Rudolf Bultmann
Rudolf Karl Bultmann (20. elokuuta 1884 Wiefelstede, Saksa – 30. heinäkuuta 1976) oli saksalainen luterilainen teologi, joka toimi Marburgin yliopiston Uuden testamentin tutkimuksen professorina. Hänet voidaan lukea teologisen eksistentialismin edustajiin.
Bultmann opiskeli teologiaa Tübingenin, Berliinin ja Marburgin yliopistoissa. Hänen opettajiaan olivat mm. Johannes Weiss ja Adolf Jülicher. Bultmann väitteli Paavalin kirjeistä vuonna 1910. Kaksi vuotta myöhemmin hän suoritti habilitaation ja hänestä tuli Marburgin Uuden testamentin eksegetiikan lehtori. Välillä hän opetti lyhyen aikaa Breslaussa ja Giessenissä. Vuonna 1921 hänestä tuli professori Marburgissa. Hän hoiti virkaa vuoteen 1951.
Bultmann tunnetaan mm. evankeliumien alkuperän ja synoptisten evankeliumien ongelman tutkijana. Bultmann lanseerasi käsitteen ”myyttien purkaminen”. Hän suhtautui monien evankeliumien kuvaamien tapahtumien historiallisuuteen skeptisesti, ja katsoi, ettei tärkeintä ollut tapahtumien historiallisuus, vaan evankeliumeissa oleva julistus. Bultmannin oppilaisiin kuuluvat mm. Ernst Käsemann, Günther Bornkamm, Hannah Arendt ja Helmut Koester.
Bultmannin metodologia
Ferdinand Christian Baurin (1792-1860), William Wreden (1859-1906) ja Rudolf Bultmannin kaltaiset maailmankatsomukselliset naturalistit ovat metodologisia eksklusivisteja, eli sellaisia, jotka sulkevat pois muut metodiset vaihtoehdot. He hyväksyvät vain oman naturalistisen metodinsa ja yleensä vetoavat demarkaatiokriteeriin sulkeakseen supranaturalistit tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että he eivät omista lähtökohdistaan voi olla avoimia edes sille mahdollisuudelle, että Jumala on toiminut historiassa. Lisäksi useat heistä korostavat sitä, että heidän historiallinen tutkimuksensa on vapaata ennakko-oletuksista. Tämä johtuu siitä, että heidän suljettu maailmankuvansa ei tee heille mahdolliseksi tiedostaa omia ennakko-oletuksiaan ennakko-oletuksiksi, koska he eivät pidä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia edes aidosti mahdollisina. He pitävät omaa suljettua maailmankuvaustaan tosiasioihin perustuvana ja katsovat siitä poikkeavat käsitykset perusteettomiksi oletuksiksi. Tällaista naturalismia leimaa sulkeutunut dogmaattisuus samalla kun kyseiset naturalistit ovat syvästi vakuuttuneita, että heidän tutkimuksensa on puolueetonta ja objektiivista kuvausta tosiasioista.
Bultmannin teologia on esimerkki siitä, miten naturalististen ennakkoluulojen ja myyttien varaan rakentuva suljettu keskusteluavaruus johtaa tieteellisen tutkimuksen perustavien metodisten sääntöjen rikkomiseen. Birger Gerhardssonin (1961: 10-14) mukaan Bultmannin perustelut etenevät kehäpäättelynä. Bultmann torjuu kritiikin oman kehäpäättelynsä varassa, niin että hän pitäytyy näkemyksiinsä välittämättä uusista tutkimustuloksista, joka osoittavat hänen teoriansa virheellisiksi. C.H. Duncanin Cambridgen yliopistossa puolustaman väitöskirjan mukaan Bultmannin koko ajattelusysteemiä hallitsee joustamaton tietoteoria, ”olettamus, joka määrää hänen päätelmänsä antropologiasta, historiasta, hermeneutiikasta ja Uuden testamentin kritiikistä” (Duncan 1959: 1). Bultmann on sidottu tietoteoriaansa, joka perustuu Marburgin uuskantilaisuuteen, niin että jopa historioitsijana ”hänen mielensä toimii joidenkin piintyneiden periaatteiden mukaan” (mt. 9). Duncanin mukaan Bultmann näyttää pakenevan todistusaineistoa Uuden testamentin uskon historiallisesta perustasta. Duncan syyttää Bultmannia siitä, ettei tämä ollenkaan systemaattisella tavalla kyseenalaista omaa tietoteoriaansa. Bultmann uskoo metodiinsa niin vahvasti, ettei hänen tarvitse pohtia sen oikeutusta. Hän vain soveltaa sitä tiukasti ja kyselemättömästi tutkimusaineistoonsa. (Duncan 1959: 22 ss.) Niinpä Bultmannin esitystapa on ”ennemminkin vakuutteleva kuin perusteleva” (Jonas 1982: 14). Hän ei käy huolellisesti läpi vastaväitteitä eikä tee oikeutta vastustajien käsityksille. (Yarborough 2004: 247-248.)
M. Barthin (1955: 26) mukaan Bultmannin teologia ilmentää ”ennemminkin uskonnonfilosofiaa tai uskonoppia kuin eksegeettistä työskentelyä”. Bultmann ilmentää tutkimuksessaan kaikkivaltiaan tutkijan oireyhtymää, joka uskoo tietävänsä silminnäkijätodistajia paremmin, mitä kristinuskon varhaishistoriassa oikeastaan tapahtui. Robert Morgan (1973: 33-67) perustelee vakuuttavasti arviotaan, jonka mukaan Bultmannin Uuden testamentin teologinen tutkimus rikkoo perustavalla tavalla asianmukaisia historiantutkimuksen menetelmiä vastaan. Bultmann ottaa ehdottomaksi lähtökohdakseen uuskantilaisen filosofian ja Heideggerin eksistentialismin ja suodattaa Uuden testamentin historian näiden läpi. Aitoa historiaa on Bultmannin mukaan vain se, mikä mahtuu näihin filosofisiin kategorioihin.
Bultmannin teologian historiallinen perusta on hatara (Yarbrough 2004: 272-287). Hänen yksiulotteinen lähestymistapansa johtaa siihen, että hän vääristelee historiallista todistusaineistoa. Hän pitää aitoina vain niitä Jeesuksen sanoja tai Uuden testamentin tekstejä, jotka sopivat hänen filosofiaansa. Hän suhtautuu hyvin epäilevästi mahdollisuuksiin rakentaa kuvaa historiallisesta Jeesuksesta, mutta luottaa kuitenkin omaan kykyynsä rakentaa luotettava kuva Jeesuksen saarnan tarkoitusperistä modernin filosofian ehdoilla. Hän käyttää myöhäisemmältä aikakaudelta peräisin olevia gnostilaisia lähteitä rakentaessaan kuvaa Uuden testamentin maailmasta. Hän pitää kiinni hellenistisen lunastajamyytin esikristillisestä olemassaolosta senkin jälkeen kun väitteen pohjana oleva tekstievidenssi on perusteellisesti osoitettu vääräksi (Johnson 1974: 56, 114.) Bultmannin oppilas Käsemann joutui pysyvään välirikkoon opettajansa kanssa todettuaan, että Bultmannin lähestymistapa irrotti Uuden testamentin tulkinnan ”kaikesta historiallisesta kiinnityksestä”. (Zahl 1996: 417.) Dahlin (1954: 84) mukaan Bultmann lukee lähteitään vääristyneellä tavalla. Kraus (1970: 191) jopa sanoo, että Bultmannilla ”historiallinen ulottuvuus on kadonnut näkyvistä”. Silti tai ehkä juuri siitä syystä Bultmannin ajattelusta tuli viime vuosisadan vaikutusvaltaisin teologinen suuntaus nimenomaan akateemisessa teologiassa, joka oletettavasti perustuu pelkästään järkeen. Bultmann osasi taitavasti käyttää modernissa kulttuurissa vallitsevia myyttisiä mielikuvia, jotka hallitsevat aikamme ihmisten ajattelua. Hänen myyttisiä mielikuvia herättävä retoriikkansa tehosi oppineisiin tutkijoihin niin, että hänen ajattelustaan tuli vuosikymmeniksi teologian valtasuuntaus.
Välittävätkö evankeliumit kuvan Jeesuken persoonallisuudesta?
Esimerkkinä suuren oppineen tekemästä alkeellisesta virheestä raamattukritiikissä, Lewis ottaa Rudolf Bultmannin käsityksen, jonka mukaan evankeliumit eivät välitä kuvaa Jeesuksen persoonallisuudesta. Bultmann (1952: 35.) kirjoittaa:
Jeesuksen persoonallisuudella ei ole mitään merkitystä Paavalin tai Johanneksen julistukselle - - Varhaisimman kirkon traditio ei todellakaan edes tiedottomasti säilyttänyt kuvaa hänen persoonallisuudestaan. Jokainen yritys sellaisen rekonstruoimiseksi jää subjektiivisen mielikuvituksen leikiksi.
Lewis ihmettelee tämän näennäisesti oppineen lauselman ilmentämää heikkoa arvostelukykyä. Vaikka Bultmann on koko elämänsä tutkinut Raamatun tekstejä, hän ei pysty tunnistamaan yhtä niiden kaikkein ilmeisintä piirrettä. ”Miten ihmeessä tämä oppinut saksalainen on tullut niin sokeaksi, ettei hän näe sellaista, minkä kaikki muut ihmiset häntä lukuun ottamatta näkevät?” (Lewis 1968: 196) Jos yleensä mikään asia on yhteistä niin uskoville kuin kieltäjillekin, se on tämä kokemus, että he ovat evankeliumeissa kohdanneet persoonallisuuden. Historiassa on monia henkilöitä, joista emme ole saaneet mitään persoonallista tietoa. Sellaisia ovat Aleksanteri Suuri, Attila ja Wilhelm Oranialainen. Mutta historiassa on erityisesti kaksi henkilöhahmoa, jotka tunnemme niin läheisellä tavalla, että koemme olevamme kosketuksissa heidän persoonallisuuteensa. Näitä ovat Platonin dialogien kautta välittyvä Sokrates ja evankeliumien Jeesus. Näistä henkilöhahmoista välittyy läheinen ja persoonallinen kuva. Persoonallisuuden vaikutus on niin suuri, etteivät meitä hämmennä heidän persoonaansa liittyvät vastakohdat. Meitä ei hämmennä ”Sokrateessa typerä ja alhainen hihitys kreikkalaisen poikarakkauden johdosta yhtyneenä mitä korkeimpaan mystiseen kiihkoon ja mitä vaatimattomimpaan hyvään arvostelukykyyn.” Jeesuksessa puolestaan meitä ei hämmennä, että häntä yhtäältä luonnehtii ”talonpoikaisjärki, mitä suurin vakavuus ja vastustamaton helläsydämisyys” ja että hän toisaalta väittää olevansa ihmiseksi tullut Jumala.
Niin voimakas on persoonallisuuden vaikutus, että me – samoin kuin monet kieltäjät – hyväksymme Hänen sellaisetkin sanansa, jotka minkä tahansa muun olettamuksen kuin jumalallisen inkarnaation pohjalta olisivat hätkähdyttävän julkeita. Tällainen on esimerkiksi Hänen oma arviointinsa itsestään: ”Minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä.” Uuden testamentin nekin kohdat, joissa näennäisen tarkoituksellisesti keskitytään jumalalliseen ja sivuutetaan inhimillinen luonto, tuovat meidät persoonallisuuden yhteyteen. - - Mitä hyödyttää yrittää vältellä tai poistaa tätä henkilökohtaisen kanssakäymisen järkyttävää välittömyyttä, josta alkukirkko oli sitä mieltä, että se kiistattomasti liittyi Mestariin? (Lewis 1968: 197)
Jeesuksen persoonan vakavuus, maanläheisyys ja hellyys ovat räikeässä ristiriidassa hänen itseään koskevien julistusten kanssa, sellaisten kuten ”Minä olen maailman valo”, ”Minä olen elämän leipä”, jollemme usko hänen olevan ihmiseksi tullut Jumala. Hänen persoonallisuutensa vaikutus evankeliumeissa on kuitenkin niin suuri, ettemme hätkähdä näistä hänen julistuksistaan emmekä koe niiden olevan liioiteltuja. Kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä Jeesuksen persoonallisuutta evankeliumeissa luonnehtii kuitenkin naturalistista tutkimusta. Tässä kohdassa on naturalistisen evankeliumitutkimuksen akilleen kantapää, joka pakottaa naturalistisen tutkimuksen loputtomiin verukkeisiin, selittelyihin, epäjohdonmukaisuuksiin ja metodiseen leväperäisyyteen, koska evankeliumien sanoma kokonaisuudessaan tuo niin selvästi esille Jeesuksen persoonan ja koska Jeesuksen persoona on evankeliumien keskus.
Teoksia
Die Geschichte der synoptischen Tradition (1921, 1931)
History of the Synoptic Tradition, Harper San Francisco, 1976, ISBN 0-06-061172-3 (muotokritiikin perusteos)
Jesus (1926)
Jesus and the Word, New York, London, C. Scribner’s sons, 1934
Jesus Christ and Mythology, Prentice Hall, 1997, ISBN 0-02-305570-7
Offenbarung und Heilsgeschehen (1941)
Neues Testament und Mythologie (1941)
The New Testament and Mythology and Other Basic Writings, Augsburg Fortress Publishers, 1984, ISBN 0-8006-2442-4
Kerygma and Myth by Rudolf Bultmann and Five Critics (1953) London: S.P.C.K., HarperCollins 2000 edition: ISBN 0-06-130080-2, online edition (contains the essay "The New Testament and Mythology" with critical analyses and Bultmann's response)
Das Evangelium des Johannes (1941)
The Gospel of John: A Commentary, Westminster John Knox Press, 1971, ISBN 0-664-20893-2
Theologie des Neuen Testaments (1948–53)
Theology of the New Testament: Complete in One Volume, Prentice Hall, 1970, ISBN 0-02-305580-4
Das Urchristentum im Rahmen der Antiken Religionen (1949)
Primitive Christianity in its Contemporary Setting, Thames and Hudson, 1956.
Religion without Myth (coauthored with Karl Jaspers) (1954)
Myth & Christianity: An Inquiry Into The Possibility Of Religion Without Myth, translation 1958 by Noonday Press, Prometheus Books, 2005, ISBN 1-59102-291-6.
History and Eschatology: The Presence of Eternity (1954–55 Gifford lectures), Harper, 1962 ,Greenwood Publishers, 1975: ISBN 0-8371-8123-2 [edit]
Die drei Johannesbriefe (1967)
Der zweite Brief an die Korinther (1976)
”Neues Testament und Mythologie. Das Problem der Entmythologisierung der neutestamentlichen Verkündigung” (1941). Teoksessa H.-W. Bartsch (toim.): Kerygma und Mythos, osa 1 (1948)
Theologie des Neuen Testaments (1948-1953) (toimittanut Otto Merk, 1977)
”Ist voraussetzungslose Exegese möglich?”. Theologische Zeitschrift 13 (1957), 409-417
Geschichte und Eschatologie (1958)
Neues Testament und christliche Existenz. Theologische Aufsätze (toimittanut Andreas Lindemann, 2002)
Wachen und Träumen. Märchen (toimittanut Werner Zager, 2005)
