Jerry Coyne

Jerry Coyne
Syntynyt	1949
Asuinpaikka	Chicago
Tutkimusalue	Ekologia ja Evoluutio
Instituutti	Chicagon yliopisto
Saavutukset	Speciation (kirja), Miksi evoluutio on totta (kirja)
Uskonto	Ateisti

Jerry A. Coyne toimii evoluutioekologian professorina Chicagon yliopistossa. Hän edustaa jyrkän naturalistista tiedekäsitystä, jonka mukaan ainoastaan hänen oma naturalistinen lähtökohtansa on hyväksyttävä lähtökohta tieteessä.

Merkitseekö teistinen lähtökohta tieteen kuolemaa?

Jyrkän naturalistisen lähtökohtansa mukaisesti Coyne pyrkii kieltämään teistisen tutkimusohjelman oikeutuksen tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana. Hän nojautuu kätketysti naturalistiseen rajanvetokriteeriin, jota hän (sen enempää kuin kukaan mukaan) ei kuitenkaan ole pystynyt tieteenfilosofisesti oikeuttamaan.

Teistiset tutkijat kannattavat nykyään yleensä ns. dialogista pluralismia, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen perimmäiset lähtökohdat tulisi tuoda tutkimuksessa avoimesti julki, niin että kilpailevat lähestymistavat voivat haastaa toistensa tulkintoja. Tällä tavalla myös kysymys Jumalasta tulee mukaan tieteelliseen keskusteluun, koska teismi, ateismi ja agnostismi eri muodoissaan tulkitsevat todellisuutta eri tavoilla.

Coynen mukaan teistinen lähestymistapa ei sovi tieteeseen, koska hän katsoo teistisen lähtökohdan lmentävän sokeaa ja kyselemätöntä uskoa, joka merkitsee tieteellisen tutkimuksen loppua ja tieteen kuolemaa.

Yliluonnolliset selitykset merkitsevät aina tutkimuksen loppua: näin Jumala haluaa asian olevan, kertomuksen loppu. Tiede sen sijaan ei ole koskaan tyytyväinen: maailmankaikkeutta koskevat tutkimuksemme jatkuvat kunnes kuolemme sukupuuttoon. (Coyne 2009: 245)

Vastoin Coynen oletusta kristilliset tieteentekijät pystyivät toteuttamaan modernin tieteen vallankumouksen juuri siksi, että he epäilivät oman aikansa tieteen perustavia metodisia olettamuksia ja loivat uuden kokeellisen luonnontieteen metodin. Tähän lähestymistapaan kuuluu olennaisesti se, että tieteen metodien ja tosiasioiden tulkinnan perustana olevia perimmäisiä vakaumuksia koko ajan kyseenalaistetaan. Tieteen opaskoira sokeutuu ilman tällaista kyseenalaistamista.

Coyne uskoo, että jos maailmankaikkeuden ajatellaan olevan seurausta täysin suvereenin Luojan luomistyöstä, ei ole mielekästä etsiä maailmasta lainalaisuuksia eikä syy-yhteyksiä. Kaikesta järjenvastaisuudestaan ja ajattelun historiaa vääristelevästä luonteestaan huolimatta tämä vastaväite on yllättävän yleinen. Tämä väite on ensinnäkin teologianhistoriallisesti harhaanjohtava. Kautta kristinuskon historian Raamatun kehotus viljellä ja varjella maata (1. Moos. 2) on tulkittu myös kehotukseksi henkiseen viljelyyn eli tieteiden, taiteiden ja kulttuurin harjoittamiseen. Tähän on katsottu sisältyvän kehotus luonnon tutkimiseen, eli sen selvittämiseen, miten luonto toimii.

Mikä sitten tekee Coynen vastaväitteestä järjenvastaisen? Järjenvastaisuus syntyy siitä, että hänen ateistisesta lähtökohdastaan seuraa, ettei maailmankaikkeudella ole Järjestäjää. On vaikea nähdä, miten tällainen lähtökohta olisi koskaan voinut johtaa modernin kokeellisen luonnontieteen syntyyn. Kuitenkin hänen oletuksensa mukaan kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja äärettömän älykkään Luojan päätökset antavat vähemmän järkisyitä etsiä luonnosta järjestystä kuin oletus maailmankaikkeuden perimmäisestä järjestyksen puutteesta. Todellisuudessahan sattuman olettaminen perimmäiseksi luovaksi voimaksi veisi mielekkyyden etsiä maailmankaikkeudesta järjestystä. Sen sijaan maailmankaikkeuden ymmärtäminen älykkään Luojan luomukseksi tarjoaa motivaation tutkia Luojan ajatuksia luonnossa.

Kaikki johdonmukainen ajattelu maailmasta edellyttää taustaksi jonkinlaisen järjestyksen. Tiede tutkii maailmankaikkeuden järjestystä ja voi edetä tietyn asian tutkimisessa vain sikäli kuin se olettaa edeltä, että kyseisellä tutkimusalueella vallitsee järjestys ja että ihmisjärki pystyy analysoimaan tätä järjestystä. Järjestyksen käsite puolestaan sisältää ajatuksen, että järjestyksen takana on joku järjestäjä. Jopa Darwinin uskollinen kannattaja T. H. Huxley katsoo, että tiede olettaa järjestyneen maailman ja että järjestynyt maailma synnyttää luonnostaan ajatuksen järjestäjästä, koska ”tieteen rajojen sisällä on mahdotonta kuvitella epäjärjestystä”.

Tällainen tarkkailija saattaisi hyvinkin kokea älyllistä rakkautta Jumalaan. Hän saattaisi saada autuaallisen näkymän mietiskelevään elämään, jota jotkut kaikkien aikojen suurimmista ajattelijoista kuten Aristoteles, Tuomas Akvinolainen ja Spinoza ovat pitäneet ainoana mielekkäänä ikuisena onnena. (Huxley; sit. Midgley 2006: 21)

Ihmisen kokema kärsimys tuottaa monesti kokemuksen epäjärjestyksestä ja sattumanvaraisuudesta. Ihmisen kokema kärsimys ei kuitenkaan ”poista sitä tosiasiaa, että järjestys hallitsee kaikkea ja epäjärjestys on ainoastaan nimi sille osalle järjestystä, joka tuottaa meille kipua” (mt.).

Tieteen kannalta maailmaa on mahdotonta mieltää ilman järjestystä. Ihmiset kokevat maailman olevan suunnittelematon lähinnä siksi, että he kohtaavat odottamatonta kärsimystä. Se, että kärsimystä aiheuttavat tekijät toimivat luonnonlakien mukaisesti, ei poista tätä epäjärjestyksen kokemusta, koska kärsimys iskee syvälle ihmisen vakaumukseen, että maailmankaikkeuden järjestyksen ylläpitäjä on täydellisen hyvä olento. Koska ihmisen on usein vaikea nähdä kärsimyksen takana mitään hyvää tarkoitusta, hän pitää kärsimystä todisteena maailmankaikkeuden epäjärjestyksestä. Koska ihmiset usein kokevat kärsimykseen johtavat sairaudet ja tapaturmat järjestyksen ja harmonian puutteena, ateistit käyttävät hyväkseen tätä kärsivälle ihmiselle luontaista epäjärjestyksen kokemusta luodessaan mielikuvaa sattumalta syntyneestä maailmankaikkeudesta.

Coyne liittyy naturalistisen ajattelun traditioon, jonka tunnettuja edustajia ovat Jacques Monod ja Steven Weinberg. Kun Monod ja Weinberg puhuvat maailmankaikkeuden sattumanvaraisuudesta, he näyttäisivät kyseenalaistavan idean perimmäisestä järjestyksestä. Heillä ei kuitenkaan ole mitään tieteellisiä tai yleensä järkiperäisiä syitä perimmältään sattumanvaraisen maailmankaikkeuden puolustukseksi. Ainoa Monodin käsittelemä tieteen alue, joka näyttäisi rikkovan järjestyksen ideaa, on kvanttimekaniikka. Mutta sielläkään ei hallitse kaaos vaan tilastollinen järjestys. Ja tilastollisen järjestyksen idea on ihmismielelle käsitettävä. Fyysikoilla on tosin vaikeuksia suhteuttaa tätä käsitettä joihinkin muihin käsitteisiinsä ja siksi he pyrkivät uudistamaan tietoteoriaansa. He näyttäisivät luopuvan ajatuksesta, että tämä tai mikään muukaan heidän käyttämistään malleista olisi lopullinen kuvaus maailmasta. He näyttävät siirtyvän kohti näkemystä, että kukin malli on käyttökelpoinen vain ehdollisesti ja rajatulla alueella. Olisi siksi naiivia käyttää kvanttimekaniikkaa argumenttina maailmankaikkeuden perimmäistä järjestystä vastaan. (Midgley 2006: 91–92)

Sitä paitsi ilmiöt, joita Monod kutsuu sattumanvaraisiksi, eivät merkitse poikkeusta syiden ja seurausten ketjussa, vaan ihmisen kannalta odottamattomia tapahtumia, jotka ovat seurausta kahden näennäisesti erillisen syiden ja seurausten ketjun kohtaamisesta. Hän ottaa esimerkiksi lääkärin, joka kuolee työmiehen vasaran sattumalta pudotessa hänen päälleen (Monod 1984: 122). Tässä esimerkissä sattumanvaraisuuden käsite määritellään ihmisen subjektiivisen kokemuksen pohjalta. Kyseisen tapahtuman oletettu sattumanvaraisuus johtuu vain ihmisen rajoittuneesta näkökulmasta: kyseessä on ihmisen kannalta odottamaton tapaturma. Luonnon lainomaisessa kulussa ei ole tässä tilanteessa mitään poikkeusta. Putoava vasara noudattaa painovoimalakia.

Ateistinen ja materialistinen lähestymistapa pyrkii pelkistämään koko todellisuuden sen aineellisiin osatekijöihin ja sattumaan. Teisti rakentaa tieteellisen selityksensä sen varaan, että maailmankaikkeuden järjestys on perimmältään lähtöisin Jumalasta. Näiden kahden kilpailevan lähestymistavan paremmuutta tulisi kriittisesti arvioida selitysvoiman ja johdonmukaisuuden pohjalta.

Väärinkäsitys, jonka mukaan sattuma olisi jotenkin tieteellisempi lähtökohta kuin ajatus kaiken Järjestäjästä, on kuitenkin saanut vankan jalansijan yleisessä tietoisuudessa. Myös tuomari John E. Jones vetosi siihen oikeuden päätöksessä, jossa käsiteltiin älykkään suunnitelman opettamista. Tämä julkisuudessa paljon huomiota saanut oikeudenkäynti Kitzmiller vastaan Doverin koulun lautakunta koski kysymystä, voidaanko luomisteorian yhtä muunnelmaa, älykkään suunnitelman teoriaa (intelligent design, ID) opettaa koulussa. Tämänkin kiistan osalta ratkaisevaksi nousi kysymys siitä, miten tieteen luonne ja sen mukana rajanveto-ongelma olisi tulkittava. Joulukuussa 2005 julkaistun oikeuden päätöksen mukaan älykkään suunnitelman teoria ei ole tiedettä. Tuomari Jones tukeutui tältä osin asiantuntijalausuntoihin, joiden mukaan älykkään suunnittelijan poissulkeminen tieteestä on yksi tieteen perussäännöistä:

Tiukka pitäytyminen ”luonnollisiin” selityksiin on määritelmän mukaan tieteen olennainen piirre. Olemme samaa mieltä kantajan asiantuntijatodistajan tri Millerin kanssa siitä, että käytännölliseltä kannalta luonnon ratkaisemattomien ongelmien lukeminen sellaisten syiden ja voimien syyksi, jotka ovat luonnollisen maailman ulkopuolella, merkitsee tieteen loppua. Kuten tri Miller selitti, kun pidät syynä yliluonnollista voimaa, jota ei voida testata, väitettä, jota ei voida osoittaa vääräksi, ei ole mitään syytä jatkaa luonnollisten selitysten etsimistä, koska olemme jo saaneet vastauksen. (Kitzmiller, s. 736; sit. Nagel 2008: 196, viite 7)

Thomas Nagel pitää tätä ajattelutapaa perusteettomana. Hänen mielestään ei ole mitään tietoteoreettisia tai historiallisia syitä olettaa, että sellainen, joka uskoo todellisuuden olevan älykkään olennon suunnittelema, ei enää pyrkisi etsimään luonnonlakeihin perustuvia selityksiä. Päinvastoin, tieteen historiassa usko Jumalaan todellisuuden lainsäätäjänä on ollut inspiroimassa pyrkimystä löytää luonnonlakeja. Useimmat modernin kokeellisen luonnontieteen kehittäjistä uskoivat luomisteoriaan. Luomisuskon ohjaamina he pyrkivät hahmottamaan luonnon lainomaista järjestystä. Luonnonlakien etsiminen on mielekästä, jos oletetaan luonnon olevan älykkäästi suunniteltu:

On sekä tietoteoreettisesti että historiallisesti täysin perusteetonta väittää, että älykkään suunnittelun mahdollisuuden ottaminen selitysperustaksi veisi perusteen etsiä luonnonlainomaisia selityksiä. Newtonista alkaen Jumalaan uskovat tieteentekijät ovat aina olleet yhtä innokkaita kuin kuka muu tahansa löytämään yleispäteviä luonnonlakeja, jotka voidaan todentaa kokemusperäisesti. (Nagel 2008: 196, viite 7)

Tieteen historiasta näemme, että usko kaikkitietävän ja äärettömän älykkään Luojan luomistyöhön on inspiroinut luonnon tutkimista, koska sen avulla voidaan ymmärtää Luojan ajatuksia. Miten sitten voimme selittää tieteentekijöiden parissa yleisen käsityksen, jonka mukaan usko luomiseen johtaa tieteen kuolemaan? Yhtenä mahdollisena selityksenä lienee tieteellisen uran vaatima erikoistumisen tarve ja siitä seuraava perehtymättömyys laajempiin kysymyksiin. Tieteentekijät keskittyvät omaan erikoisalaansa niin kokonaisvaltaisesti, että yleisempien kysymysten osalta he nojautuvat tiedeyhteisössä vallitseviin ennakkoluuloihin. Sitä paitsi kyseinen ennakkoluulo on sellainen, että sen julistaminen on edullista naturalistien hallitsemassa tiedeyhteisössä.

Teistisen lähtökohdan sulkemista tieteen ulkopuolelle perustellaan joskus sillä, että Jumalaa ei voida asettaa tieteellisen tutkimuksen kohteeksi: ”Jumalaa ei voida laittaa koeputkeen”. On totta, että Jumalaa ei tässä mielessä voida kokeellisesti tutkia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, ettei Jumalaa voida käyttää selitysperusteena tieteessä. Jumalan sulkeminen tieteen ulkopuolelle perustuu pätevään lähtökohtaoletukseen, josta tehdään väärä johtopäätös:

Lähtökohtaoletus on se, että Jumalan tarkoitukset ja toiminnat (jos jumala on olemassa) eivät itse voi olla tieteellisen teorian kohteena siten kuin perinnöllisyyden mekanismit ovat tulleet tieteellisen teorian kohteeksi Darwinin jälkeen. Meillä ei ole paljoakaan tieteellistä ymmärrystä luovasta prosessista edes silloin, kun luoja on inhimillinen olento. Ehkä ihmisenkin luovuus on tieteen tavoittamattomissa. Idea jumalallisesta luojasta tai suunnittelijasta on selvästi idea olennosta, jonka toimintaa ja päätöksiä ei voida selittää luonnonlakien pohjalta. Jumalallinen psykologia ei ole tieteen haara.

Niinpä Jumalan tarkoitukset, jos jumala on olemassa, ja hänen tahtonsa luonne eivät ole tieteellisen teorian tai tieteellisen selityksen mahdollisia kohteita. Mutta tästä ei seuraa, ettei voisi olla tieteellistä todistusaineistoa sen puolesta tai sitä vastaan, että tällainen luonnonlakien hallinnan ulkopuolella oleva syy olisi puuttunut luonnollisen järjestyksen kulkuun. Se tosiasia, ettei voi olla tieteellistä teoriaa Jumalan mielen sisäisistä prosesseista, sopii yhteen sen kanssa, että voi olla suurelta osin tieteellinen kysymys, onko Jumalan toiminta todennäköisempi selitys kokemusperäiselle tosiasia-aineistolle kuin pelkästään fysikaalisiin lakeihin tukeutuva selitys. (Nagel 2008: 189–190)

Vaikka ei olekaan mahdollista kehittää tieteellistä teoriaa Jumalan mielen psykologiasta, on mahdollista tutkia tieteellisesti kysymystä, onko Jumalan luomistyö todennäköisempi selitys empiiriselle tosiasia-aineistolle kuin pelkästään fysiikan lakeihin perustuva selitys. Naturalistinen teoria tarkoituksettomista ja sattumanvaraisista mutaatioista ei ole yhtään täsmällisempi kuin teoria Jumalan luomisteoista, eikä naturalistista teoriaa ole onnistuttu kokeellisesti todentamaan. (Nagel 2008: 189)

Vaikka Jumalan tahtoa ei voida tieteellisesti tutkia, voi olla olemassa tieteellistä todistusaineistoa sen puolesta, että Jumala on luonut elämän moninaisuuden. Tieteen piirissä on mahdollista mielekkäästi keskustella kysymyksestä, onko luonnon järjestyksen alkuperä jokin sellainen tekijä tai toimija, joka ei ole luonnonlakien hallitsema. On mielekästä etsiä tieteellistä todistusaineistoa tämän käsityksen puolesta tai sitä vastaan. (Nagel 2008: 189–190)

Nagel arvostelee sitä, että monet naturalistit esiintyvät kriittisen ja avoimen keskustelun edustajina ja pitävät samanaikaisesti mahdottomana ajatella, että pelkistävässä naturalistisessa lähestymistavassa voisi olla perustavia ongelmia. Tällaisen asenteen taustalla näyttäisi olevan puutteellinen käsitys siitä, miten suuria aukkoja elämän syntyä ja kehitystä koskevissa tiedoissamme on ja kuinka arvauksenomainen ja luonnosmainen käsityksemme tältä osin itse asiassa on. Naturalistien fysikalistisesti ja biologisesti pelkistävä selitys esittää laaja-alaisia väitteitä sellaisista prosesseista, joita ei voida suoranaisesti havaita. Sitä ei voida pitää itsestään selvänä totuutena – on mahdollista, että sitä vastaan löytyy todistusaineistoa. Jos tällaisen vastakkaisen todistusaineiston olemassaoloa ei pidetä edes mahdollisena, herää epäilys, onko se itse ollenkaan tieteellinen teoria. (Nagel 2008: 190)

Useat naturalistit pitävät luomisteoriaa luonteeltaan epätieteellisenä, koska luomisteorian kannattajat pitävät Jumalan olemassaoloa mahdollisena, todennäköisenä tai varmana sellaisen uskon perusteella, joka ei ensisijaisesti nojaudu tieteelliseen todistusaineistoon. Nagelin mukaan tämä sama perustelu asettaa kuitenkin yhtä lailla kyseenalaiseksi naturalistisesti pelkistävän todellisuuskäsityksen ja sen varaan rakennetun evoluutioteorian tieteellisyyden. Ne, jotka eivät katso minkään määrän naturalismin vastaista todistusaineistoa olevan todistusaineistoa teismin puolesta, näyttävät olettavan, ettei Jumalan olemassaolo ja luomistyö ole edes mahdollisuus. Mikä on tämän oletuksen asema? Onko se tieteellisesti perusteltu? Se näyttää olevan ilman perusteluja omaksuttu perusoletus siitä, miten maailma toimii, eräänlainen muoto naturalistista uskoa. Jos se toimii empiirisesti perustelemattomana rajana sille, mitä mahdollisuuksia voidaan yleensä ottaa huomioon etsittäessä selityksiä havaittavalle todellisuudelle, se asettaa yhtä lailla kyseenalaiseksi niiden teorioiden tieteellisyyden, jotka riippuvat siitä. (Nagel 2008: 194–195)

Usein sanotaan, että tieteen rajojen vetäminen niin, että Jumala kuuluu tieteen ulkopuolelle, on yksinkertaisesti osa tieteen määritelmää. Nagelin mukaan tämä väite kuitenkin perustuu käsitesekaannukseen, oletukseen, ettei voi olla tieteellistä perustelua sellaisen syyn vaikutukselle, jota itseään eivät hallitse luonnontieteelliset lainalaisuudet. Joka tapauksessa tietyn hypoteesin tai sen kiellon semanttinen luokittelu joko tieteelliseksi tai ei-tieteelliseksi on vain vähän kiinnostava sellaiselle, joka haluaa tietää, onko hypoteesi tosi vai epätosi. Totuutta etsivä ihminen on kiinnostunut sekä hypoteesin puolesta että sitä vastaan esitetystä todistusaineistosta. (Nagel 2008: 195)

Näkemys, jonka mukaan Jumala ei voi vaikuttaa luonnon maailmassa, ei siis ole luonteeltaan tieteellinen näkemys, vaan uskonnollista kysymystä koskeva uskomus. Se on yhtä kuin oletus, että Jumalaa ei ole olemassa, tai että jos Jumala onkin olemassa, hän ei vaikuta luonnon järjestykseen eikä ohjaa maailman kulkua. Tästä uskonnollisesta uskomuksesta riippuu sekä näkemys, jonka mukaan teistisestä lähtökohdasta toteutettu tieteellinen tutkimus on huonoa tiedettä että näkemys, että teistinen näkemys ei ollenkaan kuulu tieteen piiriin. On kuitenkin vaikea perustella näkemystä, jonka mukaan Jumalan älykkään suunnittelun mahdollisuuden olettaminen olisi jotenkin yhteensopimatonta järkevän tieteentekemisen kanssa. Kun kerran luonnon älykkään suunnittelun mahdollisuus on myönnetty, on vaikea perustella näkemystä, että nykyään saatavilla oleva empiirinen todistusaineisto sulkee sen kiistattomasti pois. (Nagel 2008: 198–199)

Filosofi Richard Swinburnen mukaan Jumalaa tarvitaan selittämään sitä, että maailmankaikkeus on järjestynyt, että ihmisjärki ja havainnot ovat luotettavia ja että ihmisen matematiikka sopii todellisuuden kuvaamiseen. Jumalaa tarvitaan selittämään sitä, että tieteellinen selitys yleensä on mahdollinen. ”Juuri tieteen menestys sen pystyessä osoittamaan, kuinka perinpohjaisen järjestynyt luonnon maailma on, tarjoaa vahvan perusteen uskoa, että on olemassa vielä syvempi syy tälle järjestykselle.” (Swinburne 1996: 68) Swinburne käyttää päättelyä parhaimpaan selitykseen osoittaakseen, että Jumala on paras selitys tieteen selitysvoimalle.

Jumala on kaiken selittämisen perusta. Jumalan olemassaolo tekee mahdolliseksi tieteellisen selityksen niin kuin kaiken muunkin järjellisen selityksen. Käytämme Jumalaa selitysperustana luomakunnalle, koska luomakunnan hienosyinen rakenne tekee mielekkääksi olettaa ulkopuolisen älykkyyden suunnitelleen ja luoneen sen. Koska maailmankaikkeuden fysikaaliset vakiot ovat äärimmäisen tarkasti hienosäädettyjä niin, että elämä on mahdollista, ei ole mielekästä olettaa maailmankaikkeuden syntyneen ilman järjellistä Luojaa. Koska tiedämme, että jokainen elävä solu sisältää yhtä paljon informaatiota kuin kattava tietosanakirja, meidän ei ole järkevää käyttää sen synnyn selitysperustana sattumanvaraisia prosesseja. Koska luonnossa on palautumattomasti monimutkaisia rakenteita, joita ei voida selittää asteittaisten muutosten tuloksena, on mielekästä olettaa niiden synnyn selitykseksi systeemin ulkopuolelta tuotua uutta informaatiota.

Tieteentekijä ei vältä kannanottoa Jumalaan

Tieteentekijän on mahdotonta olla ottamatta kantaa Jumalaan tieteellisessä työssään joko tietoisesti tai tietämättään, koska jokainen tieteentekijä joutuu suhteuttamaan yksityiskohdat kokonaisuuteen. Jumalan käsite ei ole osa pelkästään tietynlaisten teistien tieteellistä argumentaatiota. Myös ateistit ja agnostikot käyttävät tietynlaista käsitystä Jumalasta oman argumentaationsa perustana. Nykyisessä evoluutiokirjallisuudessa käytetään usein argumentaatiota, jossa Jumalasta puhutaan täydellisenä insinöörinä tai älykkäänä suunnittelijana, ja tämän jumala-käsitteen avulla pyritään osoittamaan, ettei maailma ole Jumalan luoma.

Täydellinen rakennesuunnitelma olisi todellakin merkki taitavasta ja älykkäästä suunnittelijasta. Epätäydellinen rakennesuunnitelma on merkki evoluutiosta. (Coyne 2009: 86)

Coyne tarjoaa joitakin esimerkkejä siitä, mitä hän pitää suunnitelmallisuuden puutteena esimerkiksi ihmisen biologiassa. Hän argumentoi, että jos Jumala olisi luonut ihmisen, hän ei olisi luonut aukkoa munasarjojen ja munajohtimien välille:

Olisiko älykäs suunnittelija luonut pienen aukon munasarjojen ja munajohtimen välille? (Coyne 2009: 90)

Tällaisissa väitteissä otetaan kantaa Jumalan olemassaoloon vetoamalla joihinkin luonnon tosiasioihin. Tulisiko tällaiset kannanotot suojata kritiikiltä sulkemalla tieteen ulkopuolelle vaihtoehtoiset tulkinnat kyseisille tosiasioille? Lääkäri Pekka Reinikainen (2010) kiinnittää huomiota siihen, että jos munasarjojen ja munajohtimen välillä ei olisi aukkoa, mahdollinen tulehdus munajohtimissa voisi tuhota munasarjat. Munasolun irtoamiseen liittyvät tapahtumat edellyttävät, että munasoluja irtoaa eri puolilta munasarjoja. Tämän vuoksi olemassa oleva anatominen ratkaisu kertoo älykkäästä suunnittelusta. Samalla kun Coyne kiinnittää huomiota joihinkin näennäisiin ongelmiin ihmisen anatomiassa, häntä ei ollenkaan huolestuta se, ettei hänellä ole minkäänlaista evolutiivista selitystä ihmisen suvullisen lisääntymisen kehitykselle, jota ohjaavat sadat geenit ja säätelyjärjestelmät. Suvullinen lisääntyminen on niin äärimmäisen hienosäädetty prosessi, että darwinistit eivät toistaiseksi ole tehneet edes kunnollista yritystä sen selittämiseksi evolutiivisesti. Mikä valintapaine aiheutti suvullisen lisääntymisen kehittymisen? Mitkä ovat miehen ja naisen lisääntymiselinten evoluutiopolut? Miten jälkeläisten saanti onnistui järjestelmien ollessa kehitysvaiheessa? Paitsi että jo munasolun hedelmöityminen edellyttää useiden eri järjestelmien koordinaatiota, vielä paljon monimutkaisemmin hienosäädetty prosessi on sikiön kehittyminen äidin kohdussa. Istukka toimii yhtä aikaa keuhkoina, ”ruuansulatuskanavana”, munuaisina ja umpieritysrauhasena. Istukka kuljettaa happea ja ravintoaineita äidin elimistöstä lapselle, mutta sikiön ja äidin verenkierto eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Aineenvaihdunnan lisäksi istukka tuottaa hormoneja, joista riippuu yhtäältä sikiön kasvu ja toisaalta sellaiset muutokset äidissä, jotka valmistavat häntä synnytykseen ja imetykseen. Raskauden aikana äidin immuunijärjestelmää säädellään niin, ettei se ala hylkiä sikiötä, joka on puoliksi vierasta kudosta. Heti synnytyksen jälkeen vauvan verenkiertojärjestelmän pitää pystyä toimimaan itsenäisesti. Minuutin kuluessa syntymästä lapsen hermojärjestelmä lähettää signaalit sulkijalihaksille, niin että sekä napalaskimo että ductus arteriosus sulkeutuvat. Napasuonet sulkeutuvat toiminnallisesti alle tunnissa. Yhden kriittisen minuutin aikana ihminen siirtyy toisen ihmisen sisällä vietetystä elämästä ulkoilmaan. Hänet irrotetaan istukka-hengityskoneesta ja hän hapettaa elimistönsä omien keuhkojensa avulla. (Reinikainen 2010) Kaikki nämä hienosäädetyt järjestelmät kertovat älykkäästä suunnittelusta. Tulisiko näiden tosiasioiden teistinen implikaatio sulkea tieteen ulkopuolelle, niin että ateistinen tulkinta suojataan kaikelta kritiikiltä? Löytämällä joitakin kyseenalaisia esimerkkejä epätäydellisestä suunnittelusta Coyne katsoo voivansa kumota sen todistuksen, mitä biologisessa maailmassa ilmenevä tarkoituksenmukaisuus ja suunnitelmallisuus tarjoavat Jumalan luomistyöstä. Löydettyään yksi tai kaksi esimerkkiä mielestään epätäydellisestä suunnittelusta, moni ateisti katsoo todistaneensa, ettei koko biologisen maailman läpitunkeva suunnitelmallisuus kerro mitään Jumalasta. Tällöin he itse asiassa vetoavat tietomme aukkoihin ja pyrkivät sen perusteella kumoamaan uskon Jumalaan. Yksi toisensa jälkeen nämä oletettavasti epätäydelliset rakennesuunnitelmat ovat osoittautuneet tarkoituksenmukaisiksi.

Coyne olettaa, että täydellisenä insinöörinä Jumala loisi ainoastaan täydellisiä luomuksia. Hän myös olettaa, että jos Jumala olisi olemassa, hänellä olisi tietynlaisia moraalisia ominaisuuksia:

Kyllä, suunnittelijalla voi olla motiiveja, joita emme voi ymmärtää. Mutta havaitsemamme huonot rakennesuunnitelmat ovat ymmärrettäviä ainoastaan, jos ne ovat kehittyneet aikaisempien esi-isien piirteistä. Jos suunnittelijalla oli havaittavia motiiveja lajeja luodessaan, yksi niistä on varmasti ollut huiputtaa biologeja tekemällä organismeista sellaisia, että ne näyttävät evoluution tuotteilta. (Coyne 2009: 91)

Coyne olettaa, että jos Jumala on olemassa, hän on täydellisen totuudenmukainen. Täydellisen totuudenmukainen Jumala ei voi luoda maailmaa, joka näyttää evoluution tuotteelta, koska hän näin tehden ”huiputtaisi biologeja”. Coyne ei tule ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että biologit tässä tapauksessa lähinnä huiputtavat itseään: koska heillä on tarve kieltää kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolo, jolle he ovat vastuussa, he tulkitsevat tosiasioita niin, että he voivat sulkea Jumalan todellisuuden tiedon ulkopuolelle. Tämä itsepetostaipumus ilmenee esimerkiksi evolutionistien päätelmässä, jonka mukaan pelkkä evoluutiomekanismien olemassaolo todistaa, ettei Jumala ole luonut maailmaa. (Ks. Coyne 2009: 244–245)

Usko ohjaamattomaan evoluutioon sisältää uskonnollisen kannanoton

Nykyisin vallitsevan darwinistisen teorian taustalla vaikuttaa usein uskonnollinen vakaumus, että kehitys on ohjaamaton: kehitys tapahtuu itsestään, ilman älykkään Luojan ohjausta. Tämä kanta esitetään usein ainoana tieteellisesti mahdollisena, vaikka se on vain yhden tietyn perusvakaumuksen varaan rakennettu tulkinta tosiasioista. Sen mukaan elämän synty ja kehitys eivät tarvitse mitään tuonpuoleista selitystä, eivät mitään ulkopuolista ohjaajaa. Tämä merkitsee samalla sitä, että elämän kehityksellä ei ole mitään päämäärää, ei siis myöskään mitään moraalista päämäärää. Ernst Mayr kirjoittaa:

Tämän päivän ihmisen maailmankatsomusta hallitsee tieto siitä, että maailmankaikkeus, tähdet, maapallo ja kaikki elävät olennot ovat kehittyneet pitkän historian kautta, joka ei ollut ennalta määrätty tai ohjelmoitu. (Mayr 1978: 47)

Usko kehityksen ohjaamattomuuteen esitetään yleensä osana uskonnollisesti neutraalia biologista teoriaa, vaikka se sisältää kannanoton Jumalan olemassaoloon ja Jumalan luonteeseen ja on siten luonteeltaan uskonnollinen vakaumus. Kyseinen uskonnollinen kannanotto on niin sisäänrakennettu nykyiseen luonnontieteelliseen ajatteluun, että vain harvat analyyttisesti orientoituneet ateistit kuten Thomas Nagel tiedostavat sen uskonnollisen luonteen. Jotkut ajattelijat ilmaisevat avoimesti evoluutioteorian uskonnollisen kytkennän. Evoluutiolle annettava uskonnollinen tulkinta voi kuitenkin vaihdella merkittävästi. On mahdollista etsiä darwinistisesta evoluutioteoriasta ratkaisua joihinkin kristillisen uskon näkökulmasta herääviin ongelmiin, kuten Francisco Ayala tekee etsiessään darwinismista vastausta kärsimyksen ongelmaan. Yhtä tavallista tai jopa tavallisempaa on etsiä ohjaamattomasta makroevoluutioteoriasta ratkaisua joihinkin ateistisesta uskonnollisuudesta herääviin selitystarpeisiin. Richard Dawkinsin tunnetun lausuman mukaan ”vasta Darwin loi pohjan älyllisesti perusteltavalle ateismille” (Dawkins 1989b: 20). Ateistin keskeinen ongelma on pystyä selittämään luomakunnassa ja erityisesti elämän eri muotojen parissa ilmenevä suunnitelmallisuus. Jerry A. Coyne myöntää, että luonnon tosiasiat kuten organismien toiminnallinen rakenne ja niiden ominaispiirteet näyttäisivät todistavan älykkäästä suunnittelijasta. Hän katsoo näiden todisteiden kumoutuvan, koska Darwin pystyi kertomaan elämän kehityksestä sellaisen kertomuksen, jossa ei tarvittu Luojaa.

Jos yleensä on olemassa luontoa koskevia totuuksia, tällaisena totuutena on pidettävä sitä, että kasvit ja eläimet näyttävät olevan monimutkaisesti ja lähes täydellisesti suunniteltuja elämään elämäänsä. – – Mitä tästä kaikesta seuraa? Mestarimekaanikko, tietenkin. – – Mitä enemmän opimme tuntemaan kasveja ja eläimiä, sitä enemmän ihmettelemme sitä, kuinka hyvin niiden rakenne sopii niiden elämäntapaan. Mikä olisi luonnollisempaa kuin päätellä, että tämä yhteensopivuus on seurausta tietoisesta suunnittelusta? Darwin kuitenkin katsoi ilmeisen tuolle puolen ja ehdotti – ja tukien sitä yksityiskohtaisella todistusaineistolla – kaksi ideaa, jotka ikuisesti karkottivat ajatuksen harkitusta suunnittelusta. Nämä ideat olivat evoluutio ja luonnonvalinta. – –

Luonnonvalinta on sekä vallankumouksellinen että hämmentävä samasta syystä: se selittää luonnon näennäisen suunnitelmallisuuden puhtaasti aineellisen prosessin avulla, joka ei tarvitse yliluonnollisten voimien toteuttamaa luomista tai ohjausta. (Coyne 2009: 1–11)

Koska Darwin pystyi osoittamaan luonnollisen mekanismin, jonka mukaan elävien olentojen kehitys olisi saattanut edetä, ajatus Luojan älykkäästä suunnittelusta on ”ikuisesti karkotettu” pois tieteen piiristä. Koska Luojaa ei enää välttämättä ”tarvita”, hänestä ei enää tieteen piirissä saa puhua. Kehitysprosessin ohjaamattomuus sisältää ajatuksen, että ”evolutiivisilla muutoksilla ei ole mitään tarkoitusta tai päämäärää” (Björklund 2009: 15). Kulttuurissa sai vähitellen 1700-luvulta alkaen vallan kosminen mielikuva maailmankaikkeudesta, jolla ei ole mitään selkeitä rajoja tai tarkoitusta. Tällainen mielikuvamaailma vaikuttaa ennen kaikkea tunteeseen ja välittömään kokemukseen, mutta lopulta se ohjaa myös tieteellisen teorian muodostusta. Aikaisemman Jumalan hallitseman rajatun kosmoksen paikan otti mielikuva ääriviivoiltaan hahmottomasta maailmankaikkeudesta, joka koettiin loputtomasti laajenevaksi, jatkuvaksi ja alati kehittyväksi sekä ajallisesti että paikallisesti. Tämän mielikuvan mukaan luonto avautuu joka suuntaan kohti ulottuvuuksia, jotka ovat vielä tutkimattomia ja kartoittamattomia. Tutkimattomuuden ja rajattomuuden mielikuvaan sisältyy näkemys maailmankaikkeudesta, jolla ei ole suunnitelmaa eikä tarkoitusta. ”Tällainen universumi on kone vailla merkitystä ja päämäärää.” (Enqvist 2009: 188) Mielikuvat ihmiselämän satunnaisuudesta ja tarkoituksettomuudesta syntyvät spontaanisti tietynlaisen tuntemis- ja kokemistavan hedelmänä. Uudenlainen luonnontunne ja siihen liittyvät moraaliset ja esteettiset mielikuvat ohjaavat kulttuurin jäseniä tarkastelemaan maailmankaikkeutta tietystä näkökulmasta ja tietynlaisten odotusten pohjalta. Kulttuurin valtaansa saamat uudet mielikuvat luovat myös omalta osaltaan perustan sille, että luonnon tosiasioita aletaan tulkita naturalistisen uskon valossa.

Ohjaamattoman evoluution todisteet ovat aihetodisteita

Aihetodisteen käsitettä käytetään erityisesti rikostapauksissa pyrittäessä ratkaisemaan syyllisyyttä välillisten todisteiden perusteella. Aihetodiste on johtolanka, jonka voidaan katsoa johtavan eri suuntiin riippuen taustaoletuksista. Sherlock Holmesin lukijat muistavat suuren salapoliisin näkemyksen:

”Aihetodiste on hyvin epävarma asia”, vastasi Holmes mietteliäästi; ”asia saattaa näyttää selvältä, mutta jos muutat hiukan näkökulmaasi, saatat huomata kyseisen aihetodisteen viittaavan yhtä ehdottomalla tavalla johonkin aivan muuhun” – – ”Ei ole mitään petollisempaa kuin ilmeinen tosiasia.” (Doyle 1928: 79)

Paljon kiistaa on käyty siitä, missä määrin ohjaamattoman makroevoluution puolesta voidaan esittää tieteellisiä ja muita kokemusperäisiä todisteita ja missä mielessä se on tietynlainen maailmankatsomuksellinen ja jopa uskonnollinen vakaumus. Tässä alaluvussa tarkastelen darwinismin puolesta esitettyjä todisteita ja pohdin sitä, ovatko todisteet vastaansanomattomia vai voitaisiinko niille antaa erilainen tulkinta toisenlaisten perususkomusten pohjalta. Brittiläinen biologi ja evolutionisti L. Harrison Matthews kirjoitti johdannossaan vuoden 1971 painokseen Darwinin teoksesta Origin of Species:

Evoluution tosiasia on biologian selkäranka. Biologia on näin siinä erityisessä asemassa, että se on tiede, joka perustuu todistamattomalle teorialle – onko se siis tiede vai uskonvakaumus? Usko evoluutioteoriaan on täsmälleen rinnakkainen uskolle erityiseen luomiseen – molemmat ovat käsitteitä, joiden uskovaiset tietävät olevan tosia, mutta kumpaakaan ei tähän mennessä ole voitu todistaa. (Matthews 1971: xi)

Tanskalainen biologi Søren Løvtrup on vakaumuksellinen evolutionisti, mutta hän hylkää uusdarwinistisen evoluutioteorian käsityksen evoluutiomekanismeista. Evoluutiomekanismeista puhuttaessa hän erottaa kaksi asiaa:

(a) uusien organismien luomisen, joka on epigeneettinen ilmiö ja jota luonnonvalinta ei hallitse

(b) kyseisten organismien eloonjäämisen, joka on ekologinen ilmiö, ja jota luonnonvalinta hallitsee.

Løvtrupin mielestä luonnonvalinnalla on vain vähän jos ollenkaan tekemistä uusien organismien kehittymisen kanssa. Uusien organismien synnyn mekanismina ovat hänen mukaansa makromutaatiot, jotka aiheuttavat suuria evoluutiohyppyjä. Hän kutsuu vallitsevaa darwinistista evoluutioteoriaa ”darwinistiseksi myytiksi”.

Luullakseni kukaan ei kiellä, että kokonaisen tieteenhaaran joutuminen epätoden teorian valtaan on suuri onnettomuus. Mutta näin on tapahtunut biologiassa: jo pitkän aikaa ihmiset ovat keskustelleet evoluutiota koskevista ongelmista tietyllä ”darwiniaanisella” sanastolla – ”sopeuma”, ”valintapaine”, ”luonnonvalinta” jne. – uskoen näin edistävänsä luonnonilmiöiden selittämistä. Näin he eivät kuitenkaan edistä sitä ja mitä pikemmin se ymmärretään, sitä pikemmin pystymme todella edistymään evoluution ymmärtämisessä. Uskon, että eräänä päivänä darwiniaanista myyttiä pidetään tieteenhistorian suurimpana petoksena. (Løvtrup 1987: 422)

Makromutaatiot ovat monien ateistien mielestä ongelmallisia, koska uusia elimiä ja toimintarakenteita tuottavia makromutaatioita voi olla vaikea erottaa Jumalan suoranaisesta luomistyöstä. Niinpä aikamme vakaumukselliset ateistit useimmiten vannovat darwinismin nimeen, jossa eliöiden moninaisuuden katsotaan olevan seurausta vähittäisistä sattumanvaraisista mutaatioista ja luonnonvalinnasta. Richard Dawkinsin ja Jerry A. Coynen kaltaiset vakaumukselliset ateistit pitävät darwinistisen evoluutiomallin mukaista evoluutioteoriaa yksinkertaisena ja todistettuna tosiasiana. Seuraavassa joitakin lainauksia Coynen viimeisimmästä kirjasta:

Evoluutio on tosiasia. Tieteentekijöiden viimeisen puolentoista vuosisadan aikana keräämä todistusaineisto ei suinkaan herätä epäilyksiä darwinismia kohtaan vaan tukee sitä täydellisesti, osoittaen, että evoluutio tapahtui ja että se tapahtui suurelta osin niin kuin Darwin ehdotti, luonnonvalinnan toiminnan kautta. (Coyne 2009: xii, kursivointi lisätty)

Evoluutio antaa toden selonteon alkuperästämme. Se korvaa myytit, jotka ovat tyydyttäneet meitä tuhansien vuosien ajan. (Coyne 2009. xiv, kursivointi lisätty)

Tänä päivänä tieteentekijöillä on yhtä paljon luottamusta darwinismiin kuin heillä on atomien olemassaoloon tai siihen, että mikro-organismit ovat tarttuvien sairauksien syy. – – Mutta asiat ovat eri lailla tieteellisten piirien ulkopuolella. Monien mielestä evoluutio jäytää heidän minuuskäsitystään. – – On selvää, että tämä vastustus tulee suurelta osin uskonnosta. – – Tilastot osoittavat, kuinka paljon ihmiset vastustavat evoluution selvää tieteellistä tosiasiaa. Vaikka evoluution totuudesta on vastaansanomatonta todistusaineistoa, vuosi toisensa jälkeen mielipidekyselyt osoittavat, että amerikkalaiset ovat masentavan epäluuloisia tätä biologian haaraa kohtaan. – – ihmiset joutuvat kreationistien retoriikan uhreiksi, kun nämä tietoisesti vääristelevät darwinismia. (Coyne 2009: xvi–xix, kursivointi lisätty)

Kuten tulemme näkemään, kaikki todistusaineisto – sekä vanha että uusi – johtaa väistämättä johtopäätökseen, että evoluutio on totta. (Coyne 2009: 20, kursivointi lisätty)

Ongelmana ei ole todistusaineiston puute. Luettuasi näin pitkälle toivon sinun vakuuttuneen, että evoluutio on paljon enemmän kuin tieteellinen teoria: se on tieteellinen tosiasia. Olemme tutustuneet todistusaineistoon monilta alueilta – fossiiliaineistoon, eliömaantieteeseen, sikiöoppiin, surkastuneisiin rakenteisiin, epätäydellisiin rakennesuunnitelmiin ja niin edelleen – kaikki tämä todistusaineisto osoittaa ilman epäilyksen häivääkään, että organismit ovat kehittyneet. Eikä kyse ole pelkästään pienistä mikroevolutiivisista muutoksista: olemme nähneet uusien lajien muodostuvan, sekä nykyajassa että fossiiliaineistossa, ja olemme löytäneet pääryhmien välisiä välittäviä muotoja kuten valaiden ja nisäkkäiden välittäviä muotoja. Olemme havainnoineet luonnonvalintaa toiminnassa ja meillä on kaikki syyt otaksua, että se pystyy tuottamaan monimutkaisia organismeja ja piirteitä. (Coyne 2009: 242, kursivointi lisätty)

Joka päivä satoja havaintoja ja kokeita vuodatetaan tieteellisen kirjallisuuden laariin. Monilla niistä ei ole paljoakaan tekemistä evoluution kanssa – – mutta monilla niistä on. Ja jokainen tosiasia, jolla on jotakin tekemistä evoluution kanssa, vahvistaa sen totuutta. Jokainen löytämämme fossiili, jokainen sekvenoitu DNA molekyyli, jokainen analysoitu orgaaninen järjestelmä, tukee ajatusta, että lajit ovat kehittyneet yhteisistä kantaisistä. – – Vaikka evoluutiolla on miljoonia mahdollisuuksia osoittautua vääräksi, se aina osoittautuu oikeaksi. Tämä on niin lähellä kuin voimme päästä tieteellistä totuutta. (Coyne 2009: 242–243, kursivointi lisätty)

Coyne samaistaa evoluution ja darwinismin. Darwinismilla hän ymmärtää ohjaamattoman evoluution näkemystä, jonka mukaan elämän eri muodot eivät ole suunnitelmallista älykkään Luojan luomistyötä vaan ne ovat asteittaisen mikromuuntelun ja luonnonvalinnan tulosta, jotka ovat luonteeltaan täysin ohjaamattomia ja suunnittelemattomia prosesseja (Coyne 2009: 2–3). Coyne pitää itsestään selvyytenä, ettei Jumala ole luonut evoluutiomekanismeja. ”Darwinismi kertoo meille, että kaikkien muiden lajien tavoin ihmiset syntyivät tuloksena sokeiden tarkoitusta vailla olevien voimien toiminnasta hyvin pitkien aikakausien kuluessa.” (Coyne 2009: 245) Coyne myöntää, ettei tiede pysty kokonaan sulkemaan pois mahdollisuutta, että Jumala on luonut maailman, mutta hän sivuuttaa tämän mahdollisuuden retorisilla keinoilla:

Tiede ei pysty täysin sulkemaan pois yliluonnollisen selityksen mahdollisuutta. On mahdollista – vaikkakin hyvin epätodennäköistä – että keijut hallitsevat koko maailmaamme. Mutta tällaisia yliluonnollisia selityksiä ei vain koskaan tarvita: me onnistumme ymmärtämään luonnollista maailmaa aivan hyvin käyttäen järkeä ja materialismia. (Coyne 2009: 245)

Coyne ei näytä olevan tietoinen materialismin ongelmista. Coyne julistaa yhden maailmankatsomuksellisen ja uskonnollisen lähtökohdan – materialismin – yksinoikeutta tieteessä.

Naturalismi on näkemys, että ainoa tapa ymmärtää maailmankaikkeuttamme on tieteellisen metodin avulla. Materialismi on ajatus, että maailmankaikkeuden fysikaalinen aine on ainoa todellisuus, ja että kaikki muu, mukaan luettuna ajatukset, tahto, ja emootiot ovat seurausta siitä, että fysikaaliset lait vaikuttavat aineessa. Evoluution sanoma on, että koko tiede on naturalistista materialismia. (Coyne 2009: 244)

Coyne myöntää, että hän tulkitsee jokaisen tosiasian omaksumansa maailmankatsomuksellis-uskonnollisen uskomusjärjestelmän (materialismin) valossa. Hän ei ole valmis siihen, että tieteen piirissä toiset tutkijat tulkitsevat samoja tosiasioita erilaisessa viitekehyksessä, koska ”tällaisia yliluonnollisia selityksiä ei vain koskaan tarvita”. Hän ei tiedosta, että tällainen kritiikitön pitäytyminen yhteen suljettuun uskomusjärjestelmään on luonteeltaan epätieteellistä. Dialogisen pluralismin perusajatus tieteellisen keskustelun avoimuudesta myös perustavien uskomusten osalta näyttää olevan Coynelle joko täysin tuntematon tai mahdoton hyväksyä.

Vastoin Coynen vakuuttelua ohjaamattoman makroevoluution puolesta esitettävät todisteet ovat aihetodisteita, joille on olemassa mielekkäitä tulkintavaihtoehtoja. Väitän seuraavassa, että kyseiset tosiasiat selittyvät mielekkäämmin ottamalla lähtökohdaksi se, että luonto on älykkäästi suunniteltu. Voimme valaista tätä väitettä tarkastelemalla niitä evoluution todisteita, joita Petter Portin ja Timo Vuorisalo esittävät kirjoituksessaan ”Evoluutioteorian todisteet” (2009), Coyne esittää kirjassaan Why Evolution Is True? (2009) ja Dawkins esittää kirjassaan Maailman hienoin esitys (2009). Heidän mukaansa evoluutioteorian tärkeimmät todisteet ovat seuraavat:

1. Keinollinen valinta
2. Eliöiden fossiilijäämistö
3. Eliöiden levinneisyys ja maantieteellinen muuntelu
4. Vertaileva anatomia ja fysiologia
5. Vertaileva alkionkehitysoppi
6. Surkastuneet elimet
7. Biologinen taksonomia

Tekijät eivät aina täsmennä, pitävätkö he kyseistä evidenssiä todisteena siitä, a) että voimme havaita luonnossa mikroevoluutiota eli määrällistä muuntelua, b) että eliökunnan historiassa on tapahtunut makroevoluutiota eli uusien elimien, laadullisesti uudenlaisten toimintajärjestelmien syntyä ja geneettisen monimutkaisuuden kehittymistä vähittäisten muutosten tuloksena, vai c) että sekä mikro- että makroevoluutio ovat ohjaamattomia prosesseja. Käsittelen niitä ohjaamattoman makroevoluution todisteina. Portin tosin kirjoittaa yhdessä lehtiartikkelissaan: ”Evoluutio ei ole ohjaamaton prosessi, vaan elämän kehitystä ohjaavat luonnonvalinta ja sukupuolivalinta. Valinta puolestaan on sattuman vastakohta ja sitä voidaan pitää luovana tapahtumana.” (Portin 2009b) Portin ei kuitenkaan tässä yhteydessä tarkoita, että mikään persoonallinen älykäs olento kuten Jumala ohjaisi evoluutiota. Panteistina hän ilmeisesti lukee luonnon omille prosesseille joitakin jumalallisia piirteitä.

Eliöiden levinneisyys ohjaamattoman evoluution todisteena

Portinin ja Vuorisalon mukaan eliömaantieteen tosiasiat voidaan selittää ainoastaan ohjaamattoman makroevoluution pohjalta.

Maapallon nykyisten elämänmuotojen levinneisyys on pääpiirteissään sellainen, että se todistaa kunkin lajin kaikkien yksilöiden polveutuvan yhteisestä kannasta. Ja kaiken kaikkiaan eliöiden levinneisyys on sellainen, että se voidaan tieteellisesti selittää vain evoluutioteorian valossa. (Portin & Vuorisalo 2009: 66–67)

Mikä erottaa evolutionistisen ja luomisajatteluun perustuvan oletuksen eliöiden levinneisyydestä? Portin ja Vuorisalo eivät tarkemmin analysoi tätä eroa. Yksi tällainen analyysi löytyy kuitenkin Coynen teoksesta (2009). Eliömaantieteellinen todistelu on Coynen mieliaihe ja hän katsoo voivansa sen avulla vakuuttavasti todistaa evoluutioteorian totuuden. Kaikkein kiistattomimpana todisteena Coyne pitää tulivuorten purkausten tai koralliriuttojen kasvun tuloksena syntyneiden saarten eli valtamerellisten saarten (oceanic islands) eliöstöä.

Sen ymmärtäminen, että lajien levinneisyys saarilla tarjoaa lopullisen todisteen (conclusive proof) evoluution puolesta on yksi biologian historian suurimmista salapoliisikertomuksista. – – Opettaessani evoluutiota tämä on lempiluentoni. Se on tunnin pituinen jännityskertomus, näennäisesti erillisten tosiasioiden kokoelma, joista rakentuu ilmatiivis todiste evoluution puolesta. – –

”Saariargumentti” evoluution puolesta lähtee liikkeelle seuraavasta huomiosta: valtamerellisilta saarilta puuttuu monia niistä syntyperäisistä lajeista, joita näemme sekä mantereilla että mantereisilla saarilla. – – Vaikka saarilla on paljon syntyperäisiä lintuja, kasveja ja hyönteisiä, niistä puuttuvat täysin syntyperäiset järvikalat, sammakkoeläimet, matelijat ja maanisäkkäät. – – Yhä uudelleen ja uudelleen valtamerellisillä saarilla – – näemme puuttuvien ryhmien mallin – tarkemmin sanottuna, samojen puuttuvien ryhmien mallin. – – Argumentin toinen askel on tämä: vaikka valtamerellisiltä saarilta puuttuu monia eläinten peruslajeja, niiltä löytyviä eläintyyppejä on niissä usein runsaasti useina erilaisina lajeina. Esimerkiksi Galápagossaarten 13 saarella on 28 lintulajia, joita ei löydy muualta. Ja näistä 28:sta 14 kuuluu yhteen ainoaan läheisesti toisiinsa liittyvään linturyhmään, kuuluisiin Galápagossaarten sirkkuihin. – – Miten nämä havainnot sopivat yhteen? Niistä tulee järkeenkäypiä yksinkertaisen evolutionistisen selityksen pohjalta: valtamerellisten saarten asukkaat ovat sellaisten aikaisempien lajien jälkeläisiä, jotka muuttivat saarille yleensä läheisiltä mantereilta – – Yritäpä nyt ajatella teoriaa, joka selittää keskustelemamme mallin ottamalla lähtökohdaksi sen, että lajit luotiin erikseen valtamerellisille saarille ja mantereille. Miksi luoja jättäisi sammakkoeläimet, nisäkkäät, kalat ja matelijat pois valtamerellisiltä saarilta, mutta ei mantereellisilta saarilta? (Coyne 2009: 107–117, kursivointi lisätty.)

Coyne olettaa luomisteorian sisältävän väitteen, että Jumala loi erikseen lajit mantereille ja jokaiselle tulivuorten purkausten tuloksena syntyneelle valtamerelliselle saarelle. Niinpä hän katsoo voivansa todistaa evoluutioteorian lopullisesti ja vastaansanomattomasti osoittamalla, että valtamerellisten saarten eliöstö on peräisin läheisiltä mantereilta. Tässä tapauksessa Coyne kuitenkin pyrkii kumoamaan sellaista tulkintaa luomisteoriasta, jota tuskin yksikään luomisteoreetikko kannattaa. Se, että Coyne pitää evoluution lopullisena todisteena juuri tätä päättelyä, kertoo jotakin hänen käsitteidensä epämääräisyydestä. Se, että eliöt levittäytyvät uusille alueille ja että niillä tapahtuu perusryhmän sisäistä muuntelua, ei kelpaa todisteeksi luomisnäkemystä vastaan.

Kun Coynen mielessä on näin eriskummallinen käsitys luomisteoriasta, on vaikea tarkalleen tietää, minkälainen käsitys on Portinin ja Vuorisalon eliömaantieteellisen todistelun taustalla. Portinin ja Vuorisalon todistelu ei eliömaantieteen osalta sen enempää kuin muuallakaan tee eroa mikro- ja makroevoluution välillä. Se, että Galápagossaarilla on kehittynyt useita eri sirkkulajeja, on esimerkki mikroevoluutiosta. Kaikki nykyiset sirkkulajit ovat syntyneet yhteisestä kannasta ja eriytyneet toisistaan, koska maantieteelliset tekijät ovat estäneet niiden risteytymisen. Tällainen perusryhmän sisällä tapahtuva lajiutuminen on sopusoinnussa biologisen perusryhmäajattelun kanssa, joka on ominainen nykyisin vallitsevalle luomisteorialle. Tällaisilla esimerkeillä ei voi perustella makroevoluutiota, toisin kuin Coyne, Portin ja Vuorisalo olettavat. Vielä vähemmän sillä voidaan perustella ohjaamatonta makroevoluutiota. Kyseisten tieteentekijöiden ajattelun taustalla näyttää olevan oletus, että luomisnäkemys sisältäisi perusryhmien täydellisen muuttumattomuuden.

Luomisteoreetikot ja evolutionistit ovat yhtä mieltä siitä, että erilleen joutuneet saman perusryhmän jäsenet kehittävät joitakin eriäviä piirteitä, niin että esimerkiksi Galápagossaarten sirkut ovat kehittyneet eri lajeiksi. Kiista koskee sitä, voidaanko tällaisen maantieteellisen erillään olon seurauksena selittää koko elämän moninaisuuden kehittyminen. Riittääkö maantieteellinen erillään olo selitykseksi uuden geneettisen monimutkaisuuden synnylle, kuten Dawkins (2009: luku 9) näyttää olettavan? Näyttäisi ilmeiseltä, ettei maantieteellinen erillään olo sinänsä tuota uutta geneettistä materiaalia. Se ainoastaan muuntelee eri tavoin jo olemassa olevaa geneettistä materiaalia.

Eikö kuitenkin voitaisi ajatella, että miljardien vuosien kuluessa lajiutumisen seurauksena bakteerista kehittyisi koko elämän moninaisuus? Nykytietämyksen valossa tämä ei näytä mahdolliselta. Lajiutuminen ei johda geenivaraston rikastumiseen ja uusien rakenteiden syntyyn, vaan geenivaraston köyhtymiseen. Ongelmana on se, että kun populaatiosta eriytyy osa, osapopulaation geenivarasto sisältää pääsääntöisesti vain osan alkuperäisen kokonaisgeenivaraston alleelijoukosta. Niinpä lajiutuminen johtaa geenivaraston köyhtymiseen ja muuntelukyvyn vähenemiseen. Heikentynyt mukautuminen ympäristön muutoksiin johtaa lisääntyneeseen vaaraan kuolla sukupuuttoon.

Hollantilainen eläintieteilijä Duywene de Wit kuvaa tätä prosessia seuraavasti:

Kun reunapopulaatio valmistautuu siirtymään uuteen elinympäristöön, se ei voi ottaa mukaansa kaikkia kantapopulaation geenejä vaan vain osan. Jokainen uusi rotu tai laji, joka eriytyy toisesta omaa siksi köyhemmän geenivaraston. Geenivaraston pieneneminen on se hinta, minkä jokainen rotu tai laji joutuu maksamaan etuoikeudesta olla olemassa. Kun lajiutumisprosessi toistuu useasti peräkkäin, syntyy lopulta lajeja, joiden geenivarasto on niin köyhtynyt, että jo suhteellisen pienikin muutos ympäristöolosuhteissa riittää viemään sen sukupuuton partaalle. Ympäristöolosuhteisiin sopeutuminen, joka johtuu rekombinaatiomahdollisuuksien vähentymisestä, johtaa lopulta geneettiseen minimitilaan, jonka ylittymisen jälkeen eloonjääminen ei enää ole mahdollista. Äärimmilleen sopeutuneiden ja erikoistuneiden lajien ja rotujen traagisena kohtalona on väistämätön geneettinen kuolema. (Duyvene de Wit; sit. Scherer 2000: 60)

Dawkinsin eliömaantieteelliseen argumenttiin sisältyy se ristiriitainen oletus, että maantieteellisen eron tuottama osapopulaatioiden synty ja tästä seuraava geneettisen materiaalin köyhtyminen johtaa geneettisen materiaalin rikastumiseen.