Muokataan osiota sivusta Daniel Nylund: Maailmankatsomus ei saa olla sisäisesti ristiriitainen (Ajankohtainen 3, II luku)

== Kehittyvää totuutta etsimässä ==

Mystikoiden tapa paeta logiikan lakeja on niiden merkityksen kieltäminen ja pelkkään kokemukseen turvautuminen. Länsimaista historiaa on mullistanut mies, joka yritti jotain vielä paljon vaikeampaa. Muutama kuukausi ennen Beethovenia syntyi Euroopan sydämeen Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831), joka kirjoitti elämänsä aikana kymmeniä tuhansia sivuja filosofian historian ehkä kaikkein vaikeatajuisinta tekstiä. Kirjoissaan hän kehitteli järjettömyyden järjellistämistä, irrationaalisuuden rationalismia ja epäloogisuuden loogistamista. Tulos sai nimekseen dialektinen logiikka ja sitä tutkitaan tänään sekä vasemmalla että oikealla, sekä idässä että lännessä ja yhtä innostuneesti kuin salakielellä kirjoitettua jumalallista ilmoitusta.

Hegel oletti, että koko todellisuus on pohjimmiltaan jatkuvasti toimivaa henkeä, joka kehittyy kosmoksen evoluution myötä ja on heräämässä itsetietoisuuteen ihmiskunnan (ja varsinkin filosofien) kehityksen kautta. Hengen toiminta on luonteeltaan dialektista, jatkuvasti liikkuvaa ja kehittyvää, ja siksi myös totuus on ainaisessa muuttuvassa liikkeessä. Mikään totuus ei koskaan ole lopullinen ja muuttumaton, vaan jokainen totuus (teesi) on yksipuolinen, ja yhä suurempaan täydellisyyteen pyrkivä henki asettaa sen rinnalle toisen vastakohtaisen totuuden (antiteesin). Näiden kahden totuuden välille syntyy tietenkin jännitystila (oppiriita, uskonsota tai luokkataistelu jne.), joka purkautuu uuteen korkeampaan kehitysvaiheeseen (synteesiin). Synteesissä entiset vastakohdat sulautuvat toisiinsa. Saavutettu synteesi muuttuu vähitellen teesiksi, jonka rinnalle väsymättömästi kehittyvä maailmanhenki asettaa uuden antiteesin aiheuttamaan uusia ristiriitoja. Ja niin löytyy jälleen uusi synteesi.

Tämä jatkuva dialektinen kehitys ei jätä sijaa ehdottomille muuttumattomille totuuksille. Väitteet 'Jumala on olemassa' (teesi) ja 'Jumala ei ole olemassa' (antiteesi) eivät tuota Hegelille ongelmia. Hän sulattaa ne kauniiksi synteesiksi: 'Jumala on tulemassa'. Synteesi kumoaa sekä teesin että antiteesin pitäen samalla osan molemmista sisällään. Teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen toteaa, että näin Hegel "ei todista mitään, hän vain sanoo, että niin on".<ref>O. Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY-63, s. 117.</ref>

"Ehdottomien vastakohtien poistaminen on järjen ainoa päämäärä,"<ref>Lainaus 1801 kirjoitetusta artikkelista Fichtestä ja Schnellingistä. Siteerattu William Youngin kirjasta Hegel's Dialectical Method. Craig Press, s. 133</ref> ja tuon päämäärän saavuttamiseksi Hegel todella kulutti aivojaan. Häntä innoitti uskonnollinen vakaumus siitä, että sai olla väistämättömän ja kaiken allensa murskaavan kosmisen kehityksen kärjessä. "Kaikki on tuomittua. Meillä on näky dialektiikasta universaalisena ja vastustamattomana voimana, jonka edessä mikään varmalta ja vakaalta näyttävä ei voi kestää.”<ref>Kirjasta The Logic of Hegel. Siteerattu William Youngin kirjasta Hegel's Dialectical Method. Craig Press, s. 20.</ref> Hegel näki itsensä viimeisen ja ehdottoman totuuden airuena eikä häntä vaivannut turha kainous. Oiva Ketonen kuvaa Hegelin luonnetta: ”Jos Aristoteleelta otettaisiin pois hänen terve järkensä ja sijaan pantaisiin annos kohonnutta itsetuntoa, tuloksena olisi Hegel”.<ref>O. Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY-63, s. 106</ref>

Hegelin unelmana oli saavuttaa suuri lopullinen synteesi, johon kaikki mahdolliset vastakohdat ja ristiriidat olisivat sulautuneet. Tässä hän kuitenkin törmää samanlaiseen sanattomaan vararikkoon kuin hindulaiset, jotka yrittävät kuvata Brahmania ja buddhalaiset, jotka yrittävät kuvata nirvanaa. Vaikka Hegel pyrkii kuvaamaan perimmäistä totuutta sanomalla esim.: ”Elämä on ykseyden ja ei-ykseyden ykseyttä,”<ref>Briefe von und an Hegel. Hoffmeister's ed. 1952. Siteerattu William Youngin kirjasta Hegel's Dialectical Method. Craig Press, s. 103</ref> on hänenkin myönnettävä, että jos totuus on pohjimmiltaan irrationaalista, sitä ei voi loogisin lausein ilmaista. Jäljelle jää vain mystinen kokemus.<ref>Hegels Theologische Jugendschriften, Nohl. Tubingen 1907. Siteerattu William Youngin kirjasta Hegel's Dialectical Method. Craig Press</ref> Hänen kuvauksensa tästä kokemuksesta voisi olla lainaus mistä tahansa itämaisesta eepoksesta. Hän kuvaa, kuinka jokaisen pitäisi kylpeä sellaisessa tilassa, jossa ”kaikki, mitä ihminen on pitänyt totena, on hävinnyt”.<ref>Siteerattu täydellisemmin Hans Küngin kirjassa "Does God Exist?". Doubleday & Company, New York -80, s. 133</ref>

Hegeliä ei yleensä kutsuta mystikoksi, koska hän oli sitä niin ainutlaatuisen filosofisella ja tieteellisen tuntuisella tavalla. Hän on kuitenkin ollut monen myöhemmän mystikon ja uudempien länsimaisten ”hengentieteiden” (esim. teosofian, siitä irtautuneen antroposofian jne ) innoittajina.

Kun kansallisfilosofistamme J.V.Snellmanista (1806-81) tuli filosofian kandidaatti Hegelin kuolinvuotena (1831), hän oli jo hyväksynyt hegeliläisen maailmankatsomuksen. Vaikka hän puhui paljon Jumalasta, hän ei suinkaan tarkoittanut sillä kristinuskon persoonallista luoja-Jumalaa, vaan maailmanhenkeä, joka asteittain tiedostaa itseään ihmishengen ja kansakuntien kehityksen kautta.<ref>O. Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY-63, ss. 120-123.</ref> Yksilö on pieni osa jumalallista henkeä ja toteuttaa sen tahtoa päätöksillään ja toiminnallaan.<ref>Heikki Lehmusto, Kansallisfilosofimme aatemaailma. Karisto -53, s. 42.</ref>

Snellmanin mukaan mitään muuttumatonta totuutta ei voi olla olemassa. “Mitä totuus ja oikeus ovat, siihen ikuisuuksien ikuisuuden jokainen hetki on antava uuden vastauksen… En missään muussa kuin tässä kehityksessä saata löytää totuutta ja oikeutta maan päällä.”<ref>Heikki Lehmusto, Kansallisfilosofimme aatemaailma. Karisto -53, s. 50.</ref>

Tämä pakottaa hänet ajattelemaan, että esim. orjuus on ollut oikeudenmukainen käytäntö tietyssä historian vaiheessa, vaikkei se enää sitä ole.<ref>Heikki Lehmusto, Kansallisfilosofimme aatemaailma. Karisto -53, s. 47.</ref> Vastaavasti hän joutuisi tänään myöntämään, että tässä historiallisessa vaiheessa miljoonien lasten vuosittainen abortti on oikein. Snellman siis antoi arvoa vain sille totuudelle, joka kehittyy ja on omalle ajalleen tarkoituksenmukainen. Totuus ei hänen mielestään ole mikään päämäärä, joka pitäisi oppia tuntemaan, vaan joka hetki läsnäoleva ja jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä.<ref>Heikki Lehmusto, Kansallisfilosofimme aatemaailma. Karisto -53, s. 121</ref>

Nykyinen Steiner-pedagogiikka kutsuu tätä jatkuvien muutosten kautta kehittyvää “totuutta” henkiseksi kasvuksi. Helsingissä aloitti syksyllä -80 toimintansa suomalaisen antroposofisen liikkeen johtajan, prof. Reijo Vileniuksen perustama Henkisen kasvun Snellman-korkeakoulu. Siellä Steiner-pedagogiikkaa on tarkoitus soveltaa korkeakoulutasolle.

Wilenius pitää Snellmania liikkeensä suomalaisena edelläkävijänä: “Snellman edustaa henkistä maailmankatsomusta ja tarkastelutapaa Rudolf Steinerin hengentieteellisen eli antroposofisen tarkastelun edeltäjänä, kuten eräät muutkin hengenfilosofit. Steiner jatkaa modernilla tavalla sellaisia teemoja, jotka Snellmanilla tulevat esiin.”<ref>Ylioppilaslehti no 10, 15.4.82.</ref>

Jesuiittamystikko Theilard de Chardin (1881-1955) näkee Hegelin innoittamana kristinuskossa ja marxilaisuudessa viimeisen suuren teesin ja antiteesin, joiden yhteensulautuminen johtaisi ihmiskunnan autuaaksi tekevään synteesiin.<ref>Asiaa käsitelty tarkemmin AJANKOHTAINEN no 2:ssa S. 37</ref>

Herman Hessen itämainen mystiikka sai myös tuekseen hegeliläisen dialektiikan, mikä vapautti hänet yhdistelemään vastakkaisia ja ristiriitaisia maailmanuskontoja helpommin sulatettavaksi ja vähemmän vaativaksi synteesiksi.

Hegelin filosofia pilkkaa yhtä ehdotonta ja muuttumatonta totuutta yhtä sujuvasti kuin itämainen mystiikka. Saksalais-amerikkalainen filosofi ja yhteiskuntakriitikko Herbert Marcuse (1898-1979) sanoo Hegeliä soveltaen: “Totuus on prosessi, eikä sitä voida esittää väitteen muodossa. (Mikä tämä sitten on ellei ehdottomaksi totuudeksi tarkoitettu väite? kirj. huom.) Siksi valheellisuus ja irrationaalisuus ovat olennainen osa totuutta.”<ref>H. Marcuse, Reason and Revolution, Hegel and the Rise of Social Theory. Beacon Press 1960 S. 100</ref> Eikö yhtä hyvin voisi sanoa, että terävät kulmat ovat olennainen osa ympyrää?

Itse asiassa dialektinen logiikka on jo nimenäkin harhaanjohtava. On kuin puhuisi buddhalaisesta kristillisyydestä tai nerokkaasta idiootista. Jos kristillisyydestä on tullut buddhalaista, se ei enää ole kristillisyyttä; jos idiootista on tullut nero, hän ei enää ole idiootti; jos logiikasta on tullut dialektiikkaa, se ei enää ole logiikkaa. Professori Oiva Ketonen arvosteleekin Hegeliä siitä, että “hänen logiikaltaan puuttuu se pätevyys ja välttämättömyys, joka logiikalle yleensä on ominaista.”<ref>O. Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY-63, s. 117</ref>

Elämään sovellettuna Hegelin filosofia on yhtä tuhoisaa kuin logiikkaan sovellettuna. Marcusen julistus toimi 1960-luvun opiskelijamellakoiden<ref>En tietenkään välitä, etteivätkö opiskelijamellakat olisi olleet osittain oikeutettujakin.</ref> pääinnoittajana. Kun hänen edustamansa dialektinen filosofia astuu maailmaan, se on väistämättä tuhoavaa sekä ajatuksissa että teoissa. Se odottaa tulevaisuudelta utopistista “ykseyttä”, joka on “hyvän ja pahan, totuuden ja valheen tuolla puolen.”<ref>H. Marcuse, Reason and Revolution, Hegel and the Rise of Social Theory. Beacon Press 1960, johdanto s. 12</ref> Kaiken kyseenalaiseksi asettamisesta ja tuhoamisesta ja minkä tahansa vastustamisesta ja repimisestä tulee itseisarvo, jota kutsutaan edistyksellisyydeksi, progressiivisuudeksi, dialektiseksi kehitykseksi tai sosiaaliseksi vallankumoukseksi.

Kyseessä on suuri petos, jota Raamattu kutsuu laittomuuden salaisuudeksi<ref>{{rp|2. Tess. 2:7}}</ref> ja jonka aikaansaama “ykseys” ei ovi olla muuta kuin tuhkaksi poltetun maailman kalmanhajuinen ykseys, missä kuolema on ollut lopullinen tasa-arvon toteuttaja.

Ilman Hegelin muotoilemaa dialektista filosofiaa marxilaisuus (ja sen muotoilema maailma) näyttäisi tänä päivänä aivan erilaiselta - sikäli kuin sitä (marxilaisuutta) ylipäätään olisi olemassakaan. Hegel tarjosi Marxille perusteet sanoutua lopullisesti irti absoluuttisesta kaikkia yhtälailla sitovasta moraalista sekä luoda aivan uudenlaisen dialektisesti kehittyvän moraalin, jonka ainoaksi mittapuuksi tuli vallankumous ja sitä johtava proletariaatti. Enää ei tarvinnut kysellä saako vallankumouksen nimissä valehdella, tappaa, terrorisoida ja pettää, vaan nyt kaikki, mikä vain edistäisi historian dialektista kehitystä eli kommunistista vallankumousta, on luvallista.

Hegel itse tuskin tunnustautuisi kaikkiin niihin sovellutuksiin, joita hänen kehittämästään dialektiikasta käsin on tehty. Hänen kerrotaan sanoneen kuolinvuoteellaan, että “vain yksi henkilö ymmärtää minun filosofiani ja hänkin ymmärtää sen väärin”.

Hegel puhui paljon rakkaudesta ja yritti itse ylläpitää korkeita eettisiä arvoja. Nämä arvot hän lainasi Jeesuksen opetuksista, mutta mitään muuta hän ei siitä sitten kelpuuttanutkaan. Analysoidessaan kristinuskoa Hegel kieltää Jeesuksen tekemät ihmeet, Hänen ylösnousemuksensa sekä Hänen todistuksensa omasta jumalallisesta alkuperästään.

On tietenkin täysin epäjohdonmukaista pitää suurena moraalisena opettajana miestä, joka tietoisesti valehdellen tai hulluuttaan sanoo olevansa Jumalan poika vaikka ei sitä olekaan. Sellainen mies taistelee aivan samassa luokassa Hesperian potilaan kanssa, joka väittää olevansa Kiinan keisarinna. Suurin virhe tapahtui kuitenkin siinä, että Hegel yritti säilyttää kristillisen moraalin kieltäen kuitenkin sen absoluuttisen lähteen. Sen jälkeen kun kaikkivaltias ja rakastava Jumala täydellisen totuuden ja täydellisen moraalin alkuperänä on poissa kuvioista, niin kuka tahansa voi väittää, että hänen julistamansa moraali kulkee kehityksen kärjessä. Kukaan ei voi perustellusti kumota hänen väitettään vetoamalla molempien yläpuolella olevaan, kaikkia yhtä lailla sitovaan moraaliseen lakiin. Jos sellaista ei tunnusteta, ei Hegelilläkään ole mitään sanomista siihen julmuuteen, mitä kukin ihmisryhmä käyttää edistääkseen kehitystä omalla tavallaan.

Hegelin dialektinen logiikka on epäilemättä ihmiskunnan historian titaanisin yritys nousta ajatteluun absoluuttisia lakeja vastaan. Hänen ”filosofinen suhteellisuusteoriansa” synnytti “moraalisen suhteellisuusteorian”, ja yhdessä ne ovat ryöstäneet ihmisiltä ehdottoman totuuden ja oikeuden löytämisen toivon.

Se mieltä ylentävä ja järkeä sokaiseva valo, joka loistaa Hegelin tekstistä, on laskevan auringon viimeinen kajastus. Joka sitä jää tuijottamaan, jää täydelliseen pimeyteen.

Jos Hegelin ja kumppanien väite, että totuus on kehittyvää, on tosi, niin senkin totuuden pitäisi olla kehittyvä. Jos sekin on vielä muutosten kautta kehittyvä, niin se ei siis olekaan lopullisesti tosi. Ainoa tapa vapautua umpikujasta on absolutisoida dialektinen kehitys ja sanoa, että kaikki muu totuus on dialektisesti kehittyvää paitsi totuus dialektisesta kehityksestä.

Tämä on itsensä kanssa ristiriidassa oleva maailmankatsomuksellinen ennakko-oletus, joka on tavattoman vaikea selittää, vielä vaikeampi ymmärtää, ja mahdoton todistaa oikeaksi.