Ero sivun ”Heikki Räisänen” versioiden välillä

ApoWikistä
(Ak: Uusi sivu: Heikki Martti Räisänen (s. 10. joulukuuta 1941 Helsinki) on suomalainen teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testament…)
 
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 10: Rivi 10:


Räisänen oli Vartija-lehden päätoimittajana 1989–2000. Hän lanseerasi lehdessä käsitteen ”kulttuurikristitty” kuvaamaan kaltaistaan ihmistä, joka tiedostaa omien juuriensa olevan kristinuskossa ja suhtautuu siihen myönteisesti, vaikkei uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.[9] Kirjassaan "Uuteen uskoon" (1993) Räisänen peräänkuuluttaa raamatuntulkintaan fair play -henkeä ja suvaitsevaisuutta. Hänen mukaansa jokainen tulkinta merkitsee väistämättä valikoivuutta; avainkysymys kuuluu, missä määrin tulkitsija on tietoinen omasta tavastaan valikoida tiettyjä elementtejä oman tulkintamallinsa perusteisiin.
Räisänen oli Vartija-lehden päätoimittajana 1989–2000. Hän lanseerasi lehdessä käsitteen ”kulttuurikristitty” kuvaamaan kaltaistaan ihmistä, joka tiedostaa omien juuriensa olevan kristinuskossa ja suhtautuu siihen myönteisesti, vaikkei uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.[9] Kirjassaan "Uuteen uskoon" (1993) Räisänen peräänkuuluttaa raamatuntulkintaan fair play -henkeä ja suvaitsevaisuutta. Hänen mukaansa jokainen tulkinta merkitsee väistämättä valikoivuutta; avainkysymys kuuluu, missä määrin tulkitsija on tietoinen omasta tavastaan valikoida tiettyjä elementtejä oman tulkintamallinsa perusteisiin.
== Tulisiko raamattukritiikki asettaa Raamatun paikalle? ==
Räisänen on pyrkinyt asettamaan omat tutkimustuloksensa sille paikalle, mikä kirkossa on tavallisesti annettu Raamatulle itselleen. He katsovat tutkimustulostensa edustavan sellaista neutraalia tietoa Raamatun maailmasta, että sen tulisi olla kirkon opetuksen lähtökohtana.
Räisäsen näkemys on osa suomalaisessa teologisessa ajattelussa edelleen vahvana elävää näkemystä, jonka mukaan naturalistisesti suuntautunut historiallis-kriittinen tutkimus on paljastanut objektiivisen totuuden Raamatusta ja historian Jeesuksesta, jota kirkko ei uskalla kertoa jäsenilleen, vaikka sen johto on itse tästä tiedosta perillä. Teologisessa keskustelussa puhutaan usein huolimattomasti tai propagandistisesti ”tieteellisen raamatuntutkimuksen standardi-tuloksista” (Latvus & Peltonen 1992: 16) ikään kuin naturalistinen raamattukritiikki olisi objektiivista ja ikään kuin se olisi päätynyt joihinkin yksiselitteisiin tai yleisesti hyväksyttyihin tuloksiin. Stephen L. Stell kritisoi tällaista ajattelua: 
{{sitaatti|Yhteiskunnallis-retorinen analyysi historiallis-kriittisten tutkimusten ”tieteellisyyden” vaateista osoittaa, että nämä vaateet ovat kaukana neutraalista. Omaksumalla luonnontieteiden kielen ja väittämällä edustavansa tieteellistä objektiivisuutta raamatuntutkijoiden ammattikunta kokoaa tieteen yhteiskunnalliset ja kulttuuriset valtarakenteet omalle puolelleen. Tieteen vaikutusvaltaisten puhetapojen omaksuminen väistämättä vahvistaa historiallis-kriittisten tutkimusten asemaa ja johtopäätöksiä, samalla kun se heikentää niiden asemaa, jotka eivät ota tällaista tieteellistä viitekehystä käyttöönsä. On otettava huomioon, ettei tulkinnoissa itse asiassa ole mahdollisuutta saavuttaa objektiivisuutta. Kun yksi osapuoli väittää määrittävänsä merkityksiä ’objektiivisesti’, se kaksinkertaistaa ideologisen vallankäyttönsä voiman. Tästä seuraava voimasuhteiden epäsuhta vie siihen, että tieteellisen retoriikan kulttuurisesti vallitsevat voimat määräävät voittajan. - - Tällainen tieteellisen ”objektiivisuuden” peitelty voima ei vaikuta ainoastaan tutkimusmenetelmiin ja näin toteutetun tutkimuksen tulosten asemaan, se myös kokoaa mahtavia kulttuurisia voimia tukemaan tutkimustulosten levittämistä. Vaikka ”informaation” levittäminen näyttää neutraalilta, ”tieteelliseksi” tai ”objektiiviseksi” luonnehdittu informaatio saa yhteiskunnassamme arvovallan, joka ylittää uskonnollisen totuuden tai ilmoituksen saaman aseman. Kutsumalla omaa julistustyötään yleistä hyvää palvelevaksi informaation levittämiseksi, raamatuntutkijat valjastavat joukkotiedotusvälineiden vallan oman ohjelmansa tueksi – kaikki objektiivisuuden ja neutraalisuuden nimessä. (Stell 2005: 83.)}} 
Vetoamalla tieteellisen tutkimuksen oletettuun neutraalisuuteen naturalistisen eksegetiikan tulokset pyritään asettamaan sille paikalle, mikä kirkossa on tavallisesti annettu Raamatulle itselleen. Oletuksen mukaan naturalistinen eksegetiikka tarjoaa neutraalia tietoa Uuden testamentin historiasta, jonka tulisi olla kirkon opetuksen lähtökohtana. (Juntunen 2006.) 
Oletuksena näyttäisi olevan, että ainoastaan naturalistinen eksegetiikka antaa tietoa siitä, mitä Raamatussa itsessään ”oikeasti” sanotaan, ”mitä Raamattu tosiasiallisesti sisältää” (Räisänen 1984: 147). Jotkut naturalistiset eksegeetit samaistavat omat tutkimustuloksensa ja Raamatun historiallisesti aidon opetuksen ja katsovat tutkimustulostensa sivuuttamisen merkitsevän Raamatun varsinaisen sisällön sivuuttamista. Tällaista kantaa edustaa esimerkiksi Heikki Räisänen  (ks. esim. Räisänen 1984: 38). Koska Räisäsellä on ollut merkittävä asema suomalaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa, hänen näkemyksellään on ollut tässä suhteessa suuri vaikutus. Siksi esittelen seuraavassa Räisäsen näkemyksen osakseen saamaa kritiikkiä. Tämän kritiikin valossa Räisäsen kannanottoa voidaan ehkä pitää yhtenä esimerkkinä siitä, miten merkittävän oppineen arvostelukyky voi pettää. Laato (1994: 27) luonnehtii Räisäsen näkemystä hieman ironisesti:
{{sitaatti|Useissa yhteyksissä Räisänen on vaatinut ”profeetalliseen sävyyn” kirkkoa mukautumaan uusien tieteellisten tutkimustulosten mukaan. - - Räisänen katsoo omien tulkintojensa edustavan uusia tutkimustuloksia, jotka kirkon tulisi hyväksyä. - - Räisänen katsoo kuitenkin omaavansa profeetallisen tehtävän kirkossamme.}}
Räisänen pitää omia tutkimustuloksiaan puolueettomaan tietoon ja tutkimukseen perustuvana tosiasiapohjana, jonka varaan kirkon opetus tulisi rakentaa.
Jeremy Puntin (2005:154) mukaan Räisäsen ”ohjelmasta nousee esiin kuva raamatuntutkijasta ja akateemikosta super-tulkitsijana”. Punt pitää tätä kuvaa pelottavana, kun otetaan huomioon, mitä filosofisia, ideologisia ja retorisia voimavaroja tällaisilla super-tulkisijoilla on käytettävissään. Akateemiset super-tulkitsijat haluavat viime kädessä saada etuoikeutetun aseman Raamatun tradition aitoina tulkitsijoina.
Punt (2005: 155-156) kritisoi Räisäsen ajatusta, jonka mukaan tutkijan on mahdollista tehdä Uuden testamentin teksteihin kohdistuvaa historiallista tutkimusta riippumattomana omista teologisista näkemyksistään. Hänen mielestään yritys erottaa historiallinen tutkimus teologisesta tulkinnasta on pinnallinen, koska historiallinen ja teologinen ovat suhteessa toisiinsa. Pyrkimys esittää historiallinen tutkimus riippumattomana tutkijan teologisista näkemyksistä on ilmausta imperialistisesta pyrkimyksestä, jonka tarkoituksena on varmistaa akateemisten tutkijoiden ylivalta Uuden testamentin dokumenttien ”oikeina”, ”totuudenmukaisina” tai ainakin ”parhaina tulkitsijoina (Punt 2005: 155.)
Koska Räisänen tuo niin voimakkaasti esille kristillisen uskonvakaumuksen ongelmallista vaikutusta Raamatun tieteelliseen tutkimukseen, hänen pitäisi puolestaan tehdä avoimesti selkoa omista uskonvakaumuksistaan ja niiden vaikutuksesta tutkimustyöhönsä (Punt 2005: 156.) Vaikka Räisänen (2000: 200) väittää, että ”toisin kuin Smithin malli, minun on neutraali: siinä ei tarvita transsendentaalisia kategorioita kuten ’ilmoitus’”, Räisäsen malli on itse asiassa täysin maallistunut, ”mikä on tietenkin yhdenlainen uskonnollinen, jopa teologinen valinta” (Punt 2005: 156.)
{{sitaatti|Jos seurakunnat merkityksessä uskonyhteisöt ovat paikkoja, joissa suurin osa todellisesta Uuden testamentin lukemisesta tapahtuu - - , eikö Räisäsen ohjelma (uudelleen) pakota niitä omaksumaan akateemisen maailman ylivaltaa, jonka motivoivana tekijänä on maallistuminen? (Punt 2005: 160.)}}
Antti Laaton analyysi on samansuuntainen, joskin hieman värikkäämpi:
{{sitaatti|Räisäsen pakomatka pois fundamentalismista näyttää tapahtuneen sen ajattelutavan kannustamana, että tieteellinen lähestymistapa Raamatun tekstiin tarjoaa hänelle toisen uskonnollisen vaihtoehdon lukea Raamattua. Tämän uskonnollisen vaihtoehdon Räisänen on halunnut legitimoida ainoaksi oikeaksi - -. Muut vaihtoehdot halutaan julistaa vääriksi - -. Vanhasta ”fundamentalisti-uskovaisesta”, joka ei silloin pystynyt selvittämään itsellensä uskonnäkemystensä vääriä sidonnaisuuksia, on tullut ”tiede-uskovainen”, joka ei ole pystynyt selvittämään itsellensä eksegetiikan tieteenfilosofisia sidonnaisuuksia. Räisänen tekee uskonnon teoriasta uskontoa. - - Räisäsen uskonnon teorialla ei ole mitään uskontunnustusta ellei siksi sitten hyväksytä sitä uskontunnustuksen kiteytystä, joka käsitykseni mukaan voidaan loogisesti johtaa hänen kirjoituksistaan: ”Ei ole ketään Jumalaa ja Räisänen on hänen profeettansa.” (Laato 1994: 26-28.)}}
Stell (2005: 74-75) hämmästelee sitä, että Räisänen ajattelee kehittäneensä objektiivisen tulkinnallisen viitekehyksen, joka on ymmärrettävä kaikille kaikkialla riippumatta heidän näkemyksistään tai ennakko-oletuksistaan (ks. Räisänen 2000: 156). Tämä on Räisäsen perustelu sille, että hänen sitoumustensa varaan rakentuvan lähestymistavan tulisi korvata kristillisen seurakunnan sitoumukset. Stell kommentoi Räisäsen näkemystä hieman ironisesti:
{{sitaatti|Räisänen on ilmeisesti ottanut haltuunsa sen, mitä kirkko on kauan pitänyt oikeutettuna vastuualueenaan, mutta joka siltä on viime aikoina kielletty modernissa maailmassa. Räisänen on kehittänyt sen, mitä maailma on kauan etsinyt – yleismaailmallisen tulkinnallisen viitekehyksen, joka on ymmärrettävä kaikille riippumatta heidän perinteistään tai ennakko-olettamuksistaan. - - Tämä on ilmeisesti viitekehys, joka irrottaa ’objektiivisuuden’ ja ’neutraalisuuden’ yksittäisistä kulttuuris-kielellisistä perinteistä, ja paljastaa niiden aidon yleismaailmallisen luonteen. (Stell 2005: 75.)}}
Kun kristillisen seurakunnan viitekehyksessä toteutettu historiallinen tutkimus Räisäsen (2000: 156) mukaan usein ”pyrkii vetoamaan ihmisiin tietyn yhteisön etunäkökohtien mukaisesti (ulkopuolinen puhuisi propagandistisista päämääristä)”, Räisänen näkee oman ohjelmansa olevan vapaa tällaisista yhteisöllisistä paineista, niin että se vain käsittelee objektiivisesti ”käsillä olevia asioita”.
Yarbrough (2004) pyrkii omassa historiallisessa analyysissaan tuomaan esille, että naturalistinen tutkimus ei tarjoa neutraalia ja objektiivista tietoa Raamatusta. Se tarjoaa ennemminkin naturalismiin sisältyvien uskonnollisten ja filosofisten olettamusten pohjalta rakennetun mielikuvituskertomuksen siitä, mitä Uuden testamentin historiassa oletettavasti tapahtui. Tässä kehitelmässä on uskonnollisesti värittyneillä (ateistisilla tai agnostisilla) ennakko-olettamuksilla niin hallitseva asema, että se on ennemminkin naturalistista mytologiaa kuin objektiivista historiallista kuvausta. Onko perusteltua rakentaa kristillisen kirkon opetusta naturalistisen mytologian varaan?
{{sitaatti|Ota mikä tahansa yhteenveto valistusta edeltävästä protestanttisesta opista ja vertaa sitä esimerkiksi johtavan teologin Adolf Harnackin teologiaan 1900 - luvun paikkeilla. On vaikeaa välttää vaikutelmaa, että olennaisissa suhteissa on syntynyt uusi uskonto. - -  Oikeaoppisesta kriittisestä tutkimuksesta on tullut lähetystyötä tekevä liike, jolla on omat ylimmäiset pappinsa (Baur, Wrede ja Bultmann), omat pyhät kirjoituksensa (Spinozan, Reimaruksen, Straussin, Troeltschin ja muiden tutkielmat) ja oma oikea oppinsa. (Yarbrough 2004: 2, 342.)}}
Tällä uudella uskonnolla on ollut moniin voimakkaasti innoittava vaikutus. He ovat omistaneet elämänsä julistaakseen tätä uutta uskontoa, jonka he uskovat perinteistä kristinuskoa paremmin täyttävän modernin ihmisen tarpeita ja toiveita. Jotkut tämän uuden uskonnon julistajista uskovat tavoittaneensa tutkimuksensa kautta objektiivisen totuuden, joka on saanut heidän tietoisuudessaan vastaavanlaisen ehdottoman aseman, mikä Raamatun ilmoituksella on perinteisesti ollut kristilliselle seurakunnalle.





Versio 28. kesäkuuta 2010 kello 15.39

Heikki Martti Räisänen (s. 10. joulukuuta 1941 Helsinki) on suomalainen teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut Suomen Akatemian tutkijaprofessorina 1984–1994 ja akatemiaprofessorina 2001–2006. Eläkkeelle siirryttyään Räisänen jatkaa oppiaineensa dosenttina.[1]

Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on ollut yksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä vuosina 1995–2005. Tutkimusprojektin yleisaiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.[2]

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston (1990)[3] ja Uppsalan yliopiston (2002)[4] kunniatohtori, hän on saanut Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon 2005 ja Ruotsin tiedeakatemian Gad Rausing -palkinnon 2006[5], ja hänen omasta tuotannostaan on tehty ainakin kaksi ulkomaista väitöskirjaa.[6]

Räisäsen laaja-alaiseen tuotantoon kuuluu monografioita ja artikkeleita erityisesti evankeliumitutkimuksen, Paavali-tutkimuksen sekä varhaiskristillisen uskonnon historian alueilla. Varsinaisen tieteellisen tuotannon lisäksi Räisänen on kirjoittanut useita raamatuntutkimuksen kysymyksenasetteluja kansantajuisesti esitteleviä teoksia ja osallistunut aktiivisesti aihepiiristä käytävään julkiseen keskusteluun. Hän on ansioitunut myös Koraanin kriittisen tutkimuksen pioneerina ja uskontodialogin puolestapuhujana.

Räisänen herätti 1970-luvun alussa huomiota kyseenalaistamalla perinteiseen raamatuntulkintaan kuuluvia käsityksiä monista kristinuskon opetuksista, kuten Jeesuksen neitseestäsyntymisestä, Uuden testamentin ihmekertomusten historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen ylösnousemuksesta ja toisesta tulemisesta.[7] Runsaasti keskustelua herätti aikoinaan myös Räisäsen tutkimus Paul and the Law (1983), jossa hän tarkasteli apostoli Paavalin suhtautumista Mooseksen lakiin. Räisäsen mukaan Paavalin lausumat laista ovat keskenään ristiriitaisia, eikä Paavalilla näin ollen ollut asiasta johdonmukaista näkemystä.[8]

Räisänen oli Vartija-lehden päätoimittajana 1989–2000. Hän lanseerasi lehdessä käsitteen ”kulttuurikristitty” kuvaamaan kaltaistaan ihmistä, joka tiedostaa omien juuriensa olevan kristinuskossa ja suhtautuu siihen myönteisesti, vaikkei uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.[9] Kirjassaan "Uuteen uskoon" (1993) Räisänen peräänkuuluttaa raamatuntulkintaan fair play -henkeä ja suvaitsevaisuutta. Hänen mukaansa jokainen tulkinta merkitsee väistämättä valikoivuutta; avainkysymys kuuluu, missä määrin tulkitsija on tietoinen omasta tavastaan valikoida tiettyjä elementtejä oman tulkintamallinsa perusteisiin.


Tulisiko raamattukritiikki asettaa Raamatun paikalle?

Räisänen on pyrkinyt asettamaan omat tutkimustuloksensa sille paikalle, mikä kirkossa on tavallisesti annettu Raamatulle itselleen. He katsovat tutkimustulostensa edustavan sellaista neutraalia tietoa Raamatun maailmasta, että sen tulisi olla kirkon opetuksen lähtökohtana.

Räisäsen näkemys on osa suomalaisessa teologisessa ajattelussa edelleen vahvana elävää näkemystä, jonka mukaan naturalistisesti suuntautunut historiallis-kriittinen tutkimus on paljastanut objektiivisen totuuden Raamatusta ja historian Jeesuksesta, jota kirkko ei uskalla kertoa jäsenilleen, vaikka sen johto on itse tästä tiedosta perillä. Teologisessa keskustelussa puhutaan usein huolimattomasti tai propagandistisesti ”tieteellisen raamatuntutkimuksen standardi-tuloksista” (Latvus & Peltonen 1992: 16) ikään kuin naturalistinen raamattukritiikki olisi objektiivista ja ikään kuin se olisi päätynyt joihinkin yksiselitteisiin tai yleisesti hyväksyttyihin tuloksiin. Stephen L. Stell kritisoi tällaista ajattelua:

Yhteiskunnallis-retorinen analyysi historiallis-kriittisten tutkimusten ”tieteellisyyden” vaateista osoittaa, että nämä vaateet ovat kaukana neutraalista. Omaksumalla luonnontieteiden kielen ja väittämällä edustavansa tieteellistä objektiivisuutta raamatuntutkijoiden ammattikunta kokoaa tieteen yhteiskunnalliset ja kulttuuriset valtarakenteet omalle puolelleen. Tieteen vaikutusvaltaisten puhetapojen omaksuminen väistämättä vahvistaa historiallis-kriittisten tutkimusten asemaa ja johtopäätöksiä, samalla kun se heikentää niiden asemaa, jotka eivät ota tällaista tieteellistä viitekehystä käyttöönsä. On otettava huomioon, ettei tulkinnoissa itse asiassa ole mahdollisuutta saavuttaa objektiivisuutta. Kun yksi osapuoli väittää määrittävänsä merkityksiä ’objektiivisesti’, se kaksinkertaistaa ideologisen vallankäyttönsä voiman. Tästä seuraava voimasuhteiden epäsuhta vie siihen, että tieteellisen retoriikan kulttuurisesti vallitsevat voimat määräävät voittajan. - - Tällainen tieteellisen ”objektiivisuuden” peitelty voima ei vaikuta ainoastaan tutkimusmenetelmiin ja näin toteutetun tutkimuksen tulosten asemaan, se myös kokoaa mahtavia kulttuurisia voimia tukemaan tutkimustulosten levittämistä. Vaikka ”informaation” levittäminen näyttää neutraalilta, ”tieteelliseksi” tai ”objektiiviseksi” luonnehdittu informaatio saa yhteiskunnassamme arvovallan, joka ylittää uskonnollisen totuuden tai ilmoituksen saaman aseman. Kutsumalla omaa julistustyötään yleistä hyvää palvelevaksi informaation levittämiseksi, raamatuntutkijat valjastavat joukkotiedotusvälineiden vallan oman ohjelmansa tueksi – kaikki objektiivisuuden ja neutraalisuuden nimessä. (Stell 2005: 83.)

Vetoamalla tieteellisen tutkimuksen oletettuun neutraalisuuteen naturalistisen eksegetiikan tulokset pyritään asettamaan sille paikalle, mikä kirkossa on tavallisesti annettu Raamatulle itselleen. Oletuksen mukaan naturalistinen eksegetiikka tarjoaa neutraalia tietoa Uuden testamentin historiasta, jonka tulisi olla kirkon opetuksen lähtökohtana. (Juntunen 2006.)

Oletuksena näyttäisi olevan, että ainoastaan naturalistinen eksegetiikka antaa tietoa siitä, mitä Raamatussa itsessään ”oikeasti” sanotaan, ”mitä Raamattu tosiasiallisesti sisältää” (Räisänen 1984: 147). Jotkut naturalistiset eksegeetit samaistavat omat tutkimustuloksensa ja Raamatun historiallisesti aidon opetuksen ja katsovat tutkimustulostensa sivuuttamisen merkitsevän Raamatun varsinaisen sisällön sivuuttamista. Tällaista kantaa edustaa esimerkiksi Heikki Räisänen (ks. esim. Räisänen 1984: 38). Koska Räisäsellä on ollut merkittävä asema suomalaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa, hänen näkemyksellään on ollut tässä suhteessa suuri vaikutus. Siksi esittelen seuraavassa Räisäsen näkemyksen osakseen saamaa kritiikkiä. Tämän kritiikin valossa Räisäsen kannanottoa voidaan ehkä pitää yhtenä esimerkkinä siitä, miten merkittävän oppineen arvostelukyky voi pettää. Laato (1994: 27) luonnehtii Räisäsen näkemystä hieman ironisesti:

Useissa yhteyksissä Räisänen on vaatinut ”profeetalliseen sävyyn” kirkkoa mukautumaan uusien tieteellisten tutkimustulosten mukaan. - - Räisänen katsoo omien tulkintojensa edustavan uusia tutkimustuloksia, jotka kirkon tulisi hyväksyä. - - Räisänen katsoo kuitenkin omaavansa profeetallisen tehtävän kirkossamme.

Räisänen pitää omia tutkimustuloksiaan puolueettomaan tietoon ja tutkimukseen perustuvana tosiasiapohjana, jonka varaan kirkon opetus tulisi rakentaa.

Jeremy Puntin (2005:154) mukaan Räisäsen ”ohjelmasta nousee esiin kuva raamatuntutkijasta ja akateemikosta super-tulkitsijana”. Punt pitää tätä kuvaa pelottavana, kun otetaan huomioon, mitä filosofisia, ideologisia ja retorisia voimavaroja tällaisilla super-tulkisijoilla on käytettävissään. Akateemiset super-tulkitsijat haluavat viime kädessä saada etuoikeutetun aseman Raamatun tradition aitoina tulkitsijoina.

Punt (2005: 155-156) kritisoi Räisäsen ajatusta, jonka mukaan tutkijan on mahdollista tehdä Uuden testamentin teksteihin kohdistuvaa historiallista tutkimusta riippumattomana omista teologisista näkemyksistään. Hänen mielestään yritys erottaa historiallinen tutkimus teologisesta tulkinnasta on pinnallinen, koska historiallinen ja teologinen ovat suhteessa toisiinsa. Pyrkimys esittää historiallinen tutkimus riippumattomana tutkijan teologisista näkemyksistä on ilmausta imperialistisesta pyrkimyksestä, jonka tarkoituksena on varmistaa akateemisten tutkijoiden ylivalta Uuden testamentin dokumenttien ”oikeina”, ”totuudenmukaisina” tai ainakin ”parhaina tulkitsijoina (Punt 2005: 155.)

Koska Räisänen tuo niin voimakkaasti esille kristillisen uskonvakaumuksen ongelmallista vaikutusta Raamatun tieteelliseen tutkimukseen, hänen pitäisi puolestaan tehdä avoimesti selkoa omista uskonvakaumuksistaan ja niiden vaikutuksesta tutkimustyöhönsä (Punt 2005: 156.) Vaikka Räisänen (2000: 200) väittää, että ”toisin kuin Smithin malli, minun on neutraali: siinä ei tarvita transsendentaalisia kategorioita kuten ’ilmoitus’”, Räisäsen malli on itse asiassa täysin maallistunut, ”mikä on tietenkin yhdenlainen uskonnollinen, jopa teologinen valinta” (Punt 2005: 156.)

Jos seurakunnat merkityksessä uskonyhteisöt ovat paikkoja, joissa suurin osa todellisesta Uuden testamentin lukemisesta tapahtuu - - , eikö Räisäsen ohjelma (uudelleen) pakota niitä omaksumaan akateemisen maailman ylivaltaa, jonka motivoivana tekijänä on maallistuminen? (Punt 2005: 160.)

Antti Laaton analyysi on samansuuntainen, joskin hieman värikkäämpi:

Räisäsen pakomatka pois fundamentalismista näyttää tapahtuneen sen ajattelutavan kannustamana, että tieteellinen lähestymistapa Raamatun tekstiin tarjoaa hänelle toisen uskonnollisen vaihtoehdon lukea Raamattua. Tämän uskonnollisen vaihtoehdon Räisänen on halunnut legitimoida ainoaksi oikeaksi - -. Muut vaihtoehdot halutaan julistaa vääriksi - -. Vanhasta ”fundamentalisti-uskovaisesta”, joka ei silloin pystynyt selvittämään itsellensä uskonnäkemystensä vääriä sidonnaisuuksia, on tullut ”tiede-uskovainen”, joka ei ole pystynyt selvittämään itsellensä eksegetiikan tieteenfilosofisia sidonnaisuuksia. Räisänen tekee uskonnon teoriasta uskontoa. - - Räisäsen uskonnon teorialla ei ole mitään uskontunnustusta ellei siksi sitten hyväksytä sitä uskontunnustuksen kiteytystä, joka käsitykseni mukaan voidaan loogisesti johtaa hänen kirjoituksistaan: ”Ei ole ketään Jumalaa ja Räisänen on hänen profeettansa.” (Laato 1994: 26-28.)

Stell (2005: 74-75) hämmästelee sitä, että Räisänen ajattelee kehittäneensä objektiivisen tulkinnallisen viitekehyksen, joka on ymmärrettävä kaikille kaikkialla riippumatta heidän näkemyksistään tai ennakko-oletuksistaan (ks. Räisänen 2000: 156). Tämä on Räisäsen perustelu sille, että hänen sitoumustensa varaan rakentuvan lähestymistavan tulisi korvata kristillisen seurakunnan sitoumukset. Stell kommentoi Räisäsen näkemystä hieman ironisesti:

Räisänen on ilmeisesti ottanut haltuunsa sen, mitä kirkko on kauan pitänyt oikeutettuna vastuualueenaan, mutta joka siltä on viime aikoina kielletty modernissa maailmassa. Räisänen on kehittänyt sen, mitä maailma on kauan etsinyt – yleismaailmallisen tulkinnallisen viitekehyksen, joka on ymmärrettävä kaikille riippumatta heidän perinteistään tai ennakko-olettamuksistaan. - - Tämä on ilmeisesti viitekehys, joka irrottaa ’objektiivisuuden’ ja ’neutraalisuuden’ yksittäisistä kulttuuris-kielellisistä perinteistä, ja paljastaa niiden aidon yleismaailmallisen luonteen. (Stell 2005: 75.)

Kun kristillisen seurakunnan viitekehyksessä toteutettu historiallinen tutkimus Räisäsen (2000: 156) mukaan usein ”pyrkii vetoamaan ihmisiin tietyn yhteisön etunäkökohtien mukaisesti (ulkopuolinen puhuisi propagandistisista päämääristä)”, Räisänen näkee oman ohjelmansa olevan vapaa tällaisista yhteisöllisistä paineista, niin että se vain käsittelee objektiivisesti ”käsillä olevia asioita”.

Yarbrough (2004) pyrkii omassa historiallisessa analyysissaan tuomaan esille, että naturalistinen tutkimus ei tarjoa neutraalia ja objektiivista tietoa Raamatusta. Se tarjoaa ennemminkin naturalismiin sisältyvien uskonnollisten ja filosofisten olettamusten pohjalta rakennetun mielikuvituskertomuksen siitä, mitä Uuden testamentin historiassa oletettavasti tapahtui. Tässä kehitelmässä on uskonnollisesti värittyneillä (ateistisilla tai agnostisilla) ennakko-olettamuksilla niin hallitseva asema, että se on ennemminkin naturalistista mytologiaa kuin objektiivista historiallista kuvausta. Onko perusteltua rakentaa kristillisen kirkon opetusta naturalistisen mytologian varaan?

Ota mikä tahansa yhteenveto valistusta edeltävästä protestanttisesta opista ja vertaa sitä esimerkiksi johtavan teologin Adolf Harnackin teologiaan 1900 - luvun paikkeilla. On vaikeaa välttää vaikutelmaa, että olennaisissa suhteissa on syntynyt uusi uskonto. - - Oikeaoppisesta kriittisestä tutkimuksesta on tullut lähetystyötä tekevä liike, jolla on omat ylimmäiset pappinsa (Baur, Wrede ja Bultmann), omat pyhät kirjoituksensa (Spinozan, Reimaruksen, Straussin, Troeltschin ja muiden tutkielmat) ja oma oikea oppinsa. (Yarbrough 2004: 2, 342.)

Tällä uudella uskonnolla on ollut moniin voimakkaasti innoittava vaikutus. He ovat omistaneet elämänsä julistaakseen tätä uutta uskontoa, jonka he uskovat perinteistä kristinuskoa paremmin täyttävän modernin ihmisen tarpeita ja toiveita. Jotkut tämän uuden uskonnon julistajista uskovat tavoittaneensa tutkimuksensa kautta objektiivisen totuuden, joka on saanut heidän tietoisuudessaan vastaavanlaisen ehdottoman aseman, mikä Raamatun ilmoituksella on perinteisesti ollut kristilliselle seurakunnalle.



Teoksia

Räisänen, Heikki: Die Mutter Jesu im Neuen Testament. (väitösk.). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia, 1969.

Räisänen, Heikki: Das koranische Jesusbild: Ein Beitrag zur Theologie des Korans. Helsinki : Missiologian ja ekumeniikan seura, 1971. Uusi testamentti nykysuomeksi. Käännöstyö: Heikki Räisänen, Raimo Huikuri ja Esko Rintala. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1972. ISBN 951-600-215-3.

Räisänen, Heikki: Die Parabeltheorie im Markusevangelium. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1973. ISBN 951-95184-0-1.

Räisänen, Heikki & Saarinen, Esko: Raamattutieto. Helsingissä: Otava, 1978 (6. painos 1997). ISBN 951-1-04445-1.

Räisänen, Heikki & Vanne, Antti (toim.): Kolme evankelistaa: Matteus – Markus – Luukas. Helsinki: Gaudeamus, 1978 (2. painos 1986). ISBN 951-662-217-8.

Räisänen, Heikki: Miten ymmärrän raamattua oikein. Kansialanimeke: Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailua. Helsinki: Kirjapaja, 1981. ISBN 951-621-292-1.

Räisänen, Heikki: Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-398-0.

Räisänen, Heikki: Paul and the Law. Tübingen: Mohr, 1983 (2. p. 1987). ISBN 3-16-144629-1.

Räisänen, Heikki: Raamattunäkemystä etsimässä. Helsinki: Gaudeamus, 1984. ISBN 951-662-356-5. Nimikkoluku myös verkkojulkaisuna (PDF).

Räisänen, Heikki: The Torah and Christ: Essays in German and English on the Problem of the Law in Early Christianity. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1986. ISBN 951-9217-00-2.

Räisänen, Heikki: Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-570-024-8.

Räisänen, Heikki: Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme. London: SCM Press, 1990 (2. p. 2000). ISBN 0-334-01907-9.

Räisänen, Heikki: Jesus, Paul and Torah: Collected Essays. Sheffield: JSOT Press, 1992. ISBN 1-85075-237-0.

Räisänen, Heikki & Hakola, Raimo (toim.): Viisi evankeliumia rinnakkaisteksteinä: Matteus – Markus – Luukas – Johannes – Tuomas (– Pietari). Helsinki: Yliopistopaino, 1993. ISBN 951-570-176-7.

Räisänen, Heikki: Uuteen uskoon: Kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Helsinki: Kirjapaja, 1993. ISBN 951-625-175-7.

Räisänen, Heikki: Marcion, Muhammad and the Mahatma: Exegetical Perspectives on the Encounter of Cultures and Faiths. London: SCM Press, 1997. ISBN 0-334-02693-8.

Räisänen, Heikki &al.: Reading the Bible in the global village. Atlanta, GA: Society of Biblical Literature, 2000. ISBN 0-88414-019-9.

Räisänen, Heikki: Neutestamentliche Theologie? Eine religionswissenschaftliche Alternative. Stuttgart: Verlag Katholisches Bibelwerk, 2000. ISBN 3-460-04861-1.

Räisänen, Heikki: Challenges to Biblical Interpretation: Collected Essays 1991-2001. Leiden: Brill, 2001. ISBN 90-04-12052-1.

Räisänen, Heikki: Rosoinen Raamattu. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30872-2.

Räisänen, Heikki: The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians. Fortress Press, 2009. ISBN 978-0800662660. [muokkaa]