Alvin Plantinga

Alvin Carl Plantinga (s. 1932) on amerikkalainen kristitty filosofi. Hän toimii parhaillaan filosofian professorina Notre Damen yliopistossa USA:ssa. Hänet tunnetaan tutkimustyöstään uskonnonfilosofian, tietoteorian, metafysiikan ja kristillisen apologetiikan alueilla. Hän käyttää analyyttisen filosofian menetelmiä puolustaakseen kristinuskoa. Hän on tullut tunnetuksi argumentista, jonka mukaan ihmisellä on tietoa Jumalan olemassaolosta perususkomuksen omaisesti. Perususkomukset ovat uskomuksia, joiden oikeuttamiseksi ei tarvita muita uskomuksia. Usko Jumalaan on Plantingan mukaan samanlainen perususkomus kuin usko muiden ihmisten tai tajunnan ulkopuolisten esineiden olemassaoloon. Hän on myös argumentoinut, että pahan ja kärsimyksen olemassaolo ei ole ristiriidassa kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja täydellisen hyvän Jumalan olemassaolon kanssa.

Plantinga on kirjoittanut useita kirjoja, mm. God and Other Minds (1967), The Nature of Necessity (1974), ja trilogia Warrant: The Current Debate (1993), Warrant and Proper Function (1993), Warranted Christian Belief (2000).

Suomalaisesas keskustelussa Alvin Plantingan filosofinen teoria on ollut perustana esimerkiksi Tapio Puolimatkan trilogialle Usko, tieto ja myytit (2005), Usko, tiede ja Raamattu (2007), ja Usko, tiede ja evoluutio (2008).

Tiedollisesti oikeutetut perususkomukset

Plantingan mukaan usko Jumalan olemassaoloon kuten myös usko Kristukseen ihmisen Pelastajana voivat olla tiedollisesti oikeutettuja perususkomuksia. Muita esimerkkejä tiedollisesti oikeutetuista perususkomuksista ovat havaintoon perustuva usko edessäni olevan pöydän olemassaoloon, muistinvarainen usko siihen, että join aamulla teetä, usko muiden ihmisten olemassaoloon. Perususkomus on perustava sinä mielessä, että sen pätevyyttä ei perustella vetoamalla muihin uskomuksiin. Vaikka perususkomus voidaan omaksua eräässä mielessä ilman argumentteja eli perusteluja, se ei kuitenkaan ole perusteeton. Uskomus on asianmukaisella tavalla perustava, jos se perustuu oikeanlaiseen välittömään tietoisuuteen todistusaineistosta ja jos se on muodostettu asianmukaisissa tiedollisissa olosuhteissa.

Plantingan mukaan ihminen voi saavuttaa tiedollisesti oikeutetun perusukomuksen Jumalan olemassaolosta esimerkiksi katsellessaan luonnon kauneutta tai kohdatessaan elämän kärsimyksiä. Kristusta koskevan perususkomuksen puolestaan saavutamme välittömän kokemuksen kautta Raamattua lukiessamme, kun Jumalan Pyhä Henki todistaa sanojen myötä. Usko Kristukseen perustuu evidenssiin, todistusaineistoon, joka avautuu Jumalan sanan pohjalta. Tämä usko voi saada tukea väitelauseiden muodossa esitetyistä perusteluista ja sillä on myös historia, joka on ilmaistu kristillisen kirkon uskontunnustuksissa. Ensisijaista on kuitenkin se, että ihminen pääsee välittömään kosketukseen Raamatun Sanassa olevan todistusaineiston kanssa. Väitelausein ilmaistujen perustelujen merkitys on toissijainen. Ne auttavat ihmistä uskomaan Raamatun ilmoittamiin totuuksiin älyllistä pohdintaa tyydyttävällä tavalla. Myös Plantinga (2000: 252-258) puolustaa käsitystä, jonka mukaan kristityn tutkijan tulisi rakentaa oma järjellisyyden käsitteensä Raamatun ilmoituksen varaan ja tehdä johdonmukaisesti supranaturalistista tutkimusta. Plantingan mukaan kristinuskon perustotuudet ovat tiedollisesti oikeutettuja, sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja.

Plantingan argumenttina on ensinnäkin se, että kristitty on tiedollisesti oikeutettu pitämään evankeliumin perustotuuksia perususkomuksina, jotka voivat olla myös hänen tieteellisen ajattelunsa lähtökohta. Tiedoiltaan ja älyllisiltä kyvyiltään rajallisena olentona kristityn ei ole mahdollista vastaansanomattomasti todistaa kristinuskon totuuksia irrallaan Jumalan ilmoituksesta sen enempää kuin minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajalle on mahdollista todistaa omia perustavia olettamuksiaan vastaansanomattomalla tavalla. Niinpä kristityn käsitysten tiedollista oikeutusta on tarkasteltava kristinuskon totuuksien viitekehyksessä. Olisi epämielekästä vaatia, että kristillisen uskon tiedollista oikeutusta tarkasteltaisiin joidenkin ei-kristillisten maailmankatsomuksellisten oletusten viitekehyksessä, koska tällöin oletettaisiin nämä ei-kristilliset oletukset itsestään selväksi lähtökohdaksi, vaikka minkään tällaisen maailmankatsomuksen totuuden puolesta ei voida esittää sitovaa argumenttia.

Toiseksi kristinuskon perustotuudet ovat Plantingan mukaan rationaalisia. Ne ovat sisäisesti rationaalisia, koska ne sopivat yhteen ihmisen havaintojen, muistin ja loogisen päättelyn kanssa ja ovat keskenään yhdenmukaisia. Kristilliset uskomukset ovat myös ulkoisesti rationaalisia, koska ne ovat seurausta tiedollisesta prosessista, jossa älyllisiä kykyjä käytetään asianmukaisesti pyrittäessä muodostamaan tosia uskomuksia eikä esimerkiksi toiveajatteluun perustuvia lohduttavia mielikuvia.

Kolmanneksi, kristilliset uskomukset ovat tiedollisesti taattuja. Tiedollinen tae (warrant) on uskomusten ominaisuus, joka niillä on, jos ne ovat seurausta älyllisten kykyjen moitteettomasta toiminnasta ja jos älylliset kyvyt lisäksi täyttävät kaksi ehtoa: a) älylliset kyvyt toimivat niille sopivassa tiedollisessa ympäristössä (esimerkiksi ihmisen näköaisti toimii tilanteessa, jossa on riittävästi valoa), b) älylliset kyvyt on rakennettu niin, että niiden avulla saadaan luotettavaa tietoa todellisuudesta. Olettamus b) liittyy yleiseen kysymykseen ihmisten älyllisten kykyjen luotettavuudesta. Kristinuskon mukaan ihmisen älylliset kyvyt ovat älykkään suunnitelman tulosta. Niinpä on täysi syy uskoa, että ne on suunniteltu toimimaan niin, että ihminen voi niiden avulla olla kosketuksissa todellisuuteen. On järkevää uskoa, että ihmisen älylliset kyvyt ovat luotettavia, koska älyllisten kykyjen alkuperä on itse älykäs olento.

Koska kristinusko tarjoaa tiedollisesti oikeutettuja, sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja perususkomuksia, ei ole mitään syytä, miksi näitä perususkomuksia ei voitaisi käyttää tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana. Se, että kaikki tutkijat eivät hyväksy näitä perususkomuksia, ei ole mikään syy olla käyttämättä niitä tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana, koska ajatus neutraalista lähtökohdasta on illuusiota.

Tiedolliset kumoajat

Kaikki ihmisten perususkomukset eivät ole tiedollisesti oikeutettuja. On olemassa useita erilaisia perustavia uskomuksia ja niiden varaan rakentuvia elämänmuotoja, filosofisia teorioita ja tieteellisiä lähestymistapoja. Tieteellisten ja filosofisten kiistojen analysoinnissa on tärkeä saada selville eri näkemysten taustalla vaikuttavat perususkomukset. Sen lisäksi on tärkeä kohdistaa huomiota niihin argumentteihin, joilla kukin lähestymistapa pyrkii osoittamaan kilpailevien lähestymistapojen perususkomukset tiedollisesti pätemättömiksi. Filosofiassa tällaisia argumentteja, joilla pyritään kumoamaan kilpailevien näkemysten perususkomuksia, kutsutaan kumoajiksi.

Vaikka pätevät perususkomukset ovat tiedollisesti oikeutettuja ilman argumentteja, jos uskomusten muodostamiseksi käytetyt älylliset kyvyt toimivat tarkoituksenmukaisesti niille sopivissa olosuhteissa, niiden tiedollinen luotettavuus voi tulla kyseenalaistetuksi kumoajien (defeater) kautta. Tiedollisten kumoajien merkitystä on mahdollista valaista seuraavanlaisen esimerkin avulla. Oletetaan, että näet kaupassa pullon lähdevettä ja uskot sen sisältävän sitä mitä se väittääkin, eli puhdasta lähdevettä. Sen jälkeen kuitenkin luet lehdestä, että lähdeveden pullottamisessa on tapahtunut virhe ja lähdeveden sijaan pulloihin onkin joutunut jotakin muuta kirkasta nestettä. Tällöin tämä lehti-ilmoitus muodostaa kumoajan alkuperäiselle uskomukselle, että pullot sisältävät lähdevettä. Vaikka alun perin saatoitkin perustellusti uskoa pullojen sisältävän lähdevettä, tämän kumoajan valossa et enää voi perustellusti uskoa niin. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin lehdessä ilmestyy uusi tiedonanto, jonka mukaan lehtijuttu lähdevesipullojen sisällöstä olikin virheellinen. Tämä uusi juttu muodostaa tällöin kumoajan alkuperäiselle kumoajalle. Alkuperäisen kumoajan kumoutuminen merkitsee sitä, että on taas mahdollista perustellusti uskoa alkuperäiseen uskomukseen, jonka mukaan pulloissa on lähdevettä. (Meeker 2002: 13.)

Yllä olevan esimerkin kumoajat ovat luonteeltaan kiistäviä kumoajia (rebutting defeater), jotka kiistävät perususkomuksen luotettavuuden. Kumoaja voi myös olla luonteeltaan tyhjäksi tekevä kumoaja (undercutting defeater), joka vie pohjan alkuperäisen uskomuksen luotettavuudelta. Seuraavana on esimerkki tyhjäksi tekevästä kumoajasta. Tehdashallissa valmistetaan laitteita, jotka näyttävät punaisilta. Saat kuitenkin kuulla, että laitteita valaistaan infrapunasäteillä, joiden avulla tulee mahdolliseksi nähdä pienen pienet säröt laitteissa ja että tämä säteily saa laitteet näyttämään punaisilta. Tämän tiedon valossa et voi enää perustellusti pitää laitteita punaisina, vaikka ne näyttävät punaisilta. (Pollock 1986: 37 ss.; Plantinga 2000: 359.)

Kumoajat voivat kyseenalaistaa perususkomuksen järkevyyden, ja tehdä näin perususkomukseen pitäytymisen järjenvastaiseksi. Tässä tapauksessa kumoajaa kutsutaan rationaalisuuden kumoajaksi. Toisaalta kumoaja voi kohdistua alkuperäisen uskomuksen tiedollisiin takeisiin ja tehdä sen totuuden kyseenalaiseksi, jolloin sitä kutsutaan tiedollisten takeiden kumoajaksi (warrant-defeater). (Plantinga 2000: 359.)

Monien mielestä usko Kristukseen kyseenalaistuu, koska sitä vastaan on modernissa kulttuurissa esitetty kumoajia. Kolme tunnetuinta kumoajien ryhmää ovat: (1) Projektiiviset ateistiset teoriat kuten Freudin ja Marxin teoriat väittävät, että usko Kristukseen on toiveajattelua. (2) Kärsimyksen ongelmaa käsittelevät teoriat pitävät vaikeana tai mahdottomana selittää, miksi kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Luoja olisi luonut maailman, jossa on paljon hirvittävää kärsimystä. (3) Naturalistisen raamattukritiikin teoriat herättävät epäilyksiä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta ja sen johdonmukaisuudesta.

Monien mielestä usko Kristukseen kyseenalaistuu, koska naturalistinen raamattukritiikki on herättänyt epäilyksiä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta ja sen johdonmukaisuudesta. Eivätkö siis naturalistisen raamattukritiikin tulokset kumoa kristillisen uskon tiedollista oikeutusta? Philip Quinnin (2002) ilmaiseman periaatteen mukaan perususkomuksiin ei voi järkevästi uskoa tilanteessa, jossa niille on olemassa kumoajia. Miten on siis mahdollista ajatella, että kristitty uskoo evankeliumin perustotuuksiin tilanteessa, jossa naturalistinen raamattukritiikki kyseenalaistaa evankeliumien luotettavuuden? Eikö kristitty tässä tapauksessa syyllisty järjenvastaiseen toiveajatteluun?

Plantingan mukaan näin ei välttämättä ole asianlaita, koska myös kumoajat voivat kumoutua. Kumoajat voivat tässä tapauksessa kumoutua kahdella eri tavalla: 1) Itse evankeliumin perustotuuksiin kohdistuva perususkomus voi toimia kumoajan kumoajana sikäli kuin tämän perususkomuksen tarjoama tiedollinen merkitys on suurempi kuin sitä vastaan suunnattujen kumoaja-argumenttien tiedollinen vahvistus. 2) Kumoajia vastaan voi olla olemassa argumentteja, jotka osoittavat kumoajiin sisältyvän tiedollisen harhan tai virheen.

Plantinga valaisee ensimmäistä vaihtoehtoa kertomalla esimerkin henkilöstä nimeltä Antti, joka hakee apurahaa kulttuurirahastolta. Antti kirjoittaa kirjeen asiantuntijalle ja tarjoaa tälle lahjusta sillä edellytyksellä, että asiantuntija kirjoittaa hänestä myönteisen arvion. Kyseinen asiantuntija suuttuu lahjustarjouksesta ja lähettää kirjeen Antin esimiehelle. Kirje kuitenkin katoaa esimiehen toimistosta salaperäisissä olosuhteissa. Epäilykset kohdistuvat Anttiin, koska hänellä on motiivi varastaa kirje ja mahdollisuus varkauden toteuttamiseen. Lisäksi Antti on aikaisemmin syyllistynyt varkauksiin vastaavanlaisissa tapauksissa. Sitä paitsi hyvin luotettava työntekijä väittää nähneensä Antin menevän esimiehen toimistoon juuri niihin aikoihin, jolloin kirje varastettiin. Todistusaineisto Anttia vastaan on hyvin vahva, hänen työtoverinsa syyttävät häntä varkaudesta ja kohtelevat häntä avoimen halveksivasti. Tosiasiassa Antti ei kuitenkaan varastanut kirjettä, vaan hän vietti koko kyseisen iltapäivän yksinäisellä metsäkävelyllä. Antti muistaa aivan varmasti viettäneensä koko iltapäivän metsäkävelyllä. Niinpä Antti uskoo perustavalla tavalla

(1) Olin yksin metsässä tuona iltapäivänä enkä varastanut kirjettä.

Anttia vastaan on kuitenkin olemassa vahva todistusaineisto, joka näyttäisi kyseenalaistavan uskomuksen (1). Antti tietää kaikki ne syyt, jotka saavat hänen työtoverinsa uskomaan hänen syyllisyyteensä ja hän tietää työtoveriensa olevan älykkäitä ja oikeudenmukaisia ihmisiä. Niinpä hänellä on päteviä syitä epäillä olevansa varas siitä huolimatta, että hän muistaa olleensa kyseiseen aikaan metsäkävelyllä. Hänellähän on kaikki se sama todistusaineisto, mikä kaikilla muillakin, ja tämä todistusaineisto näyttäisi viittaavan siihen, että Antti oli esimiehen toimistossa ja varasti kirjeen: tämä todistusaineistohan riittää vakuuttamaan kaikki muut työntekijät siitä, että Antti varasti kyseisen kirjeen.

Antti kuitenkin uskoo olleensa metsäkävelyllä tuona iltapäivänä pelkästään sillä perusteella, että hän muistaa olleensa kävelyllä. Kyseinen uskomus on siten hänelle perususkomus. Hänellä on kuitenkin samaan aikaan tiedossaan kaikki ne perustelut, jotka muodostavat kumoajan tälle perususkomukselle, nimittäin todistusaineisto, joka on vakuuttanut kaikki hänen työtoverinsa hänen syyllisyydestään. Quinnin ilmaiseman periaatteen mukaan Antti voi järkevästi uskoa olleensa metsäkävelyllä ainoastaan, jos hän pystyy esittämään vielä vahvemman argumentin sen puolesta, että tätä vastaan esitetty kumoaja on epätosi. Antin ainoa syy uskoa kumoajan olevan epätosi on kuitenkin se, että hän muistaa olleensa yksin kävelyllä metsässä. Hänellä ei ole mitään tästä perususkomuksesta riippumatonta syytä uskoa kumoajan olevan epätosi. Hänen todistusaineistonsa sen puolesta, että hän oli yksin metsässä kävelyllä, ei koostu argumenteista, vaan se perustuu hänen välittömään kokemukseensa, joka on tallentunut hänen muistiinsa. Hän ei usko syyttömyyteensä minkään argumentin perusteella, vaan oman muistitietonsa perusteella, joka on luonteeltaan välitöntä tietoa.

Jos oletamme, että Antin muisti toimii normaalisti, eli hänellä ei ole muistikatkoksia eikä hän ole mieleltään tasapainoton, Antti voi täysin järkevästi pitäytyä perususkomukseensa, että hän oli yksin metsäkävelyllä sinä iltapäivänä, jolloin varkaus tapahtui. Vaikka monet ulkoisesti havaittavat tosiasiat näyttäisivät viittaavan hänen syyllisyyteensä, hänen muistitietonsa muodostaa hänelle itselleen riittävän syyn uskoa, ettei hän tässä tapauksessa ole tehnyt rikosta sikäli kuin hänen muistinsa toimii luotettavasti. Tässä tilanteessa muistin tarjoama myönteinen vakuus uskomukselle (1) on suurempi kuin kiistävän kumoajan tarjoama todistusaineisto. Niinpä on mahdollista sanoa, että itse perususkomus (1) kumoaa sen potentiaalisen kumoajan. Antilla ei tarvitse olla mitään muita järkiperusteita kumoajan kumoamiseksi kuin hänen välitön muistitietonsa. Niinpä tässä tilanteessa perususkomus (1) toimii itse oman potentiaalisen kumoajansa sisäisenä kumoajana. Tästä Plantinga (2002: 54) johtaa yleisen periaatteen: Kun perususkomuksella p on enemmän tiedollisia takeita kuin p:n potentiaalisella kumoajalla q, silloin p on q:n sisäinen kumoaja - tai tarkemmin sanottuna sisäinen kumoajan kumoaja. Uskomus r on ulkoinen kumoajan kumoaja, jos se kumoaa r:stä erillisen uskomuksen p kumoajan q.

Sikäli kuin usko evankeliumin perustotuuksiin on pätevä perususkomus tietyissä olosuhteissa, sillä on tietty määrä tiedollista tukea tai tietynasteinen myönteinen tiedollinen status kyseisissä olosuhteissa. Jumalan sanan herättämä usko Kristukseen sisältää tietyn todistusvoiman. Yleensä uskolla Kristukseen on myös tietty kokemusperäinen sisältö ja elämän käytäntöön vaikuttava merkitys. Oletetaan, että kyseisessä tilanteessa joku esittää tälle uskolle kumoajan väittäen, että naturalistisen raamattukritiikin herättämät epäilykset Raamatun tekstin luotettavuudesta tekevät evankeliumin perussanoman totuuden epätodennäköiseksi. Tässä tilanteessa herää kaksi kysymystä: (1) Muodostaako usko Kristukseen kyseisille potentiaalisille kumoajille sisäisen kumoajan? (2) Onko potentiaalisille kumoajille löydettävissä ulkoisia kumoajia?

Tässä tilanteessa on ensinnäkin verrattava perususkomuksen ja sen kumoajien tiedollista tukea. Uskolla evankeliumin perustotuuksiin on tietty määrä tiedollista tukea tietylle henkilölle välittömän kokemuksen perusteella. Kristillisen uskoon liittyvää välitöntä tietoa on tässä tilanteessa verrattava sen potentiaalisten kumoajien tiedolliseen tukeen. On mahdollista, että vaikka usko Kristukseen ainoana pelastajana on perususkomus, sillä on kuitenkin enemmän tukea kuin sitä vastaan esitetyillä potentiaalisilla kumoajilla. Tällöin usko Kristukseen on sen potentiaalisten kumoajien sisäinen kumoaja. Niinpä usko Kristukseen saattaa itsessään sisältää riittävästi tiedollisia takeita voidakseen kestää potentiaalisten kumoajien tarjoaman kyseenalaistuksen. Ei ole itsestään selvästi välttämätöntä löytää tästä perususkomuksesta riippumattomia argumentteja näiden potentiaalisten kumoajien kumoamiseksi.

Toiseksi on mahdollista pohtia, onko kyseisille kumoajille olemassa kiistäviä tai tyhjäksi tekeviä ulkoisia kumoajia. Tällaisen kiistävän tai tyhjäksi tekevän ulkoisen kumoajan ei tarvitse olla luonteeltaan argumentatiivinen todistus alkuperäisen uskomuksen totuudesta. Se voi olla pelkästään sen osoittamista, että kumoaja on itse argumentatiivisesti epäpätevä. Potentiaalisen kumoajan kumoamiseksi voi myös riittää tieto siitä, että asiantuntijat ovat osoittaneet kyseisen kumoajan epäpäteväksi tai tieto siitä, että asiantuntijat ovat eri mieltä käsityksissään siitä, onko kyseinen kumoaja pätevä vai ei. Niinpä henkilö, jolla on perususkomus Kristukseen pelastajana, mutta joka on itse vailla eksegeettistä, historiallista tai filosofista koulutusta, voi turvautua tällaista koulutusta omaavien ihmisten asiantuntemukseen ja pitää sillä perusteella potentiaalisia kumoajia kumottuina.

Filosofisesta kumoajan kumoajasta on esimerkkinä Alvin Plantingan evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan. Sen mukaan naturalismi on itsensä kumoava. Naturalistisesti ymmärretty evoluutioteoria johtaa epäilemään ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuutta. Siispä se johtaa epäilemään kaikkia ihmisen älyllisten kykyjen tuottamia uskomuksia. Koska naturalismi on yksi näistä uskomuksista, sekin kumoutuu. Tästä seuraa naturalismin itsensä kumoava luonne.

Ihminen voi joissakin vääristyneissä tiedollisissa olosuhteissa pitää myös epäpäteviä ja epätosia kumoajia syinä luopua omasta perususkomuksestaan. Lehtitieto lähdevesipullojen turmeltuneesta sisällöstä voi viedä ihmisen uskon pulloissa olevan lähdeveden hyvään laatuun, vaikka kyseinen lehtitieto osoittautuisikin lopulta epätodeksi. Vääräkin informaatio voi toimia kumoajana, jos ihmisen tiedollinen tilanne on sillä tavalla rajoittunut tai vääristynyt, että hän pitää kyseistä informaatiota totena tai pätevänä. Tässä yhteydessä on erotettava toisistaan sisäinen ja ulkoinen rationaalisuus. Sisäinen rationaalisuus koskee henkilön uskomusten ja kokemusten yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ulkoinen rationaalisuus koskee kyseisten uskomusten ja kokemusten vastaavuutta todellisuuden kanssa. Henkilö saattaa pitää tiettyä argumenttia tai näkökohtaa oman perususkomuksensa tiedollisena kumoajana, vaikka kyseinen kumoaja olisi itsessään järjenvastainen tai todellisuuden vastainen. Olennaista on se, tiedostaako henkilö kyseisen argumentin tai näkökohdan järjenvastaisuutta tai tiedollista kyseenalaisuutta. (Plantinga 2000: 360.)

Yksilö tulkitsee kumoaja-argumentit aina uskomustensa ja kokemustensa varassa. Jos henkilö uskoo Kristuksen olevan ainoa Pelastaja, mutta uskoo samalla, että tieteellinen raamatuntutkimus on osoittanut Raamatun olevan historiallisesti epäluotettava, niin viime mainittu uskomus muodostaa kumoajan hänen uskolleen Kristukseen, koska Kristuksen sovitustyö tapahtuu historiassa ja tämän historiallisen tiedon saamme lähinnä Raamatusta. Naturalistinen raamattukritiikki saattaa esimerkiksi kyseenalaistaa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden. Naturalistisen raamattukritiikin epäilykset Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta vastaan voivat toimia jollekin kristitylle hänen uskonsa kumoajana, vaikka nämä epäilykset ovat historiallisesti huonosti perusteltuja. Ne voivat toimia kumoajana kristityn uskolle Kristukseen, jos hän ei tiedosta näiden väitteiden epäluotettavuutta. Virheellisyydestään huolimatta nämä naturalistisen raamattukritiikin tulokset voivat saada kristityn epäilemään uskonsa perusteita tai jopa luopumaan uskostaan, jos hän ei ole tietoinen kyseisten tutkimustulosten epäluotettavuudesta vaan pitää niitä luotettavina. Tietty argumentti voi siis olla kumoaja suhteessa tietyn henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen olematta sitä suhteessa jonkun toisen henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen. Koska kulttuurissamme on monia kristinuskon vastaisia uskomuksia, jotka ovat saaneet lähes itsestäänselvyyden aseman, ne voivat saattaa kristityn tiedolliseen ristiriitatilanteeseen, jos hän ei pysty näkemään näihin uskomuksiin sisältyviä virhepäätelmiä.

Millaisia merkityksiä annetaan fundamentalismille?

Plantingan puolustaman eksperientialistisen näkemyksen mukaan usko Kristukseen on tiedollisesti oikeutettu perususkomus. Perususkomus muodostetaan välittömästi todistusaineiston varassa. Se voi olla tiedollisesti oikeutettu, vaikka sitä ei pystytä todistamaan vastaansanomattomasti. Usko Kristukseen ei perustu ensisijaisesti inhimilliseen todistukseen vaan Jumalan todistuksen tarjoamaan evidenssiin. Tämän evidenssin kanssa ihminen on kosketuksissa välittömän kokemuksensa välityksellä. Ihmisen tiedon rajallisuudesta kuitenkin seuraa, että ihminen ymmärtää Jumalan ilmoituksen aina vajavaisesti. Hän voi kokea jotkut Raamatun kohdat ongelmallisiksi. Tässä ei ole mitään epätavallista. Tieteellisillä teorioillakin on anomalioita, tosiasioita, jotka näyttäisivät olevan ongelmallisia teorian kannalta. Teoriasta ei kuitenkaan luovuta näiden ongelmien tähden sikäli kuin kilpailevilla teorioilla on vielä enemmän ongelmia.

Plantinga itse suosittelee, että tämä Raamatun sanan ja Pyhän Hengen todistuksen pohjalta saavutettu tieto voidaan ottaa myös tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi ja näin harjoittaa johdonmukaisesti supranaturalistista tutkimusta.

Näkemystä, jonka mukaan Raamattu on Jumalan puhetta ja Jumalan sanoja, luonnehditaan usein hyvin kielteisessä sävyssä fundamentalismiksi. Fundamentalismi on käsite, johon teologiassa ja yleisessä tietoisuudessa yleensä suhtaudutaan kielteisesti. Mutta mikä on tämän käsitteen sisältö? Plantinga analysoi fundamentalismin käsitettä seuraavasti:

Eikö tämä kaikki merkitse yksinkertaisesti sitä, että kannatetaan täysin aikansa elänyttä ja huonomaineista fundamentalismia? Monien akateemisten mielestä ei ole mitään fundamentalismia syvempää alennustilaa. Ymmärrän täysin, että tätä pelättyä f-sanaa käytetään leimaamaan kaikkia tämänkaltaisia malleja. Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan analysoida tarkemmin termiä ’fundamentalismi’. Aikamme tavallisessa akateemisessa kielenkäytössä tätä termiä käytetään solvaamiseen ja paheksunnan ilmaisemiseen. Se muistuttaa tässä suhteessa ilmaisua ’öykkäri’ (’son of a bitch’, more exactly ’sonovabitch’, or perhaps still more exactly at least according to those authorities who look to the Old West as normative on matters of pronounciation ’sumbitch’). Kun termiä käytetään tällä tavalla, sitä ei tavallisesti määritellä. (Jos kutsuisit jotakuta öykkäriksi, kokisitko itsesi velvoitetuksi ensin määrittelemään termin?) Silti ’fundamentalismi’-termiin sisältyy vielä jotakin muuta sen yleisessä käytössä: se ei ole pelkästään solvaamiseen käytetty termi. Siihen sisältyvän tunteenomaisen voiman lisäksi sillä on myös tiedollista sisältöä, ja se yleensä viittaa konservatiivisiin teologisiin näkemyksiin. Niinpä sana yleisessä käytössään merkitsee ennemminkin jotakin senkaltaista kuin ’typerä öykkäri’ (tai ehkä ’fasistinen öykkäri’) kuin pelkästään ’öykkäri’. Mutta se ei tarkalleen ottaen merkitse tätäkään, sillä sen tiedollinen sisältö voi laajeta ja supistua tarpeen mukaan. Sen sisältö näyttää riippuvan siitä, kuka kyseistä termiä käyttää. Joidenkin liberaaliteologien suussa se näyttäisi viittaavan jokaiseen joka hyväksyy perinteisen kristinuskon mukaan luettuna Augustinus, Akvinolainen, Luther, Calvin ja Barth. Hartaiden sekularistien kuten Richard Dawkinsin tai Daniel Dennetin suussa se näyttää viittaavan jokaiseen, joka uskoo että on olemassa sellainen olento kuin Jumala. Tämä selittyy sillä, että termin merkitys riippuu sen käyttäjästä: sen tiedollisen sisällön ilmaisee lause ’selvästi teologisesti konservatiivisempi minua ja valistuneita ystäviäni’. Termin täysi merkitys voidaan siis tällä tavalla käytettynä ilmaista seuraavalla tavalla: ’typerä öykkäri, jonka teologiset käsitykset ovat selvästi minun käsityksiäni konservatiivisempia’. (Plantinga 2000: 244-245.)

Asian näin ollen fundamentalismi-syytettä on vaikea ottaa vakavasti, koska se merkitsee vain tunteenomaisesti esitettyä väitettä, että esitetyt käsitykset ovat konservatiivisempia kuin syytöksen esittäjän näkemykset. Väitteen tiedollinen sisältö on niin ohut, että sen pohjalta on vaikea perustella termiin liittyvää kielteistä tunnemerkitystä. Jotkut naturalistiset tutkijat pyrkivät ratkaisemaan asiakysymyksiä syyttämällä vastustajiaan fundamentalisteiksi. Fundamentalismi-syytösten sijaan pitäisi pystyä kehittämään jonkinlaista argumenttia näkemyksensä perusteluksi.

Aiheesta muualla

Debatteja

• Daniel Dennett ja Alvin Plantinga: Religion and Science: Where the conflict really lies (audio, viit. 9.3.2009)