Frederick Suppe

Frederick Suppe (s. helmikuu 22, 1940 Los Angelesissa, Kaliforniassa) on filosofian emeritusprofessori Marylandin yliopistossa. Hän on tehnyt merkittävää työtä tieteenfilosofiassa.

Hän väitteli filosofian tohtoriksi Michiganin yliopistossa ja hänen erikoistumisalueensa ovat tieteenfilosofia, tietoteoria, metafysiikka ja filosofinen teologia.

Hänen merkittävät teoksensa tieteenfilosofian alueella ovat Suppe, Frederick, toim. (1977), The Structure of Scientific Theories. ja (1989), The Semantic Conception of Theories and Scientific Realism.

Kritiikki eliminatiivista materialismia kohtaan

Suppe (1996: 294–295) kritisoi eliminatiiviselle materialismille ominaista pyrkimystä palauttaa koko todellisuus aineellisiin tekijöihin. Hän pitää sitä yhtenä ilmauksena tieteisuskosta. Eliminatiivisen materialismin puolesta esitetyt argumentit kertovat aina saman kertomuksen. Ne olettavat, että korkeammalle tasolle A kuuluvat asiaintilat, oliot, tapahtumat ja prosessit vastaavat jollakin tavalla alemman tason B asiaintiloja, olioita, tapahtumia ja prosesseja. Esimerkiksi ihmisen ajattelu on yhteydessä aivojen toimintaan.

Näihin argumentteihin liittyy yleensä jokin rakenteellisesti pelkistävä ja hajottava analyysi siitä, mitä tapahtuu korkeammalla tasolla A. Kun tämä ”pelkistys” on suoritettu, väitetään, että koska kaikkia tason A ilmiöitä vastaavat jotkin tason B ilmiöt tai ne ovat pelkistettävissä tason B rakenteisiin, ainoastaan tason B rakenteet ovat todellisia. Koska ihmisen ajattelua vastaavat jotkin ihmisaivojen biologiset prosessit, ajattelu on pelkkää biologiaa.

Suppen mukaan tällaiset argumentit eivät ole päteviä ilman lisäoletuksia. Ne ovat päteviä ainoastaan, jos lisäksi oletetaan, että pelkästään alemman tason tekijät ovat todellisia tilanteessa, jossa onnistutaan osoittamaan vastaavuussuhteita tasojen välillä. (Ja jopa ne saattavat osoittautua epätodellisiksi, kun tämä sama prosessi toistetaan, jos löytyy vielä alempi taso, johon kyseisen tason ilmiöt voidaan pelkistää.) Suppen mukaan tällaiset argumentit ovat kuitenkin vain kehittyneitä tapoja, joilla materialistisen vakaumukset omaavat tutkijat voivat levittää omia todellisuuden perimmäistä luonnetta koskevia ennakkoluulojaan. Kohdatessamme todisteluja vastaavuussuhteista, on yhtä oikeutettua päätellä joko, että olemme löytäneet joitakin mielenkiintoisia tosiasioita todellisista ilmiöistä eri tasoilla, tai että ainoastaan alemman tason ilmiöt ovat todellisia, tai että ainoastaan korkeamman tason ilmiöt ovat todellisia. Se, mitä kukin valitsee, riippuu filosofisista ennakkoluuloista tai ennakko-oletuksista. Mikään käsiteltävistä asiaintiloista ei suosi yhtä vaihtoehtoa toisten kustannuksella, jollei oleteta joitakin edeltäviä filosofisia sitoumuksia.

Voimme ajatella esimerkiksi oletusta, että neurologinen todistusaineisto todistaa, että aivot ruumiillisena todellisuutena ovat todellisuutta, mutta mieli tai henkinen puoli jää kyseenalaiseksi. Niinpä todistuksen taakka on oletettavasti niillä, jotka haluavat asettaa mielen aivojen yläpuolelle. Suppe on kuitenkin eri mieltä:

Enkeleitä koskeva teologinen tutkimus opettaa, että enkelit ovat hengellisiä olentoja, jotka väliaikaisesti voivat saada fysikaalisia ominaisuuksia. Ei ole mitään ilmeistä syytä olla laajentamatta tätä todellisuuskäsitystä ihmisiin olettamalla, että ihmiset ovat hengellisiä olentoja, joiden täytyy maanpäällisen olemassaolonsa aikana omata fysikaalisia ominaisuuksia, mutta muuten ei tarvitse. Vaikka oletankin, että tällä ehdotuksella voi olla todellista arvoa, käytän sitä tässä yhteydessä vain osoittaakseni, että on olemassa mielekkäitä vaihtoehtoja yleiselle mieli-ruumis dualismille, monismille jne. Niinpä voidaan asettaa kyseenalaiseksi materialismin oletettu paremmuus sen vaihtoehtoihin nähden. (Suppe 1996: 295.)

Vaikka reduktionismi on tavallista tieteenfilosofiassa, sitä ei voida perustella tieteellisesti. Se on luonteeltaan filosofinen tai maailmankatsomuksellinen oletus, joka ylittää sen, mitä tiede voi saada selville. Fysikalismi uskoo siihen, että koko todellisuus on perimmäiseltä olemukseltaan fysikaalista. Tämän oletuksen mukaan fysikaalinen todellisuus ei ole olemassaolonsa suhteen riippuvainen Jumalasta. Tässä mielessä fysikalismi on uskonnollinen uskomus, koska se antaa fysikaaliselle todellisuudelle jumalallisia ominaisuuksia kuten itseriittoisuuden.

Fysikaalinen reduktionismi ei onnistu tekemään oikeutta ihmiselämän koko rikkaudelle. Monia luonnon ja ihmiselämän ulottuvuuksia ei ole mahdollista palauttaa fysiikkaan. Merkitys, kauneus, rakkaus, totuus, hyvä, paha, tietoisuus ja monet muut ihmiselämän ulottuvuudet ovat sellaisia, ettei niitä onnistuta pelkistämään fysikaalisten tekijöiden vuorovaikutukseksi.

Jumalaa koskevan havaintotiedon merkitys

Suppen mukaan Jumalaa koskeva havainto voi muodostaa oikeutuksen uskonnollisille uskomuksille.

Se, mitä tieteessä voidaan havaita, ei rajoitu siihen, mitä voimme nähdä paljaalla silmällä. Se koostuu kaikesta, minkä kanssa voimme olla sopivalla tavalla vuorovaikutuksessa maailmassa vallitsevien säännönmukaisuuksien pohjalta. Monet uskonnolliset väitteet eivät ylitä sitä, minkä voimme suoranaisesti havaita. Sillä aivan ilmeisesti monet meistä todella koemme Jumalan. Emme ehkä näe Jumalaa, mutta me havaitsemme Jumalan läsnäolon elämässämme. – – Varmin perusta ontologiselle sitoumukselle on kokemus sitoumuksen kohteesta. Tällainen kokemus on asiaankuuluva oikeutus kristityn ontologiselle sitoutumiselle Jumalaan. (Suppe 1996: 289–290.)

Havainnoissa käytetään hyväksi säännönmukaisuuksia, joiden pohjalta on mahdollista olla vuorovaikutuksessa havainnon kohteiden kanssa. Havaintojen pohjana olevat säännönmukaisuudet ovat luonnollisia, sikäli kuin ne ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan. Mutta havaintojen pohjana voi olla myös yliluonnollisia säännönmukaisuuksia, jotka liittyvät Jumalan toimintaan. Niinpä havainnot voivat olla luonnollisia tai yliluonnollisia. (Suppe 1996: 290.)

Frederick Suppe lainaa tässä yhteydessä veljensä, geologi John Suppen kirjoitusta Jumalan havaitsemisesta:

On olemassa useita eri tapoja, joilla kristityn tieto voi perustua havaintoihin. Voimme esimerkiksi johtaa Jumalan ominaisuuksia luonnollisen maailman ominaisuuksista. – – luonnollisen maailman havaitseminen ei ole kovin suora ja täsmällinen Jumalaa koskevan informaation lähde. Emme pystyisi alkuunkaan johtamaan kristillisten tietoväitteiden koko rikkautta luontoa koskevien havaintojen pohjalta. Luonto ei ole täysin merkityksetön, mutta se ei ole erikoisen tehokas tapa tutkia Jumalaa. Se on liian epäsuora. Saadaksemme täsmällistä tietoa Jumalasta meidän on oltava Jumalan kanssa mahdollisimman suorassa vuorovaikutuksessa. (J. Suppe 1992: 8.)

Niinpä luonnollisten säännönmukaisuuksien varaan rakentuva vuorovaikutus tarjoaa meille vain rajoitetusti tietoa Jumalasta. Se on sama kuin yrittäisi oppia tuntemaan Jumalan tutkimalla hänen jalanjälkiään tai sormenjälkiään. Meillä on paljon paremmat mahdollisuudet saada tietoa Jumalasta, jos tukeudumme yliluonnollisiin säännönmukaisuuksiin, joiden kautta Jumala on suoranaisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Koska Jumalan toiminta on yliluonnollista, riittävä tieto Jumalasta välittyy yliluonnollisten säännönmukaisuuksien avulla.

Ajattele kolmea mahdollista teologista väitettä: (1) Jumala on olemassa, ja hän on vuorovaikutuksessa ja kommunikoi ihmisten kanssa. (2) Jumala on olemassa, mutta hän ei ole vuorovaikutuksessa. (3) Jumala ei ole olemassa. On selvää, että ainoastaan ensimmäisessä tapauksessa meillä on mitään mahdollisuuksia saavuttaa rikasta ja yksityiskohtaista tietoa Jumalasta. Kahta muuta tapausta – että Jumala on olemassa, mutta vaikenee, tai että Jumala ei ole olemassa – on mahdotonta seurauksiltaan erottaa toisistaan. Niinpä jos haluamme pohtia mahdollisuutta, että Jumala on olemassa, meidän täytyy vakavasti pohtia väitettä, että Jumala on vuorovaikutuksessa ja kommunikoi meidän kanssamme. Muussa tapauksessa olemme käytännöllisiä ateisteja.

Niinpä joudumme alueelle, joka tekee monet älymystön edustajat ja jopa monet kristityt vaivautuneiksi – yliluonnollisen alueelle. Jumalan vuorovaikutus meidän kanssamme tunnistettavilla tavoilla on aina jossakin mielessä yliluonnollista. Jos yliluonnollinen saa sinut tuntemaan olosi epämukavaksi, voit unohtaa Jumalaa koskevan tiedon. Jos et pidä elektromagneettisesta säteilystä, voit unohtaa tähtitieteen. Se että yliluonnollinen on otettava vakavasti, jos haluamme puhua Jumalasta, ei tarkoita, että avaisimme rajoittamattomien kummallisuuksien Pandoran laatikon. Vähimmäisvaatimus on yksinkertaisesti se, että Jumalan ja ihmisen välillä vaihdetaan informaatiota tavoilla, jotka ovat tunnistettavissa. Se että informaatio voidaan tunnistaa Jumalalta tulleeksi, edellyttää, että se on jossakin mielessä yliluonnollista. Jos olemme vakavasti kiinnostuneita Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta, meidän täytyy olla avoimia sille, että Jumala vastaa rukouksiin, että Jumala puhuu inhimillisen kielen välityksellä meille ja meidän kauttamme, että Jumala toimii erityisellä tavalla luonnon kautta ja jopa että Jumala tulee ihmiseksi. Muussa tapauksessa Jumalaa koskevan tietomme puute yksinkertaisesti seuraa siitä, että ennakko-oletuksemme sulkevat pois mahdollisuuden, että Jumala kommunikoi ja on vuorovaikutuksessa meidän kanssamme. (J. Suppe 1992: 8.)

Jos pitäydymme valistuksen ajan vaatimukseen, että Jumalasta on saatava täsmällistä tietoa luonnollisen todellisuuden havainnoinnin pohjalta, silloin hylkäämme Suppen (1996: 291) mukaan Jumalan todellisuuden jo ennakko-oletusten tasolla. Koska Jumala on todellinen ja koska hänestä on mahdollista saada havaintotietoa ja hänen kanssaan on mahdollista olla kokemuksellisessa vuorovaikutuksessa, ontologinen sitoutuminen Jumalan olemassaoloon ei edellytä yhtään enempää uskoa kuin ontologinen sitoutuminen tieteen kuvaamiin asiaintiloihin ja prosesseihin. ”Kristityn ontologinen sitoutuminen Jumalaan perustuu hänen kokemukseensa Jumalasta, samalla tavalla kuin ontologiset sitoumukset tieteessä perustuvat tieteellisiin havaintoihin.” (Suppe 1996: 291–291.)