Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus

Raamatun tieteellistä tutkimusta on parin vuosisadan ajan hallinnut historiallis-kriittinen tutkimus. Historiallis-kriittistä tutkimusta voidaan toteuttaa joko naturalistisen tai supranaturalistisen tutkimusohjelman pohjalta. Tutkimusohjelmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä niiden tietolähteiden yhdistelmää, jotka hyväksytään tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Naturalistinen tutkimusohjelma jakautuu heikkoon ja vahvaan naturalistiseen lähestymistapaan. Vahvan naturalismin mukaan Jumala ei voi puuttua historian kulkuun. Heikon naturalismin mukaan emme voi saada tietoa Jumalan toiminnasta historiassa. Tutkimusohjelman osalta ei ole eroa ideologisesti sitoutuneen vahvan naturalismin ja siitä etäisyyttä ottavan heikon naturalistisen lähestymistavan välillä, koska kumpikaan ei hyväksy Jumalan ilmoitusta tietolähteeksi. Naturalistinen tutkimusohjelma kieltää, että Jumalan toiminta voitaisiin ottaa huomioon historiallisia tapahtumia selitettäessä tai että ihmisen tieto ja erityisesti tieteellinen tieto olisi eräiltä osin riippuvaista Jumalan sanallisesta ilmoituksesta.

Naturalistisen lähestymistavan valta-asemaa on pyritty vahvistamaan julistuksilla, joissa sille vaaditaan etuoikeutettua asemaa Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa. Vielä 1981 Heikki Räisänen esitti, että historiallis-kriittinen metodi on ainoa varteenotettava menetelmä Raamatun tutkimuksessa. ”Muunlaista vakavasti otettavaa raamatuntutkimusta kuin historiallis-kriittinen ei kuitenkaan ole olemassa. Kirjani on kirjoitettu tämän väitteen todistamiseksi.” (Räisänen 1981: 11, kursivointi Räisäsen.) Tässä lausumassa ilmenevä voimakas usko naturalistisesti sovellettuun historiallis-kriittiseen paradigmaan ja tästä uskosta nouseva pyrkimys korostaa sen merkitystä on ymmärrettävää, koska tieteellisessä viitekehyksessä (paradigmassa) tapahtuvat murrokset merkitsevät usein aikaisemman paradigman pohjalta tehtyjen tutkimusten vanhentumista. Jokainen tieteentekijä joutuu kamppailemaan oman asemansa ja tutkimuksensa merkityksellisyyden puolesta.

Aivan vastakkaista lähestymistapaa edusti Gerhard Maier, joka kirjoitti 1974 teoksen Das Ende der historisch-kristischen Methode (Historiallis-kriittisen metodin loppu). Hänen mielestään naturalistisesti sovellettu historiallis-kriittinen menetelmä oli ajanut teologian umpikujaan. Teologinen tutkimus oli ajautunut loputtomiin sisäisiin ristiriitaisuuksiin, koska se käytti tutkimuksessaan lähestymistapaa, joka ei luonteensa puolesta pystynyt tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen, Raamatulle. Naturalistisen tutkimusohjelman varaan rakentuva historiallis-kriittinen metodi rajasi todellisuuden niin kapeasti, ettei se pystynyt havaitsemaan tutkimuskohteensa olennaisia piirteitä eikä tekemään niistä käsitteellisesti selkoa.

Naturalistinen tutkimusyhteisö on itsekin joutunut jossain määrin kohtaamaan omaan lähtökohtaansa liittyvää ongelmallisuutta. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana naturalistisessa tutkimuksessa on tapahtunut murros, jossa on siirrytty historiallis-kriittisistä menetelmistä yhä enemmän kirjallisuuskriittisiin menetelmiin kuten narraatiotutkimukseen, struktuurianalyysiin ja retoriseen tutkimukseen, ja toisaalta käyttäytymistieteellisiin, yhteiskuntatieteellisiin ja kulttuuriantropologisiin menetelmiin. Tämä murros koskee tosin vain tutkimuksen pintatasoa. Se ei ulotu perustaviin naturalistisiin oletuksiin, jotka ovat säilyneet muuttumattomina, vaikka tutkimuksen pintatasolla onkin tapahtunut suuria muutoksia. Postmoderni tutkimus on tosin tullut tietoiseksi naturalismin tietoteoreettisesta umpikujasta ja sen itsensä kumoavasta luonteesta. Sen seurauksena postmodernismi ei kuitenkaan ole luopunut naturalismista vaan rationaalisuudesta, historiasta ja totuudesta. Kiinnostus tekstien totuuteen koetaan yhä toisarvoisemmaksi. ”Merkitys, joka aikaisemmin sidottiin tekstiin suhteessa sen viitekehykseen, rajoitetaan nyt usein pelkästään tekstin sisäiseksi asiaksi.” (Hens-Piazza 2002: 2) Mielenkiinnon kohteena ovat tekstit kirjallisina tuotteina riippumatta niiden historiallisesta totuudesta.

Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa on tapahtunut metodinen käänne, mutta ei kaikilta osin välttämättä parempaan. Historiallis-kriittisen menetelmän edustajat olivat sentään kiinnostuneet historiasta, vaikka heidän naturalistiset ennakko-olettamuksensa tekivät vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä oikeutta Jumalan toiminnalle historiassa. Uudemmat kirjallisuuskriittiset menetelmät usein tarkastelevat Raamatun tekstejä kokonaan irrallaan historiasta.

Raamatun tieteellinen tutkimus on siis tällä hetkellä murrosvaiheessa. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana tieteellisessä maailmassa on käynnistynyt laajamittainen pohdinta naturalistisen tutkimusohjelman pohjalta toteutetun historiallis-kriittisen lähestymistavan ongelmista. Naturalistisessa viitekehyksessä sovellettu historiallis-kriittinen lähestymistapa on joutumassa sivuosaan eksegeettisessä tutkimuksessa ja sen puutteista on tullut yleinen keskustelun ja kritiikin aihe. Kyseinen lähestymistapa on parin vuosisadan aikana tuottanut niin monia keskenään ristiriitaisia tuloksia, että sen tieteellinen uskottavuus on kärsinyt. Se on menettänyt uskottavuuttaan, vaikka sen kannattajilla oli hallussaan useimmat merkittävät teologian alan yliopistolliset oppituolit ja sen edustajat hallitsivat teologisia aikakauslehtiä.

Tutkimuksen maailmankatsomuksellinen lähtökohta

Paitsi että kritiikissä on kiinnitetty huomiota historiallis-kriittisen tutkimuksen moniin yksityiskohtaisiin puutteisiin, on myös yhä tavallisempaa kuulla kannanottoja, joiden mukaan historiallis-kriittistä menetelmää, sen enempää kuin mitään muutakaan menetelmää, ei ole mahdollista soveltaa maailmankatsomuksellisesti neutraalilla tavalla. Tieteellisten tutkimusmenetelmien soveltaminen on aina sitoutunut joihinkin maailmankatsomuksellisiin olettamuksiin. Kritiikin kohteena on ollut yhtäältä lähestymistapa, jossa historiallis-kriittiseen menetelmään liitetään niin dogmaattinen maailmankatsomuksellinen asenne, ettei olla edes valmiita keskustelemaan kilpailevien lähestymistapojen kanssa. Kritiikille altis on myös metodologinen naturalismi, jossa tieteellisen raamatuntutkimuksen alue rajataan niin kapeaksi, että hyväksyttävänä pidetään vain sellaista agnostista lähtökohtaa, joka ei suoranaisesti myönnä tai kiellä yliluonnollista todellisuutta. Viime mainittu lähestymistapa on avoin vain teoriassa, koska se käytännössä usein sulkee supranaturalistisen tutkimuksen tieteen ulkopuolelle. Jos naturalistista lähestymistapaa joko sen maailmankatsomuksellisessa tai metodologisessa merkityksessä pidetään ainoina varteenotettavina lähestymistapoina, ei ole tarvetta olla avoin vaihtoehtoiselle supranaturalistiselle lähestymistavalle ja siitä käsin nousevalle kritiikille. Tieteellisen tutkimuksen sitoutuminen laaja-alaisiin uskomusjärjestelmiin on tietysti melko yleisesti tunnustettu tosiasia aikamme tieteenfilosofisessa keskustelussa. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, jos tällainen sitoutuminen johtaa siihen, että tutkija ei ole valmis tekemään kriittisesti selkoa perustavista lähtökohtauskomuksistaan ja asettamaan niitä kriittisen arvioinnin kohteeksi. Tavallisesti historiallis-kriittistä tutkimusta toteutetaan sitoutuneena naturalistiseen maailmankuvaan, jossa oletetaan, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa tai että mikään yliluonnollinen ei voi ainakaan olla osa asioiden tieteellistä kuvausta. Leslie Newbigin katsoo, että tässä mielessä historiallis-kriittistä tutkimusta leimaa ”tunnustuksellinen ote”. Tietyt perustavat maailmankatsomukselliset lähtökohdat hyväksytään tosiksi itsestään selvyyksinä, jo ennen kuin tutkimuksessa on edes päästy alkuun. Näiden lähtökohtaoletusten ”tunnustuksellisuutta” ei huomata, koska ne osuvat yhteen ajassamme vallitsevien uskomusten kanssa. Jukka Keskitalo (2004: 80) kuvaa asiaa seuraavalla tavalla:

Leslie Newbigin puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että historiallis-kriittisen tutkimuksen harjoittajat vetoavat usein tutkijoiden ”suureen enemmistöön” kumotakseen niiden tulkitsijoiden näkemykset, jotka lukevat Raamattua sitoutuneena sen kirjoittajien omaan uskonvakaumukseen. Jos asiaa tarkastellaan ottaen huomioon koko maailmanlaajan kristikunnan ymmärrys Raamatusta ja raamatuntulkinnan vuosituhantinen aikaperspektiivi myös taaksepäin, on Newbiginin mukaan oikein sanoa, että erittäin pieni, kuihtuvassa kulttuurissa oleva vähemmistö vaatii itselleen auktoriteettia, joka huonosti sopii heidän tilanteeseensa. Joillakin historiallis-kriittistä tutkimusta harjoittavilla tutkijoilla on Newbiginin mukaan kuitenkin erittäin suuria vaikeuksia sopeutua siihen tosiasiaan, että moderni, yksinomaan kausaliteetille rakentuva maailmankuva on murenemassa heidän ympärillään. Silti he voivat edelleen ansaita medialta radikaalin tittelin, jos he pitäytyvät tähän modernin kulttuurin uskontunnustukseen. (Kursivointi Keskitalon.)

Myös Antti Laato (1994) kiinnittää huomiota siihen, että naturalistisista lähtökohdista tutkimustaan harjoittavaa tiedettä luonnehtii tietynlainen rajoittuneisuus ja puolueellisuus. Naturalismi ei hyväksy sitä, että tieteessä vaikuttaisi perustavien oletusten osalta kilpailevia hypoteeseja. Se ei salli edes sellaisen hypoteesin esittämistä, jonka mukaan koko todellisuus selittyy Jumalan luomisteon ja hänen ylläpitävän voimansa pohjalta.

Valistuksen ajan ongelmana oli se, että tieteestä haluttiin tehdä absoluuttinen ja totaalinen vaihtoehto uskonnolle. Alettiin ajatella, että tiede jossa Jumalan vaikutusmahdollisuudet suljetaan ulkopuolelle, kykenee antamaan vastaukset kaikkiin ongelmiin. Monet tieteenalat lähtivät kehittymään ideologisen latauksen voimalla: Maailman syntyminen voidaan selittää ilman Luojaa; uskontojen kehittyminen nähdään psykologisten ja sosiologisten lainalaisuuksien aikaansaannokseksi jne. Alettiin myös korostaa tieteen kykyä osoittaa kristinuskon perustotuuksia vääriksi. Vielä nykyäänkin kuullaan näitä ideologisia väitteitä: ”Tiede on osoittanut, ettei Jumala luonut maailmaa. Tiede on osoittanut, etteivät Jeesuksen ihmeet ole todellisuudessa tapahtuneita. Tiede on osoittanut - -” (Laato 1994: 3-4.)

Naturalistiset tieteenharjoittajat ovat tässä tapauksessa unohtaneet omien lähtökohtaoletustensa ja tutkimustulostensa välisen loogisen suhteen. ”Jos Jumala suljetaan tarkastelun ulkopuolelle, niin tieteen lopputuloksissa ei voida esittää arvioita siitä, mikä lähtökohdista käsin suljettiin ulkopuolelle.” (Mt. 4) Naturalistinen tiede ei siis osoita, ettei Jumala luonut maailmaa tai ettei Jeesus tehnyt ihmeitä. Se olettaa ensin, ettei Jumala luonut maailmaa. Tämän oletuksen pohjalta se pohtii, miten maailma näin ollen olisi voinut syntyä ja kehittyä. Tämän oletuksen pohjalta luodut teoriat maailman synnystä eivät todista, ettei Jumala luonut maailmaa, koska Jumala oli suljettu tieteen ulkopuolelle jo tutkimuksen lähtökohdassa. Samantapaiset rajoitukset on otettava huomioon myös silloin, kun tehdään päätelmiä siitä, onko Jeesus tehnyt ihmeitä. Naturalistinen tiede olettaa jo lähtökohdassaan, että luonnonlait ylittävät ihmeteot ovat mahdottomia tai että ne on ainakin suljettava tieteen ulkopuolelle. Niinpä sen itsestään selvänä pitämä lähtökohta on, ettei Jeesus tehnyt ihmeitä tai ettemme ainakaan voi tietää hänen tehneen ihmeitä. Tämän valossa lähdetään tekemään tutkimusta ja yritetään löytää jokin selitys sille, miten näin ollen kertomukset Jeesuksen ihmeteoista olisivat luonnollisesti selitettävissä. Tällaisen tutkimuksen tulokset eivät todista, ettei Jeesus tehnyt ihmeitä tai ettemme voi tietää Jeesuksen tehneen ihmeitä, koska nämä oli oletettu jo tutkimuksen lähtökohdassa.

Tiedemiehen puhe ”tiede on osoittanut …” kuulostaa aina julkisuudessa hyvin vakuuttavalta. Tieteenfilosofisesta näkökulmasta katsottuna kysymyksessä on kuitenkin enemmän tai vähemmän varma uskomus. Tiedemies on monessa suhteessa samalla lähtöviivalla uskonnollisen ihmisen kanssa. Tekemällä omista tieteellisistä johtopäätöksistään varmoja ja kaikenkattavia elämänkatsomuksellisia väitteitä tiedemies on perustanut uuden uskonnon. Tässä uskonnossa ei ole välttämättä tilaa Jumalalle, mutta monenlaisille uskomuksille kylläkin. (Laato 1994: 127.)

Tätä asiaa valaisemaan voidaan pohtia, miten naturalistinen lähestymistapa jo lähtökohdassaan rajoittaa hyväksyttäviä hypoteeseja. Tätä voidaan konkretisoida esimerkillä siitä, millä tavalla naturalistisesta lähtökohdasta tulkitaan kertomusta apostoli Paavalin kääntymyksestä. Naturalistinen tiede hyväksyy vain sellaiset selitykset, joissa oletetaan, että Jumalalla ei ollut mitään osuutta Paavalin kääntymykseen. Laato antaa esimerkin tällaisesta naturalistisesta tulkinnasta: ”Paavali oli pohjimmiltaan epävarma kristittyjä vastaan suunnattujen toimiensa oikeutuksesta. Tämä psyykkinen prässi kävi vähitellen sietämättömäksi ja lopulta purkautui rasittavalla Damaskoksen matkalla neuroottisena kokemuksena. Paavali joutui jonkinlaiseen hallusinaatiotilaan ja uskoi näkevänsä Jeesuksen, pahan omantuntonsa heijastumana. Tämän psyykkisen murtumisen seurauksena vanhasta fanaatikosta tuli uusi, tällä kertaa vain toisenlainen.” (Laato 1994: 10.) Tämän naturalistisen tulkinnan mukaan yhden maailmanhistorian merkittävimmän ajattelijan koko elämäntyön lähtökohtana oli neuroottinen kokemus, joka johtui uupumuksesta. Oletettavasti hän ei koskaan tiedostanut perustavan vakaumuksensa syntyneen puhtaasti neuroottisen kokemuksen pohjalta.

Tieteellisen avoimuuden ja kriittisyyden näkökulmasta on vaikea hyväksyä sitä, ettei tällaista epäuskottavaa (tai muuta vastaavaa) naturalistista selitystä voida haastaa selityksillä, jotka rakentuvat kokonaan toisenlaisiin lähtökohtaoletuksiin. Naturalistisen vakaumuksen mukaan tieteessä ei ole edes luvallista esittää vaihtoehtoista selitystä, jonka mukaan Paavali kohtasi ylösnousseen Kristuksen ja tämän kohtaamisen vaikutuksesta sai uuden näkökulman itseensä ja koko todellisuuteen. Tältä pohjalta hänelle kehittyi uudenlainen itsetuntemus ja ymmärrys Jumalan armosta.

Jos naturalismille annetaan itsestään selvän totuuden asema tieteessä, tieteen tutkimustuloksia ei voida käyttää todisteena naturalismin totuuden puolesta, koska se oli oletettu jo lähtökohdassaan. Naturalistisia tutkimustuloksia kuten kaikkia muitakin tutkimustuloksia on tarkasteltava suhteessa tutkimuksen lähtökohtana oleviin perususkomuksiin. Koska naturalistisia perususkomuksia ei itse asiassa voida pitää itsestään selvästi totuuksina, näiden uskomusten pohjalta saavutetut tutkimustulokset on mielekästä kyseenalaistaa pohtien sitä, miten lähtökohtaoletukset vaikuttavat tosiasioiden tulkintaan. Tieteen tuloksiin sisältyvien ennakko-oletusten tiedostamista edellyttää jo tieteellisen keskustelun avoimuus ja kriittisyys. Tutkimustuloksia on voitava tarkastella vaihtoehtoisten näkökulmien pohjalta etsittäessä sellaista kokonaiskuvaa todellisuudesta, joka tekee parhaiten oikeutta tosiasioille. Niinpä tieteellisen keskustelun avoimuus edellyttää, että tutkimustuloksia voidaan arvioida myös näkökulmasta, jossa todellisuutta tarkastellaan avoimena sille mahdollisuudelle, että Jumala voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. ”Mikäli asiantuntija haluaa antaa tilaa sille uskonnäkemykselle, että Jeesus on todella ilmestynyt Paavalille Damaskoksen tiellä, hän pitää avoimena sen mahdollisuuden, että Jumala on ilmestynyt ihmisille.” (Laato 1994: 133.)

Historiallis-kriittinen tutkimus ei toimi ilman lähtökohtaoletuksia

On erotettava toisistaan tutkimuksen lähtökohtaoletukset ja näiden lähtökohtaoletusten pohjalta tehtävä tutkimus. Lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista tieteellisesti kontrolloida, niistä on ainoastaan mahdollista tehdä itsekriittisesti selkoa. Siksi Samuel Byrskog (2005: 218) argumentoi, että ”akateemisen tutkimustyön usein julkilausumaton ohjelma on tehtävä näkyväksi ja ilmaistava sanoin. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ajan, jolloin tutkijat voisivat väittää tekevänsä työtään käsitteellisessä tyhjiössä.” Tieteellisen tutkimuksen kautta saavutetulle tiedolle ei voi perustellusti antaa etuoikeutettua asemaa. Tieteellinen tieto on vain ”yksi ääni monien joukossa”.

Uuteen testamenttiin ja varhaiseen kristillisyyteen kohdistuvaa teologista tutkimusta vaaditaan tänä päivänä tunnustamaan, ettei se tuota historiallisesti tai tekstuaalisesti puolueettomia selontekoja. Samoin myös uskonnontutkijoiden akateemisella työllä on edessään yhtä vaikea tehtävä selventää, millaisia erilaisia filosofisia olettamuksia ja seuraamuksia on sillä, että tutkimustyö toteutetaan ja esitetään tietyllä tavalla. Kolmanneksi, on välttämätöntä selittää, miten akateeminen ymmärrys historiasta liittyy olennaisesti teologiaan. (Byrskog 2005: 218.)

Eri tutkijat voivat tehdä tutkimustaan erilaisten lähtökohtaoletusten pohjalta. Tiede ei ole suljettu kristillisen vakaumuksen pohjalta toteutetulta tutkimukselta, koska ”kristillinen ja seurakuntakeskeinen teologia, voi olla yksi niistä äänistä, jotka pyrkivät viestimään omien rajojensa ulkopuolelle” (mt.). Tämä ei estä tieteellistä kommunikaatiota. Itse asiassa lähtökohtaoletusten avoin tunnustaminen on edellytys kriittiselle kommunikaatiolle. Lähtökohtaoletustensa pohjalta tutkija esittää tieteellisesti kontrolloitavia väitteitään, joita voidaan arvioida niiden johdonmukaisuuden, perustelujen pätevyyden ja selitysvoiman osalta.

Francis Watson perustelee käsitystä, että Raamatun tieteellistä tutkimusta voidaan tehdä kristillisen uskon lähtökohdasta. Hän kritisoi valistuksen maallistunutta pelastususkoa naiiviudesta:

Valistuksen usko, että maailma tarjoaa maallisen pelastuksen kirkon ylläpitämästä Babylonian vankeudesta, asettaa herkkäuskoisuutemme vakavalle koetukselle, olipa tämä näkemys kuinka suosittu tahansa teologian ja uskonnon akateemisessa tutkimuksessa. Koska uskonyhteisö voi elää akatemiassa yhtä hyvin kuin millä muulla elämän alueella tahansa, Raamatun teksteihin ei ole välttämätöntä omaksua näkökulmaa, joka eroaa perustavasti seurakunnallisesta näkökulmasta. - - Koska akateeminen maailma ei aseta opillisia testejä, ei voi olla velvollisuutta omaksua maallistunutta pelastusmyyttiä ja lukea Raamatun tekstejä sen valossa. (Watson 1994: 8-9.)

Wolfgang Stegemann (2005) pitää mytologisena käsitystä, että olisi olemassa jokin puhtaaseen järkeen perustuva tieteellinen (historiallis-kriittinen) tapa tutkia varhaisen kristinuskon historiaa, joka tuottaisi objektiivisempaa tai neutraalimpaa tietoa kuin sellainen uskon lähtökohtaan tukeutuva tutkimus, jossa Anselmin sanoin ilmaistuna ”usko etsii ymmärrystä”. Stegemann kutsuu tällaista tieteisuskoista käsitystä Jacques Derridan ilmaisua käyttäen ”valkoiseksi mytologiaksi”: ”Valkoinen mies pitää omaa mytologiaansa, indoeurooppalaista mytologiaa, omaa logostaan, oman puhetapansa mythosta, yleispätevänä muotona, jota hän vielä haluaa kutsua Järjeksi.” (Sit. Stegemann 2005: 232.) Ajatus, että historiallis-kriittinen tutkimus tarjoaisi neutraalin ja objektiivisen vaihtoehdon teologialle on ”paljon melua tyhjästä” (Stegemann 2005: 242).

Myös Plantinga (1996; 2000) kritisoi oletusta, jonka mukaan tieteessä olisi hyväksyttävää vain yksi lähestymistapa. Hänen mukaansa tieteellisen tutkimuksen avoimuuden ja kriittisyyden vastaista on kelpuuttaa tieteellisen tutkimuksen perustaksi vain yksi ainoa lähestymistapa sen sijaan että tieteessä käytettäisiin useita toistensa kanssa kilpailevia lähestymistapoja. Tieteellistä tutkimusta tulisi luonnehtia lähestymistapojen moninaisuus, pluralismi. Tieteellinen tutkimus joutuu aina tekemään joitakin maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia lähtökohtaoletuksia, joita se ei voi tieteellisesti perustella. Tutkimus ei ole mahdollista ilman tällaista lähtökohtaa. Aito näkemysten välinen kilpailu mahdollistuu tieteessä vain kun tieteellistä tutkimusta tehdään tietoisesti erilaisista uskonnollisista ja metafyysisistä lähtökohdista. Erilaiset uskonnolliset, maailmankatsomukselliset ja normatiiviset lähtökohdat ovat perustana keskenään kilpaileville tieteellisille lähestymistavoille. Kilpailevien lähestymistapojen paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille.

Plantingan mukaan suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta ei ole uskonnollisesti neutraalia. Valtaosa tieteellisestä tutkimuksesta ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, koska tutkimuksessa joudutaan tekemään jokin oletus maailmankaikkeuden alkuperästä ja järjestyksestä. Jotkin tieteen osat saattavat olla uskonnollisesti neutraaleja: jos mittaamme maapallon kokoa ja muotoa ja sen etäisyyttä auringosta tai jos tutkimme Pythagoraan teoreeman todistusta, olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat jossakin järkevässä mielessä uskonnollisesti neutraaleja. Valtaosa tieteestä on tässä suhteessa kuitenkin erilaista. Ei ole mitään selvärajaista tapaa määritellä, mitkä tieteen osat voivat olla uskonnollisesti neutraaleja ja mitkä eivät: kyseessä on asteittain muuttuva jatkumo ennemmin kuin selvärajainen erottelu. Plantinga ehdottaa seuraavanlaista nyrkkisääntöä: Mitä keskeisemmin tieteellinen tutkimusalue pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen, sitä vaikeampi sen on olla uskonnollisesti neutraali.