Muokataan sivua A New Critique of Theoretical Thought (kirja)

Moderni filosofia on yleensä myöntänyt Arkhimedeen pisteen tarpeellisuuden teoreettisen käsitteenmuodostuksen lähtökohdaksi ainakin siinä mielessä, että tieteellinen käsitteenmuodostus edellyttää tutkijan kriittistä itsereflektiota. Tutkijan on tehtävä selkoa omista perustavista lähtökohdistaan ja kriittisesti arvioitava niitä. Arkhimedeen pisteen etsintä näkyy selvästi esimerkiksi Descartesin systemaattisen epäilyn metodissa.  

{{sitaatti|Ihmisen ajatteluun – enempää filosofiseen, tieteelliseen kuin arkipäiväiseenkään – ei liity mitään vankkumatonta ”Arkhimedeen kiintopistettä”, jonka avulla hän voisi ajattelu- ja tietomaailmaansa liikutella – ikävä kyllä. On nimittäin hyvin ymmärrettävää, että filosofit ovat tällaisia transsendentaalisia kiintopisteitä ja kivijalkoja järjestelmiinsä halunneet rakentaa. Intellektuaalisesti ne antaisivat hyvän perustan, jos olisivat mahdollisia. Emotionaalisesti ne taas luullakseni antavat tukea ja turvaa sekä vapauttavat pelosta ja ahdistuksesta samaan tapaan kuin magia ja uskonto, jotka myös perustuvat transsendentaaliperiaatteisiin tai ainakin periaatteisiin, joilla on samanlainen rooli.|Tuomela<ref name="tuomela">{{Kirjaviite | Tekijä = Tuomela, Raimo | Nimeke = Tiede, Toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet | Julkaisija = Helsinki: Gaudeamus | Vuosi = 1983 | Sivu = 6 }}</ref>}}

Arkhimedeen piste on perimmäinen lähtökohta, jota ei enää perustella, ja johon viime kädessä tukeudutaan. Jokainen perustelu vetoaa lopulta johonkin, jota ei voida perustella. Jos tieteentekijä yleensä haluaa muodostaa käsitteitään perustellusti, hän joutuu perustelemaan käsitteitään jostakin lähtien, ja lopulta ajattelija päätyy lähtökohtaoletuksiin, joita hän ei enää voi perustella, jos hän ei halua ajautua loputtoman perustelun kehään. Ainoastaan kaikkitietävä Jumala ei tarvitse Arkhimedeen pistettä, koska Jumala tietää kaiken välittömän intuition pohjalta. Ihmisellä ei ole tällaista kaikkitietävän olennon välitöntä tietoa koko olevaisesta.

{{sitaatti|Transsendentaaliajattelun tilalle ehdotan plastista näkemystä, jonka mukaan ihmisen ajatusjärjestelmä muistuttaa purtta, jonka kaikki perustavatkin lankut ja laudat vaihdetaan uusiksi kesken purjehduksen. Toisin sanoen, ei-transsendentaalisen, antropologisen näkemyksemme mukaan ajatusjärjestelmän kyllä voidaan ajatella tavallaan perustuvan joillekin yleisille periaatteille, mutta nämä ovat muutettavissa olevia, ei-transsendentaalisia faktuaalisia periaatteita.|Tuomela<ref name="tuomela" />}}

Koska Tuomelan näkemyksen mukaan tieteellinen ajattelu ei tarvitse itsensä ulkopuolisia tukipisteitä, hänen oletuksensa mukaan tieteellisen ajattelun Arkhimedeen piste on siinä itsessään. Dooyeweerd kutsuu tätä näkemystä oletukseksi tieteellisen ajattelun itseriittoisuudesta. Itseriittoisuuden oletus sisältää uskon, että ihminen voi perustellusti muodostaa käsitteitä todellisuudesta tukeutumatta Jumalan ilmoituksen tarjoamaan kokonaisnäkemykseen. Itseriittoisuuden oletus on sikäli ongelmallinen, että itsekriittisen tutkijan pitäisi nimenomaan pystyä oikeuttamaan oletuksensa, että hänen käsitteensä tavoittavat todellisuuden. Tätä oikeuttamista hän ei voi tehdä pelkästään omien älyllisten kykyjensä varassa, koska ongelmana on osoittaa, että älylliset kyvyt tavoittavat todellisuuden. Dooyeweerdin mielestä oletus ajattelun itseriittoisuudesta kohtaa paroni von Münchhausenin ongelman: ihminen yrittää nostaa itsensä ylös suosta vetämällä itseään tukasta. Ihminen voi tietysti luoda käsitteitä ja teorioita ja muuttaa niitä ilman sellaista tukipistettä, joka antaisi tiedollisen oikeutuksen näille käsitteille ja teorioille. Ongelmaksi muodostuu tietää, mikä tiedollinen merkitys tällaisille ajattelun luomuksille tulisi antaa. Jos niillä ei ole perustaa todellisuudessa ja siten tiedollista oikeutusta, millä perusteella niitä kutsutaan tiedoksi?

Tieteellinen käsitteenmuodostus on olennaisella tavalla riippuvainen itsetuntemuksesta, koska vain olemuksensa keskuksessa ihminen voi kokea yhteyden kaikkien eri osa-alueiden välillä, joissa hän toimii. Näkemys todellisuudesta kokonaisuutena on aina suhteessa näkemykseen tämän kokonaisuuden alkuperästä. Muodostaessaan kokonaiskäsitystään ihminen joutuu samalla ottamaan kantaa omaan alkuperäänsä ja muodostamaan käsityksen itsestään suhteessa tähän alkuperään. Tästä muodostuu Dooyeweerdin mukaan kolmas perustava ongelma tieteelliselle käsitteenmuodostukselle: kysymys kriittisen itsereflektion mahdollisuudesta.

== Kriittinen itsereflektio ==