimmin osaltaan vaikuttanut myös juutalaisten tilastolliseen yliedustukseen esim. nobelistien joukossa: on ollut selvää, ettei kaikkea ole vielä loppuunkäsitelty vaan asioita voi kyseenalaistaa ja tehdä jotain muutakin kuin toistella pienin muunnoksin sitä, mitä on tähän mennessä muutenkin tehty.
  3. Esimoderni ja moderni tiedeyhteisö parhaimmillaan: Jo ennen luonnontieteen läpimurtoa länsimaisessa3 kulttuurissa on sekä suullisen että kirjallisen akateemisen väittelemisen perinne. Uskonpuhdistuksen myötä esiin nousseen modernin luonnontieteen parissa siirryttiin lisäksi tutkijan kontrolloimien ja dokumentoimien olosuhteiden, tarkasti mitattavien havaintojen ja niiden riippumattomin toistokokein tapahtuvan varmennettavuuden varaan rakentuvan empiirisen menetelmän käyttöönottoon, johon kreikkalaiset eivät olleet koskaan päätyneet, mutta jo ennen uskonpuhdistustakin oli yleiseurooppalaisessa latinankielisessä oppineiden keskusteluavaruudessa esitetty keskenään argumentatiivisesti kilpailevia ajatusmalleja, kuten aristotelikkojen eli realistien via antiqua ja occamistien eli nominalistien via moderna. Samoin oli eri puolilla Eurooppaa esiintynyt uskonpuhdistusta ennakoivia, tyypillisesti oppineiden vetämiä kirkollis-kulttuuris-yhteiskunnallisia uudistuspyrkimyksiä, jotka tosin tietysti kohtasivat myös tiukkaa vastustusta.

Ei ole vaikea nähdä, että näillä kulttuureilla ja alakulttuureilla on ollut erittäin huomattava, jos kohta enimmäkseen epäsuora vaikutus aatehistorian lisäksi koko yleiseen maailmanhistoriaankin.

Kriittiselle ajattelulle vihamielisiä ympäristöjä

Vakiintuneisiin aatteellisiin ja käytännöllisiin oloihin itsetarkoituksellisesti takertuva traditionalismi on kriittiselle ajattelulle luonnostaan vihamielinen kulttuurinen ympäristö. Olennaista ei tässä ole kulloinkin vallitsevan tradition ikä eikä sisältö vaan nimenomaan se tapa, jolla siihen suhtaudutaan.4

Myös puhtaasti käytännöllisten asioiden korostaminen, "ääripragmatismi", on sellaisenaan kanto kriittisen ajattelun kaskessa. Jos jotakuinkin kaikkien käytettävissä olevien inhimillisten resurssien odotetaan suuntautuvan käytännön toimintaan, ajattelulle, saati kriittiselle sellaiselle, ei kerta kaikkiaan jää aikaa. Tässä suhteessa on taaskin epäolennaista se, millaisiin päämääriin tämä käytännöllisyys kulloinkin tähtää.

Kolmantena hankaluutena on yksinkertaisesti virikkeetön ympäristö: ilman lukutaitoa ja luettavaa on todella vaikeaa kehittää kriittistä ajattelua. Erilaisten näkemysten kohtaaminen ei ole kriittisen ajattelun kehittymisen kannalta riittävä mutta kylläkin lähestulkoon välttämätön edellytys. Tämä koskee nimenomaan kriittisen ajattelun etenemismahdollisuuksia: jonkinlainen periaatteessa kriittisyyteen taipuvainen mieli voinee pysyä yllä monenlaisissa ympäristöissä, mutta ajatusten edistyminen pelkistä kriittisyyden iduista tulokselliseksi etenemiseksi asioiden ja ilmiöiden arvioinnissa, arvottamisessa ja niihin liittyvässä omakohtaisessa kannanmuodostuksessa vaatii "henkistä polttoainetta", jonka, samoin kuin fyysisen ravinnonkin, olisi tultava yksilön ympäristöstä.

Kriittiselle ajattelulle periaatteessa mahdottomin ympäristö

Loogisesti ajatellen kaikkein mahdottomin tilanne aidosti kriittisen ajattelun kannalta on sellainen ympäristö, joka

  1. mainostaa omaa kertakaikkisesti lukkoonlyötyä ajattelutapaansa "kriittisenä ajatteluna" ja
  2. tarjoaa ajatteluun taipuvaisille lapsilleen ja nuorilleen sellaisia henkisiä virikkeitä, joihin paneutuminen ja joiden sisäistäminen saa nämä yhä enenevässä määrin epätoivoisiksi oman ajattelukykynsä olemassaolon saati luotettavuuden, jopa oman persoonansa todellisuudenkin suhteen.

Ykköskohta siis vääristää kriittisyyden merkityksen valmiin kaavan seuraamiseksi: "ajattele, puhu ja toimi, niin kuin sinua opetetaan, niin saat tunnustusta älykkyydestäsi ja kriittisyydestäsi; muutoinhan oletkin pelkkä krittiseen ajatteluun kykenemätön ja auktoriteettiuskoinen tyhmeliini ja kaikki nauravat sinulle". Näin lapsille opetetaan eräänlaista uuskieltä, jossa tietyt sanat itse asiassa tarkoittavatkin normaalimerkityksensä vastakohtaa; vähemmästäkin voi mennä sekaisin.

Kakkoskohta puolestaan merkitsee sitä, että kriittisyyteen pyrkivää ajattelua ravitaan henkisesti eräänlaisilla käsitteellisillä hallusinogeeneilla, jotka johtavat "käyttäjänsä" kokemaan oman persoonallisen olemassaolonsa epätodellisena. Jos Sokrates saattoi sanoa tietävänsä vain sen, ettei tiedä mitään, niin mainitunlaisten henkisten huumeiden käyttäjä joutuisi toteamaan puolestaan jotain sensuuntaista, että jos jotain tietää, niin enintään vain sen, ettei ole ketään, joka voisikaan tietää mitään. Tämä on eräänlainen filosofinen lämpökuolema: mikään ei merkitse mitään eikä ole ketään, jolle se edes voisi merkitä mitään.

"Tämä tarina on tosi"

Valitettavasti me nykysuomalaiset yhdessä useimpien muiden länsimaalaisten kanssa nykyään suureksi osaksi elämme juuri tämäntapaisessa, kriittisen ajattelun kannalta kaikkein kehnoimmassa kuviteltavissa olevassa ympäristössä. Sokea usko häthätää kyhättyihin, kriittistä tarkastelua kestämättömiin koulukirjaskenaarioihin elämän itsestäänsynnystä jonkinlaisten kemiallisten prosessien tuloksena ja ihmisen ilmaantumisesta ihan vain tarkoituksettoman luonnonvalinnan oikkuna perimmältään puhtaasti fysikaalisten voimien ylläpitämässä ja puhtaasti materiatason prosessien dynaamisesti hallitsemassa maailmassa vie loogisesti katsoen pohjan pois sekä persoonallisen olemassaolon todellisuudelta, ajattelemisen mielekkyydeltä että ylipäänsä koko inhimillisen olemassaolon merkityksellisyydeltä – objektiivisesti pätevän henkilökohtaisen moraalin antamasta ryhdistä tai mielekkäiden perhekohtaisten tai yhteiskunnallisten tavoitteiden elämälle antamasta suunnasta puhumattakaan.

Kaikki on siis viety; mitään ei ole jäljellä. Kukaan ei tämän mallin puitteissa edes ole syyllinen, ketään ei voi vetää mistään vastuuseen – ei itse tästä katastrofista eikä mistään muustakaan – koska ketään ei varsinaisesti uskota olevan olemassakaan: "mitään ei tehdä, kaikki vain tapahtuu". Juuri tämä itse aiheutettu "merkityksen katoaminen", ei vain sanoista, kielestä ja teksteistä vaan elämästä yleensäkin, on viime kädessä länsimaiden perikadon resepti; jollekulle pienemmälle tai suuremmalle "Osamalle al-Qaidoineen" jää näillä näkymin lopultakin rooliksi enintään toimia siivouspalveluna, joka ennemmin tai myöhemmin korjaa piloille menneen kokkauksen jätökset pois keittiöstä haisemasta.

Länsimaisen kriittisen ajattelun "eloonjäämisoppi"

Kaikista vastuksista huolimatta voi katsoa, että kriittisen ajattelun perinne on ollut ja yhä on länsimaisen yhteiskuntamme keskeisiä menestystekijöitä. Sen yhä syvenevään rappioon ja edessä häämöttävään täydelliseen umpikujaan ei siis tulisi suhtautua apaattisesti, vaan "tarttis tehrä jotakin". Mikä siis neuvoksi? Miten voisimme palauttaa kriittiseen ajatteluun kannustavat tai edes sellaisen mahdollistavat kulttuuriset olosuhteet?

Kriittisen ajattelun kulttuurin perusedellytys

Vertaamalla edellä tarkasteltuja, ajattelun kriittisyyttä kannustaneita kulttuureja (antiikin Kreikka, juutalaisuus, Euroopan akateeminen yhteisö ennen ja jälkeen modernin luonnontieteen läpimurron, jopa islaminkin filosofinen perinne [joka synnytti esim. kalamistisen kosmologisen argumentin]) on lopultakin varsin helppo nähdä, mikä näitä yhdistää: vakaumus, että ihminen on perustavasti jotain muuta ja paljon enemmän kuin pelkkä erilaisten materiaalisten prosessien summa; että ihminen on laadullisesti erilainen kuin eloton tai edes elollinenkaan luonto; että ihminen on elävä persoona, jonka kuuluu suhtautua sekä itseensä että muihin ihmisiin elävinä persoonina.5 Tämä perususkomuksellinen lähtökohta on saanut vaihtelevia täsmäsisältöjä (kreikkalainen dualistinen ajattelu, jonka mukaan "ruumis on sielun vankila", muhamettilainen näkemys, jonka mukaan "ihminen on Allahin [mutta ei tarkoituksettomien aineellisten prosessien] orja", ja Raamatun ilmoitus, jonka mukaan "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen").

Ilman persoonia ei ole ajattelijoitakaan, ilman ajattelijoita ei ole ajatteluakaan, ilman ajattelua ei ole kriittistäkään ajattelua. Johdonmukaisen materialismin mukaan todellisia persoonia ei kuitenkaan voi olla, siis ei todellista kriittistä ajatteluakaan. Kuinka kukaan siis voisi kehittää todellista, sisäisesti johdonmukaista6 kriittistä ajattelua uskomatta edes olevansa todellinen persoona? Entä kuinka kukaan voisi uskoa olevansa todellinen persoona, jos kaikki "vakavasti otettavan tieteen tuloksina" hänelle syötettävä tajunnansisältö pyrkii todistelemaan juuri päinvastaista?7

Käytännön johtopäätökset

Asia ei viime kädessä ole vaikeatajuinen, mutta sen seuraukset ovat syvästi ravistelevat: materialismi on loogisella välttämättömyydellä kaiken kriittisen ajattelun pahin vihollinen, ja juuri tämä vihollinen on jo päässyt valtaamaan kulttuurimme "kovan ytimen": se puhuu tieteen suulla, se äänestää päättävissä elimissämme, se "valistaa" meitä julkisrahoitteisilla kanavillamme, se opettaa lapsiamme oppivelvollisuuskouluistamme lähtien, ja kaikessa tässä se on systemaattisen hellittämättömästi ohjaamassa meitä tuhoon. Toisaalta se on periaatteessa mitä helpoimmin voitettavissa oleva vihollinen: kuten hengettömän epäjumalankuvan sen voisi tarpeettomana ja vahingollisena kantaa tunkiolle, heittää iljetyksenä ulos. Ei se sinänsä panisi edes pahakseen, saati vastaan – eihän se ole persoona.

Silti meidänkin keskellämme on selvästikin jotain, joka todella panisi pahakseen ja panisi raivokkaasti vastaan. Yksi tämän artikkelin apologeettisista tavoitteista onkin siinä, että se osaltaan johtaa myös tarkastelemaan kristinuskon keskeiseen sisältöön kuuluvaa käsitystä persoonallisen, epäinhimillisen pahan olemassaolosta empiiriseltäkin kannalta: jos materialistit olisivat "puhtaita materialisteja", he eivät panisi pahakseen materialismin vastaista kulttuurisotaa, sillä hehän eivät siinä tapauksessa katsoisi taistelun tuloksen riippuvan muusta kuin puhtaasti materiatason voimista, joihin eivät itse voi millään tavoin vaikuttaa8. Aktiivimaterialistit ovat kuitenkin mestarillisia kaksoisajattelijoita: jos kokevat materialismin kulttuuristen linnoitusten olevan vähänkin uhattuina, he kyllä nousevat barrikadeille suorastaan jihadistisella antaumuksella – vaikka eivät edes usko olevansa persoonina olemassa, saati huurineitojen odottelevan palkitakseen heidät taistelun jälkeen. Tätä ilmiötä on mahdotonta tai ainakin vaikeaa selittää kuin Saatanan vaikutuksella9.

Itse Saatanakin on kuitenkin Raamatun mukaan jo voitettu vihollinen, jonka pää on rikki poljettu ja jota kristittyjen on määrä, lujina uskossa, vastustaa. Materialismin vastaisessa kulttuurisodassa on siksi olennaista muistaa, ettei meillä ole taistelu lihaa eikä verta10 vastaan vaan "hallituksia vastaan, valtoja vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa". Näin ollen toiminnan tavoitteena ei tule niinkään olla materialistien vakuuttaminen siitä, että ovat väärässä,11 vaan kolmansien osapuolien informoiminen siitä, että materialisteja ei, jos he nimittäin olisivat oikeassa, itse asiassa ole persoonina olemassakaan, joten, jos heidän kauttaan kuitenkin tulee ymmärrettävää puhetta, tätä ei ole katsottava ihmisen vaan ihmiskunnan yhteisen vihollisen puheeksi; ja että, ellei tämä äsken sanottu vaikuta uskottavalta näkemykseltä, niin jäljelle jää vain se mahdollisuus, että materialistit ovat sataprosenttisella varmuudella väärässä12 eikä heitä näin muodoin maksa vaivaa kuunnella.

Keskustella siis kannattaa vain niiden kesken, jotka sekä suoraan että epäsuorasti13 täyttävät mielekkään keskustelun ensimmäisen perusedellytyksen eli tunnustautuvat todella olemassaoleviksi, tähän aineelliseen todellisuuteen vaikuttamaan kykeneviksi ja jotain näkökantaa ainakin mahdollisesti johdonmukaisesti edustamaan pystyviksi persooniksi. Keskustelukulttuurihan on osa kokonaiskulttuuria, ja jos ja vain jos todelliseen, merkitykselliseen toimintaan14 kykenevien ihmispersoonien todellinen olemassaolo kulttuurin tasolla myönnetään, kriittisen ajattelun jatkumismahdollisuuden perusedellytykset on turvattu.

Viitteet

  1. ^ Kriittisyydeksihän riittää vaikkapa pelkkä tyytymättömyyden ilmaiseminen kaikkea ja kaikkia – tai myös aina samoina pysyviä aiheita – kohtaan.
  2. ^ Kulttuurisen hitauden ilmiö ei ole pelkästään kielteinen: useimmat ensinnä mieleen tulevat muutosehdotukset voivat tarkemmassa katsannossa osoittautuakin huononnuksiksi. Mikä hyvänsä innovatiivinen idea ei edusta todellista kriittistä ajattelua, eikä todellinenkaan kriittinen ajattelu välttämättä tuota käytännöllisiä innovaatioita, ainakaan nopeasti; mutta joka tapauksessa yhteisö, joka ei ylipäänsäkään suosi itsenäistä ajattelua eikä vallitsevien käsitysten kriittistä tarkastelua, jää myös sinänsä harvinaisista hyödyllisistä innovaatioista osattomaksi, ja ajan mittaan tämä on, varsinkin jollain tavoin kilpaillussa tilanteessa, omiaan johtamaan yhä paheneviin ongelmiin.
  3. ^ tuolloin siis nimenomaan eurooppalaisessa – Amerikka löydettiin vasta myöhemmin
  4. ^ Ääriesimerkkinä läpeensä traditionalistisesta suhtautumistavasta jatkuvasti heittelehtivään poliittiskulttuurilliseen tilanteeseen liittyneenä on stalinistisesta kulttuurista teokseensa herätteet ottaneen George Orwellin Vuonna 1984 -romaanissa kuvattu kaksoisajattelumalli, jonka vallitessa kulloinenkin poliittinen suhdanne katsotaan ainoaksi oikeaksi ja aina vallinneeksi, niin että globaalin liittoutumispolitiikan äkkikäänteessä juhlapuhuja, muutoksesta kesken puhetta tiedon saatuaan, jatkaa puhettaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, paitsi että vihollinen ja liittolainen ovat puheen loppuosassa vaihtaneet paikkoja sen alkuosaan verrattuna, ja salin koristeina olevat poliittiset julisteet revitään tuohtuneina seinältä irti "sabotöörien tekosina", vaikka monet repijät vallan hyvin tietävät itse velvollisuutensa mukaisesti ripustaneensa ne paikalleen juuri ennen tilaisuuden alkua.
  5. ^ Pinnallisesti tarkastellen voisi tietenkin väittää, että tällainen näkemys on "ihan tavallista humanismia" ja että sen voi omaksua yhtä hyvin evolutionistis-materialistiseltakin pohjalta. Tällaista väitettä voi koettaa perustella vaikkapa sillä, että on monia, jotka ovat tehneet juuri näin, joten se ei voi olla mahdotonta.
    Epäloogisesti se ei toki olekaan mahdotonta, eikä tästä seikasta ole erimielisyyttä. Kriittinen ajattelu ei kuitenkaan tällaisista mielivaltaisista "ratkaisuista" kostu vaan pikemminkin käy, jos mahdollista, entistäkin mahdottomammaksi: tyypillisen kaksoisajattelullisestihan siinä yhtäältä "päätetään ollakin humanisteja", vaikka perimmältään ei edelleenkään uskota olevan ketään päättämässä mitään. Tämä on jollain tasolla verrattavissa siihen, jos papukaijan opettaisi sanomaan: "Ajattelen, siis olen." Niin, varmaankin on täytynyt olla joku, joka on tosiaankin ajatellut ja kriittisesti ajattelemalla päätynyt tähän tulokseen, mutta papukaijan puhe ei todista papukaijaa täksi ajattelijaksi. Samaten materialistin roolinvaihdos humanistiksi tai muuksi materialismin kanssa yhteensopimattomaksi tahoksi ei mitenkään todista materialismia loogisesti tällaiseen siirtoon yltäväksi ajattelutavaksi. Pikemminkin tilanneanalyysi kulkee tällaisissa tapauksissa siihen suuntaan, että samoin kuin papukaijan puhe osoittaa papukaijan puhekykyiseksi, myös minkä hyvänsä muun materiaalisen kappaleen tuottama äänne- tai kirjainmerkkijono osoittaa tämän kappaleen kykeneväksi tällaisia jonoja tuottamaan. Kyseisten jonojen sisällöllinen uskottavuus tämän materiakappaleen alkuperäistuotoksiksi on kuitenkin aivan oma kysymyksensä, eikähän mikään humanismikaan tietenkään ole alun perin materialistinen uskomusjärjestelmä: "Ei voi ottaa, täytyy lainata."
    Puppusanageneraattoreilla voidaan tuottaa mielivaltaisen paljon tekstiä muttei mitään lukemisen arvoista; samaten materialismin ja vaikkapa humanismin yhteen ymppääminen on kyllä mahdollista ikään kuin pupputekstin näennäismerkityksenä (sinänsä tarkoituksettomasti syntyneen tekstin lukijan mielessä häivähtävänä ideana) muttei logiikan mahdollisuuksien rajaamaksi myönnetyssä reaalitodellisuudessa (tarkemmin ajatellen kyseinen idea, vaikka mielessä häivähtäisikin, ei kestä alkeellistakaan kriittistä ajattelua) – paitsi tietenkin siinä nimenomaisessa tapauksessa, että kyseinen henkilö on ihan oikeasti henkilö, mutta materialismi, jota hän väittää ja kenties ihan tosissaan katsookin edustavansa, on itsessään väärä kanta eikä sen totuus (jota siis ei tässä tapauksessa ole) siksi estä häntä olemasta henkilö ja vaikkapa humanistikin. "Jos materialismi on totta, niin materialisti voi olla myös humanisti" on siis loogisesti totta juuri samaan tapaan kuin "jos kuu on juustoa, niin lehmät lentävät" tahi "jos kuu on juustoa, niin lehmät tuottavat maitoa": logiikassahan epätodesta väitteestä voi täysin turvallisesti päätellä ihan mitä tahansa.
  6. ^ Sisäinen johdonmukaisuus ei ole mikään ylimääräinen lisäehto vaan kriittisen ajattelun käsitteeseen välttämättä sisältyvä piirre: sisäisesti epäjohdonmukainen ajattelu kaatuu heti ensimmäisessäkin kriittisessä tarkastelussa; tähän tilaan tyytyvä ajattelu ei siis ainakaan voi olla todella kriittistä.
  7. ^ Totta kai kaikesta huolimatta kaiken kaikkiaan monetkin, paitsi kokevat, myös uskovat ja ymmärtävätkin olevansa todellisia persoonia, mutta vallitseva tilanne on kaikkein kriittisin juuri niille, jotka omasta puolestaan hakevat parhaita vastauksia perustaviin kysymyksiin ja joilla olisi edellytyksiä kehittyä aidosti kriittisiksi ajattelijoiksi ja sellaisina myös nousevan polven suunnannäyttäjiksi: pystyäkseen pätevöitymään tunnustetuiksi ajattelijoiksi heidän olisi osoitettava hallitsevansa aiemmin ajatellun pääpiirteet; mutta jos aiempi ajattelu onkin johtamassa seuraajansa älylliseen umpikujaan, sieltä voi olla todella vaikea päästä ulos.
  8. ^ Eihän heillä tietenkään voi oman uskomuksistonsa puitteissa tarkastellen olla mitään henkistä vaikutusta materiatason prosesseihin, sellainen ajatushan olisi heidän näkökulmastaan "taikauskoa" – tietoisuuden kokemus ei materialistisen perususkomuksen näkökulmasta voi olla mitään enempää kuin jonkinlainen materiatason prosessien lieveilmiö, siis ilman vaikutusta mihinkään aineelliseen todellisuuteen.
    Tässä yhteydessä ei toimi edes fatalismin analogia: stoalaista fatalismia edustava isäntä rankaisi antiikin aikana orjaansa tämän toiminnan johdosta, ja kun orja syytti tätä epäjohdonmukaisuudesta vedoten siihen, ettei isännän oman filosofian mukaan olisi voinutkaan toimia toisin kuin oli toiminut, isäntä saattoi siihen huomauttaa, ettei saman filosofian mukaan olisi itsekään voinut toimia toisin kuin toimi. Fatalismi näet sentään tunnusti niin isännän kuin orjankin persoonallisiksi olennoiksi, jotka voivat tehdä jotain persoonallista, vaikkeivät kenties olisi pystyneetkään tekemään mitään muuta kuin olivat tehneet; materialismi ei johdonmukaisesti ajatellen kuitenkaan pysty edes tähän: sen mukaanhan mitään todellista persoonallista toimintaa ei ole, vaan ihmistenkin toiminta aiheutuu perimmältään persoonattomista aineellisista voimista.
    Näin ollen materialismi on siinä mielessä itsensä kumoava oppi, että jos joku puhuu sen puolesta, niin jos hän on oikeassa, häntä ei ole persoonana olemassakaan eikä näin ollen se puhe, joka hänestä muodossa tai toisessa lähtee, ole varsinaista puhetta vaan puppusanageneraattorin tai enintään papukaijan puheen kaltaista; vaikka sillä siis toisin kuin puppusanageneraattorin tekstillä näyttäisikin olevan jokin ymmärrettävä sisältö, sillä ei kuitenkaan voi olla sellaista persoonallista puhujaa, joka olisi läsnä ja jonka kanssa voisi keskustella (kuten ei papukaijankaan kanssa voi keskustella ontologiasta eikä epistemologiasta, vaikka Cartesiuksen kanssa olisi voinutkin). Siksi tällaista puhetta ei loogisesti ottaen voi pitää minkään asian käsittelyssä huomioon otettavana puheenvuorona vaan vain jonkinlaisena refleksinomaisena fysiologisena ilmiönä.
    Jos taas kuitenkin tahdomme ottaa tällaisen puheenvuoron esittäjän persoonana ja kohdella häntä, kuten persoonaa olisi kohdeltava, meidän tulisi toimia häntä kohtaan "wittgensteiniläisittäin" eli pidättyä vastaamasta hänen puheenvuoroonsa muulla tavoin kuin osoittamalla hänelle, että hänen tunnustautumisensa materialistiksi on ristiriidassa hänen sen käsityksensä kanssa, että hänestä olisi ottamaan kantaa mihinkään asiaan (siis kysymykseen materialismin totuudesta sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan) ja että koska sisäisesti ristiriitaisesta lausejoukosta voi loogisesti johtaa minkä väitteen hyvänsä ja hänen toimintansa on tällä tavoin sisäisesti ristiriitaista, niin hänen kanssaan ei voida keskustella syystä, että hänen edustamastaan kannasta voidaan joka tapauksessa päätellä mitä hyvänsä, joten mikään, mitä hän mahdollisesti tahtoo sanoa, ei näissä olosuhteissa ole tulkittavissa erotukseksi omasta vastakohdastaan (joka sekin voidaan aina helposti johtaa hänen edustamastaan sisäisestä ristiriitaisuudesta), joten niin kauan kuin hän tahtoo pitää kiinni tästä sisäisestä ristiriitaisuudesta, hänen kanssaan ei maksa vaivaa yrittää keskustella, sillä hän ei loogisesti ajatellen voi sanoa mitään, millä olisi jokin merkitys; tämä siis on eri asia kuin jos väitettäisiin hänen olevan kykenemätön muodostamaan mitään kielellistä ilmausta, jolla näyttää olevan merkitys.
    Persoonien välisessä kommunikaatiossa on näet edellytettävä sen osanottajilta jonkinlaista sisäisesti johdonmukaista näkemystä tai vähintäänkin, ettei heidän näkemystään ole jo ennen mahdollisen keskustelun alkamista osoitettu sisäisesti ristiriitaiseksi, sillä muuten koko keskustelun idea, että nimittäin koetettaisiin yhdessä tavoitella oikeaa ja perustelluinta käsitystä puheena olevista asioista, on jo lähtökohtaisesti menetetty.
  9. ^ Jos taas joku toinen katsoo tietävänsä tai osaavansa ainakin ehdottaa jonkin vaihtoehtoisen selitysmallin, niin tervetuloa vain lisäämään se tämän artikkelin sopivaan kohtaan.
  10. ^ tässä tapauksessa siis materialisteiksi itseään kutsuvia harhautettuja ja harhauttavia ihmispoloja
  11. ^ sillä sehän on jo edellä loogisella välttämättömyydellä osoitettu, niin ettei siinä olisi mitään tekemistä, mutta valitettavasti tämä ei riitä
  12. ^ koska puhut, olet puhe- ja siis fyysiseen maailmaan vaikuttamiskykyisenä persoonana olemassa; koska olet fyysiseen maailmaan vaikuttamiskykyisenä persoonana olemassa, fyysiseen maailmaan vaikuttamiskykyisiä persoonia on olemassa; koska fyysiseen maailmaan vaikuttamiskykyisiä persoonia on olemassa, mikään katsomus, jonka mukaan heitä ei olisi olemassa, ei voi olla tosi; ja koska materialistisen katsomuksen mukaan heitä ei voi olla eikä niin muodoin olekaan olemassa, materialistinen katsomus on väärä; siis: jos puhut materialismin puolesta, osoitat siten olevasi väärässä puhuessasi materialismin puolesta (sillä jos se olisi ollut totta, kukaan ei olisi voinut puhua sen puolesta, koska ei olisi ollut ketään, joka olisi voinut puhua minkään käsityskannan puolesta), ja näin ollen olet hävinnyt väittelyn jo ennen kuin se ehti alkamaankaan, sillä jokainen, joka yrittää puolustaa tällaista kantaa, häviää loogisesti ajatellen jokaisen aihetta koskevan väittelynsä ihan vain sillä perusteella, että väittelemällä aiheesta hän osoittaa puolustamansa kannan olevan perätön
  13. ^ nimittäin tunnustamiensa perususkomuksistojen muodostamien henkilökohtaisten kokonaisuuksien mahdollisen (ei ainakaan vielä keskustelun aloittamiseen mennessä tunnetusti mahdottomaksi osoitetun) ristiriidattomuuden puolesta
  14. ^ ajatuksin, sanoin ja teoin