Indoktrinaation seurauskriteeri
Onnistuneen indoktrinaation keskeisenä kielteisenä seurauksena pidetään tavallisesti kriittisen ajattelun kehittymättömyyttä tai sen rajoittumista vain joillekin tiedon ja kokemuksen alueille. Indoktrinaation vaikutuksesta oppilaan mieli sulkeutuu sellaisilta järkisyiltä, jotka ovat ristiriidassa sen käsityksen kanssa, josta hänet on saatu vakuuttuneeksi yksipuolisella opetuksella. Monia asiaankuuluvia järkisyitä hän ei edes tiedosta, koska hänelle on annettu harhaanjohtavasti yksinkertaistettu ja yksisuuntainen käsitys asioista. Oppilas uskoo indoktrinoituihin käsityksiin epäkriittisesti eikä pysty arvioimaan niitä uuden todistusaineiston valossa. Hänen ajattelunsa on sulkeutunut siltä mahdollisuudelta, että hänen uskomuksensa eivät olisi tosia (Barrow & Woods 1988: 73-74).
Indoktrinoitu yksilö
Vaikka tavallisesti puhutaankin uskomusten indoktrinoimisesta, on seurauskriteerin pohjalta mielekkäämpää puhua yksilöiden indoktrinoimisesta. Kleinig (1982: 63) väittää, että uskomuksia tuskin pystytään indoktrinoimaan ilman asenteiden ja arvojen muokkausta. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättä samanaikaisia tapahtumia. Lasten kodeissaan saama varhaiskasvatus voi tässä suhteessa olla hyvinkin erilaista myöhemmän indoktrinaation onnistumisen mahdollisuuksia ajatellen. Kotikasvatus, jossa ei perustella annettuja ohjeita, selitetä omaksuttuja käsityksiä, pohdita vaihtoehtoisia näkökulmia tai siedetä vastaväitteitä, helpottanee myöhemmin tapahtuvaa indoktrinointia. Uskomusten opettamisesta tulee indoktrinaatiota, kun ne asetetaan tietynlaiseen asiayhteyteen.
Esimerkkinä tästä voi olla se, että uskomukset asetetaan vääristettyyn moraaliseen taustaan, jossa yksilö saadaan tuntemaan syyllisyyttä siitä, että hän epäilee joidenkin käsitysten pätevyyttä. Jos yksilön asenteita muokataan niin, että hän tuntee syyllisyyttä kyseenalaistaessaan tiettyjä käsityksiä ja pohtiessaan niiden pätevyyttä, nämä uskomukset saavat tuekseen psykologisen suojamekanismin, joka on esteenä rationaaliselle avoimuudelle. Oppilas voidaan saada pysyvästi uskomaan tietyllä tavalla käyttämällä hyväksi syyllisyydentunteiden tarjoamia suojamekanismeja. Tämä on kuitenkin epätarkoituksenmukaista totuuden etsimisen näkökulmasta.
Tietenkään ihmiset eivät käytännössä voi koko ajan kyseenalaistaa kaikkia uskomuksiaan. Ihmisellä on tavallisesti syviä vakaumuksia, joihin hän on päätynyt asioita pitkään ja perusteellisesti harkittuaan ja joita hän ei pidä tarpeellisena kyseenalaistaa uudestaan joka päivä. Tällaisten perustavien vakaumusten muovautuminen vie pitkän aikaa. Vaikka yksilö joutuukin pohtimaan niitä perusteellisesti kehityksensä eri vaiheissa, ne eivät tavallisesti ole jatkuvasti aktiivisen pohdinnan kohteena.
Keskeinen ero indoktrinoidun ja sivistyneen ihmisen välillä onkin lähinnä valmiudessa pohtia uusia esiintulevia näkökohtia. Niinpä indoktrinaation kielteisiä seurauksia voi kiteyttää toteamalla, että indoktrinaatiossa oppilaan ajattelu ja asenteet sulkeutuvat. Hän ei pysty kyseenalaistamaan indoktrinoituja käsityksiä. Indoktrinaatiossa oppilas omaksuu uskomuksia, asenteita ja arvoja siten, että hän ei ole enää avoin niiden järkiperäiselle arvioinnille.
Avoimuus uskomusten järkiperäiselle arvioinnille ei kuitenkaan merkitse, että ihmisen pitäisi pystyä perustelemaan kaikki uskomuksensa. Kaikkia uskomuksia ei voida perustella toisilla uskomuksilla ilman että joudutaan päättymättömään todistelujen sarjaan. Jotkin uskomukset on omaksuttava niiden oman todistusvoiman takia. Nämä perususkomukset eivät vaadi tuekseen muita uskomuksia. Jokainen ihminen pitää monista uskomuksistaan, asenteistaan ja arvoistaan kiinni ilman erityisiä perusteluja. Monet uskomuksista, asenteista ja arvoista omaksutaan ilman tietoista harkintaa, koskaan tietoisesti pohtimatta niiden pätevyyttä rationaalisesti. Tämä johtuu siitä, että arkielämässä kohdataan lukemattomia asioita ja kokemuksia tuntematta tarvetta pohtia niitä kaikkia tietoisesti. Olennaista on, että niiden rationaaliselle arvioinnille ei ole mitään estettä, mikäli ilmenee syitä kyseenalaistaa jokin käsityksistä, asenteista tai arvoista.
Indoktrinoidulle ihmiselle puolestaan ei välttämättä ole ominaista se, että hän ei pysty perustelemaan uskomuksiaan järkisyillä. Hän voi hyvinkin pystyä siihen. Hän saattaa pystyä perustelemaan uskomuksensa hyvin yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti. Olennaista on kuitenkin se, että hän ei pysty itsenäisesti arvioimaan näiden uskomusten pätevyyttä, hän ei ole avoin pohtimaan niille vasta-argumentteja. (Kleinig 1982: 62-63.)
Seurauskriteerin kritiikkiä
Snook (1972: 40-41) esittää neljä syytä, miksi indoktrinaation käsitettä ei hänen nähdäkseen voi määritellä seurauksista käsin (ks. Kleinig 1982: 63-64):
(1) Seuraukset on voitu tuottaa muilla tavoin. Niihin on voinut vaikuttaa mm. alhainen älykkyys, luonne, tapaturmat tai sairaudet. Jos "on syytä otaksua että yksilö on sellainen kuin on auto-onnettomuuden seurauksena, häntä ei kutsuta indoktrinoiduksi" (Snook 1972: 40).
Kleinig (1982: 63) pitää tätä kritiikkiä epäonnistuneena. Auto-onnettomuudessa syntynyt aivovamma tai alhainen älykkyys voi altistaa yksilön indoktrinaatiolle, tehdä hänen indoktrinoimisensa helpommaksi. Mutta auto-onnettomuus tai alhainen älykkyys ei voi indoktrinoida ketään eikä siten tuottaa indoktrinoitua yksilöä. Oppilaan vammat ja rajoitukset asettavat opettajalle erityisen vastuun siitä, että oppilasta ei kohdella väärin.
Samoin voi ihmiselle kehittyä vinoutuneessa sosialisaatiossa luonteenominaisuuksia, jotka tekevät hänen indoktrinointinsa helpommaksi. Sosialisaatiossa voidaan kasvatettavaan vaikuttaa niin, että hän sisäistää tietyt asiat selviöinä niitä koskaan kyseenalaistamatta. Hänessä ei kehitetä valmiuksia arvioida sisäistyneen tajunnansisällön pätevyyttä eikä edes tiedostaa tämän sisäistämisen kulkua. Olennaista on, että kasvatettavassa ei kehitetä valmiuksia myöhemminkään arvioida tällä tavoin sisäistettyjen arvojen ja "tosiasioiden" pätevyyttä. Tällöin yksilöä on jo muokattu tavoilla, jotka eivät ole kasvatuksellisesti hyväksyttäviä. Tämän muokkauksen voidaan katsoa olevan läheistä sukua indoktrinaatiolle.
(2) Indoktrinaatio ilmaisee suorittamista tai saavuttamista. Ajatus suorituksesta on siinä keskeistä: "Emme kutsuisi ihmistä indoktrinoiduksi, ellei olisi syytä uskoa, että hänet on alistettu prosessiin, jota kutsutaan indoktrinaatioksi." Niinpä ei ole perusteltua etsiä indoktrinaation kriteeriä sen seurauksista käsin. (Snook 1972: 40-41.)
Kleinig (1982:63-64) toteaa, että etsittäessä indoktrinaation kriteeriä sen seurauksista käsin, oletetaan kyllä tietyn prosessin tapahtuneen, mutta lisäksi oletetaan, että sen luonne voidaan tunnistaa seurauksista käsin. Itse seurauksen käsitteeseen sisältyy, että se on jonkin prosessin seuraus.
Tämä Kleinigin vasta-argumentti ei kuitenkaan puutu Snookin väitteeseen, jonka mukaan olennaista on prosessi eikä sen seuraukset. Prosessin ensisijaisuutta voidaan perustella sillä, että on vaikea tietää, mikä on opetuksen seurausta ja mikä johtuu muista tekijöistä. Oppilaan omalla asenteella on merkitystä, eikä ole mielekästä olettaa, että oppilaan asenne on kokonaan seurausta opetuksesta. Jos oppilas kieltäytyy näkemästä vaivaa, hän saa ehkä harhaanjohtavasti yksinkertaistetun kuvan asioista, mutta se ei välttämättä merkitse, että opettaja olisi indoktrinoinut häntä.
(3) Koska indoktrinaatio on prosessi, "se voi tapahtua kenenkään tulematta indoktrinoiduksi" (Snook 1972: 41). Toisin sanoen, on mahdollista opettaa indoktrinoivasti onnistumatta pyrkimyksessään. Opettaja voi pyrkiä indoktrinoimaan oppilaitaan, mutta syystä tai toisesta oppilaat tiedostavat sen eivätkä tule indoktrinoiduiksi.
Kleinig (1982: 64) ei pidä tätä mahdollisena. Se, joka yrittää indoktrinoida mutta ei onnistu vaikuttamaan oppilaisiinsa toivomallaan tavalla, ei onnistu indoktrinoimaan eikä siksi indoktrinoi. Pelkkä yritys indoktrinoida ei merkitse, että indoktrinaatiota tapahtuu.
Kleinigin tapa määritellä indoktrinaatio johtaa kuitenkin ongelmiin. Opettaja voi onnistua indoktrinoimaan osan ryhmän jäsenistä, mutta epäonnistua toisten samaan ryhmään kuuluvien ja samaan opetukseen osallistuvien oppilaiden indoktrinoinnissa. Miten tällaista opetusta tulisi luonnehtia? Kleinigin määritelmästä seuraa, että opettajan voidaan sanoa indoktrinoineen vain osaa ryhmän jäsenistä. Miten opetusta pitäisi luonnehtia sen osan kannalta, jonka kohdalla indoktrinaatio ei onnistu? Oletetaan, että nämä oppilaat tunnistavat indoktrinaation, oppivat taitaviksi sen analysoimisessa ja kehittyvät kriittisiksi. Pitäisikö meidän sanoa, että opettaja opettaa heitä kasvatuksellisesti hyväksyttävällä tavalla samaan aikaan kun hän indoktrinoi toisia saman ryhmän jäseniä? Tuntuisi mielekkäämmältä pitää seurauksia ainoastaan todennäköisinä merkkeinä indoktrinaatiosta.
Kleinig pyrkii välttämään tämän ongelman sanomalla, että edellä olevassa esimerkissä opettaja indoktrinoi joitakin ryhmän jäseniä ja yrittää indoktrinoida toisia siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että hänellä on riittämätön käsitys oppilaidensa psykologiasta, tai siitä että hänen oppilaansa ovat syystä tai toisesta valveutuneita. Ehkä he saavat jossain toisessa ryhmässä opetusta, joka auttaa heitä tunnistamaan indoktrinointiyritykset. Opettajan intentio, pyrkimys indoktrinoida, on siten yhdessä opetussisältöjen ja -menetelmien kanssa yksi niistä syistä, joiden seurauksena indoktrinaatio tapahtuu. Kleinigin mielestä ne eivät kuitenkaan sinänsä ole vielä indoktrinaatiota (Kleinig 1982: 62).
(4) Neljäs Snookin vastaväite indoktrinaation määrittelemiselle seurauksistaan käsin perustuu indoktrinaation moraaliseen ongelmallisuuteen. Yleisesti oletetaan, että indoktrinoiminen on moraalisesti väärin ja indoktrinoija toimii moraalisesti tuomittavalla tavalla. Koska seurauskriteerin mukaan on mahdollista, että opettaja indoktrinoi ilman tietoista indoktrinoimisen intentiota, ei hänen voida välttämättä katsoa toimineen moraalisesti väärin. Snookin mielestä tämä merkitsee sitä, että seurauskriteeri ei pysty tekemään oikeutta indoktrinaation moraaliselle ulottuuvuudelle ja on siksi riittämätön indoktrinaation määrittelemiseen.
Kleinig (1982: 64) kuitenkin torjuu tämänkin vastaväitteen. Sikäli kuin tietyllä pyrkimyksellä, tietynlaisella oppisisällöllä ja opetusmenetelmällä on taipumus tuottaa seurauksenaan oppilaiden indoktrinaatiota, opettaja on vastuussa menetelmän ja sisällön käyttämisestä. Varsinainen indoktrinaatio kuitenkin edellyttää, että menetelmä ja oppisisältö tuottavat toivotun seurauksen. Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkillä. Jos yritän lyödä toista ihmistä tarkoituksenani tuottaa hänelle ruumiillista vahinkoa, olen vastuussa tästä pyrkimyksestäni ja sen toteuttamiseksi käyttämästäni menetelmästä. On silti mahdollista, että en onnistu pyrkimyksessäni vahingoittaa häntä, jos hän onnistuu torjumaan hyökkäykseni. Pahoinpitelyä ei tapahdu, vaikka tarkoituksenani on pahoinpidellä. Olen silti moraalisesti vastuussa pahoinpitely-yrityksestä.
Yleisesti myönnetään, että indoktrinoivan opetuksen vaikutukset eivät ole automaattisia. Jotkut oppilaat saattavat pystyä vastustamaan järjestelmällistä indoktrinaatiota ja kehittyä kriittisiksi sitä perinnettä kohtaan, johon heitä pyritään indoktrinoimaan. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia ja yleensä edellyttävät eriytynyttä yhteiskuntaa, jossa oppilaan indoktrinointi yhdellä yhteiskunnan tai kasvatuksen lohkolla tasapainottuu sen kasvatuksellisesti myönteisen vaikutuksen ansiosta, jota hän saa toisella lohkolla.
Opettajan indoktrinointipyrkimys voi epäonnistua, koska opetus ei välttämättä tuota tarkoitettuja seurauksia. Opetuksen lainalaisuudet eivät kaikilta osiltaan ole luonnonlakien kaltaisia. Ne eivät toteudu yhtä ehdottomasti kuin fysikaalisen syyn ja seurauksen suhde. Pedagogiset syyt (kasvattajan luomat pedagogiset tilanteet) vaikuttavat oppilaaseen, mutta tätä vaikutusta välittävät monien muiden seikkojen lisäksi oppilaan valinnat, jotka viime kädessä määräävät vaikutuksen luonteen. Siksi jopa vääristyneet pedagogiset tilanteet, joita ohjaa esimerkiksi indoktrinointipyrkimys, voivat joissakin tapauksissa paradoksaalisesti edistää oppilaassa kriittisyyden kehittymistä, jos oppilas huomaa että häntä yritetään indoktrinoida.
Vaikka pedagogisen syyn ja seurauksen suhde ei olekaan yhtä ehdoton kuin luonnonlakien hallitsemissa prosesseissa, pedagogisella syyllä ja seurauksella on kuitenkin yhteyttä toisiinsa. Toisin sanoen se, millaiseksi opetustilanteet rakennetaan, vaikuttaa oppilaiden oppimiseen. Ilman tätä yhteyttä ei olisi syytä pyrkiä luomaan arvokkaita pedagogisia tilanteita. Vaikka oppilaan tahdon vapaus onkin indoktrinaation onnistumiseen vaikuttava tekijä, oppilaan on vaikea soveltaa tahdonvapauttaan sellaisiin mahdollisuuksiin, joita hän ei tunne. Tämä tekee indoktrinaation onnistumisen mahdollisuuksista suuret eriytymättömässä yhteiskunnassa, jossa tiedonvälitys ei ole vapaata ja jossa opetus on valjastettu palvelemaan esimerkiksi valtion yhtenäisyyttä ja tasapainoa.
Indoktrinaation moraalinen ongelmallisuus
Mikä sitten indoktrinaatiossa on väärää? Kleinig (1982: 65) ehdottaa, että indoktrinaatio on hyökkäys yksilön autonomiaa vastaan. Jos yksilö mielletään itseohjautuvaksi olennoksi, joka on vastuussa ajatuksistaan ja teoistaan, indoktrinaatio loukkaa hänen itseohjautuvuuttaan. Indoktrinaatio tekee kohteelleen vaikeaksi tai mahdottomaksi kyetä arvioimaan uskomustensa, asenteidensa ja arvojensa pätevyyttä ja estää häntä siltä osin ohjaamasta omaa elämäänsä. Indoktrinaatio ei yleensä kohdistu yksilön kaikkiin uskomuksiin ja arvostuksiin, vaan pelkästään kaikkein keskeisimpiin ja tärkeimpiin. Estäessään ihmistä arvioimasta keskeisten uskomustensa ja arvostustensa pätevyyttä indoktrinaatio rajoittaa hänen rationaalisia mahdollisuuksia ohjata elämäänsä. Tässä mielessä se estää hänen itsenäisiä toimintamahdollisuuksiaan. Käsittelen tätä puolta indoktrinaation ongelmasta tarkemmin auktoriteetin ja autonomian käsitettä pohtivassa luvussa (8. luku).
Indoktrinaatio on moraalisesti ongelmallista myös menetelmällisen totuudenvastaisuutensa takia. Se heikentää luottamusta, jonka varaan ihmissuhteet, erityisesti läheiset ihmissuhteet, rakentuvat. Se murentaa kommunikaation kaikkein olennaisimpia perusteita, mikä vaikeuttaa ihmissuhteiden perustana olevaa vuorovaikutusta.
Jos tällainen menetelmällinen totuudenvastaisuus sisäistyy yksilön omaan pohdintaan ja arviointiin, se estää häntä saavuttamasta aitoa itsetuntemusta. Ilman totuudenmukaisuutta menettää kaikkein huolellisinkin päättely myönteisen merkityksensä ja muuttuu itsepetoksen välineeksi. Koska indoktrinaatio ei kehitä yksilön valmiuksia arvioida käsityksiä järkiperäisesti, hän ei opi arvioimaan uskomusten pätevyyttä. Tästä seuraa, että yksilö saattaa tietämättään omaksua epätosia uskomuksia ja ohjautua niiden pohjalta. Väärät käsitykset tosiasioista voivat estää häntä saavuttamasta tavoitteitaan, koska ne johtavat häntä tekemään virheellisiä ratkaisuja.
Kolmas perustava eettinen ongelma indoktrinaatiossa on sen persoonaa kaventava ja passivoiva vaikutus. Oppilaiden älyllistä aktiivisuutta ja pyrkimystä omaehtoiseen arviointiin ei kehitetä. Hänessä muokataan älyllisesti passiivista, mukautuvaa asennetta, asioiden hyväksymistä sellaisenaan. Pyrkimystä muutokseen ei rohkaista. Poliittisesti indoktrinoidulta ihmiseltä riistetään edellytyksiä asennoitua kriittisesti yhteiskunnassa vallitseviin käsityksiin ja arvoihin. Siten erityisesti yhteiskunnan vähäosaisilta viedään edellytyksiä parantaa omaa asemaansa ja lisätä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Poliittisella indoktrinaatiolla on taipumus pitää yllä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisia rakenteita, koska se tukee kritiikittömästi vallitsevia oloja.
Indoktrinaatio siis pinnallistaa ihmisen persoonallisuutta ja heikentää hänen moraalista ja rationaalista eheyttään. Indoktrinaatio saa ajattelun sulkeutumaan todellisuudelta ja järkisyiltä. Hume (1965, Book I, Part 3, Section 9) pitää eräänä ihmisluonnon perustavana heikkoutena taipumusta antaa mielipiteiden "saada niin syvät juuret, että tulee mahdottomaksi kaikella järjen ja kokemuksen voimallakaan enää kitkeä niitä pois". Sokrateen mukaan nuoret ovat helposti muokattavissa ja heihin tehty vaikutus jättää herkästi pysyvän jäljen (Platon: Valtio 539 a/b). Tätä on pidetty vastakohtana kriittiselle avoimuudelle, joka on humanistisen kasvatusihanteen keskeisiä arvoja. Kriittistä avoimuutta pidetään tärkeänä ihanteena, koska kriittisesti avoimen mielen katsotaan todennäköisemmin päätyvän totuudenmukaiseen ja perusteltuun käsitykseen kuin sulkeutuneen mielen.
Indoktrinoidun yksilön kaikkein ilmeisin tunnusmerkki on, että hänellä on tietty näkökulma eikä hän avaa mieltään mahdollisuudelle, että tuo näkökulma olisi virheellinen. Indoktrinoidun yksilön ajattelu on sulkeutunutta. (Barrow & Woods 1988: 73.)
Tämän luonnehdinnan mukaan indoktrinaation keskeinen ongelma on, että se tuottaa ihmisiä, joiden ajattelu on lukkiutunut. Tämä on ristiriidassa kriittisen avoimuuden ihanteen kanssa, joka on keskeinen humanistinen kasvatusihanne.
Kriittisen avoimuuden ihanne
Jotta saataisiin tarkempi kuva indoktrinaation seurausten moraalisesta ja tiedollisesta ongelmallisuudesta, on mielekästä tarkastella lähemmin kriittisen avoimuuden ihannetta. Vaikka kriittisen avoimuuden ihanne on keskeinen humanistisessa kasvatusnäkemyksessä, ei sen merkitystä ole useinkaan tarkasti analysoitu. Huolimatta käsitteeseen viime aikoina kohdistetusta filosofisesta kiinnostuksesta ei sen merkityksestä ole päästy yksimielisyyteen (Siegel 1988: 5). Kasvatusfilosofisessa kirjallisuudessa on esitetty ainakin viisi ehtoa kriittiselle avoimuudelle (Thiessen 1993: 146-149). Käänteisesti ymmärrettynä ne puolestaan määrittelevät indoktrinaation seurauksena olevaa ajattelun ja asenteiden lukkiutumista: indoktrinaatiosta seuraa, että ihmiseltä puuttuu kriittiseen avoimuuteen kuuluvia ominaisuuksia. Ajattelua pidetään kriittisenä ainoastaan, jos se täyttää seuraavat ehdot: uskomusehto, tiedolliset ehdot, totuusehdot, menetelmälliset ehdot ja asenne-ehdot.
Uskomusehto
Uskomusehdon mukaan kriittisesti avoin ihminen uskoo ainoastaan perustellut käsitykset, jotka kestävät kriittisen tarkastelun. Kriittisesti avoimelle mielelle on ominaista asiaankuuluvien tosiasioiden ja järkisyiden huomioon ottaminen. Avoimuus tosiasioille ja järkisyille edistää perusteltujen uskomusten muodostamista, omaksutun käsityksen vastaisten näkökohtien huomioon ottamista ja siten virheellisten käsitysten korjaamista. Jos joku ei ole avoin omaksumansa käsityksen vastaisille perusteluille, häneltä jää helposti jokin olennainen huomiotta ja hän saattaa päätyä käsitykseen, jonka tarkemmin harkittuaan olisi hylännyt. Siksi kriittisen avoimuuden ihanteessa on keskeistä toisaalta vakaumus ihmisen erehtyväisyydestä, toisaalta vakaumus inhimillisen järjen mahdollisuuksista korjata erehdyksiä ja päätyä perusteltuihin käsityksiin asioista. Kriittisen avoimuuden vastakohdaksi ajatellaan tavallisesti se, että ihminen päätyy johonkin käsitykseen riippumatta tosiasioista ja todistusaineistosta.
Tämä kaksinaisuus kriittisen avoimuuden ihanteessa ─ erehtyväisyyden ja järjen mahdollisuuksien samanaikainen korostus ─ on keskeinen syy siihen, että nykyinen indoktrinaatiokeskustelu ei ole päässyt yksimielisyyteen siitä, voiko kriittisesti avoin ihminen täyttää uskomusehdon: ei olla yksimielisiä siitä, onko kriittisen avoimuuden kanssa yhteensopivaa se, että ihminen on vakuuttunut joidenkin käsitysten pätevyydestä. Erään ehdotuksen mukaan kriittinen avoimuus merkitsee sitä, että ihminen suhtautuu epäilevästi kaikkeen eikä pidä mistään uskomuksestaan lujasti kiinni. Tämän käsityksen mukaan kriittinen avoimuus merkitsee neutraalia asennetta, jossa ihminen ei pitäydy mihinkään käsitykseen (Gardner 1988: 93.) Tämän käsityksen perusteluna on, että kriittisesti avoin ihminen joutuu koko ajan olemaan avoin sille mahdollisuudelle, että häneltä on jäänyt jokin asiaankuuluva järkisyy tai tosiasia huomaamatta tai että hän on tehnyt jonkin päättelyvirheen. Hän ei siis voi koskaan olla varma, että hänen omaksumansa käsitys on oikea. Koska hän säilyttää tietyn epävarmuuden ja avoimuuden kaikkien uskomustensa suhteen, hänen ei koskaan voi sanan varsinaisessa mielessä sanoa uskovan mitään tai olevan vakuuttunut mistään. Indoktrinoitu yksilö eroaa siis tämän näkemyksen mukaan kriittisesti avoimesta ihmisestä sikäli, että hänet on saatu vakuuttuneeksi jonkin käsityksen pätevyydestä niin, ettei hän enää epäile sitä.
Joel Feinberg pitää kuitenkin tätä luonnehdintaa ongelmallisena. Hänen mielestään kriittinen avoimuus ei merkitse sitä, että "jokainen vakaumus tai uskomus tutkitaan uudestaan joka kerran kun se nousee esille ikään kuin aikaisemmat todistukset eivät merkitsisi mitään" (Feinberg 1973: 166). G. K. Chestertonin (1937: 223-224) mukaan avoimuus ei merkitse sitä, että ihminen ei koskaan muodosta vakaumuksia. Päinvastoin, mielen avaamisen tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi sen kiinnittäminen johonkin luotettavaan ja kestävään. Kriittinen avoimuus ei ole itsetarkoitus, vaan väline totuuden löytämisessä. Jos tämä perimmäinen tarkoitus unohdetaan, luodaan ihanne, joka on kadottanut mielekkyytensä.
Käytännön toiminta edellyttää tosien ja epätosien uskomusten erottamista toisistaan. On mahdotonta suunnitella tai tehdä mitään, jos kaikki on epäilyksenalaista. Käytännössä joudutaan tekemään ero niiden käsitysten välillä, joiden katsotaan olevan hyvin perusteltuja, ja niiden joiden katsotaan olevan epäilyksenalaisia. Jos kaikki on yhtä epäilyksenalaista, silloin ei voida toimia, koska ei voida tietää mitään eikä edistyä tiedollisesti. Kriittisen avoimuuden tarkoituksena ei ole jättää ihmistä pysyvästi tilanteeseen, jossa hän epäilee kaikkea yhtä vahvasti. Tarkoituksena lienee ennemminkin päästä tilanteeseen, jossa pystytään tekemään ero pätevien ja epäpätevien, tosien ja epätosien uskomusten välillä.
Kriittinen avoimuus merkitsee siis pikemminkin valmiutta arvioida ja koetella uskomuksia kuin olla uskomatta mitään. Jos jokin uskomus osoittautuu kriittisesssä tarkastelussa päteväksi, siihen uskominen on yhteensopivaa kriittisen avoimuuden ihanteen kanssa. Kieltäytyminen uskomasta käsitykseen, joka on kriittisessä tarkastelussa osoittautunut päteväksi, merkitsee todistusaineiston sivuuttamista tai kieltämistä.
Ei siis ole mielekästä määritellä kriittistä avoimuutta asenteeksi, jossa ihminen ei ole vakuuttunut mistään ja jossa hän koko ajan epäilee kaikkea. On mielekkäämpää määritellä kriittinen avoimuus asenteeksi, jossa ihminen koettelee ja arvioi uskomusten pätevyyttä ja muodostaa vakaumuksensa tällaisen kriittisen arvion pohjalta. Kriittisesti avoin ihminen täyttää siten uskomusehdon: hän muodostaa uskomuksensa perustellusti kriittisen tarkastelun pohjalta. Hänellä voi olla vahvoja vakaumuksia, käsityksiä, jotka ovat kestäneet toistuvan koettelun.
Tiedolliset ehdot
Tavallinen tapa luonnehtia kriittisesti avointa ihmistä on sanoa, että hän muodostaa vakaumuksensa olemassa olevan todistusaineiston pohjalta. Kriittisesti avoimen ihmisen vastakohta on indoktrinoitu ihminen, jonka mielipiteet ovat lukkiutuneet ja joka muodostaa vakaumuksensa todistusaineistosta välittämättä. Tämä luonnehdinta kriittisesti avoimen ja indoktrinoidun ihmisen välisestä erosta on kuitenkin mahdollista ymmärtää monin tavoin (Thiessen 1993: 147):
1) Kriittisesti avoimelle ihmiselle on ominaista, että hän tietää, miksi hän uskoo tietyt käsitykset oikeiksi, ja pystyy perustelemaan niitä. Indoktrinoitu ihminen ei sen sijaan pysty perustelemaan uskomuksiaan. Tämä ei merkitse, että indoktrinoidun ihmisen uskomukset välttämättä olisivat epätosia. Hänellä saattaa hyvinkin olla tosia uskomuksia. Olennaista on se, ettei hän pysty perustelemaan uskomuksiaan.
2) Kriittisesti avoin ihminen ottaa huomioon uskomuksilleen vastakkaisen todistusaineiston ja on valmis korjaamaan aiempaa käsitystään sen pohjalta. Indoktrinoitulle ihmiselle sen sijaan on ominaista erityisesti se, että hän jättää uskomuksilleen vastakkaisen todistusaineiston huomiotta. Hän on mielipiteiltään lukkiutunut eikä pysty korjaamaan käsityksiään uuden todistusaineiston valossa.
3) Kriittisesti avoin ihminen etsii tietoisesti uskomuksilleen vastakkaista todistusaineistoa varmistuakseen siitä, ettei ole erehtynyt. Tämä johtuu siitä, että hän on tietoinen erehtyväisyydestään ja haluaa tietää totuuden. Vaikka indoktrinoitu ihminen jossain mielessä ottaisi uskomuksilleen vastakkaisen todistusaineiston huomioon silloin, kun hän ei voi välttää sen kohtaamista, hän ei tietoisesti etsi uskomuksilleen vastakkaista todistusaineistoa. Hän ei siis ole riittävästi tietoinen omasta erehtyväisyydestään tai riittävän kiinnostunut totuudesta.
4) Kriittisesti avoin ihminen muokkaa koko ajan uskomuksiaan todistusaineiston pohjalta. Sen sijaan indoktrinoitu ihminen ei ole kiinnostunut todisteista, koska hän ei oleta käsitystensä kaipaavan korjaamista.
Yleisellä tasolla voidaan siten todeta, että kriittisesti avoimelle ihmiselle on ominaista halu löytää totuus. Samalla häntä luonnehtii tietoisuus inhimillisen tiedon rajoituksista ja erehtymisen todennäköisyydestä. Miten sitten indoktrinoitu ihminen eroaa kriittisesti avoimesta ihmisestä? Indoktrinoitua ihmistä tuskin voidaan yksiselitteisesti luonnehtia ihmiseksi, joka ei haluaisi tietää totuutta. Indoktrinaation onnistumisen edellytyksiä on ihmisten halu tietää totuus. Jos ihmiset eivät haluaisi tietää totuutta, heitä ei kiinnostaisi opetus edes sen vertaa että indoktrinaatio voisi onnistua.
On kuitenkin mahdollista, että joissakin tilanteissa ihmisen halu tietää totuus on heikompi kuin sen kanssa kilpailevat halut. Perustellun käsityksen muodostaminen vaatii useinkin ylimääräistä vaivaa, eikä totuuden löytämisen halu ole aina välttämättä voimakkaampi kuin esimerkiksi mukavuudenhalu tai hyväksytyksi tulemisen ja menestymisen halu. Kouluopetuksen kaltaisessa tilanteessa oppilailla saattaa joskus olla motiivi omaksua käsityksiä asioista pelkästään siksi, että he siten voivat saada opettajan hyväksynnän. Oppilaalla voi olla taipumus mukautua vallitseviin käsityksiin kyselemättä niiden totuutta, koska vallitsevan käsityksen kyseenalaistaminen voi johtaa hänet ristiriitaan sosiaalisen ympäristönsä kanssa. Paitsi että tämä voi olla emotionaalisesti vaikeaa, se voi johtaa hänen menestymismahdollisuuksiensa kaventumiseen.
Toinen ongelma liittyy tiedollisiin rajoituksiin. Miten vahvasti yksilö tiedostaa erehtymisen mahdollisuuden? Miten hyvin hän tiedostaa inhimillisen tiedon rajoitukset ja ne ehdot, joiden vallitessa tiedon saanti on mahdollista? Ihminen, joka tottuu omaksumaan asiat sellaisina kuin ne hänelle opetetaan ja mukautuu kyselemättä vallitseviin käsityksiin, saa ehkä harhaanjohtavasti ongelmattoman käsityksen tiedosta.
Tässä suhteessa kasvatuksella on keskeinen merkitys. Jos lapsi kasvaa älyllisesti rajoittavassa ympäristössä, jossa hänelle opetetaan lähinnä, miten asiat ovat, ja hyvin vähän huomiota kiinnitetään siihen, millä perusteella asioiden tiedetään olevan niin, hän voi omaksua hyvin rajoittuneen käsityksen inhimillisestä tiedosta ja luotettavan tiedon saannin edellytyksistä. Hän voi jäädä tietoteoreettisilta käsityksiltään naiiviksi.
Ihminen voi olla tietoteoreettisesti naiivi, vaikka hän tuntisi olemassa olevat tietoteoreettiset teoriat. Hän voi esimerkiksi pitää vallitsevaa tietoteoreettista käsitystä pätevänä pelkästään siksi, että monet kuuluisat filosofit kannattavat sitä. Tällainen asenne on ennemminkin esimerkki auktoriteettiuskosta kuin tietoteoreettisesta valveutuneisuudesta. Tällaisen auktoriteettiuskon pitäisi hälvetä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen tiedostaa miten eri mieltä filosofit ovat jokaisesta merkittävästä kysymyksestä.
Kriittisesti avoin ihminen on valmis kuuntelemaan niitä, jotka ajattelevat toisin kuin hän itse. Hän muodostaa vakaumuksensa sen pohjalta, minkä hän pystyy itse ymmärtämään oikeaksi riippumatta siitä, kuinka suosittu kyseinen käsitys on. Hän itse ottaa vastuun omista uskomuksistaan sen sijaan, että hän siirtäisi vastuun viime kädessä joillekin auktoriteeteille.
Indoktrinaation onnistumisen edellytyksiä on pitää oppilaat tietoteoreettisilta käsityksiltään kehittymättöminä. Tietoteoreettinen naiivius on sen edellytys, että oppilaat eivät pysty itsenäisesti arvioimaan heille opetettujen uskomusten pätevyyttä. Indoktrinaation tuottama tietoteoreettinen naiivius voi tuskin koskaan kuitenkaan olla täydellistä tietämättömyyttä tiedollisen arvioinnin ehdoista. On vaikea kuvitella ihmistä, joka muodostaisi uskomuksiaan täysin todistusaineistosta välittämättä (Thiessen 1993: 158). Siinä mielessä edellä esitetty luonnehdinta indoktrinoidusta ihmisestä on karrikoitu. Voidakseen uskoa jotakin todeksi ihminen joutuu jossain mielessä vakuuttumaan sen totuudesta. Jos ihminen kieltäytyy ottamasta lisätodisteita huomioon, hänellä täytyy olla mielestään pätevä syy siihen. Hänen syynsä tällaiseen lisätodisteiden huomiotta jättämiseen ei useinkaan kestä kriittistä tarkastelua. On kuitenkin psykologisesti epärealistista olettaa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka voisivat yksinkertaisesti päättää uskoa mitä tahansa todisteista välittämättä.
Paljon hedelmällisempää onkin miettiä, mikä voi saada ihmismielen sulkeutumaan todisteilta tavalla, joka tekee hänelle mahdolliseksi pitää kiinni todistusaineiston vastaisista uskomuksista. Ensinnäkin on todettava, että ihmismieli voi sulkeutua todisteilta moraalisen laiskuuden tai suhteettoman voimakkaan turvallisuushakuisuuden takia. On helpompaa yksinkertaisesti uskoa mitä opetetaan ja yleisesti uskotaan kuin alkaa itsenäisesti pohtia opetettavien uskomusten pätevyyttä. Lisäksi on emotionaalisesti paljon helpompaa mukautua ryhmässä vallitsevaan käsitykseen kuin asettaa se kyseenalaiseksi. Ihmisillä on tarve tulla ryhmänsä ja auktoriteettiensa hyväksymiksi, ja tämä tarve voi voittaa totuuden tietämisen halun.
Lisäksi ihmisellä on tunnesyitä torjua ryhmäänsä ja sen edustamia käsityksiä vastaan kohdistettu kriktiikki. On helpompaa uskoa oman viiteryhmän käsitykset tosiksi ja luotettaviksi, koska ne ovat perustana omaksutulle elämäntavalle, jonka muuttaminen voi useinkin olla vaivalloista. Ihmiset ovat luonnostaan haluttomia kohtaamaan omia virheitään ja näkemään tapoja, joilla he ja heidän ryhmänsä kohtelevat toisia epäoikeudenmukaisesti ja välinpitämättömästi. On vaikea ottaa huomioon tosiasioita, jotka saattavat käyttäytymisen moraalisesti epäilyttävään valoon. On helpompi huomata toisten viat kuin omat. Tällainen moraalinen itsekeskeisyys ei ole välttämättä indoktrinaation tulosta, mutta sitä saatetaan vahvistaa indoktrinaatiolla. Jokaisella yhteisöllä on taipumus indoktrinoida jäseniään oman moraalin ylemmyydestä ja korostaa muiden heihin kohdistamia vääryyksiä enemmän kuin niitä vääryyksiä, joita he ovat kohdistaneet muihin. Vakavat etniset konfliktit, joista on ajankohtainen esimerkki Bosniassa, ovat osittain seurausta tällaisesta moraalisesta indoktrinaatiosta. Koska tiettyä etnistä ryhmää on historian aikana kohdeltu väkivaltaisesti, se katsoo itsensä oikeutetuksi kohtelemaan väkivaltaisesti niitä ryhmiä, jotka ovat tehneet sille vääryyttä. Nämä ryhmään kohdistuneet vääryydet elävät osana etnisen ryhmän sisäistä indoktrinaatiota ja johtavat ryhmän jäsenet toimimaan juuri sellaisilla tavoilla, joiden he katsovat luonnehtivan muita, itseään moraalisesti alhaisempia ryhmiä. Tämän perustana on se, että indoktrinaatio on tuottanut mielen, joka on sulkeutunut moraaliselta itsekritiikiltä.
Koska ihmiset ovat jonkin etnisen, maailmankatsomuksellisen ja poliittisen ryhmän jäseninä tunteenomaisesti sitoutuneet tiettyyn ryhmään ja sen käsityksiin, heidän on vaikea tehdä oikeutta näitä käsityksiä vastaan esitetylle kritiikille. Tällaista tunneperäistä sitoutumista ei voi välttää eikä sitä ole tarkoituksenmukaistakaan pyrkiä kokonaan välttämään. Sen sijaan on mielekästä pyrkiä kehittämään kriittistä avoimuutta, tietoisuutta tästä taipumuksesta, ja pyrkiä vapautumaan siitä ajattelun tasolla, vaikka kukaan ei tietenkään voi kieltää tunnesiteitään.
Ihmismielen sulkeutumista ei kuitenkaan voida aina pitää indoktrinaation tuloksena. Se voi johtua ennakkoluuloisuudesta tai älyllisestä ja moraalisesta laiskuudesta ilman indoktrinaation vaikutusta. Lisäksi on tilanteita, joissa ihmismielen sulkeutumista ei ole edes pidettävä kielteisenä. On tehtävä ero indoktrinaation tai älyllisen laiskuuden tuottaman mielen lukkiutumisen ja yksilöllisen luovan ajattelun edellytyksenä olevan väliaikaisen mielen sulkeutumisen välillä. Ihmismielen voi olla joskus välttämätöntä suojautua ulkoapäin tulevaa informaatiotulvaa vastaan, jotta se voisi kehittää omaa ajatteluaan. Perusteltu syy mielen väliaikaiselle sulkeutumiselle voi olla se, että opetuksessa esitetyt käsitykset ovat ristiriidassa yksilön oman kokemuksen kanssa ilman että hän kuitenkaan pystyy perustelemaan kokemukseensa pohjautuvia intuitiivisia käsityksiään. Silloin hän saattaa väliaikaisesti sulkea mielensä esitetyiltä todisteilta, koska hänellä on ainoastaan epämääräinen ja intuitiivinen aavistus vallitsevan käsityksen heikkouksista. Hän tarvitsee aikaa voidakseen kehittää omien käsitystensä perusteluksi tarvittavaa argumentaatiota, niin että ne kestävät julkista kritiikkiä. Joissakin tapauksissa voi siis olla mielekästä, että yksilö on väliaikaisesti kiinnittämättä liikaa huomiota kokemuksensa vastaisiin vallitseviin mielipiteisiin saadakseen aikaa kehittää sopivia perusteluja omille intuitiivisille käsityksilleen. Totuuden löytymisen kannalta ei ole tarkoituksenmukaista, että yksilöt ilman perusteellista harkintaa luopuvat omista käsityksistään yleisen mielipiteen hyväksi, ei edes vallitsevan tieteellisen tai filosofisen mielipiteen hyväksi. Se johtaisi tilanteeseen, jossa vallitsevia käsityksiä ei testata eikä kyseenalaisteta. Tällainen ihmismielen terve sulkeutuminen on kuitenkin vain väliaikaista, eikä se ole koskaan kokonaisvaltaista. Sen tarkoituksena on ennemminkin antaa yksilölle riittävästi aikaa pohtia asiaankuuluvia perusteluja yksi kerrallaan ja kehittää näkemyksensä perusteluksi tarvittavaa ajattelua.
Filosofian lähihistoriassakin on esimerkkejä käsityksistä, jotka ovat saaneet vallitsevan aseman vuosikymmeneksi tai pariksi, mutta jotka sen jälkeen hylätään lähes koko filosofisessa maailmassa. Moraalifilosofiassa tällainen esimerkki on emotivismi. Emotivismilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan moraaliset arvostelmat ovat tunteiden ja asenteiden ilmausta; ne eivät pyri esittämään väitteitä, jotka voisivat olla tosia tai epätosia. Emotivismin tunnetuimmat edustajat ovat Alfred Ayer (s. 1910) ja Charles Stevenson (s. 1908). Ayerin teos Language Truth and Logic (1936) ja Stevensonin teos Ethics and Language (1944) ovat emotivistisen teorian kaksi vaikutusvaltaisinta esitystä. Emotivistinen teoria sai muutamaksi vuosikymmeneksi valta-aseman moraalifilosofiassa. Nykyisin emotivistit ovat jääneet selvään vähemmistöön. Se että suuri enemmistö omaksui emotivismin tietyssä historiallisessa vaiheessa johtui ilmeisesti teorian saamasta julkisuudesta ja sen edustajien huomattavasta akateemisesta asemasta. Nekin, joilla mahdollisesti oli epäilyksiä teorian pätevyydestä, mukautuivat vallitsevaan käsitykseen sen sijaan että olisivat alkaneet puolustaa näkemyksiä, jotka eivät olleet silloisen akateemisen muodin mukaisia. Tämä on rationaalisesti hyvin epätarkoituksenmukaista ja johtaa siihen, että mikä tahansa käsitys voi päästä vallitsevaksi pelkästään akateemisen indoktrinaation vaikutuksesta.
Mielen väliaikainenkin sulkeminen vastakkaisilta todisteilta on kuitenkin epämielekästä silloin, kun vastakkainen kanta on vähemmistössä ja oma kanta on yhdenmukainen vallitsevan kannan kanssa. Vallitsevaa kantaa on oltava aina valmis epäilemään siksi, että siitä voidaan helposti pitää kiinni ilman päteviä perusteluja pelkästään yhteenkuuluvuuden tunteen ja käsityksen saaman suosion voimasta. Siksi sitä vastaan esitetty heikkokin kritiikki tulisi punnita erityisen tarkkaan.
Totuusehdot
Joskus kriittiseen avoimuuteen sanotaan kuuluvan sen, ettei ihmisellä ole ehdottomia käsityksiä tietyn käsityksen totuudesta tai epätotuudesta (W. Hare 1979: 89). Tämän katsotaan pätevän erityisesti sellaisiin kysymyksiin, joista asiantuntijoiden käsitykset ovat ristiriitaisia (Snook 1973a: 56). Tällaisissa asioissa ihmisen tulisi tämän näkemyksen mukaan säilyttää avoimuutensa eikä ottaa kantaa puoleen tai toiseen.
Tämän luonnehdinnan mukaan kriittinen avoimuus on samaa kuin se ettei ota kantaa siihen, onko jokin käsitys tosi vai epätosi. Tämä on kuitenkin ongelmallista. Jokainen kannanotto on tietysti periaatteessa erehtyväinen. Tavallisesti ihmiset muodostavat kantansa käsiteltävän käsityksen totuudesta tarkastelemalla sen puolesta ja sitä vastaan esitettäviä perusteluja. Tiukasti ottaen kannanotto kohdistuu käsityksen perusteltavuuteen. Perusteltavuus on eri asia kuin totuus, koska jossain tiedollisessa tilanteessa voidaan pitää rationaalisesti perusteltuna käsitystä, joka on itse asiassa epätosi. Käsityksen rationaalinen perusteltavuus antaa kuitenkin syyn uskoa käsityksen totuuteen. Sikäli ei ole mielekästä pitää kriittisen avoimuuden tunnusmerkkinä sitä, ettei oteta kantaa käsityksen totuuteen. Tällainen kantaaottamattomuus voi olla joko periaatteellista tai ilmausta tietynlaisesta asenteesta. Jos se on periaatteellista, sen taustalla on joko relativismi tai tietoteoreettinen agnostisismi. Jos se on asenteellista, se on ennemminkin merkki älyllisestä passiivisuudesta ja älyllisen rohkeuden puutteesta kuin kriittisestä avoimuudesta. Jos kriittisesti avoimen yksilön täytyy odottaa asiantuntijoiden yksimielisyyttä, ennen kuin hän voi ratkaista oman kantansa asiaan, hänen niin sanottu kriittisyytensä alkaa erehdyttävästi muistuttaa auktoriteettiuskoa. Kantaaottamattomuus ei edistä keskustelua ja ongelmallisten kysymysten ratkaisua. Sitä tuskin voidaan pitää keskeisenä älyllisenä ihanteena.
Väite jonkin käsityksen totuudesta sisältää samalla väitteen vastakkaisen käsityksen epätotuudesta. Jos haluan olla niin avaramielinen, että esittäessäni jonkin väitelauseen esitän sen niin avoimessa mielessä, että en samalla kiellä vastakkaisen väitelauseen totuutta, en onnistu sanomaan mitään. Jos väitän, että kissa juoksi pihan poikki tiettynä ajan hetkenä, väitän silloin tuon käsityksen todeksi ja vastakkaisen käsityksen epätodeksi. Joko kissa juoksi pihan poikki tuona ajan hetkenä tai se ei juossut. Tuskin olisi kriittisesti avoimempaa uskoa, että kissa jossain mielessä juoksi pihan poikki ja jossain toisessa mielessä taas ei juossut, niin että voitaisiin säilyttää avoin mieli näiden kahden ehdottoman vaihtoehdon välillä. Siinä mielessä kuin tässä esimerkissä puhutaan kissan juoksemisesta pihalla on ehdottomasti totta, että kissa joko juoksi tai se ei juossut. Väitelauseisiin sisältyy tämä vastakkaisen kannan poissulkeminen.
Ne, jotka ovat sitä mieltä, että ei ole olemassa yleispäteviä totuuksia maailmasta, vaan vain erilaisia tapoja tulkita sitä, ovat relativisteja. Relativistien mukaan voidaan pitää kiinni kahden vastakkaisen, keskenään ristiriitaisen lauseen totuudesta yhtä aikaa. Richard Rortyn kaltaiset relativistit haluaisivat samastaa kriittisen avoimuuden ja relativismin. Tähän näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Relativismikin joutuu olettamaan ainakin yhden ehdottoman totuuden, sen ettei ole olemassa ehdottomia totuuksia. On kuitenkin ristiriitaista väittää, että ei ole olemassa ehdottomia totuuksia, koska silloin pitää ehdottomana totuutena sitä, ettei ole olemassa ehdottomia totuuksia. Tällaista sisäistä ristiriitaisuutta tuskin voidaan pitää kriittisen avoimuuden tunnusmerkkinä.
Rorty tosin pyrkii välttämään tämän ongelman sanomalla, että relativismi voidaan määritellä tällä tavalla sisäisesti ristiriitaiseksi ainoastaan sellaisen keskustelun kehyksessä, jossa oletetaan ei-relativistinen teoriatausta. Mielekkäämpää olisi hänen mielestään omaksua kehikko, jossa koko relativismin ja ei-relativismin välinen vastakkaisuus menettää merkityksensä ja katoaa. Hänen mielestään on lähdettävä siitä, että koko totuuskysymystä ei ole mielekästä edes herättää, koska ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä voisi merkitä että lauseet kuvaavat todellisuutta oikein. On turhaa väittää lauseiden vastaavan todellisuutta, koska tähän todellisuuteen ei ole itsenäistä kosketusta. Ei ole "tapaa testata väitteen tarkkuutta testillä, joka olisi riippumaton siitä menestyksestä, jonka tämä tarkkuus oletettavasti selittää" (Rorty 1991: 6). Koko kiista totuudesta on näennäisongelma, joka syntyy vääristyneessä teoriataustassa. Sen sijaan on yksinkertaisesti lakattava pohtimasta kysymystä totuudesta ja ohjattava keskustelua hedelmällisemmille alueille. Jos näin tehdään, on Rortyn mielestä seurauksena se, että keskustelut koetaan miellyttävämmiksi ja antoisammiksi, koska ei jouduta pohtimaan sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua.
Rortyn mielestä kaikki ehdotetut kriteerit määräytyvät käytettävissä olevien kulttuuristen, käsitteellisten ja kielellisten mahdollisuuksien mukaan. Väitelauseiden tarkoituksena ei ole kuvata asioita niin kuin ne "todella ovat", vaan ne ovat yrityksiä kuvata asioita tavoilla, joita pidetään vakuuttavina, tyydyttävinä tai hyödyllisinä. Voidaan olettaa, että "totuus aina voittaa vapaassa ja avoimessa keskustelussa", mutta täytyy "tyytyä kutsumaan 'totuudeksi' sitä mikä sattuu olemaan tällaisten keskustelujen lopputulos" (Rorty 1989: 52). Vapaa yhteiskunta tyytyy kutsumaan "todeksi" (tai "oikeaksi" tai "oikeudenmukaiseksi") "sitä mikä sattuu olemaan vääristymättömän kommunikaation lopputulos, sitä mikä voittaa vapaassa ja avoimessa keskustelussa" (Rorty 1989: 67). Crosson luonnehtii tätä näkemystä seuraavasti:
"Voittava" näkemys on se näkemys, jonka keskusteluun osallistujat yleisesti hyväksyvät, koska se näyttää perustellulta niiden kriteerien valossa, joita keskustelu edellyttää. ─ ─ se mitä kutsumme "totuudeksi" on yksinkertaisesti sitä, mistä saavutamme yksimielisyyden, sen jälkeen kun keskustelu on kadottanut kiihkeytensä ja kiistelemme enää vain yksityiskohdista. (Crosson 1990: 116.)
Välttääkseen klassiseen relativismiin sisältyvän sisäisen ristiriitaisuuden Rorty pidättyy väittämästä mitään siitä, miten asiat todella ovat. Hänen mielestään väitelauseet ovat pelkästään suosituksia siitä, miten asioista pitäisi puhua, sen sijaan että ne väittäisivät, miten asiat "todella" ovat. Minkälaisista syistä ihmiset sitten tämän näkemyksen mukaan omaksuisivat tietyn sanaston, tietyn tavan puhua asioista? Rortyn mielestä ainoa syy olisi, että se on heidän mielestään vakuuttavampi tai hedelmällisempi kuin muut vaihtoehdot. Ihmisten välistä keskustelua hallitsevat sellaiset sanastot ja käsitejärjestelmät, joita yleisesti pidetään mielenkiintoisina tai vetoavina. (Crosson 1990: 116-117.)
Jotta tämä näkemys ei olisi sisäisesti ristiriitainen, sitä ei voida ymmärtää todeksi kuvaukseksi siitä, mikä on kielen ja maailman suhde, vaan eräänlaiseksi suositukseksi puhua kielestä tietyllä tavalla. Jos yhteisö pitää tätä kuvausta tyydyttävänä, se voi luopua vaivalloisista pohdinnoista, jotka koskevat kielen suhdetta todellisuuteen, ja keskittyä keskustelemaan sellaisista asioista, jotka se kokee tärkeämmiksi, kuten yleismaailmallisen yhteisön luomisesta. (Crosson 1990: 117.)
Tämän näkemyksen mukaan filosofisen kielen tehtävä on samanlainen kuin runouden ─ se tarjoaa ihmisille uusia tapoja katsoa maailmaa. Filosofin suhde hänen käyttämäänsä kieleen on jossain mielessä ironisen etäinen, koska kieli on satunnaisen kehityksen tulos eikä voi kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on.
Rortyn näkemys ei kuitenkaan todista, etteikö olisi mahdollista esittää maailmaa koskevia väitteitä, jotka ovat tosia tai epätosia. Hän ainoastaan suosittelee, että lakattaisiin puhumasta siten, ja olettaa, että jos hänen suositustaan noudatetaan, olo tuntuu paremmalta. Tässä mielessä Rortyn näkemys pidättyy suoranaisesta argumentaatiosta. Jos se määritellään argumentoivaksi näkemykseksi, siitä tulee sisäisesti ristiriitainen. Siksi sitä on vaikea käsitellä vastakkaisen näkemyksen vasta-argumenttina.
Tämä Rortyn puolustama näkemys on kuitenkin ongelmallinen kriittisen avoimuuden luonnehdintana. Sen edellytyksenä on, että ihmiset eivät ole edes avoimia totuuskysymykselle. Koko kysymys olisi hänen mielestään unohdettava. Pelkkä avoimuus tälle kysymykselle merkitsee Rortyn mielestä harhautumista oikealta polulta. Tämä suojaa Rortyn filosofian perusoletukset kokonaan kritiikiltä. Niiden kyseenalaistaminen on jo lähtökohdassaan määritelty epämielekkääksi.
Menetelmälliset ehdot
Kriittinen avoimuus ymmärretään joskus ajattelun menetelmäksi tai lähestymistavaksi, jossa kaikki kyseenalaistetaan, kaikkiin käsityksiin suhtaudutaan epäilevästi ja kaikkea kritisoidaan. Tällöin kriittisyyden käsite merkitsee epäilyä, arvostelua, vastustavan asenteen omaksumista ja oppositioon asettumista.
Systemaattisen epäilyn menetelmää käytti esimerkiksi ranskalainen filosofi ja matemaatikko René Descartes (1596─1650) keskeisessä metafyysisessä teoksessaan Meditationes de prima philosophia (Metafyysisiä mietelmiä). Hän lähtee liikkeelle huomauttamalla, että monet käsitykset, joista hän on pitänyt lapsuudestaan saakka kiinni, ovat osoittautuneet epäluotettaviksi. Niinpä hän tunsi, että on välttämätöntä "kerran elämässä ─ ─ hajottaa kaikki ja aloittaa uudelleen perusteista". Descartesin mielestä kaikki käsitykset, jotka perustuvat aistihavainnoille ovat epäilyttäviä, koska "olen huomannut kokemuksen kautta että aistit joskus pettävät, ja on järkevää koskaan olla täysin luottamatta sellaiseen, mikä on pettänyt meitä kerrankin". Jopa sellainenkin yksinkertaiselta kuulostava väite kuin "istun täällä tulen ääressä" saattaa olla väärä, koska ei ole taetta siitä, etteikö kokemukseni voisi olla unta.
Uniargumentti (kuten sitä on alettu kutsua) ei kuitenkaan saata matemaattisia totuuksia epäilyksenalaisiksi, koska "olinpa hereillä tai unessa, kaksi plus kolme on viisi". Mutta Descartes esittää toisen vielä voimakkaamman argumentin, joka perustuu seuraavaan ongelmaan. Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, hän pystyy saamaan aikaan sen, että erehdyn joka kerta kun lasken yhteen kaksi plus kolme. Jos taas toisaalta ei ole olemassa Jumalaa, joka on minut luonut, silloin en ole saanut syntyäni kaikkivaltiaan ja älykkään Luojan suunnittelemana, vaan epätäydellisten syiden sattumanvaraisessa sarjassa. Jälkimmäisessä tapauksessa on vielä vähemmän syitä uskoa, että perustavat matemaattiset intuitioni ovat luotettavia.
Meditationes-teoksen ensimmäisen osan lopussa Descartes on saavuttanut täydellisen epäilyksen huipun. Hän dramatisoi sitä kuvittelemalla, että voi olla olemassa "äärimmäisen voimakas ja ovela demoni", joka systemaattisesti pettää ihmistä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki uskomukseni "taivaasta, maasta ja ulkopuolella olevista esineistä" saattavat olla harhoja, jotka demoni on tuottanut pettääkseen minua. Mutta kun tämä epäilys viedään huippuunsa, saavutetaan ensimmäinen totuus, jota on mahdotonta epäillä. "Pettipä demoni minua kuinka paljon tahansa, hän ei voi koskaan saada aikaan sitä, etten olisi mitään, niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. ─ ─ Se että minä olen olemassa, on varmaa, niin usein kuin sen esitän tai ymmärrän mielessäni." Ihminen ei voi lopulta rehellisesti epäillä omaa olemassaoloaan, vaikka hän olettaisi kaiken olevan suunniteltu pettämään häntä, koska silloinkin on olemassa se joku, jota petetään.
Descartesin systemaattinen epäily ei siis johtanut siihen, etteikö hän olisi lopulta uskonut mitään. Hän lähti kyllä liikkeelle täysin avoimesta tilanteesta, jossa hän epäili kaikkea. Tällä tavalla hän päätyi johonkin varmaan, mitä hän ei enää voinut epäillä, nimittäin omaan olemassaoloonsa. Tästä Descartes päätyy edelleen Jumalan olemassaoloon, jonka hän katsoo seuraavan siitä, että hänellä on idea täydellisestä olennosta. Hänen mielestään ei ole mahdollista ajatella, että epätäydellinen ymmärrys olisi tuottanut idean täydellisestä olennosta. Sen jälkeen kun Descartes on vakuuttunut Jumalan olemassaolosta, hän katsoo voivansa uskoa myös ulkopuolisen maailman olemassaoloon. Koska Jumala on täydellinen, hän ei petä ihmisiä systemaattisesti. Siksi on luotettava ihmisen taipumukseen uskoa ulkopuolisten esineiden olemassaoloon.
On perusteltua katsoa tällaisen metodisen epäilyn kuuluvan kriittisesti avoimeen asenteeseen. Mutta kuten Descartes itsekin totesi, systemaattista epäilyä ei ole mahdollista viedä uudestaan läpi joka päivä. Descartes ehdottaa, että se on mahdollista toteuttaa "kerran elämässä". Olennaista on, että systemaattisen epäilyn asenne on menetelmä, jonka avulla pyritään löytämään totuus. Systemaattisen epäilyn ei ole tarkoitus olla loppupiste, jossa ei ratkaista kantaa minkään asian suhteen. Kriittinen avoimuus ei ole itsetarkoitus, vaan se on menetelmä totuuden saavuttamiseksi. Systemaattinen epäily edistää totuuden saavuttamista, se ei ole itse totuus.
On tietysti paljon helpompaa arvostella käsityksiä tai perusteluja kuin rakentaa käsitys tai perustelu, joka kestää arvostelun. Ongelmien havaitseminen on paljon helpompaa kuin ratkaisun löytäminen. Descartesin systemaattisen epäilyn menetelmä on paljon yleisemmin hyväksytty kuin ne ratkaisut, joihin hän tämän menetelmän avulla päätyi. Ihmisillä on kuitenkin aina edessään tiedollisia kysymyksiä, jotka vaativat kannanottoa. Ihmisten on otettava jokin kanta asiaan ja rakennettava käsityksensä omaksumansa kannan pohjalta. Ihmisillä on syitä pitää joitakin käsityksiä lupaavampina ja pätevämpinä kuin toisia, ja heidän on rakennettava toimintansa näiden käsitysten varaan, vaikka he tietäisivätkin erilaisia tapoja, joilla näitä käsityksiä voidaan arvostella. Perusteluna on useinkin, että vastakkainen käsitys kohtaa vielä vaikeampia ongelmia.
Ihmisten on ratkaistava käsitysten totuuden ja epätotuuden välillä molempia kantoja epäilemällä. Jos voidaan rehellisesti epäillä jotain käsitystä vähemmän kuin sen vastakohtaa, silloin on perusteita katsoa sen olevan lähempänä totuutta.
Asenne-ehto
Kriittinen avoimuus voidaan ymmärtää myös tietynlaiseksi asenteelliseksi taipumukseksi. Kriittisesti avoin yksilö on avoin korjaamaan käsityksiään uusien tosiasioiden ja perustelujen valossa. Hänellä on taipumus muodostaa käsityksensä ja korjata niitä tosiasioiden ja perustelujen pohjalta. Kriittisesti avoimella ihmisellä on "taipumus etsiä perusteluja ja rakentaa arvostelmansa ja toimintansa niiden varaan" (Siegel 1988: 39). Hän kunnioittaa todistusaineistoa ja arvioi sitä puolueettomasti. Koska hän haluaa löytää totuuden, hän haluaa havaintojen ja päättelyn olevan tarkkoja. Hän inhoaa vääristelyä ja kunnioittaa perusteltuja argumentteja ja teoreettisia saavutuksia (Scheffler 1991: 4). Hänellä on "intohimo selkeyteen, tarkkuuteen ja tasapuolisuuteen, palava halu päästä perusteisiin käsiksi, kuunnella vastapuolen näkemyksiä myötämielisesti, pakottava taipumus etsiä todistusaineistoa, kiihkeä vastenmielisyys ristiriitaisuutta, huolimatonta ajattelua ja kriteerien epäjohdonmukaista soveltamista kohtaan, ja hän omistautuu totuudelle oman edun sijasta." (Paul 1984: 23.)
Kriittisesti avoimen asenteen kanssa sopii yhteen se, että ihmisellä on vakaumuksia, jopa voimakkaita vakaumuksia. Kun hän huomaa jonkin käsityksen kestävän kriittisen testauksen, hän tulee vakuuttuneeksi sen totuudesta. Samalla tähän asenteeseen kuuluu suvaitsevuus niitä kohtaan, jotka ovat muodostaneet kyseisistä asioista erilaisia vakaumuksia. Niin ikään siihen kuuluu heidän perustelujensa huolellinen kuuntelu, sillä kriittisesti avoin ihminen on kiinnostunut totuudesta, ei omien käsitystensä yksisilmäisestä puolustamisesta. Totuuden kannalta on tärkeää, että kilpailevat näkökannat saavat vapaasti kilpailla ja esittää perustelujaan.
Oman rajallisuutensa tiedostavan ihmisen on ymmärrettävä, että hänelle voi olla kehittynyt voimakkaitakin vakaumuksia käsityksistä, jotka ovat virheellisiä. Jos hän on saanut yksipuolisen käsityksen asiaankuuluvista tosiasioista, jos hän ei ole ottanut huomioon kaikkea asiaankuuluvaa, jos hän on tulkinnut joitakin tosiasioita väärin, tehnyt päättelyvirheitä, hän on voinut vilpittömästi päätyä väärään vakaumukseen. Sikäli kuin hän ei ole saanut tietoonsa tai ymmärtänyt tai painottanut asiaankuuluvia tosiasioita tai näkökulmia oikein, hän ei voi muuta kuin muodostaa käsityksensä sen pohjalta, mitä hän on siihen mennessä ymmärtänyt tai ottanut huomioon.
Persoonan moraalinen ja sosiaalinen avautuminen
Kriittisen avoimuuden ihanteen määrittelyyn ei kuitenkaan vielä riitä luonnehdinta, jossa se ymmärretään taipumukseksi tai asenteeksi soveltaa loogis-analyyttisia taitoja käytäntöön, vaikkakin tällainen henkinen valmius tai taipumus epäilemättä kuuluu osana kriittiseen avoimuuteen. Kriittisen avoimuuden ihanne pyrkii tavoittamaan ihmisille ominaisen halun löytää totuus ja käyttää ajatuksellisia ja tutkimuksellisia lähestymistapoja, jotka edistävät totuuden löytymistä. Näin määriteltynä kriittisestä avoimuudesta tulee hyve, tai tarkemmin sanoen kriittinen avoimuus koostuu joukosta älyllisiä ja moraalisia hyveitä.
Kriittinen avoimuus koostuu useista toisiinsa liittyvistä hyveistä, jotka ilmentävät läheisesti toisiinsa liittyviä arvoja. Kriittisesti avoin ihminen suhtautuu avoimesti sekä sellaiseen todistusaineistoon, joka tukee hänen käsitystään, että sellaiseen, joka puhuu sitä vastaan. Tämä avoimuus ilmenee niin todistusaineiston keräämisessä kuin arvioimisessakin. Hän tekee oikeutta muiden esittämille perusteluille, koska hänelle on ominaista älyllinen nöyryys, johon sisältyy tietoisuus omasta rajallisuudesta ja erehtyväisyydestä. Hänellä on kyky tunnistaa asiaankuuluvia tosiasioita, ja hän on herkkä yksityiskohdille. Hänellä on "salapoliisin hyveitä", kuten kyky löytää johdonmukaisia selityksiä tosiasioille. Hän kykenee tunnistamaan luotettavia auktoriteetteja, joihin hän nojautuu, koska hän ei pysty itsenäisesti tarkistamaan kaikkia tosiasioita ja käsityksiä. Älyllisten hyveiden käytännöllinen soveltaminen edellyttää lukuisia älyllisiä taitoja.
Modernissa keskustelussa pidetään kriittisen ajattelun kehitystä kasvatuksellisesti hyväksyttävän opetuksen keskeisenä myönteisenä seurauksena. Vaikka tämä korostus onkin tärkeä, koska opetus on paljolti keskittynyt luomaan edellytyksiä loogis-analyyttisten kykyjen avautumiselle, se on yksipuolinen. Loogis-analyyttiset hyveet eivät ole itseriittoisia, ne eivät toimi riippumattomina muista hyveistä. Loogis-analyyttinen toimintarakenne on vain yksi monista normatiivisista toimintarakenteista, eikä ole syytä ajatella, että se olisi olennaisempi kuin esimerkiksi esteettinen tai moraalinen toimintarakenne. Sen lisäksi kasvatuksellisesti hyväksyttävän opetuksen tulisi kehittää esimerkiksi tunne-elämää, tarjota oppilaille välineitä omien tunteidensa tunnistamiseen ja niiden kielelliseen ja käsitteelliseen ilmaisuun.
Nykyisessä keskustelussa esiintyy melko yleisesti näkemys, jonka mukaan kriittinen ajattelu koostuu ajattelun taidoista ja tottumuksista yhdessä niiden käyttämistä suosivan taipumuksen kanssa. Nykyisessä keskustelussa ei oteta riittävästi huomioon, että loogis-analyyttisen potentiaalin avautuminen ja kehittyminen kriittiseksi ajatteluksi on riippuvaista kultturisesta, kielellisestä, sosiaalisesta, esteettisestä ja moraalisesta kehityksestä. Kriittisen ajattelun kehittyminen edellyttää useiden normatiivisten toimintataipumusten avautumista. Ilman inhimillisen toimintarakenteen tasapainoista avautumista ajattelulta puuttuu kokemuksellinen pohja.
Jotta ihminen voisi ajatella kypsästi, hänen täytyy kehittyä persoonana monipuolisesti. Hänen on vaikea ajatella perustellusti esimerkiksi moraalisista kysymyksistä, jos hän on moraalisesti paatunut. Vaikka hän olisi äärimmäisen kriittinen ja huolellinen ajattelussaan, hän ei pysty omaksumaan moraalista näkökulmaa, jos häneltä puuttuu perustava moraalinen taju. Moraalinen tietoisuus puolestaan jää kehittymättömäksi, jos lapsi varhaislapsuudessa jää vaille riittävää kiintymystä ja henkilökohtaista huomiota (Goldfarb 1945; McCord 1956; Lickona 1985: 44-45). Eräs olennainen puoli ihmisen persoonallisuudesta jää tällöin kehittymättä. Se estää häntä kokonaisvaltaisesti suhteutumasta moraaliseen todellisuuteen. Pelkkä kriittis-analyyttinen ajattelu ei takaa kehittynyttä moraalista ajattelua.
Sama pätee moniin muihin ihmiselämän ulottuvuuksiin. Ihminen tarvitsee sosiaalista ymmärrystä tutustuakseen toisiin ihmisiin, pystyäkseen suhtautumaan heihin luonnollisesti ja elämään inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Jos joku ei ole sisäistänyt vuorovaikutuksen dynamiikkaa, jos hän kokee itsensä ulkopuoliseksi, hän myös jää ulkopuoliseksi, koska vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole palkitsevaa. Sosiaalisten taitojen puuttuminen haittaa myös älyllistä kehitystä, koska silloin ihminen jää ajattelua rikastuttavan vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Hän jää vaille monia mahdollisuuksia avartaa kokemus- ja ajattelumaailmaansa, koska häneltä puuttuu kokemusta ihmisten välisen vuorovaikutuksen luonnollisesta palkitsevuudesta.
Argumenttini on siis tässä yhteydessä, että kriittinen avoimuus edellyttää aktivoitumista useilla eri persoonallisuuden ulottuvuuksilla, ei pelkästään loogis-analyyttisella. Kriittisen avoimuuden ihannetta sellaisena kuin se on tyypillisesti ilmaistu humanistisessa sivistysihanteessa ei ole mielekästä ymmärtää irrallaan ihanteesta, jonka mukaan ihmisen persoonallisuutta tulisi kehittää monipuolisesti. Vasta kun nämä ihanteet nähdään yhdessä, toisiaan täydentävinä ja toisistaan riippuvaisina, tulee kriittisen avoimuuden ihanne ymmärretyksi riittävän monipuolisesti.
Kooste
Intentiokriteerin mukaan indoktrinaation tunnusmerkkinä on opettajan tarkoitus indoktrinoida oppilaitaan. Opettajan tietoinen tarkoitus määrää, onko opetusta luonnehdittava indoktrinaatioksi vai ei. Jos opettajan vilpittömänä tarkoituksena on antaa oppilaille monipuolinen ja mahdollisimman puolueeton käsitys asioista, hänen opetustaan ei voida luonnehtia indoktrinaatioksi intentiokriteerin pohjalta, vaikka se olisikin yksipuolista ja harhaanjohtavaa.
Indoktrinaatiokeskustelussa on intentio ymmärretty sekä opetusta että opettajaa luonnehtivaksi piirteeksi, vaikkakin ollaan enemmän kiinnostuttu erottamaan kasvatuksellisesti hyväksyttävä opetus indoktrinaatiosta kuin kasvatuksellisesti hyväksyttävä opettaja indoktrinoijasta. Paljon on keskusteltu siitä, miten intention käsite olisi tässä yhteydessä ymmärrettävä. Sisältyvätkö opettajan intentioon hänen halunsa ja opetuksen odotetut seuraukset? Tämän määrittelyongelman ratkaisuksi on ehdotettu suoran ja epäsuoran intention erottelua. Opettajan voidaan sanoa epäsuorasti intentoivan tekojensa odotettuja seurauksia, vaikka ne eivät olisikaan hänen suoranaisena tarkoituksenaan. Opettajan ei voida kuitenkaan sanoa tarkoittavan kaikkia piilo-opetussuunnitelman kautta välittyviä asenteita ja käsityksiä, koska piilo-opetussuunnitelma ei ole kokonaan hänen hallinnassaan.
Intentiokriteeriä voidaan kritisoida, koska indoktrinaatio ei ole välttämättä tarkoituksellista. Indoktrinaatiota voi tapahtua, vaikka opettajan tietoisena tarkoituksena ei olisikaan indoktrinoida oppilaitaan. Jos opettajaa itseään on menestyksellisesti indoktrinoitu niin, että hän on saanut harhaanjohtavasti yksisuuntaisen ja kapea-alaisen käsityksen asioista, hän voi opettaa tätä käsitystään vilpittömästi pyrkien antamaan oppilaille monipuolisen ja puolueettoman käsityksen asioista. Koska hänen oma käsityksensä on kuitenkin hyvin yksipuolinen ja kapea-alainen onnistuneen indoktrinaation takia, hän itse siirtää tämän harhaanjohtavasti yksisuuntaisen ja kapea-alaisen käsityksen oppilailleen ja siinä mielessä itse asiassa indoktrinoi oppilaitaan. Tämän kritiikin pohjalta on esitetty, ettei indoktrinaatiota voida yksiselitteisesti tunnistaa opettajan intention perusteella. Sen sijaan indoktrinaation tunnistaminen edellyttää myös sen seurausten huomioon ottamista.
Seurauskriteeri tarkastelee ennemminkin indoktrinaation lopputulosta, indoktrinoitua ihmistä, kuin itse indoktrinaatiota. Verraten yksimielisiä ollaan siitä, että yksi indoktrinoitua ihmistä luonnehtiva piirre on rationaalisen avoimuuden puute. Sen sijaan melkoinen erimielisyys vallitsee siitä, mitä rationaalisella avoimuudella tarkoitetaan. On käsitteellisesti ongelmallista ymmärtää rationaalinen avoimuus asenteeksi, jossa ihmisellä ei ole ollenkaan kantaa käsiteltäviin asioihin ja jossa hän epäilee yhtä lailla kaikkia käsityksiä. On mielekkäämpää ajatella, että rationaalisesti avoimella ihmisellä on vahvoja vakaumuksia, joita hän ei joka päivä aseta uudelleen kyseenalaiseksi.
Indoktrinoidulta ihmiseltä ei kuitenkaan puutu ainoastaan rationaalinen avoimuus, vaan häneltä puuttuu myös yleisemmin avoimuus arvokokemuksille, jotka antaisivat hänelle itsekriittisen otteen omaan elämäänsä ja omaan kulttuuriinsa. Tällaisten arvokokemusten edellytyksenä on, että ihminen on pohtivassa suhteessa arvoihin tavalla, joka ei rajoitu niihin mahdollisuuksiin, joita kulttuurinen sosialisaatio ja indoktrinaatio tarjoavat.
