Keskustelu:Kehäpäätelmä

Onko kellään mitään nyrkkisääntöä kehäpäätelmän tunnistamiseen? Joskus jotkin päätelmät haiskahtavat niin vahvasti kehäpäätelmiltä, että niiden voisi melkein vannoa olevan kehäpäätelmiä, mutta sen osoittaminen on aina vaikeaa. Kehäpäätelmän tunnistusmenetelmä olisi ihan kätevä omaakin argumentaatiota analysoitaessa. --Tom Himanen ^(Itkumuuri) 28. joulukuuta 2008 kello 23.35 (EET)

Formaalikieliä (esim. matemaattisia notaatioita) käytettäessä juttu on (ainakin räikeimmillään) yksinkertainen: kun sama merkkijono esiintyy sekä (yhtenä) oletuksena että väitöksenä, niin päättelyn kehämäisyys on ilmeinen. Luonnollisella kielellä kommunikoitaessa sanoisin (ja jotkut muut osaisivat varmaan sanoa enemmän ja paremmin), että kannattanee lähestyä kysymystä koko päättelyn/perustelemisen idean kannalta, jolloin itse asiassa takana on nähdäkseni viime kädessä sellainen todellisuuskäsitys (ontologia), jossa tietoiset ja järjelliset olennot (jollaisina ihmisiä siis pidetään) vaihtavat ajatuksia keskenään. Tällöin perustelujen tarkoituksena on helpottaa keskustelukumppanin tai kuulijakunnan asettumista sille kannalle, jota pyritään edistämään. Kehäpäättelylle on tätä taustaa vasten tarkasteltuna tyypillistä se, että (tarpeeksi) järkevä kuulija huomaa, että perusteltavaa väitettä kohtaan kriittisellä kuulijalla on yhtä painavat tai suorastaan identtiset syyt kriittisyyteen myös itse perustelua kohtaan.

Aiemminkin viittaamani S. I. Hayakawa neuvoo suhtautumaan oman ajattelun kannalta vastakkaiseen väittämään siten, ettei hylkää sitä suoralta kädeltä kokonaan, vaan myöntää sille kokeeksi mielessään pienen todennäköisyyden (esim. että se voi olla totta yhdessä tapauksessa sadasta) ja suostuu sitten kuuntelemaan väitteen tueksi esitetyt perustelut. Jos ne eivät ole hyvät, niin se kokeeksi myönnetty pieni "subjektiivinen todennäköisyys" ei ole perusteluja kuullessa ainakaan suurentunut. Mikäli vikana oli päättelyn kehämäisyys, niin se voi tarkoittaa suunnilleen sitä, että perustelija ei ole saanut juuri muuta aikaiseksi kuin että on toistanut väitettään (kenties jonkin verran erilaisessa ilmiasussa). Toisto voi olla retorinen tehokeino, mutta se ei ole looginen argumentti (minkä myös "skeptikot" ovat todenneet sivustollaan).

Hieman toinen muoto kehäpäättelystä on se, jos perustelu ja perusteltava nojaavat molemmat samaan lähtökohtaan, joka juuri on se, mihin kuulijan kritiikki suuntautuu. Jos esim. demokratian paremmuutta monarkiaan nähden pyrkii perustelemaan sillä, että demokraattisessa prosessissa päätöksentekoon pääsee osallistumaan ja vaikuttamaan useampi ihminen kuin monarkiassa, niin demokratiaa jo valmiiksi kannattaneet kuulijat (ja kenties perustelija itse) voi olla tyytyväinen jo siksi, että aiemmin oli vain "sokeasti uskottu", että tietenkin demokratia on muita parempi hallitusmuoto, koska se kerran on kaikkein paras hallitusmuoto, mutta nyt asialle saatiin vielä tarkempikin perustelu. Jos vastassa kuitenkin on johdonmukaisesti ajatteleva monarkisti, niin hän taas pitää tällaista perustelua tietenkin kehäpäättelynä, hän kun on aivan päinvastaista mieltä, nimittäin että päätökset ovat todennäköisesti parempia, jos ne ovat yhden henkilön tekemiä – tästähän monarkismissa nimenomaan on kysymys. Jos demokratian puolustaja kuitenkin onnistuu monarkistinkin kannalta järkevästi perustelemaan ajatusta, että monenkeskiset päätökset ovat ainakin joissakin suhteissa todennäköisesti parempia kuin yhden henkilön tekemät, päättely lakkaa tämänkin mielestä olemasta kehämäistä (vaikkei hän kantaansa muuttaisikaan).

Kaiken kaikkiaan siis olen siinä käsityksessä, että yleisessä tapauksessa ei ole helppoa lyhyesti, kattavasti, täsmällisesti ja ymmärrettävästi määritellä kehäpäättelyn ydintä, vaikka itse asia intuitiivisesti onkin melko helppotajuisen tuntuinen. Jos asetelma on sellainen, että vastapuolen päätelmä vaikuttaa kehämäiseltä, niin siihen voisi ehkä vastata viittaamalla em. "Hayakawan testiin" ja selittämällä, miksi esitetty perustelu ei tuntunut antavan hyviä syitä väitteen uskottavuuden puolesta. Ei siis tarvinne yrittää todistaa, että kyseessä oli "kehäpäätelmä-niminen perusteluvirhe", vaan riittänee osoittaa syyt, miksei perustelu vakuuttanut (ja miten se liittyi siihen, ettei uskonut perusteltavana ollutta väitettä jo etukäteen). Omia perusteluja voinee vastaavasti "esitestata" pyrkimällä tarkastelemaan niitä (kuunteluhaluiseksi ja loogiseen analyysiin pystyväksi oletetun) vastapuolen silmin.

--Apollos 30. joulukuuta 2008 kello 15.11 (EET)