Larry Laudan

Larry Laudan (s. 1941 Austin, Texas) on yhdysvaltalainen filosofi, jonka erikoisaloja ovat tieteenfilosofia ja tietoteoria. Tieteenfilosofiassa hänet tunnetaan muun muassa positivismin, realismin ja relativismin perinteiden kritiikeistään. Laudanin näkemys ”tutkimusperinteistä” on nähty merkittävänä vaihtoehtona Imre Lakatoksen näkemykselle ”tutkimusohjelmista”.

Laudan toimii nykyään tutkijana Universidad Nacional Autónoma de Méxicon (UNAM) Institute for Philosophical Investigations -tutkimuskeskuksessa Meksikossa.

Rajanvetokriteeriä koskeva keskustelu

Artikkelissaan ”The Demise of the Demarcation Problem” (1996a) Larry Laudan tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen rajanvetokriteeristä käydyn keskustelun historiaan. Hän käy läpi joitakin tieteenfilosofian historiassa esitettyjä yrityksiä löytää kriteereitä tieteen ja ei-tieteen erottamiseksi toisistaan. Monet näistä kriteereistä elävät edelleen julkisen keskustelun tasolla, vaikka ne on yleisesti hylätty tieteenfilosofiassa.

Kun tarkastelemme rajanvetokriteeriä koskevaa keskustelua, on ensinnäkin huomattava, että tässä keskustelussa ensimmäisen parin tuhannen vuoden aikana esitetyt luonnehdinnat ”tieteestä” ja tiedettä määrittelevistä kriteereistä eivät perustu kokemukseen vaan ovat sopimuksenvaraisia ehdotuksia. Tämä johtuu siitä, että ennen 1600-lukua oli empiirisestä tieteestä olemassa vain harvoja kehittyneitä esimerkkejä, joiden ominaisuuksia oli mahdollista tutkia pyrittäessä määrittelemään, mitä tieteellä tarkoitetaan. Tässä tilanteessa filosofeilla ja muilla teoreetikoilla oli mahdollisuus esittää ehdottomia määritelmiä siitä, miten termiä ”tiede” tulisi käyttää. Kun tieteet alkoivat kehittyä, filosofit eivät enää katsoneet voivansa määritellä rajanvetokriteeriä puhtaasti sopimuksenvaraisesti. Rajanvetokriteerille esitettyjen määritelmien piti nyt onnistua sisällyttämään tieteen piiriin ainakin huomattava osa siitä, mitä yleisesti pidettiin tieteenä. (Laudan 1996a: 342–343.)

Lisäksi on huomattava, että filosofisesti merkityksellisen rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään tiedollisia tai metodologisia piirteitä, jotka erottavat tieteen ei-tieteestä. Ehkä tiede ja ei-tiede olisi mahdollista erottaa toisistaan sen perusteella, että tieteentekijöillä on korkeampi palkka ja enemmän tietoa matematiikasta kuin muilla. Tällainen erottelukriteeri ei kuitenkaan olisi filosofisesti kiinnostava. Filosofisesti kiinnostavan rajanvetokriteerin tulisi erottaa tiede ei-tieteestä tavalla, joka osoittaa tieteen tutkimustulosten ja tieteellisen tiedon hankkimiseksi käytettyjen menetelmien olevan tiedollisesti perustellumpia kuin vastaavien ei-tieteen tulosten ja menetelmien. Olemme kiinnostuneita tietämään, onko tieteellisissä väitteissä ja tieteen käyttämissä menetelmissä jotakin sellaista, mikä tekee niistä tiedollisesti luotettavampia. Jos tällaista rajanvetokriteeriä ei ole olemassa, koko erottelu tieteen ja ei-tieteen välillä menettää merkitystään. (Laudan 1996a: 343.)

Rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään piirteet, jotka ovat välttämättömiä ja riittäviä ehtoja tieteelle. Mikään vähempi ei riitä. Aihetta koskevaa keskustelua on vaivannut epämääräisyys sen osalta, onko esitettyjen kriteerien tarkoitus olla tieteen välttämättömiä vai riittäviä ehtoja vai molempia.

Tieteen ja ei-tieteen erottelevaa kriteeriä on etsitty ainakin kolmesta eri asiasta: tieteen tuloksista, tieteen menetelmistä tai tieteen tekijöistä. Tieteen tuloksia on joskus pidetty tiedettä ja ei-tiedettä toisistaan erottelevana kriteerinä. Tieteen tulosten on ajateltu olevan varmaa tietoa, kun taas arkitiedon tuloksia on pidetty epävarmoina. Kirjassaan Toinen analytiikka Aristoteles esitti, että tiede on ehdottoman varmaa tietoa, joka lähtee ilmiön ”ensimmäisistä syistä”. Ptolemaioksen aikaan tultaessa (n. 100–170 jKr.) matemaattiset tähtitieteilijät olivat kuitenkin suureksi osaksi luopuneet aristoteelisesta traditiosta, jonka mukaan planeettojen liikkeet tulisi johtaa planeettojen aineksen olemuksista eli ensimmäisistä syistä. Tieteen ja tieteenfilosofian historiassa on yhä enemmän tiedostettu Aristoteleen rajanvetokriteerin perustana olevan tiedekäsityksen ylioptimistinen luonne.

Tieteen menetelmää on puolestaan pidetty erottelevana kriteerinä, koska tieteellisen menetelmän on katsottu eroavan ratkaisevasti ei-tieteellisistä tiedon hankinnan menetelmistä. Tällöin oletetaan, että on olemassa yhtenäinen tieteellinen menetelmä, jolla on tietyt yhteiset piirteet, jotka eivät luonnehdi ei-tieteellisiä tiedon hankinnan menetelmiä.

Tieteen tekijöitä on pidetty erottelevana kriteerinä, kun omaksutaan sosiologinen käsitys rajanveto-ongelmasta: tieteenharjoittajien parissa vallitseva käsitys rajanveto-ongelmasta määrää sen, millä tavalla tiede ja ei-tiede erotetaan toisistaan.

Keskitymme tässä yhteydessä tarkastelemaan käsitystä, jonka mukaan kriteerinä on tieteen metodi, koska tällä käsityksellä on vaikutusta myös oman aikamme ajatteluun. Tämän käsityksen mukaan on olemassa yleispätevä tieteellinen metodi, joka tuottaa luotettavampaa tietoa kuin mikään muu tiedon hankkimisen tapa.

Kriteerinä tieteen metodi

Pyrkimys löytää rajanvetokriteeri tieteen metodista luonnehti 1800-lukua. Silloin yleisen oletuksen mukaan on olemassa erityinen ”tieteellinen metodi”, joka on kaikkia muita tapoja parempi tapa testata empiirisiä väitteitä, vaikka se ei tuotakaan erehtymättömiä tuloksia. Ja vaikka tieteellinen menetelmä tuottaisi ajoittain virheellisiä tuloksia, tieteellisen menetelmän johdonmukainen soveltaminen takaa sen, että kyseiset virheet pian huomataan ja ne voidaan korjata. Jos tiede joskus johtaakin meitä harhaan, tieteellisen tutkimuksen jatkaminen lopulta palauttaa meidät oikealle tielle. (Laudan 1996a: 341.)

EI-TIETEELLISET TIEDON HANKKIMISEN TAVAT: epäluotettavia TIETEEN METODI: yksi yhtenäinen menetelmä luotettavan tiedon hankkimiseksi

Tämän rajanvetokriteerin perusteleminen edellyttää kahta asiaa. (1) Ensinnäkin on osoitettava, että eri tieteenalat käyttävät olennaisesti samaa metodien joukkoa, niin että on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen metodi. (2) Toiseksi on pystyttävä osoittamaan, että tieteellinen metodi tuottaa luotettavampaa tietoa kuin sen vaihtoehdot. 1800-luvulla ei kuitenkaan pystytty osoittamaan kumpaakaan näistä väitteistä, koska ei pystytty saavuttamaan yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellisellä menetelmällä tarkoitetaan. Joidenkin mielestä tieteellinen menetelmä perustuu induktiiviseen päättelyyn sellaisena kuin J. F. W. Herschel (1792–1871) ja John Stuart Mill (1806–1873) sen esittivät. Toisten mielestä tieteen perustava metodinen periaate on, että tieteellisten teorioiden tulisi rajoittua havaittavien ilmiöiden tutkimiseen. William Whewell (1794–1866) ja Charles Peirce (1839–1914) puolestaan hylkäsivät kokonaan tämän lähestymistavan ja argumentoivat, että teorian ainoa ratkaiseva metodologinen testi on sen kyky tehdä yllättäviä ja oikeaan osuvia ennusteita. Koska ei saavutettu yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellisellä metodilla tarkoitetaan, oli vaikea määritellä rajanvetokriteeriä perustautuen tieteen metodiin. (Mt.)

Tämän lähestymistavan ongelmana oli lisäksi, että monet sen keskeiset osatekijät olivat epämääräisiä. Monet ehdotetut metodiset säännöt olivat liian epämääräisiä, että olisi ollut mahdollista sanoa, milloin niitä noudatettiin ja milloin niitä rikottiin. Esimerkkejä ovat sellaiset metodologiset säännöt kuin ”vältä irrallisia hypoteeseja, jotka keinotekoisesti suojaavat teoriasi hankalien tosioiden tuottamilta ongelmilta”, ”oleta yksinkertaisia teorioita”, ”karta teoreettisia entiteettejä”. Nämä säännöt sisälsivät monimutkaisia käsitteitä, joita tuon ajan filosofit tai tieteentekijät eivät kunnolla selkeyttäneet. Ongelmaa vain pahensi, että se, mitä useimmat kyseisen aikakauden tieteenfilosofit esittivät tieteellisenä menetelmänä, muistutti vain vähän niitä metodeja, joita tieteentekijät itse asiassa käyttivät tutkimustyössään, kuten Pierre Duhem (1861–1916) murskaavasti osoitti 1908.

Laudan kiinnittää huomiota tilanteen ironisuuteen. 1800-luvun loppupuolella tieteellä alkoi olla ratkaiseva vaikutus länsimaisen ihmisen elämään ja instituutioihin. Usko siihen, että tieteellä ja vain tieteellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, voitti yhä enemmän alaa. Tieteentekijät taistelivat tosissaan kaikkia ”näennäistieteinä” pidettyjä tutkimushaaroja kuten Raamattuun perustautuvia geologeja vastaan. Juuri tässä tilanteessa tieteentekijät ja filosofit olivat itse asiassa liikkeellä tyhjin käsin. Heillä ei ollut enää mitään kriteeriä sille, miten tiede erotetaan ei-tieteestä. Ainoa mitä heillä oli käytettävissään olivat retoriset keinot ja valta. (Laudan 1996a: 342.)

Yllättäen (tai kyynisesti ajatellen, aivan odotetusti) uskottavan rajanvetokriteerin puute ei estänyt vuosisadan lopun tieteentekijöitä ja filosofeja saarnaamasta mahtipontisesti kaikkea sitä vastaan, mitä ne pitivät näennäistieteellisenä hölynpölynä. Tämä puute ei estänyt heitä, sen enempää kuin heidän nykyisiä virkaveljiään on estänyt vastaava yksimielisyyden puute. Kuitenkin tämä puute tekee heidän kritiikistään vähemmän uskottavaa kuin mitä muuten odottaisimme sen perusteella, että he niin luottavaisesti tuomitsevat puoskarointia. On totta, että edelleen puhuttiin paljon ”tieteellisestä metodista” ja epäilemättä monet toivoivat, että tieteen metodit pystyisivät tarjoamaan rajanvetokriteerin, jota aikaisemmin odotettiin varmuudelta. Mutta ensinnäkään ei ollut mitään yksimielisyyttä siitä, mitä tieteellinen metodi tarkalleen on. Toiseksi ei esitetty yhtään hyvää syytä pitää mitään ehdotetuista ”tieteellisistä metodeista” parempana kuin mitään oletettuja ”ei-tieteellisiä metodeja”. Kukaan ei ollut onnistunut osoittamaan, että mikään ehdotetuista ”tieteellisistä metodeista” tarjosi tietoa (sanan perinteisessä merkityksessä), tai edes että nuo metodit olivat tiedollisesti parempia kuin kilpailijansa. (Laudan 1996a: 342.)

Laudanin mukaan tieteen metodia ei voida perustellusti käyttää tieteen ja ei-tieteen välisenä rajanvetokriteerinä. Ei ole onnistuttu identifioimaan yhtä yhtenäistä tieteellistä menetelmää, joka laadullisesti eroaisi niistä menetelmistä, joita arkikokemuksessa käytetään tiedon hankkimiseen. Tieteen tutkimusmenetelmät nojautuvat oletuksiin siitä, miten tietoa saadaan ja millaisessa maailmassa elämme. Tieteellinen menetelmä saa erilaisen muodon ja sisällön sen mukaan, minkälaisia oletuksia tutkija tekee tutkimuskohteen perimmäisestä olemuksesta ja tiedon luonteesta.

Ei ole olemassa täsmällisesti määriteltäviä menetelmällisiä askeleita, joiden noudattaminen takaisi luotettavan tiedon saamisen. Ei riitä, että ulkonaisesti seurataan jonkin tieteellisen menetelmän määrittelemiä metodisia askeleita, koska pitäisi myös pystyä kriittisesti arvioimaan näihin metodisiin askeleisiin sisältyviä laaja-alaisia oletuksia. Tutkimuksen luotettavuus edellyttää itsekriittistä tutkimus- ja keskustelukulttuuria, jossa kaikkein perustavimmat ennakko-oletukset ollaan valmiit asettamaan kyseenalaisiksi. Itsekriittisyyden kulttuuri edellyttää ihmiskäsitystä, joka antaa realistisen näkemyksen sekä ihmisen tiedollisiin rajoituksiin että mahdollisuuksiin.

Teoksia

Progress and Its Problems. Berkeley: University of California Press, 1977.

Laudan, L. & Laudan, R. & Donovan, A. (toim.): Scrutinizing Science: Empirical Studies of Scientific Change. Dordrecht: Reidel, 1988.