Augustinus
Aurelius Augustinus (13. marraskuuta 354 – 28. elokuuta 430) oli läntisen kristillisen kirkon merkittävin kirkkoisä, joka teki huomattavaa työtä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän on kristillisen kirkon merkittävimpiä ja arvostetuimpia teologeja ja kirkon opettajia.
Vapaa tahto oli eräs Augustinuksen käsittelemiä ongelmia. Erityisesti pelagiolaiskiistassa Augustinus korosti armon olevan pelastuksen edellytys. Ihmisen tahto oli Augustinuksen mukaan alun perin tehty vapaaksi, mutta synnin vuoksi sittemmin turmeltunut ja rappeutunut.
Augustinuksen merkitys kokeellisen luonnontieteen kehitykselle
Tieteenhistorioitsija Peter Harrisonin (2007) mukaan kristillisellä opilla syntiinlankeemuksesta oli ratkaiseva merkitys kehitettäessä kokeellista tutkimusmenetelmää luonnontieteessä. Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin sitä, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia.
Yleensä on otaksuttu, että Augustinus vaikutti modernin tieteen kehitykseen nimenomaan tietoteoreettisten käsitystensä välityksellä. Harrison kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan Augustinuksen merkitys oli ratkaisevin ihmiskäsityksen ja siihen liittyvän syntiinlankeemusopin välityksellä. Kokeellisen tutkimusmenetelmän kehittämiseen vaikutti syvästi Augustinuksen käsitys syntiinlankeemuksen vaikutuksista inhimillisen tiedon rajoituksiin. Koska ihminen nähtiin Jumalan luomaksi olennoksi, joka on syntiinlangennut ja jonka älylliset kyvyt ovat syntiinlankeemuksen tähden vaurioituneet, ihmisen älyllisten kykyjen vaurioita ei pidetty ihmiselle luontaisina vaan niiden korjaamista pidettiin mahdollisena. (Harrison 2007: 8.)
Tieteellisen menetelmän pohjana olevia sääntöjä alettiin joissakin suhteissa verrata yhteiskunnallisiin sääntöihin ja lakeihin. Yhteiskunnalliset lait ja instituutiot pyrkivät rajoittamaan syntiinlankeemuksen haitallista vaikutusta yhteiskunnalliseen elämään ja ihmissuhteisiin. Kyseiset instituutiot ovat välttämättömiä ja oikeutettuja juuri ihmisen syntiinlangenneen tilan takia. Samantapaisia institutionaalisia sääntöjä katsottiin tarvittavan myös tieteellisessä tutkimuksessa erityisesti sen metodologiassa, jotta voitaisiin rajoittaa syntiinlankeemuksen vaurioittavaa vaikutusta tieteelliseen tutkimukseen.
Augustinolaisen ihmiskäsityksen uuteen tulemiseen varhaisella uudella ajalla liittyi kiinnostus oppimisen uudistamiseen. Näin heräsi kysymys siitä, minkälaisia pakottavia institutionaalisia sääntöjä syntiinlangenneelle ihmisymmärrykselle tulisi asettaa, jotta ymmärrys tulisi kykeneväksi siihen, mihin sillä ei enää luontaisesti ollut taipumusta – nimittäin luotettavan tiedon tuottamiseen. Kokeellinen luonnontiede syntyi uudestaan heränneestä tietoisuudesta, että tiedon saavuttaminen ei ole luonnollinen ja helppo prosessi. Tiedon saavuttaminen edellyttää tiukkojen sääntöjen asettamista: tietoväitteiden tiukkaa testaamista, toistuvia kokeita, yhteisöllistä todistamista, havaintojen asteittaista keräämistä, keinotekoisten tutkimusvälineiden käyttämistä aistien heikentyneiden kykyjen apuna, ja tiedon yhteisöllistä mieluummin kuin yksilöllistä tuottamista. Nämä olivat oppimisen valtakunnan pakottavia rakenteita, joilla tuli olemaan valtiovaltaa muistuttava tehtävä augustinolaisessa hallintojärjestelmässä. Ja augustinolaisen valtion tavoin tämä tieto oli yhtä aikaa Jumalan hyväksymä ja kuitenkin vähemmän kuin ihanteet täyttävää. Se oli tietoa, joka sopi langenneelle ihmissuvulle, joka eli epävakaata ajanjaksoa (saeculum) Kristuksen tulemisen ja kaiken lopun välillä. (Harrison 2007: 51.)
Harrisonin mukaan tieteelliset tutkimusmetodit kehitettiin alun perin tekniikoiksi, joiden tarkoituksena oli lieventää ihmisen synnin aiheuttamaa tiedollista vauriota. Luoja oli alun perin suunnitellut ihmismielen totuuden tuntemista varten. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen älylliset kyvyt olivat vaurioituneet. Ihmismielen ajateltiin tulevan paremmin varustetuksi totuuden löytämiseen, jos tulisi mahdolliseksi tunnistaa ja neutralisoida syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneet esteet totuuden tuntemiselle. Modernin tieteen kehitystä inspiroi ajatus siitä, että tiede voisi olla keino uudelleen saavuttaa jotakin siitä luontoa koskevasta tiedosta, joka Aadamilla oli kerran ollut.
1600-luvuilla augustinolainen oppi syntiinlankeemuksesta sai erityisen suuren merkityksen uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Raamattu sai tuolloin vertaansa vailla olevan arvovallan kulttuurissa niin, että se ohjasi useiden tieteenalojen keskustelua. Oppi syntiinlankeemuksesta ei hallinnut pelkästään teologista keskustelua, vaan siitä tuli yleisemminkin yhteiskunnallisten ja älyllisten keskustelujen viitekehys. Syntiinlankeemusoppi painoi leimansa myös tiedon perusteita koskeviin keskusteluihin ja vaikutti alkuvaiheissaan olevan luonnontieteen metodologiseen kehitykseen.
1500- ja 1600-luvuilla luotiin useita kilpailevia strategioita tiedon edistämiseksi ja tieteellisen menetelmän kehittämiseksi. Näiden kilpailevien strategioiden väliset erot olivat suurelta osin heijastusta siitä, minkälaisen merkityksen tutkijat antoivat syntiinlankeemukselle ja millaisia käsityksiä heillä oli syntiinlankeemuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Ihmisen turmelusta ja ihmisjärjen rajoituksia korostava augustinolainen ihmiskäsitys koki tuohon aikaan uuden tulemisen uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. (Harrison 2007.)
Uskonpuhdistajien ajattelun perustana olivat kristilliset opit luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta. Luomisen perusteella ihmisen ymmärrys ja tahto toimivat täysin tarkoituksenmukaisesti ja antoivat ihmiselle luotettavan tiedon sekä Jumalasta että luomakunnasta. Alun perin ihminen ”luotiin Jumalan kuvan mukaan ja hänen kaltaisekseen, niin että hänen tahtonsa oli hyvä ja terve, sitten vielä hänen järkensä eli ymmärryksensä oli terve niin että kaiken sen, mitä Jumala tahtoi tai sanoi, ihminen myös tahtoi, uskoi ja ymmärsi. Tätä tietoa seurasi johdonmukaisesti kaikkien muiden luotujen tuntemus.” (Luther 2004: 139). Syntiinlankeemus kuitenkin turmeli älyn ja tahdon tarkoituksenmukaisen toiminnan. ”Alkuvanhurskaus kuului ihmisluontoon, mutta kun se oli synnin tähden menetetty, on selvä, etteivät luonnon lahjatkaan jääneet eheiksi.” (Luther 2004: 163.) Syntiinlankeemuksen seurauksena ”järkeä pimentää moninkertainen tietämättömyys” (Luther 2004: 140), ”tahto on haavoilla, ymmärrys turmeltunut ja järki täysin vialla ja muuttunut muuksi” (Luther 2004: 162.) Lutherin mukaan on tärkeä ymmärtää synnin turmeleva vaikutus ihmisymmärrykseen ja tahtoon, koska ”jos ei taudin pahuutta oikein tunneta, ei myöskään parannuskeinoa tunneta eikä kaivata” (Luther 2004: 140.) Uskonpuhdistajat kiinnittivät paljon huomiota ihmisen turmelukseen erityisesti keskustellessaan uskonvanhurskausopista. Synnin tuoman turmeluksen syvyydelle voitiin tehdä oikeutta, koska uskonvanhurskaus tarjosi pelastuksen synnin tuomasta tuomiosta.
Nämä näkökohdat saivat tärkeän merkityksen seuraavan kahden vuosisadan tietoteoreettisissa keskusteluissa. Lutherin ja Calvinin ihmiskäsityksen omaksuneet tutkijat omaksuivat yleensä kokemusperäiselle asenteelle ja kokeelliselle tutkimukselle ominaisen varovaisen näkemyksen tiedon saamisen mahdollisuuksista. Heidän mielestään tietoa voitaisiin saavuttaa vain asteittain ja pikkutarkan huolellisuuden avulla. Ne, jotka omaksuivat optimistisemman ihmiskäsityksen, uskoivat ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia päätelmiä kokemuksesta riippumatta. (Harrison 2007: 7.)
Harrison ei pidä myöskään oikeaan osuvana filosofian historian tulkintaa, jonka mukaan modernin filosofian kehitykselle antoi ratkaisevan sysäyksen auktoriteetteja haastava skeptinen lähestymistapa. Tämän mukaan kehityksen alkupisteenä oli protestanttinen uskonpuhdistus, joka tuotti älyllisen kriisin haastamalla perinteiset auktoriteetit. Koska tämä haaste kohdistui itse niihin kriteereihin, joiden perusteella pääteltiin, mitä oli pidettävä totena uskomuksena, tiedon ongelma alettiin kokea erityisen tärkeäksi. Kriisi kärjistyi, kun samanaikaisesti uskonpuhdistuksen kanssa löydettiin muinainen skeptisismi, joka tarjosi suuren määrän merkittäviä argumentteja sen väitteen puolesta, että mitään ei voida tietää varmasti. Michel de Montaignella (1533–1592) oli tärkeä osa muinaisten skeptisten oppien uudelleen herättäjänä. Richard Popkin pitää Montaignen kirjoitusta Apologie ”modernin ajattelun kohtuna, koska se johti pyrkimyksiin joko kumota uusi pyrrhonismi tai löytää jokin tapa elää sen kanssa”. Descartes pyrki kumoamaan pyrrhonisen skeptismin opit ja siten aloitti tämän tulkinnan mukaan modernin filosofian aikakauden. (Harrison 2007: 10.) Vaikka tähän näkemykseen sisältyy osatotuus, se jättää jotakin olennaista huomioimatta: yksi tärkeä tekijä uuden ajattelun kehityksessä oli uusi kiinnostus augustinolaista ihmiskäsitystä kohtaan, joka painotti syntiinlankeemusta ja sen vaikutuksia ihmisen tietoprosesseihin. On totta, että sekä skeptisismi että Augustinuksen ihmiskäsitys johtivat epäilemään inhimillisen tiedon luotettavuutta, mutta ne tarjoavat hyvin erilaisia parannuskeinoja. Skeptikkojen mielestä ihmisen tietämättömyys ei ole seurausta syntiinlankeemuksen aiheuttamasta kosmisesta katastrofista, vaan se kuuluu olennaisesti ihmisluontoon. Niinpä se tulee hyväksyä mielentyyneydellä. Asiaankuuluva reaktio ei ole pyrkimys korjata ihmismielen toiminnan puutteita, jotka ovat luonnostaan rajoittuneita, vaan väistämättömän hyväksyminen, arvostelmista pidättäytyminen, ja sisäisen rauhan edistäminen. Pyrrhonilaiset skeptikot pidättäytyivät arvostelmien tekemisestä saavuttaakseen häiriöttömän mielentyyneyden tilan. Niille, jotka pitivät ihmisen nykyistä tietämättömyyden tilaa syntiinlankeemuksen seurauksena, kertomuksella Aadamin syntiinlankeemuksesta oli kahdenlainen merkitys. Yhtäältä syntiinlankeemus selitti ihmiselämän kurjuuden ja ihmisen taipumuksen virheisiin. Toisaalta Aadamin täydellisyyttä ennen syntiinlankeemusta, mukaan luettuna hänen tietosanakirjamaista tietämystään, pidettiin symbolina ihmisen toteutumattomasta potentiaalista. Tämä toivon täyttämä ja eteenpäin katsova tekijä puuttuu skeptisismistä sekä sen muinaisessa että nykyisessä muodossa. Skeptinen asenne oli yhtenevä klassisen filosofisen ihanteen kanssa, jossa korostettiin mietiskelevää elämää. Ne, jotka ottivat syntiinlankeemuksen vakavasti, olivat sen sijaan motivoituneita pyrkimykseen korjata ja muuttaa synnin epätoivottavia vaikutuksia. Tämä merkitsi sitoutumista aktiiviseen elämään ja energistä osallistumista sekä yhteiskunnallisen että luonnon alueella. Francis Bacon myönsi, että hänen näkemyksillään on jotain yhteistä skeptikkojen näkemysten kanssa, mutta hän lisäsi välittömästi, että skeptikot ”tuhoavat aistien ja ymmärryksen auktoriteetin, kun taas minä kehitän ja tuotan niille apukeinoja”. (Novum Organum 1, § 37; Bacon 1857–74: 4, 53; Harrison 2007: 11, 81.)
