Galileo Galilei
Galileo Galilei (15. helmikuuta 1564 Pisa, Italia – 8. tammikuuta 1642 Arcetri, Italia) oli italialainen tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko. Hänen merkittävimmät saavutuksensa liittyvät tieteellisen menetelmän kehitykseen aristoteelisesta nykyiseen muotoonsa. Häntä on kutsuttu tieteen, klassisen fysiikan ja tähtitieteen isäksi.
Positivismin luoma myytti Galileosta
Positivistisen näkemyksen mukaan tiede on puolueetonta tietoa. Positivistit olettivat, että tieteelliset teoriat perustuvat havaintoihin, joiden tulkinta on vapaa teoreettisista ja maailmankatsomuksellisista sitoumuksista. Positivismin oppi-isä Auguste Comte (1798–1857) hahmotteli ihmiskunnan älyllisen kehityksen etenevän kolmen kehitysvaiheen kautta, jotka ovat teologinen, metafyysinen ja positivistis-tieteellinen. Teologisessa vaiheessa ihmiset uskovat Jumalaan tai jumaliin ja hahmottavat maailmaa jumaluskon näkökulmasta. Metafyysisessä vaiheessa he tekevät laaja-alaisia oletuksia maailmankaikkeudesta ja kuvittelevat jonkin kokonaisvaltaisen idean avaavan olennaisen todellisuudesta. Positivistis-tieteellisessä vaiheessa ihmiset perustavat käsityksensä havaintoihin ja havaintojen avulla testattuihin teorioihin. Comten mukaan jokaisen erityistieteen historia voidaan jakaa näihin kolmeen perättäiseen vaiheeseen. Se, mikä erottaa teologisen ja metafyysisen vaiheen positivistis-tieteellisestä vaiheesta on, että teologinen ja metafyysinen vaihe ovat Comten mukaan täysin arvottomia tiedon näkökulmasta. Teologisen ja metafyysisen vaiheen arvo on vain siinä, että ne johtavat kolmanteen, positivistiseen vaiheeseen. Positivistis-tieteellinen vaihe edustaa Comten mielestä kehityksen huippua. Silloin ihminen lopullisesti vapautuu selityksistä, joissa vedotaan Jumalaan ja hänen toimintaansa maailmassa. Positivistista vaihetta luonnehtii pyrkimys löytää luonnon lainalaisuuksia, jotka täysin varmalla tavalla kuvaavat tosiasioiden välisiä suhteita. Todellisuuden perimmäistä olemusta koskevilla laaja-alaisilla metafyysisillä hypoteeseilla tai perimmäisten syiden etsimisellä ei voi olla mitään sijaa positiivisessa tieteessä. Comten mielestä matematiikka, fysiikka ja biologia olivat jo hänen elinaikanaan saavuttaneet positivistis-tieteellisen vaiheen, mutta ihmistieteet olivat vielä sidoksissa teologisiin ja metafyysisiin oletuksiin. Näillä alueilla oli Comten mukaan ajattelu puhdistettava teologiasta ja metafysiikasta, niin että siitä tulisi puhtaan tieteellistä.
Positivismin mukaan tieteellinen vallankumous 1600-luvulla merkitsi vapautumista todellisuuden perimmäistä luonnetta koskevista metafyysisistä olettamuksista. Tieteen historioitsija Alexandre Koyré (1892–1964) hylkää täysin tämän tulkinnan tieteellisestä vallankumouksesta. Koyrén mukaan positivismi vääristelee systemaattisesti käsityksemme tieteellisen ajattelun historiasta ja näin tehdessään se samalla haittaa tieteen edistystä. Koyré perustelee yksityiskohtaisesti, että tietyt metafyysiset käsitykset olivat välttämätön edellytys tieteellisen vallankumouksen toteutumiselle ja yleensä tieteelliselle tutkimukselle. (Cohen 1994: 85–86.)
Jo Comten aikalainen tieteenfilosofi ja tieteen historioitsija William Whewell (1794–1866), eräs modernin tieteenfilosofian ja -historian tärkeimmistä pioneereista, osoitti yksityiskohtaisesti Comten näkemysten olevan ristiriidassa sekä tieteen historian tosiasioiden että tieteenfilosofisen analyysin kanssa: ”Comten tapa järjestää tieteen kehitys toisiaan seuraaviin metafyysiseen ja positiiviseen vaiheeseen, on vastoin historian tosiasioita ja vastakkainen terveelle filosofialle.” (Whewell 1847: II 329.) Whewellin oli helppo osoittaa filosofisesti, että laaja-alaisten hypoteesien sulkeminen tieteen ulkopuolelle tekisi tieteen kehityksen mahdottomaksi. Historiallisen tutkimuksen alueella Whewell oli, jos mahdollista vieläkin ylivertaisempi Comteen nähden. Yksi aikamme johtavista tieteen historioitsijoista, H. Floris Cohen, analysoi tätä keskustelua:
Historiallisesti Whewellillä ei ollut vaikeuksia osoittaa, että Comten näkemys johtaa historian tosiasioiden karkeaan vääristelyyn ja että Comte itse asiassa vääristeli historiaa aina, kun hän uskaltautui käsittelemään menneisyyttä. (Cohen 1994: 36.)
Whewell osoittaa, että Galilei, Kepler, Gassendi ja muut mekaanisen filosofian isät perustautuvat yhtä paljon todellisuuden perimmäistä olemusta koskeviin laaja-alaisiin (metafyysisiin) olettamuksiin kuin vastustajansa. ”Pääerona on se, että heidän metafysiikkansa on parempaa, se on paremmin yhteensopiva metafyysisen totuuden kanssa.” (Whewell 1847: II 379) Toisessa yhteydessä Whewell kirjoittaa: ”Fysiikan keksijät eivät eroa hedelmättömistä spekuloijista siinä, ettei heidän päässään ollut metafysiikkaa, vaan siinä, että he tukeutuivat hyvään metafysiikkaan ja heidän vastustajansa huonoon. Fysiikan keksijät säilyttivät yhteyden metafyysisten ja fysikaalisten käsitystensä välillä sen sijaan, että olisivat pitäneet nämä kaksi erillään toisistaan.” (Whewell 1847: I x) Comten tulkinta tieteen historiasta ei ole ainoastaan väärä, vaan sillä on tuhoisia seurauksia tieteelliseen tutkimukseen sovellettuna:
Metafyysiset keskustelut ovat olleet olennaisia askeleita jokaisen tieteen kehityksessä. Jos keinotekoisesti hylkäämme kaikki nämä osat tieteen historiasta hyödyttöminä ja merkityksettöminä ja katsomme niiden kuuluvan tiedon ensimmäisiin karkeisiin yrityksiin, emme ainoastaan vääristele sitä, miten asiat ovat edenneet, vaan vääristelemme kaikkein selvimpiä tosiasioita. (Whewell 1847: II 329)
Whewell perustelee tätä väitettään osoittamalla lukuisia perustavia virheitä Comten selonteossa siitä, miten Kepler päätyi tieteellisiin johtopäätöksiinsä. Hän lopettaa analyysinsa kommenttiin, jonka mukaan Keplerin teoksissa ei löydy mitään tukea Comten kuvaukselle. Whewell käsitteli yksityiskohtaisesti Comten kirjaa Cours de philosophie positive (1830–1842) ja ”repi sen kaksi ensimmäistä osaa kappaleiksi omalla hiljaisella, sivistyneellä ja ilmeettömällä tavallaan” (Cohen 1994: 35).
Huolimatta siitä, että Whewell pystyi yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti osoittamaan Comten näkemykset vääriksi, Comten vääristelty kuvaus tieteen historiasta jäi vallitsevaksi ja Whewellin kritiikki unohdettiin. H. Floris Cohen kommentoi tätä valitettavaa prosessia:
Tällä huvittavalla ja näennäisesti viattomalla tieteen historiografian tapahtumalla on tärkeä merkitys. Sen merkitys on siinä, että Comten ja lukemattomien myöhempien positivistien karkeista vääristelyistä tulee tieteen historiografian hallitsevia piirteitä pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Whewell on niin huolellinen ja tunnontarkka historioitsija kuin voidaan ajatella jonkun olevan tuona aikana. Kirjoittaessaan minkä tahansa tieteen historiaa, hän viittasi yksityiskohtaisen tarkasti käytettävissään oleviin lähteisiin, eikä hän kärsinyt positivismin taipumuksesta viitata menneisiin menestyksiin ja jättää monet tieteen historiassa niin tavalliset virheet, umpikujat ja epäonnistumiset huomiotta. Hänen kaunis huomautuksensa voidaan lukea positivismin vastaisena manifestina: ”Se, että keksinnöt jälkeenpäin näyttävät luonnostaan lankeavilta, on harhaa, jonka valtaan meillä on taipumus joutua monien kaikkein tärkeimpien periaatteiden osalta.” (Cohen 1994: 37.)
Harva jaksoi lukea Whewellin tuhansien sivujen pituista yksityiskohtaista analyysia eri tieteiden kehityksestä. Comten helppotajuinen kuvaus vetosi ihmisten ennakkoluuloihin ja sai länsimaisen kulttuurin valtaansa. Nykypäivän yliopisto-opetuksessa on edelleen tavallista kuulla ja lukea viittauksia Comten teoriaan ilman kriittistä analyysia. Ei siis ole ihme, että Comten vääristelyt vielä tänä päivänäkin hallitsevat kansanomaista käsitystä tieteestä huolimatta siitä, että tieteen historian tutkimus on päätynyt tukemaan ja tarkentamaan Whewellin huolellista analyysia.
Tärkeä merkitys Comten alkeellisten näkemysten levittämisessä ja soveltamisessa oli Ernst Machilla (1838–1916), toisella positivismin suurella oppi-isällä. Hän käsitteli lähteitään karkealla ja kypsymättömällä tavalla, projisoi niihin oman positivistisen filosofiansa ja pyrki tällä tavalla poistamaan metafysiikan tieteestä. Hän projisoi oman empiristisen filosofiansa mekaniikan historiaan kirjassaan Die Mechanik in ihrer Entwickelung historisch-kritisch dargestellt (1883), jonka vaikutus ulottuu meidän päiviimme saakka. Hän asetti Galileo Galilein keskeiseen asemaan modernin fysiikan synnyssä ja kuvasi hänet omien tieteenfilosofisten ennakkoluulojensa mukaiseksi tutkijaksi.
Galileo oli nyt näennäisesti hyvin dokumentoidulla tavalla tehty uuden fysiikan ensimmäisen vaiheen keskeisen huomion kohteeksi. Samaan aikaan tämä kohde sai selkeän värityksen Machin oman tiedekäsityksen pohjalta. Tämä Machin tiedekäsitys sopii edelleen hyvin monien filosofisesti ja historiallisesti kouluttamattomien tieteentekijöiden ennakkoluuloihin oman ammattialansa luonteesta. Jokin aika sitten Dudley Shapere keräsi hupaisan kokoelman lausumia, joita aikamme fysiikan oppikirjojen ”historiallisissa” johdannoissa esitetään Galileosta. Tämän selonteon huomiota herättävä asia oli, että lähes kaikki näistä pintapuolisista lausumista palautuvat siihen, mitä Machilla oli sanottavanaan Galileosta mekaniikkaa käsittelevässä kirjassaan. (Cohen 1994: 41.)
Projisoimalla omat metodologiset näkemyksensä Galileoon, Mach loi Galileosta myyttisen hahmon, jonka avulla levitettiin positivistista tieteisuskoa. Tämä myytti elää vahvana kulttuurissamme vielä tänäkin päivänä. Positivistinen mielikuva tieteestä vetoaa tieteentekijöihin, koska se ”sopii niin hyvin tieteentekijöiden lähes synnynnäisiin ennakkoluuloihin” (Cohen 1994: 39.)
Paitsi että tieteen historian tutkimus on kääntynyt pois positivismin tieteen historialle antamasta tulkinnasta, positivistinen käsitys on myös kyseenalaistettu tieteenfilosofisessa keskustelussa. Tieteentekijät eivät tee työtään riippumattomina maailmankatsomuksellisista lähtökohdistaan. He eivät toimi irrallaan todellisuuden luonnetta koskevista intuitioista ja uskomuksista. Tieteen ja ei-tieteen välistä rajaviivaa ei ole pystytty määrittelemään maailmankatsomuksellisesti neutraalilla tavalla. Erilaisista filosofisista ja maailmankatsomuksellisista lähtökohdista tieteellisen tutkimuksen luonne ymmärretään eri tavoin, ja siten myös rajaviiva tieteen ja ei-tieteen välillä vedetään eri tavoin.
Naturalismi pitää tiedettä perimmäisenä tiedollisena auktoriteettina, kun taas uskontoa se pitää tiedon ja valistuksen vastakohtana. Tieteellä ja uskonnolla ei ole tämän näkemyksen mukaan mitään yhteistä toistensa kanssa. Supranaturalismi samaistetaan usein ennakkoluuloiseen vallankäyttöön, joka rajoittaa tieteellistä ajattelua. Tämä naturalistinen kuvaus on saanut innotteita tietynlaisesta tavasta kuvata Galileo Galilein (1564-1642) historiaa. Galileo kuvataan ihmiseksi, joka objektiivisen tiedon nimessä nousee uskonnollisten auktoriteettien ennakkoluuloisuutta vastaan. Koska Galileon tapauksessa on kyse siitä, että yksi modernin tieteen perustajista joutuu ristiriitaan yhden maailman suuren uskonnon kanssa, sitä on perinteisesti pidetty esimerkkinä konfliktista tieteen ja uskonnon välillä, tai ainakin tieteen ja kristinuskon tai tieteen ja roomalais-katolisuuden välillä. Tämän kuvan mukaisesti tieteen historiaa on kirjoitettu viimeisten parin vuosisadan ajan. Viime vuosikymmenten historiantutkimus kuitenkin kyseenalaistaa tämän kuvan. John Polkinghorne kiinnittää huomiota siihen usein unohdettuun tosiasiaan, että Galilei oli vakaumuksellinen kristitty. ”Vaikka Galileilla olikin omat hankaluutensa kirkollisten auktoriteettien kanssa, hän oli mitä ilmeisimmin aidosti uskova ihminen.” (Polkinghorne 2000: 206.) Maurice A Finocchiaro (2001: 116 ss.) tuo esille sen, että monet kirkonmiehet olivat Galileon puolella ja monet tiedemiehet suhtautuivat häneen kriittisesti. Sekä tieteen että uskonnon edustajat jakaantuivat suhtautumisessaan Galileoon. Kuka tahansa uusien ideoiden esittäjä voi joutua ristiriitaan instituutioiden kanssa, joissa valta on keskittynyt, olivatpa nämä instituutiot uskonnollisia tai tieteellisiä. Olennainen ongelma on vallan keskittymisessä ja valtaapitävien vallanhalussa.
