Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation seurauskriteeri

=== Menetelmälliset ehdot ===

Kriittinen avoimuus ymmärretään joskus ajattelun menetelmäksi tai lähestymistavaksi, jossa kaikki kyseenalaistetaan, kaikkiin käsityksiin suhtaudutaan epäilevästi ja kaikkea kritisoidaan. Tällöin kriittisyyden käsite merkitsee epäilyä, arvostelua, vastustavan asenteen omaksumista ja oppositioon asettumista. 
	
Systemaattisen epäilyn menetelmää käytti esimerkiksi ranskalainen filosofi ja matemaatikko René Descartes (1596─1650) keskeisessä metafyysisessä teoksessaan Meditationes de prima philosophia (Metafyysisiä mietelmiä). Hän lähtee liikkeelle huomauttamalla, että monet käsitykset, joista hän on pitänyt lapsuudestaan saakka kiinni, ovat osoittautuneet epäluotettaviksi. Niinpä hän tunsi, että on välttämätöntä "kerran elämässä ─ ─ hajottaa kaikki ja aloittaa uudelleen perusteista". Descartesin mielestä kaikki käsitykset, jotka perustuvat aistihavainnoille ovat epäilyttäviä, koska "olen huomannut kokemuksen kautta että aistit joskus pettävät, ja on järkevää koskaan olla täysin luottamatta sellaiseen, mikä on pettänyt meitä kerrankin". Jopa sellainenkin yksinkertaiselta kuulostava väite kuin "istun täällä tulen ääressä" saattaa olla väärä, koska ei ole taetta siitä, etteikö kokemukseni voisi olla unta. 
	
Uniargumentti (kuten sitä on alettu kutsua) ei kuitenkaan saata matemaattisia totuuksia epäilyksenalaisiksi, koska "olinpa hereillä tai unessa, kaksi plus kolme on viisi". Mutta Descartes esittää toisen vielä voimakkaamman argumentin, joka perustuu seuraavaan ongelmaan. Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, hän pystyy saamaan aikaan sen, että erehdyn joka kerta kun lasken yhteen kaksi plus kolme. Jos taas toisaalta ei ole olemassa Jumalaa, joka on minut luonut, silloin en ole saanut syntyäni kaikkivaltiaan ja älykkään Luojan suunnittelemana, vaan epätäydellisten syiden sattumanvaraisessa sarjassa. Jälkimmäisessä tapauksessa on vielä vähemmän syitä uskoa, että perustavat matemaattiset intuitioni ovat luotettavia.      
	
Meditationes-teoksen ensimmäisen osan lopussa Descartes on saavuttanut täydellisen epäilyksen huipun. Hän dramatisoi sitä kuvittelemalla, että voi olla olemassa "äärimmäisen voimakas ja ovela demoni", joka systemaattisesti pettää ihmistä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki uskomukseni "taivaasta, maasta ja ulkopuolella olevista esineistä" saattavat olla harhoja, jotka demoni on tuottanut pettääkseen minua. Mutta kun tämä epäilys viedään huippuunsa, saavutetaan ensimmäinen totuus, jota on mahdotonta epäillä. "Pettipä demoni minua kuinka paljon tahansa, hän ei voi koskaan saada aikaan sitä, etten olisi mitään, niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. ─ ─ Se että minä olen olemassa, on varmaa, niin usein kuin sen esitän tai ymmärrän mielessäni." Ihminen ei voi lopulta rehellisesti epäillä omaa olemassaoloaan, vaikka hän olettaisi kaiken olevan suunniteltu pettämään häntä, koska silloinkin on olemassa se joku, jota petetään. 
	
Descartesin systemaattinen epäily ei siis johtanut siihen, etteikö hän olisi lopulta uskonut mitään. Hän lähti kyllä liikkeelle täysin avoimesta tilanteesta, jossa hän epäili kaikkea. Tällä tavalla hän päätyi johonkin varmaan, mitä hän ei enää voinut epäillä, nimittäin omaan olemassaoloonsa. Tästä Descartes päätyy edelleen Jumalan olemassaoloon, jonka hän katsoo seuraavan siitä, että hänellä on idea täydellisestä olennosta. Hänen mielestään ei ole mahdollista ajatella, että epätäydellinen ymmärrys olisi tuottanut idean täydellisestä olennosta. Sen jälkeen kun Descartes on vakuuttunut Jumalan olemassaolosta, hän katsoo voivansa uskoa myös ulkopuolisen maailman olemassaoloon. Koska Jumala on täydellinen, hän ei petä ihmisiä systemaattisesti. Siksi on luotettava ihmisen taipumukseen uskoa ulkopuolisten esineiden olemassaoloon.   
	
On perusteltua katsoa tällaisen metodisen epäilyn kuuluvan kriittisesti avoimeen asenteeseen. Mutta kuten Descartes itsekin totesi, systemaattista epäilyä ei ole mahdollista viedä uudestaan läpi joka päivä. Descartes ehdottaa, että se on mahdollista toteuttaa "kerran elämässä". Olennaista on, että systemaattisen epäilyn asenne on menetelmä, jonka avulla pyritään löytämään totuus. Systemaattisen epäilyn ei ole tarkoitus olla loppupiste, jossa ei ratkaista kantaa minkään asian suhteen. Kriittinen avoimuus ei ole itsetarkoitus, vaan se on menetelmä totuuden saavuttamiseksi. Systemaattinen epäily edistää totuuden saavuttamista, se ei ole itse totuus. 
	
On tietysti paljon helpompaa arvostella käsityksiä tai perusteluja kuin rakentaa käsitys tai perustelu, joka kestää arvostelun. Ongelmien havaitseminen on paljon helpompaa kuin ratkaisun löytäminen. Descartesin systemaattisen epäilyn menetelmä on paljon yleisemmin hyväksytty kuin ne ratkaisut, joihin hän tämän menetelmän avulla päätyi. Ihmisillä on kuitenkin aina edessään tiedollisia kysymyksiä, jotka vaativat kannanottoa. Ihmisten on otettava jokin kanta asiaan ja rakennettava käsityksensä omaksumansa kannan pohjalta. Ihmisillä on syitä pitää joitakin käsityksiä lupaavampina ja pätevämpinä kuin toisia, ja heidän on rakennettava toimintansa näiden käsitysten varaan, vaikka he tietäisivätkin erilaisia tapoja, joilla näitä käsityksiä voidaan arvostella. Perusteluna on useinkin, että vastakkainen käsitys kohtaa vielä vaikeampia ongelmia. 
	
Ihmisten on ratkaistava käsitysten totuuden ja epätotuuden välillä molempia kantoja epäilemällä. Jos voidaan rehellisesti epäillä jotain käsitystä vähemmän kuin sen vastakohtaa, silloin on perusteita katsoa sen olevan lähempänä totuutta.