Muokataan osiota sivusta Indoktrinaation valtakriteeri

=== Auktoriteetti ja arvo-objektivismi vs arvosubjektivismi ===

Eräs syy siihen, että kasvatuskeskustelussa ei useinkaan pystytä tekemään eroa oikeutetun auktoriteetin ja mielivaltaisen vallankäytön välillä on emotivismin nimellä tunnetun arvosubjektivistisen teorian vaikutus. Vaikka tämä näkemys, jolla oli laajaa kannatusta moraalifilosofian piirissä 1930-luvun lopulta aina 1960-luvulle asti, onkin nykyään yleisesti hylätty, on kuitenkin tavallista kuulla hyvin emotivismin kaltaisia näkemyksiä sellaisten filosofien suusta, jotka eivät määrittele itseään emotivisteiksi. Lisäksi näkemyksen kulttuurinen merkitys on paljon suurempi kuin mitä voisi päätellä sen suosiosta ammattifilosofien parissa.  
	
Emotivismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan kaikki arvoarvostelmat ja erityisesti moraaliarvostelmat ovat pelkästään ilmausta mieltymyksistä, asenteista tai tunteista. Usein moraalisissa arvostelmissa tosin yhdistyy sekä arvostuksiin liittyvä että tosiasioihin liittyvä osa. Ajattele esimerkiksi seuraavaa moraalista arvostelmaa: "Tuhopoltto on moraalisesti väärin, koska se tuhoaa omaisuutta." Lause, jonka mukaan tuhopoltto tuhoaa omaisuutta on pelkkä tosiasiaväite. Lause, jonka mukaan tuhopoltto on moraalisesti väärin, on moraalinen väite. Tosiasiaväite voi olla tosi tai epätosi, koska tosiasioiden alueella on rationaalisia kriteereitä ratkaista väitteen totuus tai epätotuus. Emotivismin mukaan moraaliset arvostelmat ovat tässä suhteessa erilaisia. Koska moraaliset arvostelmat ovat ilmausta tunteista tai asenteista, ne eivät ole tosia tai epätosia eikä yksimielisyyttä moraalisista arvostelmista voida saavuttaa järkiperusteilla. Yksimielisyys voidaan saavuttaa vain vaikuttamalla toisten ihmisten tunteisiin ja asenteisiin, jos ollenkaan. Moraalisia arvostelmia käytetään siksi, paitsi omien tunteiden ilmaisuun, myös pyrittäessä vaikuttamaan toisten tunteisiin. (MacIntyre 1984: 12.)
	
Emotivismin ongelmallisuus on siinä, että se poistaa eron manipuloivien ja ei-manipuloivien ihmissuhteiden väliltä. Tämä tulee ilmeiseksi, jos verrataan emotivismia Immanuel Kantin moraalifilosofiaan. Kantin kaltaisen moraaliobjektivistin mukaan moraalisesti valistuneita ihmissuhteita luonnehtii se, että niissä ihmisiä ei koskaan kohdella välineinä, vaan aina päämäärinä sinänsä. Ihmiseen yritetään vaikuttaa vain tarjoamalla hänelle hyviä perusteita tietyn käyttäytymistavan puolesta, ja hänen annetaan itse arvioida noiden perusteiden pätevyyttä. Tämä merkitsee haluttomuutta yrittää vaikuttaa ihmiseen muuta kuin sellaisten järkisyiden pohjalta, joita hän itse voi pitää pätevinä. Hyväksyttävät perustelut vetoavat puolueettomiin kriteereihin, joiden pätevyyttä jokainen ihminen pystyy itsenäisesti arvioimaan. 
	
Se joka kohtelee toista ihmistä välineenä ja tekee hänestä välikappaleen omien toiveidensa saavuttamiseksi, yrittää vaikuttaa häneen käyttäen kaikkia mahdollisia vaikutuskeinoja, jotka näyttäisivät tehokkailta. Tällaista ihmistä eivät ohjaa järkiperäiset kriteerit, vaan psykologiset käsitykset ja teoriat siitä, miten tietynlaisiin ihmisiin voidaan vaikuttaa. (MacIntyre 1984: 23-24.) 
	
Jos emotivismi on totta, koko tämä kantilainen erottelu on pelkkää harhakuvitelmaa. Kaikki arvoarvostelmat ovat vain omien tunteiden ja asenteiden ilmausta ja pyrkimystä vaikuttaa toisten tunteisiin ja asenteisiin. Ei ole mahdollista vedota puolueettomiin kriteereihin, koska sellaisia kriteereitä ei ole olemassa. Ihminen voi tietysti luulla vetoavansa tällaisiin kriteereihin, ja muut voivat luulla hänen vetoavan niihin, mutta emotivismin mukaan se on pelkkää erehdystä. Moraalisessa käytännössä on aina kyse vain pyrkimyksestä saada muut mukautumaan omiin tunteisiin, mieltymyksiin ja asenteisiin. Muut ovat aina vain välineitä, eivät koskaan päämääriä sinänsä. (MacIntyre 1984: 24.)
	
Millaiselta ihmisten väliset suhteet sitten näyttäisivät emotivistin näkökulmasta katsottuna? Ja millaisilta ihmisten väliset suhteet näyttäisivät, jos emotivismin totuus olisi yleisesti hyväksytty? Edellä olevasta voidaan päätellä näihin kysymyksiin annettavan vastauksen yleiset suuntaviivat, vaikka yksityiskohdat riippuvatkin yhteiskunnallisesta taustasta. William Gass ehdottaa, että Henry Jamesin tarkoituksena teoksessaan Naisen muotokuva oli tutkia, millaiselta rikkaan eurooppalaisen elämä näyttäisi, jos poistetaan ero manipuloivien ja ei-manipuloivien ihmissuhteiden väliltä. Gassin mielestä Jamesin romaani on tutkimus siitä mitä merkitsee kohdella persoonia kulutushyödykkeenä, ja mitä merkitsee olla persoona, jota kohdellaan kulutushyödykkeenä. Kuluttamisen kielikuva saa oikeutuksensa ympäristöstä, jota James kuvaa: kirjan päähenkilöt ovat rikkaita esteetikkoja, jotka pyrkivät torjumaan runsaan vapaa-ajan tuottamaa pitkästymistä tuottamalla muissa toiveidensa mukaista käyttäytymistä. Nämä toiveet eivät välttämättä ole aina itsekkäitä, ne voivat olla myös hyväntahtoisia. Olennaista Jamesin kannalta on kuvata kulttuurista ympäristöä, jota hallitsee toisten ihmisten käyttäminen välineinä ja manipuloivat ihmissuhteet. Sosiaalinen maailma on vain eri ihmisten tahtojen kohtauspaikka, jossa kukin etsii yksinomaan omaa tyydytystään. (MacIntyre 1984: 24-25.)
	
Olennaista indoktrinaatiotutkimuksen kannalta on se, että emotivismi ei pysty tekemään erottelua manipuloivien ja ei-manipuloivien ihmissuhteiden välillä. Emotivismi nojaa oletukseen, jonka mukaan ei ole olemassa objektiivisia arvokriteereitä. Tällöin ei ole mahdollista vaikuttaa toisten käyttäytymiseen käyttäen perusteluja, joiden pätevyyttä toinen voi itsenäisesti arvioida, koska objektiivisia kriteereitä ei oletettavasti ole olemassa. Kaikesta vaikuttamisesta tulee tällöin joko avointa vallankäyttöä tai peiteltyä manipulaatiota. Emotivistisessa kehikossa auktoriteetin ja vallan välinen erottelu voidaan tehdä ainoastaan retorisessa mielessä, koska ei ole mitään aitoja kriteerejä manipuloivien ja ei-manipuloivien yhteiskunnallisten suhteiden erottamiseksi toisistaan. Tämä selittää sen, miksi emotivistisesta taustasta nousevat arvosubjektivistiset kasvatusteoreetikot suosivat täydellisen tasavertaisuuden ihannetta, jossa aikuisen ei pitäisi niinkään ohjata lasta kuin luoda edellytyksiä hänen luontaisen kiinnostuksensa ja tiedonhalunsa tyydyttämiseen.  
	
Jotkut arvosubjektivisteista ovat sitä mieltä, että yhteiskunnallisen auktoriteetin käyttö ei sovi ollenkaan yhteen kasvatuksen ja opetuksen kanssa. Ilman arvo-objektivistista taustaa ei ole aitoja kriteerejä manipuloivan ja ei-manipuloivan auktoriteetin erottamiseksi toisistaan, joten kaikki vaikuttaminen on eräänlaista manipulaatiota. Heidän mielestään opettajien ja oppilaiden vuorovaikutus ei voi olla aitoa kasvatusta, niin kauan kuin heidän välillään vallitsee epätasapaino auktoriteetin ja vallan suhteen. Ainoastaan täysin tasa-arvoinen suhde voi välttää indoktrinaation. (Mary Warnock 1977.)
	
On kuitenkin huomattava, että arvosubjektivismin tarjoamat käsitteelliset vaihtoehdot eivät ole tyhjentävät ja koko arvosubjektivistinen ongelmanasettelu on harhaanjohtava. Opettajan ei tarvitse valita mielivaltaisen vallankäytön ja täydellisen auktoriteetista luopumisen välillä. Opettajan on mahdollista käyttää auktoriteettiaan tavalla, joka kunnioittaa kasvatettavien yksilöllisyyttä ja autonomiaa.
	
Legitiimi auktoriteetti voidaan erottaa mielivaltaisesta vallankäytöstä sellaisen keskustelun kehikossa, jossa tunnustetaan ihmisten mahdollisuudet saada periaatteessa tietoa siitä, mikä on objektiivisesti arvokasta. Arvo-objektivistisessa kehikossa on mahdollista puhua legitiimistä auktoriteetista, joka voidaan erottaa mielivaltaisesta vallankäytöstä sekä manipuloivasta vaikuttamisesta. Tämän ajattelutavan pohjalta kasvatuksellisesti hyväksyttävää auktoriteettia luonnehtii se, että kasvatettavia pidetään päämäärinä sinänsä, eikä opettajan tarkoitusperien välineinä. Heihin pyritään vaikuttamaan vain tarjoamalla heille perusteluja, joita he voivat periaatteessa itsenäisesti arvioida.   
  	
Emotivismi on tarkoitettu teoriaksi moraalisten lauseiden merkityksestä, ja sellaisena se on epäonnistunut. Se sopisi ehkä paremmin kuvaamaan sitä, miten moraalisia lauseita usein käytetään. Vaikka moraalisten lauseiden merkitystä onkin vaikea palauttaa pelkäksi tunteen tai mieltymyksen ilmaukseksi, voi kuitenkin olla totta, että moraalisia lauseita usein käytetään pelkästään oman tunteen tai asenteen ilmauksena ja pyrittäessä vaikuttamaan toisen tunteisiin tai asenteisiin. Jos tämä tulkinta olisi oikea, se merkitsisi, että moraalisten lauseiden merkitys ja niiden käyttö olisivat erkaantuneet kauas toisistaan. Vaikka moraaliset lauseet merkityksensä puolesta vetoavatkin puolueettomiin kriteereihin, niitä saatetaan käyttää manipuloivasti, pyrittäessä vaikuttamaan toisen tunteisiin ja asenteisiin. Tällainen moraalisten lauseiden käyttö voi olla eräs indoktrinaatiota luonnehtiva piirre. (MacIntyre 1984: 14.)
 	
Auktoriteetin ja autonomian välisen suhteen ymmärtäminen helpottuu, jos pohdimme tarkemmin autonomian käsitettä. Vaikka autonomia on eräs keskeinen kasvatustavoite, kasvatuksen toteuttaminen edellyttää yhteiskunnallista ja tiedollista auktoriteettia. Autonomian ja auktoriteetin suhde on usein koettu jännitteiseksi. Tätä ongelmaa voidaan selvittää pohtimalla lähemmin autonomian käsitettä.