Kumoaja
Nykyisin tietoteoriassa vallitsevan maltillisen perustusteorian mukaan pätevät perususkomukset ovat tiedollisesti oikeutettuja ilman argumentteja. Niiden tiedollinen luotettavuus voi kuitenkin tulla kyseenalaistetuksi kumoajien (defeater) kautta.
Käsitteen merkitystä valaisee seuraavanlainen esimerkki. Oletetaan, että näet kaupassa pullon lähdevettä ja uskot sen sisältävän sitä mitä se väittääkin, eli puhdasta lähdevettä. Sen jälkeen kuitenkin luet lehdestä, että lähdeveden pullottamisessa on tapahtunut virhe ja lähdeveden sijaan pulloihin onkin joutunut jotakin muuta kirkasta nestettä. Tällöin tämä lehti-ilmoitus muodostaa kumoajan alkuperäiselle uskomukselle, että pullot sisältävät lähdevettä. Vaikka alunperin saatoitkin perustellusti uskoa pullojen sisältävän lähdevettä, tämän kumoajan valossa et enää voi perustellusti uskoa niin. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin lehdessä ilmestyy uusi tiedonanto, jonka mukaan lehtijuttu lähdevesipullojen sisällöstä olikin virheellinen. Tämä uusi juttu muodostaa tällöin kumoajan alkuperäiselle kumoajalle. Alkuperäisen kumoajan kumoutuminen merkitsee sitä, että on taas mahdollista perustellusti uskoa alkuperäiseen uskomukseen, jonka mukaan pulloissa on lähdevettä. (Meeker 2002: 13.)
Yllä olevan esimerkin kumoajat ovat luonteeltaan kiistäviä kumoajia (rebutting defeater), jotka kiistävät perususkomuksen luotettavuuden. Kumoaja voi myös olla luonteeltaan tyhjäksi tekevä kumoaja (undercutting defeater), joka vie pohjan alkuperäisen uskomuksen luotettavuudelta. Seuraavana on esimerkki tyhjäksi tekevästä kumoajasta. Tehdashallissa valmistetaan laitteita, jotka näyttävät punaisilta. Saat kuitenkin kuulla, että laitteita valaistaan infrapunasäteillä, joiden avulla tulee mahdolliseksi nähdä pienen pienet säröt laitteissa ja että tämä säteily saa laitteet näyttämään punaisilta. Tämän tiedon valossa et voi enää perustellusti pitää laitteita punaisina, vaikka ne näyttävät punaisilta. (Pollock 1986: 37 ss.; Plantinga 2000: 359.)
Kumoajat voivat kyseenalaistaa perususkomuksen järkevyyden, ja tehdä näin perususkomukseen pitäytymisen järjenvastaiseksi. Tässä tapauksessa kumoajaa kutsutaan rationaalisuuden kumoajaksi. Toisaalta kumoaja voi kohdistua alkuperäisen uskomuksen tiedollisiin takeisiin ja tehdä sen totuuden kyseenalaiseksi, jolloin sitä kutsutaan tiedollisten takeiden kumoajaksi (warrant-defeater). (Plantinga 2000: 359.)
Tietty uskomus tai argumentti voi toimia kumoajana vaikka se ei olisikaan tosi tai pätevä. Riittää kun ihminen pitää sitä totena tai pätevänä. Tässä yhteydessä on erotettava toisistaan sisäinen ja ulkoinen rationaalisuus. Sisäinen rationaalisuus koskee henkilön uskomusten ja kokemusten yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ulkoinen rationaalisuus koskee kyseisten uskomusten ja kokemusten vastaavuutta todellisuuden kanssa. Tietty argumentti tai näkökohta voi muodostua henkilölle tiedolliseksi kumoajaksi, vaikka kyseinen kumoaja olisi itsessään järjenvastainen tai todellisuuden vastainen. Olennaista on se, pitääkö henkilö kyseistä argumenttia tai näkökohtaa järjenvastaisena tai tiedollisesti kyseenalaisena. (Plantinga 2000: 360.)
Kumoaja saa aina merkityksensä suhteessa henkilön uskomusten ja kokemusten yleiseen rakenteeseen. Jos henkilö uskoo Jumalaan, mutta uskoo samalla, että kärsimyksen olemassaolo on loogisesti yhteensopimaton rakastavan ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon kanssa, niin viime mainittu uskomus muodostaa kumoajan hänen uskolleen Jumalaan. Viime mainittu uskomus toimii hänelle kumoajana, vaikka se sisältääkin loogisen virheen: itse asiassa hyvän Jumalan olemassaolo ei ole loogisessa ristiriidassa sen kanssa, että maailmassa on kärsimystä. Virheellisyydestään huolimatta se toimii hänelle kumoajana ja saattaa hänet tiedolliseen ristiriitaan. Olennaista on, ettei hän ymmärrä tämän argumentin sisältävän loogista virhepäätelmää, vaan hän kuvittelee sen olevan loogisesti pätevä. Tietty argumentti voi olla kumoaja suhteessa tietyn henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen olematta sitä suhteessa jonkun toisen henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen. Koska kulttuurissamme on monia kristinuskon vastaisia uskomuksia, jotka ovat saaneet lähes itsestäänselvyyden aseman, ne voivat toimia kumoajana tietyn henkilön uskolle Jumalaan, jos hän ei pysty näkemään näihin uskomuksiin sisältyviä virhepäätelmiä.
Philip L. Quinn (2002) argumentoi, että usko Jumalaan ei voi olla pätevä perususkomus useille teisteille, koska tälle uskolle on olemassa monia kumoajia kuten maailmassa olevaan kärsimykseen perustuva argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan sekä niin sanotut projektiiviset ateistiset teoriat, joiden mukaan usko Jumalaan on seurausta siitä, että ihmiset projisoivat itselleen rakastavan ja huolehtivan isä-Jumalan selvitäkseen uhkaavassa ja julmassa maailmassa. Näistä kärsimyksen olemassaoloon perustuva argumentti on kiistävä kumoaja ja projektiiviset teoriat ovat tyhjäksi tekeviä kumoajia.
Kärsimyksen ongelmaan perustuvalle kumoajalle on kuitenkin olemassa kumoajan kumoajia, joita käsitellään tarkemmin sivulla Pahan ongelma ja Projektiivinen ateistinen teoria.
Kumoajien kumoutuminen
Kärsimyksen ongelman ja projektiivisten ateististen teorioiden olemassaolo merkitsee kuitenkin Quinnin mukaan, ettei usko Jumalaan voi olla pätevä perususkomus ainakaan sellaisille teisteille, jotka ovat saaneet korkean koulutuksen ja ovat siksi tietoisia teismin vastaisista argumenteista. Heidän ei ole mahdollista uskoa Jumalaan ilman argumentteja. Plantinga (2002: 53) kiistää Quinnin väitteen ja argumentoi, että usko Jumalaan voi olla pätevä perususkomus myös sellaisille aikamme teisteille, jotka ovat saaneet korkean koulutuksen. Plantinga väittää, että kumoajat voivat kumoutua kahdella eri tavalla: 1) Itse perususkomus Jumalan olemassaolosta voi toimia kumoajan kumoajana sikäli kuin tämän perususkomuksen tarjoama tiedollinen merkitys on suurempi kuin sitä vastaan suunnattujen kumoaja-argumenttien tiedollinen vahvistus. 2) Kumoajia vastaan voi olla olemassa argumentteja, jotka osoittavat kumoajiin sisältyvän tiedollisen harhan tai virheen.
Plantinga valaisee ensimmäistä vaihtoehtoa kertomalla esimerkin henkilöstä nimeltä Antti, joka hakee apurahaa kulttuurirahastolta. Antti kirjoittaa kirjeen asiantuntijalle ja tarjoaa tälle lahjusta sillä edellytyksellä, että asiantuntija kirjoittaa hänestä myönteisen arvion. Kyseinen asiantuntija suuttuu lahjustarjouksesta ja lähettää kirjeen Antin esimiehelle. Kirje kuitenkin katoaa esimiehen toimistosta salaperäisissä olosuhteissa. Epäilykset kohdistuvat Anttiin, koska hänellä on motiivi varastaa kirje ja mahdollisuus varkauden toteuttamiseen. Lisäksi Antti on aikaisemmin syyllistynyt varkauksiin vastaavanlaisissa tapauksissa. Sitä paitsi hyvin luotettava työntekijä väittää nähneensä Antin menevän esimiehen toimistoon juuri niihin aikoihin, jolloin kirje varastettiin. Todistusaineisto Anttia vastaan on hyvin vahva, hänen työtoverinsa syyttävät häntä varkaudesta ja kohtelevat häntä avoimen halveksivasti. Tosiasiassa Antti ei kuitenkaan varastanut kirjettä, vaan hän vietti koko kyseisen iltapäivän yksinäisellä metsäkävelyllä. Antti muistaa aivan varmasti viettäneensä koko iltapäivän metsäkävelyllä. Niinpä Antti uskoo perustavalla tavalla
(1) Olin yksin metsässä tuona iltapäivänä enkä varastanut kirjettä.
Anttia vastaan on kuitenkin olemassa vahva todistusaineisto, joka näyttäisi kyseenalaistavan uskomuksen (1). Antti tietää kaikki ne syyt, jotka saavat hänen työtoverinsa uskomaan hänen syyllisyyteensä ja hän tietää työtoveriensa olevan älykkäitä ja oikeudenmukaisia ihmisiä. Niinpä hänellä on päteviä syitä epäillä olevansa varas siitä huolimatta, että hän muistaa olleensa kyseiseen aikaan metsäkävelyllä. Hänellähän on kaikki se sama todistusaineisto, mikä kaikilla muillakin, ja tämä todistusaineisto näyttäisi viittaavan siihen, että Antti oli esimiehen toimistossa ja varasti kirjeen: tämä todistusaineistohan riittää vakuuttamaan kaikki muut työntekijät siitä, että Antti varasti kyseisen kirjeen.
Antti kuitenkin uskoo olleensa metsäkävelyllä tuona iltapäivänä pelkästään sillä perusteella, että hän muistaa olleensa kävelyllä. Kyseinen uskomus on siten hänelle perususkomus. Hänellä on kuitenkin samaan aikaan tiedossaan kaikki ne perustelut, jotka muodostavat kumoajan tälle perususkomukselle, nimittäin todistusaineisto, joka on vakuuttanut kaikki hänen työtoverinsa hänen syyllisyydestään. Quinnin ilmaiseman periaatteen mukaan Antti voi järkevästi uskoa olleensa metsäkävelyllä ainoastaan, jos hän pystyy esittämään vielä vahvemman argumentin sen puolesta, että tämä kumoaja on epätosi. Antin ainoa syy uskoa kumoajan olevan epätosi on kuitenkin se, että hän muistaa olleensa yksin kävelyllä metsässä. Hänellä ei ole mitään tästä perususkomuksesta riippumatonta syytä uskoa kumoajan olevan epätosi. Hänen todistusaineistonsa sen puolesta, että hän oli yksin metsässä kävelyllä ei koostu argumenteista, vaan se perustuu hänen välittömään kokemukseensa, joka on tallentunut hänen muistiinsa. Hän ei usko syyttömyyteensä minkään argumentin perusteella, vaan oman muistitietonsa perusteella, joka on luonteeltaan välitöntä tietoa.
Näyttäisi ilmeiseltä, että Antti voi täysin järkevästi pitäytyä perususkomukseensa, että hän oli yksin metsäkävelyllä sinä iltapäivänä, jolloin varkaus tapahtui. Tässä tilanteessa muistin tarjoama myönteinen vakuus uskomukselle (1) on suurempi kuin kiistävän kumoajan tarjoama todistusaineisto. Niinpä on mahdollista sanoa, että itse perususkomus (1) kumoaa sen potentiaalisen kumoajan. Antilla ei tarvitse olla mitään muita järkiperusteita kumoajan kumoamiseksi kuin hänen välitön muistitietonsa. Niinpä tässä tilanteessa perususkomus (1) toimii itse oman potentiaalisen kumoajansa sisäisenä kumoajana. Tästä Plantinga (2002: 54) johtaa yleisen periaatteen: Kun perususkomuksella p on enemmän tiedollisia takeita kuin p:n potentiaalisella kumoajalla q, silloin p on q:n sisäinen kumoaja - tai tarkemmin sanottuna sisäinen kumoajan kumoaja. Uskomus r on ulkoinen kumoajan kumoaja, jos se kumoaa r:stä erillisen uskomuksen p kumoajan q.
Toisin sanoen, jopa sellaisessa tapauksessa, jossa meillä on rikoksiin aikaisemmin syyllistynyt henkilö, hänen muistitietonsa muodostaa hänelle itselleen riittävän syyn uskoa, ettei hän tässä tapauksessa ole tehnyt rikosta. Kun kyseessä usko Jumalaan, ei ole olemassa vastaavanlaista vastanäyttöä, vaikkakin esimerkiksi länsimaisessa populaarikulttuurissa on paljon ateistisiä kertomuksia, joita pidetään pätevinä argumentteina teismiä vastaan.
Sikäli kuin usko Jumalaan on pätevä perususkomus tietyissä olosuhteissa, sillä on tietty määrä tiedollista tukea tai tietynasteinen myönteinen tiedollinen status kyseisissä olosuhteissa. Oletetaan, että kyseisessä tilanteessa joku esittää tälle uskolle kumoajan väittäen, että maailmassa vallitseva pahuus ja kärsimys tekee Jumalan olemassaolon epätodennäköiseksi tai hän väittää, että usko Jumalaan on eräänlainen laajalle levinnyt neuroosi. Tässä tilanteessa herää kaksi kysymystä: (1) Muodostaako usko Jumalaan kyseisille potentiaalisille kumoajille sisäisen kumoajan? (2) Onko potentiaalisille kumoajille löydettävissä ulkoisia kumoajia?
Tässä tilanteessa on ensinnäkin verrattava perususkomuksen ja sen kumoajien tiedollista tukea. Uskolla Jumalaan on tietty määrä tiedollista tukea tietylle henkilölle välittömän kokemuksen perusteella. Jumalauskon välittömästä kokemuksesta saamaa tiedollista tukea on tässä tilanteessa verrattava sen potentiaalisten kumoajien tiedolliseen tukeen. On mahdollista, että vaikka usko Jumalaan on perususkomus, sillä on kuitenkin enemmän tukea kuin sitä vastaan esitetyillä potentiaalisilla kumoajilla. Tällöin usko Jumalaan on sen potentiaalisten kumoajien sisäinen kumoaja. Niinpä usko Jumalaan saattaa itsessään sisältää riittävästi tiedollisia takeita voidakseen kestää potentiaalisten kumoajien tarjoaman kyseenalaistuksen. Ei ole itsestään selvästi välttämätöntä löytää tästä perususkomuksesta riippumattomia argumentteja näiden potentiaalisten kumoajien kumoamiseksi.
Toiseksi on mahdollista pohtia, onko kyseisille kumoajille tyhjäksi tekeviä ulkoisia kumoajia. Tällaisen tyhjäksi tekevän ulkoisen kumoajan ei tarvitse olla luonteeltaan argumentatiivinen todistus alkuperäisen uskomuksen totuudesta. Se voi olla pelkästään sen osoittamista, että kumoaja on itse argumentatiivisesti epäpätevä. Potentiaalisen kumoajan kumoamiseksi voi myös riittää tieto siitä, että asiantuntijat ovat osoittaneet kyseisen kumoajan epäpäteväksi tai tieto siitä, että asiantuntijat ovat jakaantuneet käsityksissään siitä, onko kyseinen kumoaja pätevä vai ei. Niinpä henkilö, jolla on perususkomus Jumalan olemassaolosta, mutta joka on itse vailla filosofista koulutusta, voi turvautua filosofista koulutusta omaavien ihmisten asiantuntemukseen ja pitää sillä perusteella potentiaalisia kumoajia kumottuina. (Plantinga 2002: 54-55.)
Plantingan mukaan Jumalaa koskevien uskomusten tiedollista statusta voidaan arvioida kolmen eri kriteerin avulla, joita ovat tiedollinen oikeutus, ulkoinen ja sisäinen rationaalisuus ja tiedollinen vakuus tai tae (warrant). Näiden kriteerien valossa arvioituna uskolla Jumalaan on Plantingan argumentin (2000: luku 6) mukaan kolme myönteistä tiedollista statusta: usko Jumalaan on tiedollisesti oikeutettu, sekä ulkoisesti että sisäisesti rationaalinen ja tiedollisesti taattu (warranted). Jumala on antanut ihmiselle erityisen älyllisen kyvyn muodostaa luotettavia Jumalaa koskevia uskomuksia. Tällaiset uskomukset voivat helposti täyttää tiedollisen takuun (warrant) ehdot ja jos kyseiset uskomukset ovat tosia ja niihin uskotaan riittävän voimakkaasti, ne ovat tietoa.
