Konstruktivistinen hermeneutiikka
Konstruktivistinen hermeneutiikka on ei-realistista. Se olettaa, että havainnolla, kokemuksella, tekstillä tai koko todellisuudella ei ole merkitystä ennen kuin ne on tulkittu. Vasta tulkinta luo tai konstruoi merkityksen. Todellisuudella ei ole yhtä ainoaa oikeaa merkitystä, vaan sillä voi olla lukemattomia eri merkityksiä eri tulkitsijoille, joilla on erilaiset taustat ja kiinnostuksen kohteet. Todellisuuden merkitys on tulkitsijan luomus, joka riippuu yksilöllisistä ja kulttuurisista merkityshorisonteista. Kulttuurinen konstruktioprosessi tuottaa kielen, käsitteet ja näkökulman, joiden pohjalta yksilöt rakentavat oman tulkintansa maailmasta. Oikealle tulkinnalle ei ole olemassa objektiivisia kriteereitä.
Ei-realistinen hermeneutiikka
Toiseksi ei-realistisuus merkitsee sitä, että teksti ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Ihminen ei koskaan pääse kosketuksiin itse todellisuuden kanssa, koska hän näkee todellisuuden aina kielen ja käsitteiden läpi. Ihmisen kokemuksessa välittyvä todellisuus on vain tekstien läpi nähtyä ja tulkittua todellisuutta, koska ihminen hahmottaa todellisuutta vain kielellisten erottelujen pohjalta.
Ratkaiseva merkitys ei-realistisen hermeneutiikan kehityksessä oli sveitsiläisen kielitieteilijän Ferdinand de Saussuren (1857-1913) vuosina 1907-1911 pitämillä kielitieteen luennoilla Genevessä. Hän ei koskaan kirjoittanut ajatuksiaan kirjaksi, mutta hänen oppilaansa ja työtoverinsa julkaisivat aineiston nimellä Cours de linguistique générale (1916). Saussuren teoria aiheutti käänteen kielitieteessä. Kun kieltä oli aiemmin pidetty todellisuuden suorana heijastumana, nyt erilaisten todellisuuskäsitysten ajateltiin perustuvan erilaisiin tapoihin käyttää kieltä. Todellisuus ei heijastu inhimillisessä kielessä, vaan ihmisten erilaiset todellisuuskäsitykset perustuvat kielen keinotekoisiin erotteluihin.
Saussurea kiinnosti erityisesti kielijärjestelmä. Hän piti sanoja merkkeinä, jotka eivät viittaa todellisuuteen vaan ihmisten niille antamaan sisältöön. Merkki koostuu kahdesta osasta. Toisaalta sillä on äänteistä tai kirjaimista koostuva asu, 'merkitsijä'. Toisaalta sillä on asiasisältö tai merkitys, 'merkitty'. Merkitsijän suhde sisältöön on sopimuksenvarainen. Niinpä käsitteet eivät eri kielissä vastaa toisiaan. Esimerkiksi ranskan kielen kaksi jokea tarkoittavaa sanaa fleuve ja riviére eroavat merkityksiltään toisistaan siten, että edellinen laskee mereen ja jälkimmäinen ei. Englannin river ja stream puolestaan eroavat toisistaan kokonsa puolesta. Kielen järjestelmässä olennaista on se, miten merkit eroavat toisistaan. Eri kielissä erot määritellään eri tavoin. Welshin kielen sinistä vastaava sana sisältää joitakin sävyjä, jotka suomen kielessä luettaisiin vihreän ja harmaan piiriin kuuluviksi. Welshin kielen käyttäjä hahmottaa siksi värit eri tavoin kuin suomenkielinen. Kielen suorittamat erottelut muodostavat hänen ajatuskehikkonsa, mikä rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan ilmaista omia ajatuksiaan.
Saussuren teoriaa on tulkittu siten, että kieli ei tarjoa meille välinettä, jonka avulla pääsisimme kosketuksiin todellisuuden kanssa. Roland Barthesin (1915-1980) mukaan merkitykset eivät palaudu todellisuuteen vaan kielijärjestelmään. Jacques Derridan mukaan kielen merkit ja ilmaisut eivät anna meille viitteitä todellisuuden luonteesta. Luonnon kokemuksessamme saama järjestys on seurausta kulttuurisesta muokkauksesta. Kokemuksemme pohjana olevat merkitykselliset erottelut eivät heijastele luonnon järjestystä vaan kulttuurin ja kielen luomaa järjestystä. Kun erotamme yhden lintulajin toisesta, linnut muista eläimistä ja eläimet kasveista, ilmaisemme oman kielemme ja kulttuurimme tapaa hahmottaa maailmaa. Kieli perustuu mielivaltaisiin erotteluihin, jotka eivät vastaa todellisuutta. Kielen merkeillä ei ole yhtä selkeää merkitystä eikä niitä voida käyttää puolueettomalla tavalla.
Merkitysten ajatellaan muodostuvan suhteessa ja erotuksena toisiinsa. Esimerkiksi eri värejä kuvaavat käsitteet eivät saa merkitystään ensisijaisesti suhteessa tietynvärisiin esineisiin, vaan "punaisen", "keltaisen" ja "sinisen" merkitykset rakentuvat suhteessa toisiinsa ja perustuvat niiden keskinäiseen erottumiseen. - - Käytämme arkikielessämme jatkuvasti keskinäisiin merkityseroihin perustuvia luokitteluja. Puhumme savolaisista ja hämäläisistä, assistenteista ja professoreista; miehisyydestä ja naisellisuudesta. (Jokinen & Juhila & Suoninen 2000: 20.)
Tulkittava teksti ei siten liity suoraan todellisuuteen, vaan se liittyy ainoastaan tulkitsijan mielessä oleviin toisiin teksteihin. Teksti saa merkityksensä niiden erojen kautta, joilta osin se eroaa muista teksteistä. Niinpä se saa eri merkityksen sen mukaan, mihin muihin teksteihin se liitetään. Tämä taas riippuu siitä, mitä tekstejä liikkuu tulkitsijan mielessä. Kun ihminen etsii sanakirjasta jonkin sanan merkitystä, hän löytää sieltä vain uusia sanoja, jotka puolestaan määritellään taas uusilla sanoilla. Hän ei koskaan löydä kiinnekohtaa minkään sanan merkitykselle. Ihminen ei voi ilmaista aitoja tarkoituksiaan, vaan hänen ilmaisumahdollisuutensa riippuvat kielen tarjoamista vaihtoehdoista. Koska kielen käyttäjä näkee todellisuuden kielen tekemien erottelujen valossa, hän on käyttämänsä kielen vanki silloinkin kun hän tarkkailee "todellisuutta". Hänellä ei ole suoraa pääsyä todellisuuteen ohi käyttämänsä kielen tekemien erottelujen. Siksi hän ei voi koskaan todentaa tekemiensä erottelujen todenmukaisuutta.
Tämän näkemyksen mukaan kieli on syvä ja laaja kuin valtameri ja kielen käyttäjä on kuin uimari, jota aallot ja pinnan alla olevat merivirrat kuljettavat. Kielen käyttäjä ei voi hallita kieltä sen enempää kuin uimari voi hallita valtamerta. Hän voi korkeintaan pysyä pinnalla ja pahimmillaan hän ajautuu voimakkaiden virtojen viemänä ja joutuu aaltojen peittämäksi. (Vanhoozer 1998: 59.)
Tätä ajattelutapaa konkretisoidaan kertomuksella intialaisesta, joka uskoi, että maailma lepää kamelin selässä. Kun häneltä kysyttiin, minkä päällä kameli sitten seisoo, hän totesi, että "se on kameleita loppuun saakka". Inhimillinen ajattelu, havainto ja tieto lepäävät kielen käyttämien merkkien varassa, mutta nämä merkit puolestaan eivät lepää minkään varassa.
Ihminen ei voi vapaasti ilmaista itseään, koska hän on riippuvainen tarjolla olevista kielen ilmaisuista ja säännöistä. Hän voi sanoa ainoastaan sen, minkä kielen järjestelmä sallii. Kirjan kirjoittajan aikomukset ja tarkoitukset eivät riitä selittämään kirjan tekstin saamaa muotoa. Kirjassa ei tule niinkään esille sen kirjoittajan oma ääni kuin kaikkien niiden tekstien ääni, jotka ovat vaikuttaneet kirjoittajaan. Kirjoittaja pystyy parhaimmillaan yhdistelemään näitä tekstejä toisiinsa. Hän ei pysty omaehtoisesti hallitsemaan tekstin saamaa muotoa, vaan hän joutuu toimimaan tarjolla olevien tekstien ja kielellisten erottelujen ehdoilla.
Usko siihen, että yhtä oikeaa merkitystä ei ole olemassa, liittyy luonnostaan käsitykseen, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tulkinnan menetelmää. Ei ole mitään objektiivista tapaa päästä selville todellisuuden tai tekstin merkityksestä. Niinpä tekstin merkitystä ei voi siirtää opetuksen kautta. Kulttuurin välittäminen on aina sen muuttamista ja luomista.
Ei-realistisuudesta ja relativismista seuraa, että tulkitsija on vapaa luomaan todellisuuden mielensä mukaan. Jotkut konstruktivistit seuraavat Nietzscheä siinä, että ihminen on vapaa keksimään uudenlaisia kielellisiä erotteluja, kategorioita ja malleja maailman tulkitsemiseksi. Ihminen voi muokata maailman mielensä mukaiseksi sen sijaan, että hän itse mukautuisi valmiina annettuun maailmaan. Kielestä tulee keino, jonka avulla ihminen pakottaa maailman alistumaan tahtoonsa. Ihminen ei ole kielen vanki vaan sen kanssaluoja.
Objektiivinen kuvaus on Nietzschen mukaan mahdotonta jopa tieteessä, sillä tieteellinen kuvaus toteutetaan aina jostakin näkökulmasta. Siksi "objektiivisen" kuvaileva asenne merkitsee, että ihminen antaa muiden asettamien näkökulmien hallita itseään. Kuvastavan hengen leimaamaa tieteellistä, taiteellista ja moraalista asennetta Nietzsche pitää tahdon herpaantumisena. Suurin osa siitä, mikä asettuu näytteille "objektiivisuutena", "tieteellisyytenä", "taiteena taiteen vuoksi" on vain tahdon herpaantumista. (Nietzsche 1984: 208.) Objektiivinen ihminen on todella kuvastin: tottunut alistumaan kaiken edessä, mikä tahtoo tulla tiedetyksi, ainoana mielihyvänään se, minkä tietäminen, "heijastaminen" suo. (Nietzsche 1984: 207.) Luovat tahtoihmiset eivät tyydy pelkästään kuvailemaan todellisuutta. He pyrkivät muokkaamaan todellisuuden tahtonsa mukaiseksi.
Tulkinta ja todellisuus
Radikaalin konstruktivistisen hermeneutiikan kaksi pääsuuntausta ovat postmoderni ja uuspragmatistinen hermeneutiikka. Jacques Derrida (1930-) on postmodernismin ja Richard Rorty (1931-) ja Stanley Fish uuspragmatismin tunnetuimpia edustajia. Derrida hylkää ajatuksen, että puhe, tekstit ja opetus kertoisivat meille jotakin siitä, millainen maailma on. Ihmisellä ei ole intuitiivista kosketusta todellisuuteen. Todellisuus ei ole millään tavalla läsnä ihmisen tietoisuudessa. Derridan mukaan "tekstin ulkopuolella ei ole mitään". Jopa luonnolliset esineet ja oliot "kirjoitetaan" tai luokitellaan jonkin kielellisen järjestelmän mukaisesti. Kaikki tiedostaminen tapahtuu merkkien välityksellä, jotka muodostavat keinotekoisia erotteluja ja vastakkainasetteluja eikä ihminen koskaan vapaudu merkkien vankeudesta. Puhe luo maailman, jota se kuvaa. Ennen kuin kieli luo merkityksen, ei ole olemassa puheen kohteena olevaa asiaa. Kun puhumme pöydistä ja tuoleista, emme kerro jotakin maailmasta vaan omista ajatuksistamme. Ihminen näkee maailman tietynlaisena, koska hän puhuu siitä tietyllä tavalla. Jos hän käyttäisi erilaisia käsitteitä puhuessaan maailmasta, maailma myös näyttäisi erilaiselta.
Oppijan tulisi tarkkailla, millä tavalla kieli itse hallitsee todellisuuden tulkintaa ja rajoittaa ja ohjaa ilmaisumahdollisuuksia. Tätä kielen rajoittavuutta nimitetään tekstuaalisuudeksi. Kaikki tulkinta on tekstuaalista sikäli, että se on osa suurempaa merkitys- ja kielijärjestelmää. Kielen järjestelmä ei ole pysyvä, vaan se muuttuu koko ajan ja vaihtelee kielen kehityksen mukana. Siksi kielen järjestelmä ei tarjoa pysyvää lähtökohtaa todellisuuden tulkinnalle. Todellisuus voidaan ymmärtää monilla eri tavoilla erilaisista lähtökohdista käsin. Sama sana saa eri merkityksen, kun se sijoitetaan eri yhteyteen. Kielen kehittyessä sanojen merkitykset muuttuvat ja niiden asema kielen järjestelmässä vaihtuu. Kun todellisuutta tulkitaan kielen uudessa kehitysvaiheessa, se saa välttämättä uuden merkityksen uudessa yhteydessä. (Derrida 1976: 158-165; Gallgher 1992: 279-280) Silti jokainen tulkinta rajoittaa tekstin epäyhtenäisyyttä, vaikka dekonstruktio pyrkii rajoittamaan sitä vähemmän kuin perinteiset tulkinnat tai ainakin tekemään sen tietoisesti.
Dekonstruktio
Postmoderni hermeneutiikka painottaa modernin ajattelun ja käytännön purkamista (dekonstruktiota) ja ristiriitojen paljastamista. Niinpä postmoderni hermeneutiikka ei pyri tekstin rekonstruktioon, sen uudelleen rakentamiseen, vaan sen dekonstruktioon, sen purkamiseen. Teksti on ensin hajotettava osiinsa, että se voitaisiin uudestaan koota näistä osista luovalla tavalla. Dekonstruktio kuorii pois tekstin historialliset, ideologiset ja retoriset kerrokset ja paljastaa sen keinotekoisen kielellisen luonteen ja romahduttaa sen sisältä käsin. Tekstillä tai todellisuudella ei ole mitään yhtenäistä merkitystä, ja tämä on tuotava esille dekonstruktiossa.
Aikaisempia tulkintoja ei omaksuta sellaisenaan, vaan tekstin annetaan tuottaa uusia merkityksiä ja uusia ajatuksia ohjaamattomasti. Oppija vapautetaan konstruoimaan omia tiedollisia rakenteitaan vapaana perinteen ja opetussisältöjen tuomista rajoituksista. Näin tarjotaan ponnahduslauta luoville tiedollisille konstruktioille. (Caputo 1987: 150; Gallagher 1992. 278). Olennaista ei ole ymmärtää tekstiä niin kuin se on kirjoitettu vaan saada siitä herätteitä uusiin ajatuksiin ja luoviin oivalluksiin. Jokainen teksti tuottaa tällä tavalla lukemattoman määrän erilaisia tulkintatapoja.
Oppijan on avauduttava tekstille voidakseen avata tekstin muodostaman merkitysjärjestelmän ja tuottaa sen uudessa muodossa. Tarkoituksena ei ole pelkästään toistaa, mitä teksti sanoo eikä myöskään sanoa mitä tahansa mielivaltaista, vaan tuottaa jotakin uutta tekstin tarjoamien mahdollisuuksien pohjalta. Tavanomainen tulkinta helposti toistaa sellaisenaan tekstin taustalla olevan maailmankatsomuksellisen viitekehyksen, joka on kaiken ymmärtämisen taustana. (Gallagher 1992: 281-282). Dekonstruktion pyrkimyksenä on purkaa tämä maailmankatsomuksellinen viitekehys. Kuitenkaan Derridan mielestä täydellinen vapautuminen ei ole mahdollista, koska dekonstruktio tapahtuu aina jossakin maailmankatsomuksellisessa suhteutuskehikossa. (Derrida 1976: 14)
Ei ole mitään tapaa antaa ehdotonta oikeutusta tulkinnan lähtökohdalle. Teksti on avoin järjestelmä, joka tuottaa monia eri merkityksiä. Siksi tulkitsija ei saa rajoittua yhteen merkitykseen, vaan hänen tulee ottaa huomioon monia eri mahdollisuuksia. (Derrida 1976: 161) Koska on monia eri mahdollisuuksia, mitään tiettyä merkitystä ei voida todistaa oikeaksi. Tekstin on oltava samalla sekä suojakaide että kuilu. Sen on vältettävä sekä kaavamainen toistaminen että mielivaltaisuus. (Gallagher 1992: 283)
Tulkinta ja valta
Tulkinta on vallankäyttöä, koska eturyhmät ajavat asioitaan vakiintuneiden tulkintojen ja niiden varaan rakentuvien merkitysjärjestelmien tarjoamien ilmaisumahdollisuuksien avulla. Tulkinnan luonne vallankäyttönä korostuu, jos kaikki ohjataan antamaan tekstille sama tulkinta. Kun teksti luetaan tietyn maailmankatsomuksen mukaisesti ja siinä nähdään puolustus tietylle käsitykselle maailmasta, sitä käytetään perustana tietynlaiselle yhteiskunnalliselle ja poliittiselle järjestykselle. Tällaisen yhtenäisen tulkinnan puolustaminen salaa tekstin moninaisuuden ja epäyhtenäisyyden. (Derrida 1978: 37)
Tulkinnan saama valta-asema on mahdollista purkaa, kun osoitetaan, että todellisuutta voidaan tulkita aivan eri tavoin, että se voi saada aivan erilaisen merkityksen eri tulkitsijoiden mielessä. Tulkinnan taustalla vaikuttavien valtasuhteiden tiedostaminen ei kuitenkaan vapauta niistä. Ihminen on aina sidottu perinteeseen, koska hän käyttää kieltä, joka on muotoutunut perinteen kautta. Tätä sitoutumista ei voida poistaa, vaikka se tiedostettaisiin. Vaikka ihminen pohtisi niitä eri tapoja, joilla hän on sidottu perinteeseen ja kulttuuriseen ympäristöönsä, hän ei pysty vapautumaan tästä sidonnaisuudesta. Tässä suhteessa Derrida on eri mieltä kuin Habermas ja kriittinen koulukunta. (Gallagher 1992: 285)
Postmodernismin tarkoituksena on hajottaa itsestään selvinä pidettyjä uskomuksia, joita käytetään haluttaessa antaa oikeutus modernille länsimaiselle kulttuurille. Erityisesti postmodernismi arvostelee uskomuksia, jotka koskevat totuutta, tietoa, valtaa, minuutta ja kieltä. (Flax 1990: 41-42; Toiskallio 1993: 37)
Konstruktivistisen hermeneutiikan kritiikkiä
Donald Davidsonin mukaan todellisuus ei voi olla riippuvainen käsitejärjestelmästä, koska on olemassa vain yksi todellisuus. On mielekästä ajatella, että eri ihmiset kokevat saman todellisuuden eri tavoilla, mutta ei ole mielekästä ajatella, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa. Koska eskimoiden kieli tarjoaa useampia tapoja puhua lumesta kuin suomen kieli, eskimot pystyvät tekemään hienovaraisempia erotteluja lumen osalta kuin suomalaiset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lumi olisi erilaista näissä kahdessa kulttuurissa. Eskimot vain pystyvät puhumaan lumesta monipuolisemmin ja käytännössä suhteutumaan siihen hienovaraisempien erottelujen pohjalta. Vaikka todellisuutta koskevat käsityksemme ovat osittain omaa luomustamme, näiden konstruktioiden totuus riippuu siitä, miten hyvin ne vastaavat todellisuutta, joka on olemassa riippumatta käsityksistämme.
Kuinka voimme edes tietää, että jollakin on erilainen käsitejärjestelmä, jos olemme täysin sidottuja omaan käsitejärjestelmäämme? Sanoessamme, että toisen ihmisen käsitykset ovat niin erilaisia, ettei niitä voida edes verrata omiimme, edellytämme tuntevamme hänen käsityksensä ja tietävämme niiden olevan erilaisia. Jos pystymme suorittamaan tällaista vertailua, silloin emme ilmeisesti olekaan täysin sidottuja omaan käsitejärjestelmäämme, tai sitten käsityksemme eivät ilmeisesti olekaan täysin erilaisia. Ihmiset, joilla on erilainen käsitejärjestelmä, pystyvät useinkin ymmärtämään toisiaan ja jopa saavuttamaan yksimielisyyden.
Vaikka käsitejärjestelmät eroavat toisistaan, niitä voi verrata toistensa kanssa ja korjata toistensa avulla. Vaikka emme tuntisikaan maailmaa irrallaan sitä koskevista tulkinnoistamme, tämä ei merkitse, että maailma olisi yhtä kuin sitä koskeva tulkintamme. Jos se olisi, tulkintamme eivät koskaan muuttuisi eikä niitä koskaan menestyksekkäästi ja vakuuttavasti kumottaisi; mutta ne muuttuvat, kun muutamme ja kehitämme teorioitamme muuttuvan kokemuksemme myötä. (Dasenbrock 1993: 29). Jos tulkinta riippuisi pelkästään tulkitsijoiden viitekehyksestä, tulisi vaikeaksi selittää, miksi joissakin yhteiskunnissa on kiellettyjä kirjoja. Jos kirjojen merkitys olisi kokonaan lukijoiden luomusta, yhteisö voisi luottavaisesti antaa jäsentensä lukea mitä tahansa ilman että sen tarvitsisi pelätä heidän saavan "vääriä" vaikutteita.
Se, että katsomme mailmaa kieleen sisältyvien erottelujen läpi ei välttämättä estä meitä saamasta luotettavaa käsitystä maailmasta. Kielen tekemät erottelut voivat olla apuväline, jonka avulla pystymme paremmin ja tarkemmin hahmottamaan maailmaa. Kaikki riippuu siitä, miten oikeaan osuvia nämä erottelut ovat ja miten jäsentyneen kuvan todellisuudesta ne auttavat meitä muodostamaan. Jos havainnot tarjoavat meille välittömän kosketuksen todellisuuteen, todellisuus pääsee vaikuttamaan kielen tekemien erottelujen kehittymiseen ja tarjoaa kosketuspinnan eri erottelujen osuvuuden arvioimiseen.
Derrida ei tee eroa tosiasian ja puheessa ilmaistun merkityksen välillä. Tämä johtuu hänen olettamuksestaan, että meillä ei ole mitään tapaa saada tietoa tosiasioista. Ainoa mistä voimme jotakin tietää, ovat ne merkitykset, joita käytämme puheessa. Nicholas Wolterstorff kritisoi Derridan ajattelua seuraavaan tapaan: Ajatellaan maailmaa ennen kuin ihmiset alkoivat puhua dinosauruksista. Derridan väitteestä näyttäisi seuraavan, että dinosauruksia ei ollut olemassa ennen kuin ihmiset alkoivat puhua niistä. Dinosaurukset ovat vain yksi ilmaus tavastamme puhua menneisyydestä. Tämä esimerkki osoittaa, että Derridan maailmankuva antaa inhimilliselle kielelle liian hallitsevan aseman.
On tietysti hyvä, että ihmiset ovat luovia ja tuotteliaita. Sekin on hyvä, että syntyy uusia ajatuksia ja että kokeilemme uusia ideoita todellisuuden tulkitsemiseksi. On kuitenkin mielekästä pitää erillään tavat käsitteellistää todellisuutta ja itse todellisuus. Samoin on pidettävä erillään ajatukset, joita teos lukijassa synnyttää, ja se, mitä teos pyrkii sanomaan. Ihmisten välinen viestintä ja toisen kunnioittaminen edellyttää, että kuuntelen, mitä toisella on sanottavana, enkä pelkästään käytä hänen sanomisiaan välineenä uusien ajatusten tuottamiselle. On tietysti hyvä, jos se, mitä hän sanoo, tuottaa jonkin uuden ajatuksen mielessäni, mutta minun täytyy silti pitää erillään nämä kaksi asiaa: se mitä hän sanoo ja ajatukset, jotka se minussa herättää.
Konstruktivistisen hermeneutiikan korostus, jonka mukaan puheen tai tekstin ymmärtäminen alkuperäisessä merkityksessään ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa, voi pahimmillaan johtaa puheen merkitysulottuvuuden aliarvostamiseen siinä määrin, että hallitsevaksi tulee sanojen muut vaikutusulottuvuudet. Tätä puolta ongelmasta pohtii Cambridgen yliopiston kirjallisuuden professori George Steiner analysoidessaan Martin Heideggeria, jota voidaan perustellusti pitää dekonstruktiviisen hermeneutiikan isänä. Heidegger käyttää sanoja näennäisen mielivaltaisesti. Hänen käyttämänsä sanat ovat usein yksinkertaisia, mutta niiden merkitykset saattavat olla melkein kokonaan hänen itsensä luomia. Heidegger käyttää sanoja niin poikkeavassa merkityksessä, että hänen filosofisesta puheestaan tulee idiolektia, yksilön yksityistä kieltä. Samalla Heidegger kuitenkin pyrkii esittämään sanomansa jossakin mielessä yleispätevänä. Seurauksena on, että joidenkin tutkijoiden mielestä "Heideggerin teksti on usein outoa ja läpitunkematonta, jopa oudompaa ja käsittämättömämpää kuin vaikeimpienkin Heideggeria edeltäneiden mystikkojen ja metafyysikkojen teksti" (Steiner 1997: 39).
Voidaan jopa sanoa, että Heidegger ei ehkä tarkoittanutkaan tekstejään ymmärrettäviksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Heideggerin tyyli on kauhistus hänen vastustajilleen, joille se ei ole muuta kuin "räiskyvää ja käsittämätöntä slangia" ja "teeskennellyn syvällisyyden sekamelskaa" (Steiner 1997: 40). Hänen teksteillään on usein kuitenkin suuri vaikutus lukijoihinsa. Heideggerin kannattajiin mestarin kielenkäytöllä on hypnoottinen vaikutus. Se kirjaimellisesti loihtii lukijansa saaden muiden filosofien proosan ja jopa nykyisten runoilijoiden kielen vaikuttamaan ontolta. Heideggerin leikki sanojen salatuilla merkityksillä, hänen rytmikkäät lauseensa - - tuntuvat yhtä aikaa selkeiltä ja lumoavilta - -. (Steiner 1997: 40.)
Tekstin näennäinen selkeys ja kirkkaus on kuitenkin harhaanjohtavaa. "Monet saksaa äidinkielenään puhuvat ja filosofisestikin oppineet henkilöt pitävät useita kohtia Heideggerin teksteissä käsittämättöminä. He eivät kirjaimellisesti sanottuna saa selvää siitä, mitä Heidegger on sanomassa, tai siitä, onko hän ylipäätään sanomassa mitään." (Steiner 1997: 41.) Heideggeria on syytetty järjenvastaisuudesta ja "johdonmukaisen ajattelun hypnoottisesta tuhosta" (mt. 14). Heideggerin "ymmärtäminen" merkitsee astumista vaihtoehtoisen merkityksen ja olemisen avaruuteen.
Heideggerin tekstit eivät ensisijaisesti vaadi "ymmärtämistä". Ne vaativat "kokemista", koetun outouden hyväksymistä. Heideggerin tekstit vaativat meitä pidättäytymään tavanomaisen logiikan ja kieliopin vaatimuksista, jotta voisimme "kuulla", "seisoa valossa" - keskeisiä heideggerilaisia termejä. - - Heidegger toimii rationaalisen puheen ja "jonkin muun" välisellä hämärällä ja varjoisalla alueella. (Steiner 1997: 41-42.)
Kun sanat alkavat vaikuttaa enemmän luomansa tunnelman tai vaikutelman kuin viestimänsä merkityksen välityksellä, tullaan alueelle, jota on pidetty yhtymäkohtana Heideggerin ja Hitlerin välillä. Hitlerin valtava voima puhujana perustui osittain tietynlaiselle tavalle käyttää kieltä ja lumota kuulijansa. Heideggerin teksteillä ja puheilla on samanlainen kyky saattaa kuulijat haltioihinsa tavalla, joka ei riipu sanoman ymmärtämisestä. (Steiner 1997: 24.) Joutuuko dekonstruktiivinen hermeneutiikka kaltevalle pinnalle, joka viettää mielivaltaisesta sanaleikistä kohti propagandaa, kun merkitykset tulevat yhä hämärämmiksi ja väliaikaisemmiksi?
Heideggerin ajattelu tuo esille myös toisen ongelman: konstruktivistinen viitekehys ei tarjoa riittävää perustaa oppimisen hermeneuttisen tason edellyttämälle eettiselle ulottuvuudelle. Puhujan on ilmaistava ajatuksensa avoimesti, rehellisesti ja perustellusti ja tulkitsijan on pyrittävä tekemään oikeutta tekstin merkitykselle. Ilman eettistä perustaa hermeneuttiselta työskentelyltä puuttuu pohja. Heideggerin ajattelu sisältää nerokkaita tieto-opillisia, fenomenologisia ja esteettisiä huomioita, mutta se ei sisällä minkäänlaista etiikkaa eikä siitä voida johtaa etiikkaa. Hän keskittyy kokonaan "olemisen ajatteluun" ja sivuuttaa kuvailevan, arvottavan tai selittävän "käyttäytymisen ajattelun".
Niinpä Heideggerin dekonstruktiivista hermeneutiikkaa on kritisoitu eettisen näkemyksen puutteesta. Steinerin mukaan Heideggerin valtavasta kirjallisesta jäämistöstä puuttuu kokonaan yksi tietty käsite: pahan käsite (paitsi sikäli kuin luonnon pilaamista voidaan pitää jonakin erittäin kielteisenä). Heidegger pyrkii elämään hyvän ja pahan tuolla puolen, ilman hyvän ja pahan kategorioita. Juuri tämä rampautti hänen ihmisyytensä. Siksi hän ei koskaan pystynyt käsittelemään natsismin ja tuhoamisleirien ongelmaa eikä omaa osuuttaan natsipuolueen jäsenenä ja Hitlerin ihailijana. (Steiner 1997: 24, 30-31.)
Kooste
Konstruktivismi on oikeassa, että oppimisessa on hermeneuttinen ulottuvuus. Oppiminen sisältää tulkintaa. Sen ei-realistinen ja relativistinen hermeneutiikka vie kuitenkin pohjan tulkinnan tiedolliselta merkitykseltä. Oppimisesta tulee konstruointia, kohteen tulkitsevaa luomista ilman selvää kohdetta ja ilman selviä kriteereitä tulkinnan tiedolliselle pätevyydelle. Oppimiseen sisältyy kuitenkin käsitys tiedollisesta tai taidollisesta edistymisestä, eikä edistymisestä ole mahdollista puhua ilman selviä kriteereitä. Siksi oppimisen teoria edellyttää realistista hermeneutiikkaa.
